Unelmia ja lomahommia

Kesäloman aktiivisuusvaje aiheuttaa levottomuutta. Tunnistan itsessäni saman tunteen kuin menneinäkin kesinä. Toisaalta ei huvita tehdä mitään, kun kerran on loma, mutta toisaalta on koko ajan tunne, että "tarttis tehrä jottai". Toki arjen rutiinit helpottavat: Lasten hampaanpesut, aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala, nukuttamiset. Leikkiminen - ja riitely - siinä välissä. Ihmeen paljon ollut energiaa ja jaksamista mm. lego-leikkeihin, pallohippaan ja jopa lautapelin ääreen on pysähdytty. Kaukaisia vieraita on kestitty ja tapailtu, rannallakin pyöritty. On nukuttu ja on valvottu vähän miten sattuu. Lomaakin on hitto vie vielä melkein 3/4 jäljellä. Mitähän tässä vielä ehtii? Käydä jossain vitun huvipuistossa? Leikata nurmikon? 

..

Tuon ekan kirjoittamani kappaleen jälkeen kelit muuttuneet parissa päivässä entistä kehnommiksi. Tänään tuntui satavan vaan koko ajan. Haimme Vilmiinan sulostuttamaan poikanelikkomme päivää ja pikkasen mökkihöperöä meininkiä alkoi olla, kun ei ulos kumminkaan sitten menty. Tai aina kun oltaisiin oltu menossa, satoi. Joten sit vaan syötiin ja leikittiin. Semmoset sembalot taas, että heikompaa hirvittäisi. Jos jonninmoista taistelua ja vangitsemista ja alien-maailmassa koulunkäyntiä ja hirviöitä ja vankiloita, mutta aika majamaisia lomasiirtoloitahan ne oli, keksi- ja mehutarjoilut ja kaikkee, yhelle piti tuoda lautasella niinku kissalle ja siitä se lipoi. Sit iskän huomiostakin piti leikin varjolla tapella ja milloin mistäkin. Pelasivatkin, tietty, mutta ihmeen vähän. Ei voi taas kerran muuta sanoa, että olipa helevetin aktiivinen ja hieno päivä lapsieni kanssa. Jokainen omanlaisiaan persoonia, pirun aktiivisia ja leikkien kanssa aina vähän säätämistä, että löytyis tasapaino, joka sopii kaikkien persoonaan ja sietokykyyn ja muuhun, ettei mene itkuksikin välillä, vaikka ehkä sekään ei ketään tapa, kun turvallisessa ympäristössä vähän tyynyllä mätkäistään ja sattuu, tai yks tippuu keinusta päälleen ja kolmas saa yliannostuksen jotain, hillumaheitä vissiin.

Hienoja on nuo ihmiset, lapseni, elämänvoimaista sakkia! Itellä, wanhalla, ollut vähän semmoista ristiriitaista settiä. Heviä, metallia, ei niinkään aurinkoa. Ja toisaalta, sanoihan tuo A4V tänään nukkumaan mennessä tai siis kysyi, että ”isi, onko nyt syksy?”, kun tuuli pauhasi ulkona ja sade piiskasi. Vastasin, että ”eiku nyt on kesä”. Niinku onkin. Nautin siitä, että ei ole sitä yhtä pakollista kuviota elämässä eli palkkatyötä (josta pidän toki pirusti, mut silti), aikataulut ovat suhteellisia ja ihan hyvin menee, kumminkin. Oikeastaan elän kesää ja lomaa kans lasten mielen mukaan; Jos lapsilla menee hyvin, menee mullakin. Toki aina välillä iskee mm. läheisyydenkaipuu (siis naisenkaipuu, juu nou), vaikka onhan lapsetkin lähellä koko ajan, välillä vähän liikaakin, kun niskaan hyppivät, kun yrittäis hetken olla rauhassa koneella. Vaikka mitäpä se hyvejää, koneella istua, ihmisen. S’on vaan tätä mun elämätä, sekin.

Kummityttöä näin, kun kävivät meillä, ai että! Kirjoitin jo hälle pitkät pätkät kummikirjaan, moninaisia juttuja (pitää vaan ne saada joskus sinne liimailtua, kirja kun on sattumoisin siellä Helsingissä...). Siskoa ja lapsiaan pitänee mennä kattomaan vielä möksälle, nyt kun on Vilmiskin nähty tälle viikkoa ja lähtee äitinsä kanssa matkalle. Jospa ne siellä vielä ovat, vaikka ei ole tullut varmistettua. Kai se möksä on muutenkin ihan kiva nähdä - johan tuosta juhannuksestakin on vissiin kolme viikkoa ainakin, kun siellä viimeksi käytiin mummun ja ukin kesäeloa kahtelemassa. Aika menee kyllä ihan outoja polkuja näin kesällä ja varsinkin tietty lomalla. Päivät on mitä on ja en mä viikonpäiviä ees tajuaisi, ellen netissä kävisi tai puhelimesta katsoisi tai tiettyjä sarjoja seuraisi. 

Luther on kyllä helevetin hyvä sarja. Ootan tosin jo Breaking Badin päätöskauden toista osaa alkavaksi ja tietty Sons of Anarchyakin. Ai että. Jospa se syksy tois kuitenkin muutakin kuin fiktiivistä elämää ja lapsia ja työtä. Ehkä mä törmään johonkin mukavaan naiseen. Mitä vaan, eipä sillä niin väliä, kunhan vois elää tyydyttävästi. Mitään kituutusta en halua, eikä onneksi ole ollutkaan, paitsi ajoittain, ja onhan noita ongelmiakin tietty ollut, mutta kaikki on suhteellista. Katoin hauskan dokkarin Anvil-nimisestä nyt jo viiskymppisten ukkojen hevibändistä. Menestys oli jäänyt heikoksi, mutta uskoa ja halua riitti. Omaan tekemiseen ja bändiin. Hieno ja koskettavakin dokkari, suosittelen. Mut se antoi perspektiiviä omaankin elämään. Unelmiaan on seurattava, olivat ne sitten pieniä tai suuria, konkreettisia tai aineettomia, mahdollisia toteuttaa tai haihattelua. Unelmat ovat eteenpäin vievä voima.