Kutsuin paholaisen kylään

Avasin Duvelin eli ”paholaisen”, pitkästä aikaa. Tuli mieleen ilta joskus ~22 vuotta sitten. Istuin silloin vielä lapsuuden kodissani, viimeisiä kertoja, koska muutin pian sen jälkeen Riikan kanssa Lohtajalle. Olut, tämä kyseinen saatanan nektari, maistui loistavalta ja niin nytkin. Pippurinen blondi, oolalaa, ja vapaus kaikesta, edes hetkeksi.

Samalla kutsuin kuitenkin myös paholaisen kylään. Synkätkin ajatukset, humalan ja levottomuuden. Miksi elämä on tällaista? Vaikka se olisi näennäisen hyvää, ei siinä ole mitään ”järkeä”. Elämme vain, koska se on meille luontaista. Ihmettelin sitä varsinkin, kun luin rauhanpuolustajien lehteä. Mietin erinäisiä ihmisiä, joilla on erinäisiä vahvoja mielipiteitä ja asenteita elämään ja yhteiskuntaan, mutta mitä vitun väliä millään on – ja onko yksilön mielipiteillä ja asenteilla merkitystä, koska koneisto jyllää kuitenkin rahan voimalla eteenpäin? Eikö tärkeintä yksilölle ole kuitenkin saada ruokaa, lämpöä ja lepoa, sekä toissijaisesti – tai joskus ensisijaisesti – läheisen kosketusta. Luin jostain aviisista myös uutisen japanilaisesta naisesta, joka oli ollut lukittuna pihavajaan 15-vuotiaasta alkaen, mutta kuollut siellä 33-vuotiaana kylmään. Siis mitä vittua? Miksi elää niin pitkään tuollaisissa olosuhteissa ja miksi ei tee jotain itselleen, kai itsensä tappaminen ääriolosuhteissa on mahdollista? En tiedä, en ole joutunut koskaan kokeilemaan, käytän hidasta taktiikkaa. Paholainen kylään ja päänupista aivosoluja nurin.

Kuuntelin myös Bad Religionia ja koitin jälleen kerran miettiä, mikä tässä niin koskettaa:

https://youtu.be/IFBVmhISLos

Ehkä se on se huudahtavasti laulettu ”Struck a Neeeeerve” siellä loppupuolella, jolloin ottaa tosissaan tunnehermoon tämän maailman ja elämisen sietämätön keveys ja raskaus samassa paketissa. En tiedä, millaista olisi olla vähäosainen tai vaikkapa koditon tai muuten palella tuolla jossain ja koittaa vaan pysyä hengissä, koska minulle se ei ole hyväosaisena tuottanut vaikeuksia. Jos minun sydämeni tykyttää vähän epärytmissä, hätäännyn ja mietin, että ”ei nyt, en halua kuolla”...ja sitä on tietysti helppo selittää vaikkapa sillä, että minulla on huollettavia ja niin eespäin, mutta kai siinä jotain muutakin on, joku hengissäsäilymisvietti, jota sitten aina välillä yritämme häätää kutsumalla paholaisen kylään. On muuten mahtava maku, belgihiivat taikovat puraisevan maun ja nautinto leviää limakalvoille, sekä nielaisun jälkeen nieluun, jonka jälkeen päässä humisee mukavasti.

Tästä jatkan varmaankin iltaa pohtimalla hienoa tapaa elää ja kohtuullista tapaa lähteä. Itse en varmaan lähde miekka kädessä enkä edes saappaat jalassa, mutta toivottavasti en kauhean katkerana mennyttä katsellen vaan nauttien viimeisistäkin pisaroista elämän nektaria, sitten joskus.  

Suurimmat tunteet

Rakkaus on hyvä tunne. Se ei ole kärsimystä. Mutta se voi syntyä kärsimyksestä. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun syntyy side, jota ei voi katkaista. Vain viha voi katkaista rakkauden siteen, koska se on sen oheistuote, sen toinen ilmenemismuoto. Viha on huono tunne. Se on kärsimystä. Mutta se voi syntyä rakkaudesta. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun side, jota ei voi katkaista, katkaistaan.

Oikeastaan en kyllä usko tuohon mitä kirjoitin. Välinpitämättömyys ja aika ovat ainoat oikeat keinot unohtaa rakkaus, joka sattuu, ilman että se muuttuisi vihaksi. Ja vihan voi voittaa vain samoin aineksin. Rakkaus ei voita vihaa, tai toisinpäin. Ehkä tämä oli liian kyyninen lausunto ja kaiken maailman ihanuuksien ja vihaisuuksien lausujat rynnivät tuon johdosta halaamaan ja hakkaamaan minua. Jeesus ei kääntänyt toista poskea siksi, että olisi halunnut vaan siksi, että viha voitti sen erän. Enkä tiedä, miksi vedin Jeesuksen tähän mukaan, mutta ehkä siksi, että hän on ultimaattinen "rakkauden symboli". Kosto on ihan yhtä inhimillistä tai epäinhimillistä kuin anteeksianto. Silti se on suurinta rakkautta, mitä voi toista kohtaan tuntea – anteeksianto siis. Kosto on suurinta vihaa, eikä auta mitään, kuten ehkä jo syy-yhteyden tästä tunnistitte. Rakkaus ja viha ovat voimat, joita jokainen tunnemme, mutta molempia tarvitaan, jotta selviämme elämästä, emmekä silti hengissä. 

Onnellisuus on kuitenkin kokonaan eri juttu kuin rakkauden tai vihan liitto. Tavoittele sitä ja ole tyytyväinen, niin minäkin!

Black Metal -päivä

Tänään oli Black Metal -päivä. Se on vapautta ja se on oman tien etsimistä pimeässä. Istuin tosin töissä, mutta oli niin hiljaista, että kun päivä eteni, suljin valot ja katsoin saatanallista rituaalia, joka näytti naurettavalta. Musiikki innosti teknisessä ja ehkä hieman sielullisessakin mielessä pimeyden kautta valoon kurkottavilla melodioillaan, vaikka aatteen palo alkoikin pidemmän päälle vain huvittaa. Sen sijaan norjalainen lähestymistapa miellytti, koska muun maailman Black Metalistit idolisoivat tuota ehkä maailman ristiriitaisinta maata, jossa on puhdasta ja ihanaa, mutta josta huokuu väkivaltainen ahdistus, joka tuottaa muun muassa hienoa taidetta, mukaan lukien Black Metalia. Silti, koska olen enemmän ateisti kuin pakana, tuo saatanan suitsutus nosti lopulta yhtä lailla karvat pystyyn kuin kristittyjen – tai minkä tahansa ”jumalan” palvonta. Ehkä parhaiten tämä tuli esiin suomalaista Black Metal -genreä luotsaavassa ”Gehennan loputon liekki” -dokkarissa, jossa suomalaiskansallista perintöä kunnioittava Black Metallisti kertoi, että olisi silti mieluummin rintamalla kristityn kuin muslimin kanssa rinta rinnan. Eli siis, kristillisyys on kuitenkin saatananpalvojien vastavoima, ying ja yan, hyvä ja paha, paita ja peppu, rakkaus ja viha. Eiköhän se oikea rakkaus – tai viha, jos sitä etsii - löydy jostain muualta, vaikka haarojen välistä, kuin kristillisyydestä (White Metal anyone :D taitaa olla mieluummin nimellä Christian Metal tms, ettei tulisi liian rasistisia mielikuvia, vaikka uskonnolliset ovat loppupeleissä ihan yhtä suvaitsemattomia millekään kuin saatananpalvojat) tai Black Metalista. Jaa mutta hetkinen, entäs mustien tekemä metalli, onko sekin Black Metallia :D

Jotain siinä kuitenkin on, mikä kiehtoo ja onko se sitten kuolema? Elämä on niin perseestä, että kuolema kiehtoo enemmän kuin tyydyttävä elämä? Niinhän se menee. Death Metal on itse asiassa Black Metalin ”esikuvagenre”, mutta se sentään jättää uskonnollisuuden ts. saatanallisuuden pois kontekstista. En ole jyrkkä genrerajojen suhteen ja pidän musiikista, jos pidän musiikista, simple as that. Toki kartan sanomaltaan persiistä olevaa matskua ja rasistinen sekä kristillinen tai saatanan voimaa julistava matsku ovat lähtökohtaisesti aika syvältä ahterista. Joskus sieltäkin tosin kajahtaa, kuten tänään. Keskityin silti ihmisiin ja järjestelmiin, sekä yksilön vapauteen ja ”onnen tavoitteluun” sekä yhteisön tukeen yksilön taistelussa. Minulle metalli on kuitenkin muuta kuin Black Metal, se on vapautta ja puhdistavaa raivoa sekä kaiken paskan katsomista ulkopuolelta. Päivän dokumenteista toisessa eli norjalaisessa ”Blackhearts”-dokkarissa oli nimenomaan kyse siitä: Yksilön noususta oman systeeminsä kurimuksesta vapauteen. Kreikkalaisen bändin jäsenet joutuivat systeemissään ja median toimesta vastaamaan yhden jäsenensä kuulumisesta äärioikeistolaiseen puolueeseen, joka Kreikan valtion toimesta hiljennettiin ja jäsenet pantiin linnaan. Sympatiapisteitä tuli heidän ihannoidessaan norjalaisia metsämaisemia talvisessa räntäsateessa ja miettiessään, kuinka he ovat jääneet yhdeksänkymmentäluvulle hetkeen, jolloin Black Metal syntyi ja elävät sitä hetkeä musiikkinsa myötä, koska se oli heidän hetkensä. Hauskoja hetkiä koetaan mm. kirkkoselfieitä otettaessa, kun Black Metal -bändien jäsenet niin kreikasta kuin kolumbiasta fiilistelevät, kuinka tuo ja tämä kirkko olisi silti hienompi poltettuna. Itse olen kerran blogannutkin samasta aiheesta: Suomessakin kirkon poltosta saa todistetusti enemmän tuomiota kuin ihmisen raiskaamisesta, hakkaamisesta hengiltä tai muusta elämän pilaamisesta. Koska onhan se PAHA juttu. Ei sillä, että haluaisin Kajaanin kirkon palavan, mutta poikani osallistumisen jumalan palvelukseen siellä kyllä estin, kun sitä opettaja ET-oppilaidenkin vanhemmilta kysyi.

Mikähän olisi Black Metal -päivälle hyvä lopetus. Ainakin kaljanjuonti, se näytti maistuvan monille metallisteillekin. Ehkä vähän pitää jotain ”äärimetalliakin” kuulostella – esimerkiksi Enslavedilla on loistavia biisejä, mutta syvimpien syövereiden Black Metalista en tiedä. Pakanoiden taistelusta kristinuskoa vastaan voisi toki myös katsoa Vikings-sarjan myötä tai toisaalta kristityistä tappajista eli temppeliritareista kertovaa Knightfall-sarjaa. Elämme uskontojen ja uskomusten ja uskomattomien tapausten maailmassa, mutta Black Metal -päivänä tunnustan väriä vain pitämällä mustia vaatteita (niinkuin aina) ja istumalla pimeässä. Rytmit sen sijaan saattavat olla iloisiakin, koska itselleni resonoi enemmän toivo kuin epätoivo.  

Siskolle

Synnyit 1977, minä neljä vuotta aiemmin. Seitkytluku on mulle kyllä aika hämärän peitossa, jos omaa lapsuutta miettii. Muistan lapsuudesta välähdyksiä, enkä muista mitään siitä, kun synnyit ja sisaruutemme alkoi. Olen nähnyt kuvia siltä ajalta, kun olit varmaankin vielä taapero, ja kuinka kylvimme yhdessä vaahtokylvyssä nauraen makeasti. Muistan, että isoveljen asemani oli huolehtia siskosta ja olin varmaankin sinulle myös jonkinlainen tuki ja turva, kun menimme yhdessä perhepäivähoitopaikkaan. Aloitin koulun Kannelmäessä ja tulin koulupäivän jälkeen iltapäiväksi samaan hoitopaikkaan.

Kasikytluvulla muutimme Kajaaniin, jossa vanhemmat olivat lähellä omia vanhempiaan ja meidän kainuulaistuminen alkoi. Siltä ajaltakin muistan pääasiassa joitain välähdyksiä, jotka ovat painuneet syvälle mieleen – millaistakohan sisaruutemme silloin oli? Varmaankin aika tyypillistä, nahistelimme, mutta myös välillä leikimme yhdessä, mm. ensimmäisessä kodissamme Rastaantiellä, kun roikotimme jotain pehmoeläintä yläkertaan vievien portaiden välistä ja jaksoit olla siitä loputtoman innostunut. Sitten muutimme Riekkolaan ja olikohan silloin, kun saimme molemmat omat huoneet. Muistan siltä ajalta pääasiassa tilanteita, joissa olin yksin tai kaverien kanssa kokien jotain mullistavaa, kuten ensimmäiset omat musiikkinauhoitukset tai pelikokeilut ennennäkemättömillä kotimikroilla tai kun vaikkapa tein legolinnoituksiani ja kuvittelin itseni niiden maailmaan, tai kun löysin divarit ja haalin sarjakuvia kaapin täydeltä välillä vaihtaen läjän niitä taas uusiin löytöihin. Olet kertonut joskus yhteisistä leikeistämme, mutta ehkä meidän yhteytemme tuossa vaiheessa oli ennenkaikkea perheside ja sisaruussuhde – elimme samassa kodissa, samojen vanhempien ja sukulaisten ympäröiminä.

Kasikytluvun lopulta muistan taas itsekin yhteisiä juttuja; Kuinka sinäkin kiinnostuit musiikista, joka oli minusta upeata, koska musiikki oli itselle aina niin iso juttu. Oli hauskaa, että sinullakin oli omia kasetteja, joita kuuntelit ja diggailit. Jouluisin meillä oli jossain vaiheessa perinne, että hankimme toisillemme lahjoja, joiden pitää olla tosi halpoja, joten ainakin kerran koitin tehdä hauskan yllätyksen ja piilotin purkkapaketin pehmusteläjän sisälle isoon pahvilaatikkoon ja sitten oli hauska kattoa ilmeitäsi, kun avasit sitä. Sen muistan, että saatoimme tuohon aikaan jo jutella enemmän asioista kuin aiemmin, ja aloin kunnioittaa sinua omana itsenäsi omine mielipiteinesi enkä vaan ”pikkusiskona”. Ehkä lapsuudessamme koin, että veit huomion vanhemmilta minun kustannuksellani, ja että ehkä siksi minä koin ajautuvani myös enemmän omaan maailmaani kuin sosiaaliseen käyttäytymiseen. Toki minulla oli aina muutama hyvä kaveri, joiden kanssa jaoimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta läheisiä ystäviä minulla ei silloin vielä ollut, enkä muista, että sinunkaan kanssa olisi silloin hirveästi syvimpiä tuntoja jaettu.

Sisko ja sen veli kasarin-ysärin vaihteessa, kuva: Tuuli T.

Ysikytluvun alettua elin itse murrosikää ja myös aikuistumisen ensi hetkiä, vaikka aika hakemistahan se pitkään oli. Samoihin aikoihin sinäkin koit vaikeita murrosiän hetkiä ja paineita koulun ja ystävien kanssa. Uskoakseni silloin lähennyimme, vaikka olin itse tekemässä lähtöä kotoa. Muistan, että olit minulle rakas, kuten olet nyt. Aloimme molemmat eriytyä vanhemmista omiin ympyröihin, minä muutin lopulta pois kotoa ensimmäisen pitempiaikaisen tyttöystävän kanssa ja sinä lähdit opiskelemaan. Muistan ajatelleeni, että elät mielenkiintoista elämää, kun opiskelit Voionmaan opistossa tai kun muutit Helsinkiin. Minä sen sijaan olin jämähtänyt Kajaaniin, koitin yhteiseloa avoliitossa jo toisen kerran, välillä vanhempien luo palattuani. Kun olin jälleen yhdessä tunnemyrskyssä ja keskellä kriisiä, miettien mitä oikein teen, muistan ajatelleeni, että en osaa kertoa tästä kenellekään muulle kuin Mallulle, joten kirjoitin sinulle kirjeen – olit ainoa, jonka uskoin ymmärtävän minua, ja tukevan minua elämänvalinnoissani. Luonasi Helsingissä oli aina mahtava käydä ja olin ylpeä ja onnellinen siitä, että minulla on sinunlainen rohkea, herkkä ja rakastava sisko. Kun sitten törmäsin Lauraan, niin ei mennyt kauaa, että halusin päästä luoksesi Helsinkiin hänen kanssaan, koska tiesin, että tietäisit meidät nähtyämme minun olevan todella onnellinen.

Elämämme ovat olleet pitkään erillään eri puolilla Suomea, vaikka asuimme toki jonkin aikaa lähekkäinkin samoilla hoodeilla. Meillä on myös ollut pitkiltä tuntuvia taukoja yhteydenpidossa, ja olemme nähneet vain loma-aikoina, jos aina silloinkaan, mutta aina sinut kohdatessani on sisälläni lämmin olo. Sen sijaan oli hirvittävin tunne ikinä yrittää kaukaa puhelin korvalla kuunnella ja lohduttaa sinua, kun menetit Riston kanssa ensimmäisen tyttäresi. Olen ollut sitäkin onnellisempi seuratessani sinua myöhemmin syntyneiden tyttäriesi kanssa. Olin otettu ottaessani vastaan pyyntösi alkaa nuorimman tyttäresi kummiksi – vaikka olihan se tähtiin kirjoitettu, kun meillä on sama syntymäpäiväkin. Mietin toki samalla ristiriitaisesti, että mitä minulla on kummisetänä annettavaa, koska haluaisin olla mukana hänen elämässään, mutta miten se tulee onnistumaan asuessamme eri puolilla Suomea perheinemme. Toisaalta olen varma siitä, että kummius on yksi lisätekijä näinä elämiemme ruuhkavuosina, että pysymme yhteyksissä, emmekä myöskään menetä sitä sisaruusssuhdetta, joka meillä on menneinä vuosina ollut, ja jonka pohjalta sinua sisko niin kovasti rakastan, kunnioitan ja arvostan.

Kummitytön 1v, kummisedän 40v - kuva: Marianne Leinonen

Nyt kun täytät 40 vuotta, mietin, miten pitkä matka mekin on jo yhdessä ja erikseen tällä pallolla tallattu. Muistan kesät Leinolassa, jolloin pyöräilimme yhdessä Helmi-mummun luo syömään vanhempiemme ollessa töissä – eka päivänä keitettyä pottua, toisena pottumuusia, kolmantena pottuvelliä ja välissä vähän lettujakin samoista aineksista. Muistan yhteiset joulut, jolloin vietimme perhejuhlaa - olimme perheen kesken yhdessä koko illan. Muistan hetket, jolloin jaoimme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme elämästä. Muistan halaukset aina kohdatessamme ja erotessamme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvä vielä pitkään ja saamme jatkossakin nähdä mahdollisimman usein niin hyvissä - kuin huonoissa, niitäkään kun ei elämässä voi välttää - merkeissä, aina toinen toistemme ilona, tukena ja turvana. Me Leinoset, sisko ja sen veli.

Se, mitä tapahtuu toisaalla

Olen kotipoika. Viihdyn parhaiten kotioloissa, mutta toisaalta, kun juttelimme töissä kollegan kanssa, niin totesin, että en välttämättä aina. Hän kysyi vieläpä työstä - ja minähän en ole mikään työn orja saatana. Sattumoisin pidän kuitenkin työstäni ja se on minulle paljon, paljon enemmän kuin vain rahan ansaintaa tai työpaikka. Kummeksuin nuorempana ihmisiä, joilla on työura ja/tai -putki jossain firmassa. Luulisi eläkkeellepääsyn kiinnostavan, kun ryynäsivät vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen ja miksi? Tosin ei eläkkeelle siirtyminenkään aina hääviä ole. Luovuin ajatuksesta eläkepäivien ihanuudesta, kun kuulin yhden sympaattisen kollegan kuolleen syöpään vuoden päästä siitä, kun jäi eläkkeelle. En tuntenut häntä hyvin, joten en tiedä, oliko hänellä syöpä jo aiemminkin, mutta jotenkin tuo oli semmoinen tieto, että ajattelin, että vittu, en halua ainakaan eläkkeelle. Kun yksi sympaattinen töistä tuttu ukkeli jäi äskettäin eläkkeelle, kysyin, että eikö huvittaisi tulla vielä takaisin, jos pyytävät (koska kyseessä on niin kokenut ja tärkeä tekijä), niin hän hyvin lyhytsanaisesti torppasi nämä ajatukset. Ei nyt ehkä sanonut "vitut", mutta melkein. Meni ehkä kuukausi, niin äijä tuli takaisin, tosin projektihommiin ja osa-aikaisena. Kyl se vaan on niin, että jos sulle soitetaan, että Me Halutaan Sut, Me Tarvitaan Sua, niin jos ei nyt aivan leipääntynyt ole tai jotain muita suunnitelmia ole tehnyt, niin kyllähän se jatkaminen on jos ei nyt "järkevää", niin ainakin mielekästä. Meidät ihmiset on rakennettu myös niin, että me tarvitaan semmoista tekemistä, missä koemme olevamme hyviä ja tarpeellisia.

Sen sijaan, että nyt tässä perjantai-iltana tätä kirjoittaessani ajattelisin, että oispa kiva olla töissä ryynäämässä, arvostan sitä vapautta minkä työni mahdollistaa. Työyhteisö, lähimmät toisistaan oikeasti välittävät ja huolehtivat kollegat, liukuva työaika eikä niskaan hengittäviä pomoja. Kohtalaisen pitkä kokemus samoista hommista (14. vuosi samassa paikassa), mutta vaihtelevat ja myös uusiutuvat työtehtävät sekä mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa tehdä töitä ja joita "palvella". Olen asiakaspalvelija ja pidän siitä roolista. En pidä kiireestä tai valtavasta työkuormasta tai yksitoikkoisista työtehtävistä tai varsinkaan palaverissa istumisesta, mutta pidän monenlaisista tehtävistä työssäni ja varsinkin asiakaspalvelusta, ongelmien ratkaisusta ja auttamisesta. Se antaa minulle monesti enemmän kuin normiarki kotona, jossa minua tarvitaan - tai tarvittaisiin - yhtä lailla...

Tätä kirjoitan omassa yksinäisessä ylhäisyydessäni, kun rakas vaimo ja nuorin poikanen ovat Stadin matkalla ja muut poijat mummoloivat. Ehkä se on se ihmisten puute, tarpeettomuuden fiilis, mikä aiheuttaa sen, että en osaa tästäkään hetkestä nauttia. Toki yritän, tein vain itselleni ruokaa välittämättä kenenkään makutottumuksista tai inhokeista tai tykkäämisistä, ja ostin mielenkiintoisia oluita, tein yhden olutbloggausvideon ja huudatan kovalla Bad Religionia laulaen välillä Stuck a Nerveä ynnä muita klassikoita. Aika uskomattomia muuten nämä Greg Graffinin sanoitukset välillä:
I look to tomorrow for salvation
But I'm thinking altruistically (=epä-egoistisesti)
And a wave of overwhelming doubt
Turns me to stone

Tässä jökötän enkä muuta voi. Tai voin, koska minulla ei ole tänään lapsia hoidettavana. Ajattelin, että lähtisin elokuviin katsomaan Blade Runner 2049:iä, mutta en jaksanut (ja miks vitussa BioRex ei saa näyttää Tokasikajuttua ensi illassa, onko sekin Finnkinon ahneiden paskojen syytä?). Tunnin päästä ois Maria P:ssä jotain bluesin tapaista funk ja reggae -mausteilla, mutta ei jaksaisi. Eniten harmittaa, että kun mietimme tätä päivää aiemmin, olisin voinut lähteä Helsinkiin, mutta en jaksanut ajatella matkustamista...haluaisin olla siellä, siskoni luona, juhlimassa ja halaamassa ja nauramassa yhdessä ja nauttimassa elämästä sellaisen ihmisen kanssa, joka on aina ollut elämässäni, vaikka olemmekin siirtyneet toisaalle. Kirjoitin kuitenkin aiemmin viikolla jo siskolle, joten toivon, että kun panen sen kohta tänne blogiin ja linkin siskolleni synttärionnitteluiden kera, voin olla siellä, ainakin ajatuksissa, vaikken muuten.

Syytön, syyllinen, totuus?

Uutisten seuraaminen on raskasta. Tietoa tulee joka tuutista, jonka lisäksi "tietoa" tulee lisää joka toisesta. Vanha sanonta siitä, kuinka "totuus on sodan ensimmäinen uhri" tuntuu aina toteutuvan - joka kriisistä, sodasta ja konfliktista puhuttaessa. Välillä mietin, voiko uskoa edes näkemäänsä. Videoissa tai dokumenteissa saatetaan esittää vain toisen osapuolen hirmutekoja tai saada konflikti näyttämään vain siltä, että X pommittaa meitä, koska Y on pyytänyt siltä tukea ja dokumentin pommitettu Z-väki joutuu syyttöminä kokemaan edellisten väkivaltaiset iskut. Haluaisin olla syyttömien, siviilien ja "oikeamielisten" puolella, mutta mistä helvetistä voin tietää, kuka on ja mitä. Järki sanoo vaikkapa, että koska Venäjä pommittaa Syyriassa, on se siellä vain omien intressiensä takia ja tukemassa liittolaistaan, ei tekemässä hyvää tai "oikeutettua". Pommit pudotetaan "kapinallisalueille", joilla kuolee siviilejä, koska he ovat kapinallisten "ihmiskilpiä" tai tukijoita. Parempi kysymys kuin miettiä "syyttömyyttä" on miettiä syyllisyyttä: Venäjä syyllistyy väistämättä kapinallisia pommittaessaan myös siviilien ja infrastruktuurin tuhoamiseen, joten se ei ole syytön osapuoli. Sodassa on kuitenkin Syyrian hallintoa vastaan sotivia "kapinallisia", jotka eivät ole sen syyttömämpiä tehdessään omia iskujaan hallitusta vastaan. Totuus onkin karkeasti yleistettynä se, että syyllisiä ovat kaikki, jotka jatkavat sotaa (tai antavat sen jatkua, koska joko hyötyvät siitä tai eivät hyödy sen lopettamisesta) eivätkä puutu sen syihin vaan pahentavat pohjatonta humanitaarista kriisiä, jonka takia maa on tuhottu ja ihmiset ajettu pakolaisiksi.

En kuitenkaan ajatellut uutisten ja totuuden kadottamisessa tai syyllinen vs. syytön -keskustelussa vain Syyriaa (tai vaikkapa Israelin miehitystä Länsirannalla tai Turkin harjoittamaa kurdien sortoa - joitakin pitkäaikaisia ja hankalia konflikteja mainitakseni) vaan uusimpia uutisia Espanjan Kataloniasta, EU:n sisältä, maasta, jossa pitäisi vallita parlamentaarinen demokratia ja länsimainen sivistys. Uutiskuvat ja muut videot katalaanien itsenäisyysäänestyksen väkivaltaisuuksista ovat olleet järkyttäviä ja ihmisten pieksentä aivan hirveätä katsottavaa.

Periaatteessa "ymmärrän" sen, että hallitus pyrkii estämään valtion hajoamisen, ja "separatismin" nousun - varsinkin kun Katalonia on Espanjan rikkain alue ja miksipä Espanjan valtio/hallinto nyt haluaisi tuhota talouttaan, joka saattaisi johtaa kierteeseen, joka murskaisi mennessään ehkä koko EU:n talouden. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että tätä ei voida estää - tai siis sovitella - rauhanomaisesti, parlamentaarisen demokratian keinoin. Sen sijaan ihmisiä vastaan pannaan poliisit, joiden pitäisi nimenomaan suojella tavallisia ihmisiä väkivallalta! Ihmisiä revitään, hakataan, heitellään, pamputetaan, potkitaan ja ammutaan kumiluodeilla. Kaikkea muuta paitsi kumiluoteja olen nähnyt erinäisissä videopätkissä, joissa tilanne on ollut jokaisessa se, että kansalaiset protestinomaisesti, mutta täysin rauhanomaisesti ja ilman väkivaltaista provosoimista istuvat, seisovat tai laulavat äänestyspäivän tilaisuuksissa - ja aina tilanne päättyy siihen, että poliisit käyvät raa'asti päälle ja poliisien harjoittama yksipuolinen väkivalta alkaa.

Ovatko itsenäisyyttä vaativat katalaanit sitten syyttömiä kohteluunsa? Ainakaan he eivät ansaitse oman valtion taholta väkivaltaa. Sananvapautta ei voi loputtomiin tukahduttaa vapaassa maassa, jos se on rauhanomaista ja perustuu kansalaisten tahtoon. Pelkään pahoin, että Espanjan hallinto aiheuttaa väkivallalla nimenomaan sen, mitä se ei halua: Separatismin nousun, joka tulee johtamaan lisääntyneen väkivaltaan muuallakin kuin Kataloniassa.  Espanjan hallinnon pitäisi nyt myöntää oma syyllisyytensä omien kansalaistensa väkivaltaiseen kohteluun, pyytää anteeksi ja pyrkiä sovintoon. Totuus on, että katalaanien itsenäisyysliike ei tule kuolemaan niin kauan kuin sille annetaan tällainen "syyttömien marttyyrien" viitta, eikä välttämättä sittenkään, mutta vain aika näyttää, mihin tuo konflikti johtaa. Pelkään, että monet syyttömät, jos kohta syyllisetkin, tulevat kärsimään prosessin aikana, ennenkuin rauha palaa Espanjaan ja Kataloniaan.

20 vuotta

20 vuotta sitten elämäni oli sekavaa nuoren aikuisen elämää, vaikka en minä aikuinen silloin ollutkaan kuin iän puolesta. Asuin toki omillani (kun äiti "pakotti" - mistä olen muistaakseni kiittänytkin jälkikäteen :D), mutta aika holtitonta itsensä etsimistähän se aika oli. Olin 24-vuotias, mutta en tiennyt yhtään, mitä elämältä haluaisin. Opiskelin tradenomiksi, kun en muutakaan keksinyt, vaikka sekin vitutti. Juopottelin vähät rahani jo ennakkoon ja kun sain opintolainan, ensimmäinen tehtävä oli maksaa kaverille juomavelat, jotta saattoi jatkaa entiseen malliin, ja kierre oli valmis. Sitä samaa olivat ihmissuhteet, kiertämistä ja etsintää. Olin jo ehtinyt asua kahden naisen kanssa avoliitossa, mutta juopottelu ja "hankaliin" naisiin törmääminen eivät auttaneet rauhoittumaan [enkä sano, ettenkö itse olisi yhtä lailla syypää eroihin - en vaan löytänyt sellaista "vastinparia" elämälleni, jonka kanssa olisin voinut asettua]. Sitten tapahtui jotain yllättävää, missäs muualla kuin Tuomon luona, jossa suurin piirtein asuin puolet ajasta - eli aina, kun juopoteltiin ja teimme sitä usein. Toki olimme vielä nuoria ja viriilejä, emme vetäneet väkeviä tai muita aineita, ja molemmilla oli opiskelut kesken, joten rappioromantiikkaa oli vain fiiliksissä - emme ajatelleet olevamme pohjalla tai mitenkään luovuttaneet.

Olin ollut ahdistunut ja masentunutkin aiemmin armeija-aikaan, mutta tuossa vaiheessa, viisi vuotta myöhemmin, eli 20 vuotta sitten, oli jo pitkään tuntunut vähän samalta ja ahdistus hiipi usein rintaan; suunta oli kadoksissa, ajelehdin ja join, mietin kaiken tarkoitusta ja etsin jotain, valoa pimeydestä. Silloin törmäsin Lauraan, nuoreen punkkarityttöön. Tapasimme Tuomon luona ja olin tietysti tuhannen päissäni ja vielä keskellä yhtä epätoivoista ei-mihinkään edennyttä suhdetta. Sen verran jarrut toimivat, että päätin päättää tuon suhteen ennenkuin tapaan Lauran uudestaan, ja muutenkin, mitä siitäkin nyt muka tulisi: Ikäeroa kahdeksan vuotta ja minä aivan sekaisin. Päätin, että jos taas kerran jotain yritän, niin olen rehellinen. Se riitti ja Laura oli kai tarpeeksi herkkä nähdäkseen heti lävitseni - halusimme molemmat olla toistemme lähellä, läsnä, yhdessä ja yhtä. Aloimme välittömästi seurustella ja kolmen viikon päästä olimme jo kihloissa, vaikka rikki meneviä kivisormuksia jouduttiinkin ostamaan useaan otteeseen - ehkä se oli enne siitä, että tiemme ei tule olemaan pelkkää ruusuilla tanssimista :D

Olin kuin olinkin löytänyt valon pimeydestä, tumman ja pehmeän valon. Vapauduin, luovuin paineista, ja antauduin suhteelle, jossa saatoin löytää itsestäni uusia puolia, kasvaa ja rakastaa. Pääsin voimieni tunnossa ja vapauden löytäessäni eroon konventioista, sovinnaisuudesta, ja minua pitkään vaivanneista asioista, kuten kirkosta, armeijasta ja lihansyönnistä. Lauran kanssa saatoin toteuttaa itseäni, tulla sellaiseksi, joka halusin olla.

Löysin siis sattumalta tai kohtalon myötä elämäni naisen, vaikken tuota toki vielä 20 vuotta sitten tiennytkään, saati sitä, että sekin löytöretki olisi varsin kuoppaisella tiellä kulkemista, joskin aina elämänmakuista. Ainakin se on ollut täynnä rakkautta, vaikka sekin on ollut monesti koetuksella. Silti minusta tuntuu, että elämä on kohdellut minua hyvin siitä lähtien, kun törmäsimme toisiimme. En voisi kuvitella sen menneen yhtään paremmin, vaikka olisihan se silti helpommin saanut mennä. Meillä on kuitenkin paljon, mistä iloita ja olla onnellisia, eikä mitään ole menetetty. Minä tahdon uskoa siihen, että voitamme kaikki eteen tulevat vaikeudet ja 20 vuoden kuluttuakin voin yhä mennä nukkumaan vaimoni viereen ja sanoa "hyvää yötä rakas", kuten aion tehdä nytkin, lauantaina 30.9.2017, päivää ennen kuin tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun yhteinen taipaleemme sai lähtölaukauksen.

Elon kuvat on

Vaimoni pitää päiväkirjaa, johon hän kirjaa katsomansa ohjelmat, elokuvat ja sarjat. Ainakin näin hän minulle kertoi. Ilmeisesti niiden avulla hän voi palata tunnelmiin, joissa oli ohjelmia katsellessaan. Ja mikäs siinä - eipä meillä paljon muita harrastuksia olekaan, tv-sukupolven lapsilla.

Koska en keksi mitään muutakaan sanottavaa elämästäni, kirjoitan samasta aiheesta. Sen sijaan, että töllöttäisi, voisi toki uppoutua myös kirjoitetun sanan maailmaan, mutta se on nyt jollain pimeän ajan tauolla. Sain kyllä lukulasit - keski-ikä here I come - mutta lukeminen ei ole vielä alkanut innostaa uudestaan tarpeeksi ja syksyllä aloitetut kesken olevat kirjat ovat kesken yhä. Toki olen lukenut nuorimmaiselle iltaisin kissakirjoja niin paljon, että silmät onkin sitten jo väsyneet ja ei ole jaksanut enää keskittyä "omalla ajalla" mihinkään. Ainoa, mikä on tällöin enää maistunut, on ollut joku mielenkiintoinen sarja tai elokuva. Tavallisesti olen sarjaorientoitunut, mutta Quarryn jälkeen ei ole löytynyt uutta niin mielenkiintoista, että olisin jäänyt koukkuun. Marco Polo on yhä alkutekijöissään ja Peaky Blindersin kolmoskausi odottaa katsojaansa. Vaimon kanssa katselin osin sivusilmällä norjalaista nuortensarjaa Skamia (suom. Häpeä), joka alkoi kiinnostaa jo itseäkin, kunnes loppui. Siispä elokuvien pariin.

Häpeä on kamala tauti, mutta Skam on ihqu sarja / Skam

The Revenant oli komiaa katseltavaa. Ei niinkään Leonardo DiCaprion tai Tom Hardyn ansiosta, vaikka herrat helvetin hienot roolisuoritukset tekivätkin. Leon kovin rooli, ehdottomasti. Mutta ennenkaikkea kai tässä nyt on virtuaalihattua nostettava näille herroille: Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki loihtivat sen verran mahtavat menot ruudulle, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Minua vaan ihastutti. Elokuva kertoi ainakin ihmisen sitkeydestä/heikkoudesta, sosiaalisuudesta/itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta/välittämisestä. Se oli ylistys luonnolle, luonnonvoimille ja ihmiselle yhtenä osana sen palapeliä. Toki se oli myös historiallinen kuvaus ääriolosuhteista samalla, kun käytiin läpi perinteisiä ihmislajin pakkomielteitä: Rasismi, ahneus, viha, kosto, sovitus, elämäntarkoitus. Elokuvan loppukuvasta tuli mieleen yksi meidän kaveriporukalla tehdyn leffan loppukuva, joten hyvällä tavalla nauratti, vaikka ei kait siinä elokuvan lopussa sinänsä naurun aiheita enää hirveästi ollut. Upea leffa, jonka merkitys itselle on kolahtanut, jos leffan loputtua jo alkaa miettiä, että tuo olisi kiva katsoa joskus uudestaan, esimerkiksi hieman isommalta kankaalta...

Koskessa on kiva lillua / The Revenant

Katseltuani Revenantin päädyin googlaamaan leffan pahista Tom Hardya, joka kai "tunnetaan" nykyään paremmin Mad Maxina (loistava leffa muuten, viime vuosien ehdotonta kärkeä ja tuo uudelleenkatseluhalu on senkin osalta korkealla) tai jopa naamioituneena Batman-pahiksena Balena, vaikka itselle näyttelijä on jäänyt mieleen Peaky Blinders -sarjan juutalaisgangsteri Alfie Solomonsina. Hyvänä aasinsiltana löysin sitten miehen upean soolosuorituksen leffassa, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peaky Blinders -luoja Steven Knight.

Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa / Locke

Locke oli hämmentävän upean vangitsevaa katseltavaa. Elokuvan tapahtumat on kerrankin helppoa tiivistää yhteen virkkeeseen: Mies ajaa autolla ja puhuu puhelimessa. Siis oikeasti! Leffassa ei tapahdu mitään muuta. Voin vakuuttaa, että se ei kuitenkaan ole tylsä, paitsi jos et jaksa keskittyä siihen, mitä päähenkilö Locke sanoo, mitä hänelle sanotaan ja miten hän reagoi äänenpainoillaan, ilmeillään ja eleillään käymiinsä keskusteluihin. Uskomattoman hieno pieni elokuva, jonka parissa vilahtaa vajaa puolitoistatuntinen ihan huomaamatta. Päästyäni Steven Knightin kerronnan makuun päätin etsiä käsiini myös miehen esikoispitkän, eikä tarvinnut katua sitäkään.

Elä helevata tuu niin lähelle miäs... / Redemption

Redemption oli sykähdyttävä tarina, jossa sekoittui rikosdraama, toiminta ja ihmissuhde-elokuva kivaksi keitokseksi. Sattumat ja epäloogisuudet antoi helposti anteeksi, koska elokuvakin on satua, vaikka sillä yhteiskunnan/ihmiskunnan epäkohtiin haluttaisiinkin puuttua ja tonkia yksilöiden motiiveja elää ja antaa toisten kuolla - tai välittää toisista. Elokuva ihmisyydestä, mielen ja lihan heikkoudesta, väkivallasta ja alistamisesta, elämän turhuudesta ja suuresta - tai pienestä - merkityksellisyydestä. Aivan maaginen päähenkilökaksikon kemia pelasti paljon, tönkötkin näyttelijäsuoritukset (mukaanlukien miespääosa) ja "epärealistiset" juonenkäänteet. Elin päähahmojen mukana alusta loppuun täysillä. Aivan kuten täysin toisenlaisenkin pääparin mukana, joita kävimme vaimon kanssa katsomassa ihan elokuvateatterin penkeillä asti.

No mutta! / Redemption

La La Land oli rytmikkään romanttinen musikaalisatu, joka osui ainakin meikäläisen nautintohermoon. Kuvallisesti, musiikillisesti ja juonellisestikin onnistunut musikaali, jossa oli elämänmakuinen tarina. Alunperin tiesin elokuvasta vain tönkkösuolatun Ryan Goslingin (loistava tönkkösuolatuissa osissaan elokuvissa Drive ja Only God Forgives) ja ohjaaja Damien Chazellen, jonka Whiplash oli ehdottomasti vaikuttavin leffa, jonka katsoin viime vuonna. Naispääroolin Emma Stone yritti varastaa shown, mutta oli miellyttävä seurata myös Goslingin suoritusta, joka täydensi loistavasti Stonen tunnelatausta. Tönkkösuolaisuuskin mureni, koska Gosling oikeasti kosketti, vaikka leffa menikin musikaalin nimissä audiovisuaalisen sillisalaatin puolelle. Silti, upeaa jatkoa Whiplashille - Chazellelta on lupa odottaa vielä vaikka mitä, tyyppi on vasta 32v. Odotan ainakin jazz-saagalle jatkoa, haluan lisää popularisoitua jazzia, koska en ole genren suuri ymmärtäjä tai kuuntele sitä muuten paljon, mutta tuntuu siltä, että jossain sisälläni on kasvamassa wanha jazz-setä.

Jatsinkakkaa, arvon leidi, jatsinkakkaa / La La Land

Katselkaa ihmiset hyviä elokuvia - siinä ei aika mene hukkaan, koska parhaiden leffojen kuvat ja äänet ja teemat ja näyttelijäsuoritukset jäävät sisimpään tykyttämään ja luovat elämänsisältöä kaiken sisällöttömän hötön keskellä.