Vesi vanhin voitehista

Kannattiko tätä viikkoa sitten odottaa ”puoli vuotta”, kuten taisin jollekin todeta? No, enpä tiiä. Autolla ajaminen on perseestä, matkoihin menee aikaa ja rahaa, enkä pysy rytmissä. Arki on parasta, vaikka vaemo sanois mitä :) Kyllähän mie tiiän, että (meidän) arjessa on haasteensa, mutta siinä on myös voimaa. Rutiinit helpottavat elämää ja siihen suhtautumista. Oon varmaan siteerannut tätä Neljän Ruusua lyriikkaa jo monesti, mutta vielä kerran pojat:  ”Matka on syvä, mut sä hukut siihen, jos otat sen ja purematta nielet”.  Samaten olen hokenut kulunutta sanontaa, mutta kerta kiellon päälle: ”Oma koti kullan kallis”. Näissä tunnelmissa palasin hiljaiseen himaan, jossa uneliaat kissat oli syöneet kaksi päivää pelkkiä kuivia raksuja. 

Kävin siis Keuruulla ja wanhaa kamua oli hienoa nähdä. Samalla kohtasin siellä myös toisen wanhan kamun perheineen. Juttua riitti. NHL:ääkin pelattiin – vanhojen hyvien aikojen malliin :) Toisena päivänä jäimme kahden ja juttua riitti vielä enemmän. Juttua riitti niin paljon, että näin sitä seuraavana yönä jo painajaisia töistä, kun oli (sekin) aihe kaluttu puhki edellisillan pitkän saunasession ohessa. Ajatukset jäsentyivät joristessa ja sitten otettiin kaljaa ja kaikki ajatukset menivät taas hujan hajan. Kotiin tullessa luotin tekniikkaan ja siinä vaiheessa, kun puhelimen navigaattoriohjelma ohjasi minut 20 kilometrin soratiepätkälle, jossa tuli vastaan kunnon rallimutkia ja –mäkiä, oli tuskanhien määrä aikamoinen. Sitten akku loppui. Perillä piti nollata matkan ja sen teon uuvuttamat aivot annoksella loistavaa tv-viihdettä Weedsin malliin ja ottaa vielä vähän lisää kaljaa. 

Mulla siis oli viisi päivää ihanata omaa aikaa, mutta nyt mie oon fyysinen raato ja ootan vain huomista, kun vaemo ja poijat tulee kotiin. Että semmosta. Tällä hetkellä kaipaisin lähinnä urheiluharrastusta, kunnonkohotusta, turvotuksenpoistoa ja tasaista oloa. Mut kyllä se siitä. Kalja pois ja turha mässytys pois. Arki kohilleen ja touhuamista skidien kanssa. Pari viikkoa vielä lomaa töistäkin jäljellä, joten niistä on otettava se ilo irti, mitä saadaan, ja sitten vissiin ryynäämään loppuvuosi töissä hirveän kiireen keskellä. Nyt menen kuitenkin saunaan ja rentoudun, enkä mieti syksyä tai palkkatöitä. Vesi vanhin voitehista hoitakoon miehen kuntoon – niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

"On tosi kivaa ja minäkin olen käynyt uimassa"

Tein sitten alustavan päätöksen lähteä Keuruulle wanhan kamun nelikymppisiin tai sit muuten vaan kyläilemään. Vähän maisemanvaihdosta ainakin. Päädyin myös vittumaiselta kuulostavan neljän junan kotimatkan (oikeasti siis Keuruu-Kajaani välillä sopivaan aikaan lähtevässä junayhteydessä on kolme kertaa junan vaihto) sijaan lähteä matkaan autolla, vaikka tiedän itsekin, että yksin automaattifarmarilla ajelu on jos ei nyt luonnon raiskaamista, niin ainakin turhaa bensan polttamista. Tekosyyni on perinteinen ”enhän minä käy matkoilla kuin kerran-kaksi vuodessa, silloinkin vain kotimaassa ja yleensä aina junalla”. Poikkeus vahvistakoon säännön. Rakas vaemo totesi päätökseeni, että olen ”luonnonvihaaja”. Yritän kuitenkin löytää itsestäni rakkauden ja hyvittää tämän saastaisen tekoni luonnolle jotenkin. Eiks niin, että jos en leikkaa ruohoa bensakäyttöisellä ruohonleikkurilla vaan annan kasvien vapaasti levittää ilosanomaansa, niin se riittää kompensaatioksi?

Keuruulle matka taittuu suurin piirtein näin: http://reittikartta.net/kajaani/keuruu. Tuleehan siinä tietysti matkantekoa, mutta ainakin aikatauluista saan päättää minä, eikä VR. Mahdollisesti muuten eräskin VR on tulossa käymään myös TR:n synttäreillä, saapa nähä. Synttärit osuu keskelle wanhuksen eiku siis wanhan kamun työviikkoa, joten mitään kummempia pippaloita tuskin järkätään, mutta kai sitä vois puoliltaöin jotain juhlapuheen tynkää keksiä tai sitten onnittelulaulua karaokessa, eikös se olisi suomalais-japanilaisittain ihan riittävän juhlava tapa. 

Vanhemmilleni kiitos matkanteon mahdollistavasta kissojen kaitsinnasta ja vaemon vanhempien kasvihuoneen hoidosta matkani aikana. Olen huono pyytämään palveluksia, mutta onneksi on läheisiä, jotka sallivat aina pyytää ja tietävät, että tarpeen tullen minäkin voin auttaa. Vaikka olen minä kyllä aika vähän auttanut viime vuosina, varsinkin jossain mehtähommissa. Oma perhe-elämä vie ihan riittävästi aikaa ja voimia, jonka kai ovat läheisetkin huomanneet. Silti olen kyllä mielestäni lähes aina auttanut, kun on apua pyydetty. Luonto ei osaa apuani pyytää, mutta en minä sitä vihaa – olenhan osa sitä itsekin, vaikka varsinkin länsimaisen kaupunkilaisen arki onkin suht luonnosta vieraantunutta. Tässä nytkin olen lähes koko päivän sisällä möllöttänyt, vaikka ulkona on hieno ilma. Mutta ei sitä aina jaksa. Olihan tässä viikon mittaan kaikennäköistä ulkoilua jo ihan riittämiin tyttären ja kahden nuoremman poikasen kanssa. Mukava viikko siltä osin. Kyselin kans ikävissäni vähän vanhimman pojan kuulumisia, kun jäbä on kaverin mökillä tämän viikon ja sain vastauksen: "On tosi kivaa ja minäkin olen käynyt uimassa". Siten voi summata hyvin omankin viikkoni :)

***

Vihaamisesta ja ihmisen hieman luonnosta vieraantuneena luonnonosana toimimisesta kun oli tuossa puhetta, niin pannaan viel vähän siihen viitaten ensimakua tulevan 40v-vastaanoton tunnelmasta (T40v keltaisissa):

Talviturkki

Kolmantena lomapäivänä päädyin järveen. Keli oli suotuisa, +27 celsius. Isäni pyysi minua virittelemään vesipumpun putkea järveen, joten päädyin siirtelemään ja nostelemaan liukkaita kiviä sekä tasapainoilemaan niiden päällä, veden alla. Onnistuin! En minä ihan turha poika olekaan :) Hommat hoidettuani siirryin lasten seuraan laiturin toiselle puolelle ja päätin kokeilla, pystyykö sitä tänä kesänä uimaankin. Pystyi, helposti. Vesi tuntui jopa lämpimältä. Talviturkki irtosi huolella, kun räpiköimme lapsukaisten kanssa Kainuun meren rantavedessä ja jopa nuorimmainen uskalsi mukaan. Hauskaa oli, lapsille sain esiteltyä legendaarisen uimakiveni. Vasta toisen uimakerran jälkeen tarttui hieman vilukin. Isäni mielestä se oli vararavintoni ansiota, niin kai sitten :P Rantasaunassa lämpö helli uimamaisteria ja lapsiaan. Nuorimmaisen kanssa viihdyttiin saunassa pitkään ja oli mahtavan eläväinen hyvä isä -tunne, kun poika makoili lauteilla minua vasten ja jutteli mukavia. Ei stressiä, ei kiirettä, ei murhetta – kaikki oli sillä hetkellä hyvin.

Päivä muuttui helteisestä illan kalseudeksi, mutta vaemo tuli kotio, joten oli hyvä olla. Tosin jäin sitten yksin kattomaan MM-futiksen toista välierää ja se perkeleen ottelu kesti ja kesti ja krooh...kunnes koitti rankkikisa. Hollannin paukut loppuivat, Argentiina oli kovempi. Edessä manaamani GER-ARG -finaali. Jospa se ylittää odotukseni ja kai se on pakko silti katsoa, mutta enää en manaa mitään.

Neljäntenä lomapäivänä päädyimme Otanmäen maauimalaan, joka oli rento ja mukava mesta. Lapsukaiset riekkuivat ja minullakin oli vedessä hauskaa. Isäni ja äitini seurasivat touhua ilmeisen iloisina; Varmaan ois tehnyt mieli itsekin mukaan :) Tyttäreni on kyllä hyvä uimaan, se tuli todettua. Ja pojista keskimmäinen kehittyy koko ajan. Nuorimmainen vielä harjoittelee, mutta vesipetoja kaikki tyynni. Hauskaa oli, yhdessä saunottiin ja uitiin ja oltiin. Mahtava päivä, jonka jälkeen olo oli erinomaisen rento. 

Wanha ystävä soitteli, 40v paukahtaa hänelläkin rikki ensi viikolla. Ja minulla on järkkäilyjen jälkeen mahdollisuus lähteä käymään hänen luonaan kylässä Keuruulla. Lienee syytä mennä, näitä tilaisuuksia ei nimittäin tule joka päivä, kun lapset ovat sekä hänellä että minulla toisaalla ja voimme juhlia yhdessä, vaikkakin pienimuotoisesti, mutta kuitenkin. Ihan niinku ennen vanhaan. Siinäpä se kai suurin osa minun viiden päivän oman elämäni herruutta meneekin, matkustaessa, ollessa ja öllötellessä vuosipäiväjuhlinnan merkeissä, matkustaessa takaisin ja toipuessa. Matkankin aion ottaa vastaan ilolla ja toivoa sen aiemmin odottelemani luovan pyrähdyksen esiinmarssia arjen katkaisun myötä.

29 minuuttia

Pakko palata nopeasti edellisen kirjoituksen jälkeen aiheeseen, josta kirjoitin: "Toivottavasti Saksa saa tänään opetuksen siitä, että taito ja halu ja tunne ratkaisevat ja lopulta ilo voittaa." Saksa sai opetuksen. Heillä oli taito ja halu ja tunne juuri oikealla tasolla, kun peli alkoi. He olivat keskittyneitä, valmistautuneita ja kuten Litti kommentaattorina sanoi: "Hyväntuulisia". Brasilian menetykset - ehkä kisojen paras puolustaja Thiago Silva sekä kisojen tärkein keskikentän ja hyökkäyspään moottori Neymar - olivat kohtalokkaita ja siitä seurannut "surujuhlinta", jollaiseksi toimintaa voisi joukkueen osalta kuvata, meni överiksi. Todella oivaltavaa oli mielestäni Yle Urheilun asiantuntijakommentaattori Antti Pohjalta nimetä Brasilian peli kisoissa "hurmosfutikseksi". Hurmos meni yli, kun tärkeimmät palaset puuttuivat paletista. Näin ollen sen viimeisen toivomani elementin, ilon, toikin MM-futiksen välierään Saksan joukkue, joka suorastaan leikitteli pelin 29 minuutissa 0-5 lukemiin. Mykistävää. Jos vielä voi jotain toivoa, niin Hollanti Saksaa vastaan finaaliin ja saadaan kuitenkin parhaimmassa tapauksessa Klassikko-finaali.

Brazil!

Toinen lomapäivä ja vieläpä kesän kuumin. Uimaranta siis kutsui. Ihan tuntematon uusi paikka mulle, jonne tytär kehotti (tai komensi :D) meitä etsiytymään. Löytyihän se, aika helpostikin. Kun tultiin perille, tyttö tokaisi ensimmäisenä: "Minä en ainakaan ui." Millaistahan hänen kanssaan tulee olemaan sitten, kun tyttö on teini-iässä :)

Aikas mukava ranta, jossa ei mitään jättiryntäystä sentään, vaikka kun nuorin skidi alkoi palloa potkia tuntemattomien makuualustoille ja toinen ehdotti rantalentistä, kun kentän reunalla makasi joku puolialaston ottamassa aurinkoa, niin oli pantava stoppi touhuille. Semmosta rantavalvojan työtähän se kolmen lapsen kanssa rannalla olo oli. Kyllä minä nautinkin, ainakin siitä, kun katsoin kahden samanikäisen sisaruksen uiskentelevan iloisina ja rakentelevan sitten pitkän aikaa rantaveteen linnoitusta ja vallia. Pienintä ilahdutti lähinnä retkirieska, mutta ilo se on pienikin ilo.

Ravintolassa käynti lasten kanssa ei kans yleensä ottaen ole mitään hupia, ellei satu olemaan saatanan nälkäinen, joka helpottuu tunnetusti syömällä. Kylläisenä on huomattavasti helpompaa valvoa apinalaumaakin ja iloita lasten touhuista, typeristäkin. Hieman tuntui porukkamme äänentaso aiheuttavan hämmennystä muissa asiakkaissa ja kun nuorimmainen ilmoitti, että "Kusihätä!" niin mietin taas, olenko turhan huolettomasti opettanut lapsilleni kielenkäyttöä. Onneksi samainen poika ruokailun päätyttyä ilmoitti hänellä olevan kakkahätä, eikä huudellut lisää kotoisia sanoja.

Lasten kanssa helteessä maha täynnä leikkiessä voi tulla hetkiä, jolloin miettii, mistä ihmeestä nuo pienet ihmiset saavat virtansa ja mistä tuota mielikuvitusta riittää niin paljon, että innostuu vähäpätöisistäkin jutuista niin, että voi juosta vartin ympäri pihaa. Eipä se auta isukin kuin heittäytyä mukaan tai murjottaa, joten valitsin ensimmäisen. Olen sen verran luullakseni oppinut, että osaan lopettaa leikin, kun se alkaa vetää itseäni mukaan johonkin hallitsemattomaan tilaan, jossa käyttäydyn itsekin kuin apina. Tai ei se hauska apinointi mitään haittaa, mutta aina välillä se voi mennä överiksi. Tänään en jaksanut liikaa riehua, onneksi. Piti myös vähän huolehtia siitä, että lapsukaiset ei väsytä itseään helteessä juostessaan niin, ettei kotio puistosta päästä. Yksi jäikin keskelle pihaa itkemään, ettei jaksa enää, joten kun itse kupu ravittuna jaksoin, niin kannoin. 

Hiki virtasi kuin Brasialiassa ikään, oli kosteata ja kuumaa, tai on itse asiassa yhä, iltayhdeksältä. Tänään MM-futiksen viimeinen nelikko aloittaa vihreän veran shakin ja oma lippuni on kohotettu tietysti brasseille – en kai minä nyt Saksaakaan voi kannattaa. Brassit ovat säilyneet yhtenä kestosuosikkina aina 1986 Meksikon MM-kisoista alkaen, jotka ovat ensimmäiset, joita muistan seuranneeni, jopa suurella innokkuudella, tehden kirjanpitoa matseista ja niin edelleen. 1990 tai viimeistään 1994 kuvaan astui myös varsinainen suosikkini Englanti, kun aloin innostua Englannin jalkapallosta. Englannin maajoukkueen seuraaminen MM-kisoissa on tosin aina vähän tuskaista – parhaat muistot taitavat olla jostain EM-skaboista.

Tässä turnauksessa Kolumbia kohosi iloisella peli-ilmeellä esiin ja vei sydämeni, mutta brassit pistivät heidät laulukuoroon, joten nyt on enää yksi suosikki jäljellä [se Englantihan tippui jo alkulohkoon]. Toivottavasti finaalissa nähdään Brasilia ja Hollanti, koska siinä on kaksi joukkuetta, jotka eivät yltiöpuolusta tai pyri kontrolloimaan palloa niin, että vastustajan peli tyrehtyy ja koko peli näyttää äärettömän tylsältä. Toivottavasti Saksa saa tänään opetuksen siitä, että taito ja halu ja tunne ratkaisevat ja lopulta ilo voittaa. Huonoin skenaario on Saksa-Argentiina –finaali, jota en tiedä, haluaisinko edes katsoa

Edgar Allan Poe

Olen pimeydestä voimaa ammentava runoilija. Hulluus iskee aina pitkän selväjärkisen jakson välissä. Sellainen runoilija minä olen, jos uskoo nettitestiä. Analyysissä on perää. Ammennan pimeydestä, tosin vain valo saa minut sykkimään. Hulluus, joka iskee, liittyy lähinnä levottomaan tunteeseen, kun pimeys uhkaa ottaa vallan. Tällöin kirjoitan. Joskus toki myös muuten, arkisista asioista joristen. 

Nyt on ensimmäinen päivä vuosilomaa, kesäsellaista. Kuukausi pitäisi lusia, enkä pane pahitteeksi. Töissä on sen verran hurja vuosi menossa työkuorman osalta, että hetken hengähdys siitä tulee tarpeen. Olen varma, että saatuani etäisyyttä työhommiin, jaksan niitä taas uudella innolla. Ei silti, ei tämä loma töistä pelkkää ”lomaa” ole – elämä ja arki lasten kanssa jatkuu. Tällä viikolla jopa poikkeuksellisella vaihteella, kun rakas tyttäreni käy arkisin päivähoidossa. Tänä aamuna olin liikenteessä aiemmin kuin normityö-arkena, jolloin kuskaan Aarnin päiväkotiin ja hilaan itseni lopulta töihin, joskus puoli ysiltä. Tänään olin jo aamuseiskan jälkeen tyttären kotona. Pikkuhitaasti siitä sitten siirryttiin Kopsalaan ja odoteltiin heräilevää talonväkeä.

”Isi, mikä sua riivaa? Sut viedään vankilaan!” Heti aamusta alkaen on leikitty mitä moninaisempia leikkejä, joissa mm. rakennellaan majoja, linnoituksia, muureja, vankiloita ja tietysti sitten riehutaan ja taistellaan. Isinä koitan olla erotuomarina, vaikka olenkin osa leikkiporukkaa, jos jaksan. Ilmatkin onneksi hellii, joten ulkona voi olla – ainakin hetken aikaa, koska äkkiä tuli kuuma ja hiki ja väsy. Sisällä on onneksi vilpoisampaa ja voi välillä ottaa rennomminkin. Iskäkin voi jopa hetken istua koneella rauhassa :)

Mut mistäs se Poe aikanaan kirjoitti? Tietämykseni mukaan se teki kauhupitoista fantasiamatskua. Multa semmoinen ei oikein irtoa. Yritinhän minä kerran kirjoittaa viikinki-aiheista novellia, mutta muistaakseni kaksi sitä lukenutta antoi sen verran murskaavaa palautetta, että päätin pitäytyä Känni-projektissa. Känni-lehteä on kiva muistella wanhuksenakin; Oma DIY-lehti, johon kirjoitin kaiken, mitä halusin maailmanmenosta sanoa. Mukaan tarttui myös kavereita, joilta irtosi pääasiassa huumoripitoista tavaraa. Sitten tuli blogiaika ja Känni jäi. Samalla murtui myös työmoraali, koska työtähän Känni vaati, kirjoittamisen lisäksi. Yksin tehty lehtien kopiointi ja taitto ja postittelu kävi työstä. Se oli aikaa ennen lapsia...

Ehkä sisäinen kirjailijani herää uudelleen, kunhan lapset ovat isompia, ehkä ei. Harrastelijakirjailijanakin toimiminen vaatisi aikaa. Vasta perusarkisista askareista tyhjä kalenteri, hiljaisuus, toimettomuus ja laiskottelu saavat aivot kunnolla raksuttamaan. Luova työ vaatii toki myös fyysistä työtä. Pitäisi olla siis sekä aikaa olla tekemättä mitään ja rakennella asioita aivoissaan sekä aikaa työstää aivomyrsky sanoiksi, lauseiksi ja lopulta tarinoiksi. Edgar Allan Poeta minusta ei varmaan koskaan tule, mutta ehkä vielä joskus julkaisen – vaikka sitten netissä – novellin. Elämäkerran kasaaminen joskus wanhoilla päivillä on tosin todennäköisempää, koska realistisesti katsoen olen aika surkea kirjoittamaan fiktiota. 

Viikon päästä on lomani lomaisin vaihe, kun lapset ja vaemo lähtevät papan ja mummon kanssa Tampereelle, jossa vanhin poika jo onkin sit kaverin perheen luona vajaan viikon viettänyt. Sitten olen ainakin viisi päivää vapaaherra, vaikka kissoja ei voikaan jättää täysin hoivaamatta ja tytärtäkin ainakin jonain päivänä näköstelen eli mahdolliset matkat on pidettävä lyhyinä ja ytimekkäinä visiitteinä. Mielenkiinnolla kuitenkin odotan, iskeekö liikkumisen sijaan mieluummin hiljentyminen ja siitä seuraava luovuuden puuska, Poemainen hetki hulluutta.