Vapaus, velvollisuudet, vastuu

Joulun lähestyessä on ainakin itselleni tullut perinteeksi toivottaa "rauhallista joulua" lähes kaikille, joille nyt jotain toivotan. Hössötys ja hässäkkä kuuluvat jollain tasolla aina jouluun, mutta toistaiseksi on ollut rauhallinen jouluun lähestyminen. Tänään, aatonaattona, kävin ensimmäistä lahjaa katselemassa, enkä ottanut siitäkään hirveästi stressiä. Joulusiivouksiin en ole panostanut, peruskodinhoito on riittänyt. Kuusen kannoin sisälle, kun käskettiin, mutta sekin tuotiin pihalle kuin tarjottimelle. On tämä helppoa. Toistaiseksi ei ole paineita ja paniikkia mistään, ei edes uudesta vuodesta, vaikka velkoja on joka suuntaan (remontti, auto, talo, luottokortti). Vähänhän se tietysti rajoittaa, ettei ole varaa suunnitella yhtään mitään ylimääräistä tulevaisuuden varalle, mutta niinhän minä elänkin, päivä kerrallaan. Jotain ensi viikon tai sitä seuraavan juttuja joutuu välillä miettimään, mutta sen jälkeiset ajat ovat sen jälkeisiä. Minulla on vapaus toimia näin ja se riittää.

Velvollisuuksia koen perhettäni kohtaan: Minun pitää hoitaa oma osani. Käyn töissä ja maksan noita isompia laskuja palkallani. Olen läsnä lasteni arjessa, siivoan ja teen ruokaa. Koitan huolehtia, että lapset menisivät nukkumaan, heräisivät, saisivat aamupalansa ja lähtisivät kouluun. Työpaikka on hyvä ja suht turvattu - 14 vuotta KAKS:lla tulee täyteen ensi keväänä.  Velvollisuuksia on myös töissä: Tuo 14 vuotta on tuonut kokemusta, jota ei ole muilla toimipaikastani ja sitä pitäisi nyt hyödyntää osaltaan myös Uuden sairaalan suunnittelussa. Lisäksi olen koittanut perehdyttää uusia tekijöitä, koska kollegojen osalta tilanne elää. 10 vuotta kanssani samassa paikassa ollut kollega siirtyi toiseen toimipisteeseen ja hieman on syksyn mittaan tuntunut, että velvollisuudet ovat alkaneet kasautua. Tähän väliin olisi tarjolla myös isompaa pestiä, jos rahkeet riittäisi. Ja varmaan osaltaan riittäisi helpostikin, mutta olen miettinyt sitä, onko isompi palkka riittävä korvaus siitä, että työkenttä laajenee arvaamattomalla volyymillä, vaikeuttaa ehkä nykyisen toimenkuvan vapautta ja ajankäyttöä sekä työaikoja, tai aiheuttaa muuten stressiä, joka ei tee minulle hyvää. Toisaalta siis tarvitsisin ehkä pidemmällä tähtäimellä enemmän palkkaa päästäkseni joskus tällä vuosisadalla veloistani, mutta...jos hintana on esimerkiksi terveys, niin siihen en ole valmis. Kerran jo jätin päivystysvastuut, kun keho sanoi sydämen temppuilun kautta, että toi homma ei ole sulle, lopeta hyvän sään aikana.

Vastuu kaikesta on itselläni. Minun pitää kuunnella itseäni ja päättää mikä on minulle parasta. Sama koskee kaikkea mitä teen: Perhe-elämää, työtä, vapaa-aikaa, ihmissuhteita. Olen vastuussa niistä itselleni, minun on tehtävä päätöksiä, jotka tuntuvat minusta hyvältä. En voi kuunnella muita tai miettiä sitä, pitääkö minun rehkiä perseeni ruvelle jonkun muutaman sadan euron lisätienestien takia tai jättää kiinnostavien ihmissuhteiden tavoittelu siksi, ettei se ole ulkopuolisen maailman mielestä järkevää. En aio myydä vapauttani töissä tai siviilielämässä sen takia, mitä muut sanovat tai ajattelevat, vaikka se tarkoittaisi vapaaehtoista köyhyyttä tai ajoittaista paheksuntaa. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ketään vahingoita tahallaan, joten pyrin aina harmoniaan ja selviämiseen. Se saattaa joskus vaatia uhrauksia niin työ- kuin siviilipuolella, mutta oikea ratkaisu asiaan kuin asiaan on yleensä se, joka tuntuu oikealta eikä väärältä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Olenkohan minä koskaan kirjoittanut vielä siitä, mitä itsenäisyys minulle merkitsee? Kansallinen, yltiöisänmaallinen itsenäisyys ei sinänsä ole minulle mikään itseisarvo; En pidä kansallisuuksia mitenkään arvotettuina toistensa ylä- tai alapuolelle, joten minun puolesta jokainen voisi kuulua maailmankansalaisten joukkoon ja unohdettaisiin se, mikä valtio on sattunut antamaan meille - yleensä syntymässä tiettyyn paikkaan ja tietyn valtion kansalaisuutta edustaville vanhemmille - kansalaisuuden. Realistisesti katsoen tämä ei tietenkään mene ihan näin, joten olen tyytyväinen, että minulle on syntymässäni sattunut tällainen arpa kuin suomalaisuus, kainuulaisuus ja Leinosten poika.

Kansallismielisyys on minulle jopa vastenmielistä siksi, että se on rajoittava, suvaitsematon ja muureja pystyttävä arvo, eikä mielestäni suoranaisesti liity itsenäisyyteen tai isänmaallisuuteen millään lailla. Itsenäisyys korostaa minun mielestäni vapautta ja isänmaallisuus ylpeyttä siitä, että oman perheen, laajemmin suvun ja vielä laajemmin asuinpaikan/maan väestön yhtenäisyys ja yhteisen hyvän vuoksi työskenteleminen kannattaa. Itsenäisyys jo sananakin kertoo, että sinulla on päätäntävalta ja itsemääräämisoikeudet, jotta voit toimia yhteisen hyvän puolesta omasta vapaudestasi tinkimättä. Isänmaallisuus korostaa jo nimessään aiempien sukupolvien luoman työn kunnioittamista ja hyväksi havaittujen perinteiden jatkamista. Kansallismielisyys kuitenkin on överiksi vedettyä itsenäisyyden ja isänmaallisuuden korostamista, joka pahimmillaan muodostuu ääriajatteluksi - aivan kuin sen äärimmäinen vastustaminenkin. Olipa sitten äärikansallismielinen tai äärimmäisen anarkistinen valtiojärjestelmän vastustaja, niin tavoite rikkoo itsenäisyyden ja isänmaallisuuden periaatteita vastaan, koska ääripäät pyrkivät rikkomaan yhteiskuntarauhaa ja täten nakertavat pohjaa siltä, mitä on itsenäisyyden ja isänmaallisuuden nimissä rakennettu (puhumattakaan ääriuskovaisista - mutta taisi tulla selväksi, että ääripäät = pipipäät). Kultainen keskitie, mutta ei keskustalainen sellainen, on tässäkin paras vaihtoehto. Demokratian nimissä on voitava keskustella ja sulkea ääriainesten vaikutusvalta pois yhteisen hyvän puolesta.

Itsenäisyys Suomessa merkitsee minulle merkittäviä vapauksia ilmaista itseäni. On hyvä, että meillä on yhteiskuntarauha ja merkittävä yhteisen hyvän kulttuuri. Vaikka yksinäisyys on meille mökkiin sulkeutujille ongelma, kuuluu meidän kulttuuriimme myös huolenpito heikommista ja se, ettei kaveria jätetä yksin. Olemme pieni ja sisukas heimojen yhteenliittymä, joka asustaa pohjoisessa kansallisvaltiossa hyvän yhteiskuntarauhan keskellä. Haasteemme tulevaisuudessa liittyvät siihen, miten muu maailma ja sen huomattavasti isommat ihmismassat tulevat meidän kohtaamaan. Rajoja ei voi panna kiinni, koska olemme riippuvaisia myös muusta maailmasta. Eristäytymällä valitsisimme kurjistumisen, mikä ei modernissa maailmassa, nyky-yhteiskuntaan tottuneille ihmisille onnistuisi vaan johtaisi kaaokseen. Yhteiskuntarauha olisi mennyttä, jos antaisimme vallan ääriaineksille, joiden mielestä yhteiskunta on liian avoin tai salliva; Sen pitää olla, jotta demokratia voi toimia.

Vallan keskittäminen harvoille ei ole koskaan hyväksi koko yhteiskunnalle ja siitä vaarallinen esimerkki on itänaapurimme, joka ei kunnioita muiden kansojen itsemääräämisoikeutta. Silti en itse lähde lietsomaan Venäjä-vihamielisyyttä, koska uhka johtuu nimenomaan siitä, miten kyseistä valtiota johdetaan ja hallitaan, ei itse kansasta, joka sitä asuttaa. En tiedä, onko itsenäisyyspäivänä tarpeellista loputtomiin korostaa itsenäisyytemme aikana käytyjä sotia Venäjää vastaan - olemmehan heitä vastaan viimeisimmän sodan hävinneetkin, emmekä silti menettäneet itsenäisyyttä, vaikka osa entisistä alueista Venäjälle nyt kuuluukin. Tiedostan kuitenkin sen, että Suomi tarvitsee Puolustusvoimat, joita ei mielestäni saa myydä Naton käyttöön, vaan vahvistaa sen perusteita niin, että se voi toimia nykymaailmassa pitämässä oman puolustuskykymme valmiina. Ydinsodan uhka on ehkä 1980-lukuun verrattuna pienempi, mutta toisaalta Venäjän ryhtyessä laajamittaisempaan sodankäyntiin Euroopassa, olisi ydinasein käyty sota jälleen mahdollinen, koska ei Venäjä yksin konventionaalisin asein voi sitä pitkällä tähtäimellä voittaa. Meidän pienen valtiomme tehtävä on itsenäisyytemme nimissä pitää yllä omaa vahvaa kansallista puolustusjärjestelmää, joka tarkoittaisi hyökkääjälle sotaa, jota ei voi todella voittaa. Toki Suomen valtion kyvyn toimia voi tuhota esimerkiksi ydinohjuksilla, mutta se ei vaikuta hyvältä ratkaisulta Venäjälle, koska tuhotun maan miehittäminen tai yhtä lailla miehittämättä jättäminen jättäisi Venäjälle vaan ikävän sissisodan mahdollisuuden ja/tai entistä epävarmemman länsirajan, jossa nyt on kuitenkin vakaa ja rauhallinen pieni Suomi.

Natoon liittymällä muodostaisimme Venäjälle lähes koko Euroopan laajuisen saartorenkaan, jolloin ydinsodan koittaessa Suomeenkin voisi aivan hyvin sataa ydinohjuksia. Voin olla väärässäkin, mutta väitän, että Nato ei pysty jäsenmaitaankaan suojelemaan, jos sota alkaa - mikään ohjuskilpi ei ole aukoton. Eikä tietysti ydinohjusten paukkuessa enää mistään järjellisestä puhuttaisikaan, joten kuka nyt on oikeassa tai väärässä, on täysin merkityksetöntä siinä vaiheessa katastrofia...

Jotta kuitenkin voisin pitää edes hitusen rauhanaatetta yllä ja toivoa siitä, että katastrofi vältettäisiin, niin väitän edelliseen liittyen, että Suomelle, suomalaisille ja koko maailmalle on parempi, että Suomen valtio ei liity militaristiseen Natoon, vaan pitää yllä oman vahvan puolustuskyvyn ja pyrkii kansainvälisessäkin politiikassa sovittelemaan, eikä lietsomaan kiistoja Venäjän kaltaisen diktatuurin tai Yhdysvaltain kaltaisen maailmanpolitiikan tempoilijan (nykyhallinto...) välillä. Ymmärrän, miksi tuollainen voi näyttää joillekin Venäjän kumartelulta ja "suomettumiselta", mutta sillä on menty jo siitä jatkosodan tappiosta alkaen ja miksi hyväksi havaittu sovittelulinja pitäisi katkaista? Ei nykylinja voi jatkua loputtomiin Venäjällä, eikä Yhdysvaltain hallinto tule loputtomiin olemaan samanlaisen sekopään vedettävänä. Status Quo voi toki rikkoutua, mutta itsenäisyytemme nimissä Suomen tehtävä ei ole rikkoa vaan rakentaa sitä. Se ei tarkoita, että Suomen valtiojohdon pitäisi myötäillä Venäjää ja hyväksyä sen aggressioita ja sotatoimia Ukrainassa tai muualla, mutta välien katkaisun sijaan - joka Natoon liittyminen eittämättä olisi - pitäisi jatkaa EU:n linjan mukaisesti neuvotellen.

Väistämättä itsenäisyyden pohtiminen johti sitten kuitenkin sota-asioiden pohtimiseen. Miksi itsenäisyyden osalta ei korosteta rauhaa? Olemme vapaa, rauhallinen, rauhanomainen kansakunta, jolla on moneen muuhun maailman kolkkaan verrattuna paljon koskematonta luontoa, puhtaita vesiä, metsiä ja tilaa asuttaa vähän enemmänkin metsäläisiä. Toki heidän on sitten sopeuduttava kulttuuriimme ja se on osalle vaikeata, minkä lisäksi epäilen, että valtiovallan haluttomuus asuttaa pakolaisia ja maahanmuuttajia (luin juuri jostain, että Suomessa odottaa maastapoistamista jopa 9000 kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta!) vaikuttaa yhteiskuntarauhaan todella negatiivisesti. Eikö todella voida panna resursseja siihen, että tänne tulevia ihmisiä saataisiin integroitumaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa? Jos integroitumista ei tapahdu, niin sitten ei voi mitään, mutta kyllähän tänne vielä populaa mahtuu. En millään usko sitä, että jos ihmisille annetaan mahdollisuus, he jäisivät vaan lorvimaan ja nostamaan tukiaisia - tai tekemään rikoksia. Terveydenhuollon osalta olen sen sijaan tullut hieman skeptiseksi, että onko kaiken maailman erikoishoitoja annettava kaikille, jos ne maksavat yhteiskunnan jäsenille niin paljon, että samalla kaikkia palveluita on kurjistettava. Toisaalta sosiaaliturvaa voisi parantaa paljonkin nimenomaan kannustavampaan suuntaan ja perustulo olisi sitä enemmän kuin aktiivimalli. Itsenäisessä maassa tällaiset säädöt ovat mahdollisia ja meidän pitäisi valtiojohtoamme myöten pitää huolta siitä, että itsemääräämisoikeus säilyy niin, ettei kaikki valta valu täälläkin isoille firmoille, jotka käytännössä sanelevat sen, mitä palveluita tarjotaan kenellekin ja mihin hintaan.

Editoitu paria ajatusta selvempään suuntaan: Natsien vastustaminen ei ole mielestäni ääriajattelua vaan järkevää. Ehkä lauseet ovat nyt selkeämmin tulkittavissa: Vastustan ääriliikkeitä, jotka mm. pyrkivät ajamaan omaa asiaansa väkivaltaisesti välittämättä yhteiskuntarauhasta tai muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Sitku

"Nobody ever visits me, except Jehova's witnesses" lauloi jo Ville aikoinaan ja vähän sama fiilis tuli taas tänään. Ei sillä, että olisin sosiaalisesti aktiivinen tai ketään koskaan kutsuisin kylään, mutta joo, vähän tuon biisin fiilis tuli, kun "tutut" jehovat kävi taas ovella kertomassa siitä, miten maailma on tuhoutumassa ja Jumala tulee ja tappaa. Vai miten se meni. Mut kuitenkin, siinä minä sitten kiltisti kuuntelin ja sanoin, että "en tiedä", kun kysyivät, tunnenko sydämessäni, että se on tapahtumassa. Taisinpa myös mainita, kun saatanasta oli puhe, että "tuli Trump mieleen" ja naurahdin. Jostain syystä jaksoin kuitenkin kuunnella jorinaa ja olla kohtelias. Kun tämä mukava pariskunta lähti ovelta kohti seuraavia uhreja, lueskelin hetken "Mitä raamattu todella opettaa?" ja mietin, mikä tässä eniten mättää. Sitten tajusin. Se on "sitku"-ajattelu. Kaikki korjautuu "sitten kun" on tuomiopäivä ja Jumala korjaa kaikki virheet, joita se ei voi jostain syystä korjata nyt, vaan vasta sitten kun.

Gasellien uudella levyllä on sattumalta myös biisi nimeltään "Sitten kun", jossa käydään läpi erilaisia asioita, joita tehdään sitten kun on päästy johonkin tai jostakin eroon, tehty jotakin tai jotakin muuttuu. Ehkä parhaiten jäi silti mieleen yhden versen stoori siitä, kuinka äiti pyysi poikaa käymään, mut tämä ei ehtinyt, kun piti tehdä sitä ja tätä tärkeämpää, kunnes äitiä ei enää ollut, eikä enää voinut nähdä, vaikka ois halunnut. Sitku-kirous aiheuttaa varmasti monille jälkiviisautta ja katkeruutta, koska oikeastihan itselle tärkeät ja merkitykselliset ihmiset ja asiat pitäisi kohdata ja tehdä nyt, eikä sitku.

Ehkä ongelma on siinä, että monesti ei edes tiedä, mikä on oikeasti tärkeätä, ennenkuin sen menettää. Ehkä jehovakin herää siinä vaiheessa, kun oma maailma romahtaa ja ne tajuaa, että ois pitänyt nauttia silloin, kun oli terve ja kaikki oli hyvin, vaikka pitikin ovelta ovelle saarnata, että maailmassa on kaikki päin persettä ja sitten kun tuomiopäivä tulee, niin kaikki tulee olemaan hyvin, koska Jumala tuhoaa nykyisen maailmanjärjestyksen ja kansallisvaltiot korvaten planeettamme uskovien paratiisilla. Vai me muutko se tuhotaan ja Saatana on kanssamme? En tiedä, tipahdin kelkasta, mutta joku maailmanlopunjälkeinen utopia kai siitä kaikesta sitten seuraa. Kaiken maailman lopunajan kultit ovat kyllä pelottavia, mutta ymmärrän heitä, koska ei ole helppoa luoda merkitystä elämään. Toisaalta olen kateellinen esimerkiksi jehovan todistajalle, jos tämä oikeasti kokee elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi oman todistustyönsä ja ihmisten käännyttämisen, eikä tee sitä vain siksi, että perhe/yhteisö/puoliso pakottaa, vaan siksi, että se tuntuu tarkoitukselta myös nyt ja tässä, eikä vasta sitten kun.

Mitä sitten itse voisin tehdä päästäkseni tyhjyyden tunteesta, joka aika ajoin alkaa imemään iloa kuin musta aukko? En ainakaan voi ajatella, että sitten kun pääsen tuosta tunteesta, olisin onnellinen. Onni, onnellisuus tai sanotaan nyt edes tyytyväisyys elämään pitää luoda aina uudestaan ja uudestaan, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin melkein. Olemme sosiaalisia eläimiä ja saamme nautintoa monenmoisista asioista ja aina välillä nautinto kanssakäymisestä muun maailman kanssa - oli se sitten ihmiset, eläimet, kasvit, luonto, kaikenlaiset taidemuodot, viihde, tuntemukset, kokemukset, näkemykset, johtopäätökset, milloin mitkäkin hetkessä, menneessä tai tulevassa - saa aikaan onnenpurskahduksen. Jotkut kokevat tarpeelliseksi määrittää onnellisuuden ja jos ei aivan sen henkilökohtaiset kriteerit täyty, niin ainakin sitä pitää tavoitella. Kunhan ei vaan erehdy toteamaan, että sitten kun...minusta tulee onnellinen. Ei, parempi tavoitella sitä hetki kerrallaan, koska ei se mikään pysyvä olotila ole. Paitsi ehkä kuollessa. Sen sijaan, että sanoisi "sitten kun", voisikin ehkä kuollessaan todeta Inkvisitio-yhtyeen sanoin: "Vihdoinkin olen onnellinen!"

PS. Elämä on ihan kivaa. Olen minä usein onnellinen monestakin syystä. Ei siis syytä huoleen lukijat. Valtakunnansalilla tavataan, eiku ;)

Leffaa, musaa, kirjoittamista

Rupes tekee mieli kuunnella Coltranea (joku musiikki vaan "maalaa" tiettyjä tunnelmia mieleen), kun katoin leffaa 1960-luvun alkuvuosina Losissa elävästä keski-ikäisestä homo-opettajasta, joka koittaa päättää päivänsä, koska elämä on potkinut potkunsa. Kaljaakin olen perjantai-illan ratoksi juonut, lähinnä huonoja jouluoluita, kokeilumielessä. Sekös alkoi sitten pissittää, joten pistin tauolle, ja tuli tarve kirjoittaa ylös, että nyt on kova filkka! Vinkin leffasta A Single Man sain Lauralta, koska hän huomasi minun katsoneen viikolla leffan Milk, joka oli loistava - Sean Pennin kuningasrooli perustuen tositapahtumiin ensimmäisestä julkihomosta kaupunginvaltuutettuna San Franciscossa 1970-luvulla. Mut eipä tämäkään paljon jää jälkeen - yksikin "änkyttävä kuningas" eli Colin Firth tässä pääroolissa ja onpa muuten hyvä valinta. Pitäisköhän panna Coltranen luritukset veks, ottaa vielä olut ja katsoa leffa loppuun, pissatauko onkin jo kestänyt riittävän pitkään.

Tauon jälkeen kohti loppua. Kaunista ja hirveää. Aloin miettiä sitä, että jos itse saan loppuun valmistautua, aion nauttia elämästä. Miksi kärsiä viimeiset hetkensä, jos tietää, että ne ovat viimeiset? Toisaalta ymmärrän senkin, että luovuttaa, jos kärsii...eikä tämä liittynyt sinänsä mitenkään kyseisen leffan päätökseen tai siihen, miten loppu tuli ja oliko se suunniteltua vai ei, mutta koskettava se oli. Leffan suurimmat ansiot olivat kuitenkin huikeassa audiovisuaalisessa estetiikassa kuvaamaan päähenkilön tunnelman vaihtelua; suosittelen jokaiselle elokuvan ystävälle täydestä sydämestäni!

--

Naismusakokoelmaan on viime aikoina eksynyt vanhoja ja nuoria kotimaisia tähtiä. Vanhemmasta päästä mukana on Liisa Tavi - kiitos Areenasta löytämäni "Linnunradan pianobaarin", joka oli ysärillä Maria Guzeninan vetämä musiikkiohjelma. Kollaa kestään ikivihreä "Jäähyväiset aseille" on Tavin esittämänä sen verran koskettava, että rauha laskeutuu sieluun. Toisesta ääripäästä Muskan 1970-luvun esikoissingle "Kirjoita postikorttiin", jonka senkin pianobaarissa livetaltiona näin. Loistava veto, josta tulee mieleen nuoruus, jolloin kirjoitin kirjeitä - postikortit jäi vähän vähemmälle. Nykyään kirjeiden ja korttien kirjoittaminen on muinaisjäänne, mikä on sääli. Jos koittaa käsin kirjoittaa jotain, niin pian käsi on niin kipeä, että saa loppupäivän pitää huilia. Onneksi on näppäimistö, millä näpyttää. Ja onneksi on musiikki!

Nuorempia kotimaisia tähtiä naismusakokoelmallani edustaa upea Alma, josta tulee aika usein mieleen Sia, eikä se ole huono mielleyhtymä - molemmat persoonallisia ääniä, vaikken toki kummankaan kaikesta tuotannosta tykkääkään. Tuorein sinkku "Cowboy" on menevä ralli, josta tykkään tosi paljon. Videokin oli upea, joka toi vielä yhden lisäulottuvuuden kappaleen maailmaan - ehkä sitä aina tarttee jotain visuaalistakin tarttumapintaa, vaikka kyllähän sen voi luoda omassa päässäänkin musiikin luomista tunnelmista, ajatuksista ja mielikuvista. Evelina taasen on urbaania poppia (en keksinyt tätä "luokittelua") upealla tatsilla vetävä naisartisti, jolla alkaa olla sen verran tunnistettava tyyli, että kiinnostus on täältä sivustakin seurattuna (en seuraa musiikkimaailmaa kovinkaan aktiivisesti, bongailen vaan yksittäisiä hyviä biisejä sieltä täältä) kasvanut. Ja olihan Eve yhdessä suositussa tosi-tv -lauluohjelmassakin...mutta uusi biisi "Vielä kerran" on jotenkin läpitunkeva, jossa palaset loksahtivat meikäläisen makuhermoissa kohdilleen; olen vaan niin heikkona kauniille melankolisille melodioille. Kolmas "nuoremman polven" naisartisti onkin sitten kokenein konkari tästä joukosta ja olen jo vuosia tykännyt Jannan tekemisistä useidenkin biisien voimin eli voin kyllä aivan hyvin todeta Jannan olevan yksi lempiartisteistani tällä hetkellä. Uusin kappale "Huomenna" on totuttua melankolisen kaunista upeutta, jolle sydämeni sulaa.

--

Pakko kirjoittaa siitä, mitä tekee ja on mielessä. Pakko kirjoittaa. Pakko. Mutta hyvä sellainen. Se on osa minua. Kirjoittaminen pidemmän kaavan kautta vaatisi joutilaisuutta, keskittymistä, keskittymiskykyä, tauottomuutta, kirjoittamista "työkseen". Keskustelin aiheesta anoppini kanssa eilen ruokapöydässä, perinteisesti kun perjantaina käymme Hoikkalassa viikonloppua vastaanottamassa. Hän osallistuu parhaillaan kirjoittajakoulutukseen, jonka aiheena on elämäkertakirjoittaminen. Itsellä on sama haave, mutta sen toteuttaminen saattaa jäädä eläkepäiville. Toivon vaan, että muisti ei petä ennen kuin minulla on siihen todella aikaa. Äitini isä kärsi alzheimerista, isäni äidillä oli myös vanhemmilla päivillään vähän höppänän oireita, isäni isä kuoli jo 63-vuotiaana. Jos joskus pääsen eläkkeelle, jolloin voisin kuvitella saavani riittävästi aikaa kirjoittamiseen, olisin ehkä 70v, mutta onko aivoissa enää potkua siinä vaiheessa - jää nähtäväksi. Omat vanhempani ovat tuon rajapyykin ohittaneet ja ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja pääkoppa vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta en osaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen omalla kohdalla ja huomaan jo nyt, että muistini tekee tepposia. Varsinkin nimimuistini on totaalisen surkea. Jos nimen sitoo paikkoihin ja kasvoihin ja rutiineihin, muistan ne, mutta en muista välttämättä läheisienkään ihmisten nimiä joka tilanteessa, jos ne liittyvät menneisiin, joihin minulla ei enää ole muuta sidettä kuin muistot. Auto-fiktion kirjoittaminen on tietysti aina hyvä ratkaisu, mutta jotta voisin luoda tunnesiteen kirjoittamiseen ja se tällöin tyydyttäisi minua tekstinä, olisi minun muistettava riittävästi luodakseni jotain, jonka uskon olevan totta - tai "totta", niinkuin Knausgård sanoo. Totuushan on aina suhteellinen ja omakohtainen käsite, joka voi toki myös vääristynyt esimerkiksi siksi, että muistot ovat sekoittuneet muihin ja/tai muistat vaan osan, et "koko totuutta".

En ota paineita tästä pakosta kirjoittaa. Syntyy jos syntyy. Kuolee kumminkin. Sitä paitsi kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, itseni vuoksi.

--

Ei kahta ilman kolmatta - leffaa, jossa on homomies pääosassa, nimittäin. Homous ei niinkään, vaan musiikki, Queenin sellainen. Minulle Queen ei ole koskaan ollut suuri suosikki, enkä ole omistanut heidän levyjään. Lapsena kuunneltiin heviä ja rokkia ja hittejä, toki myös joitain Queenin biisejä siis. Ja onhan Queen niin ikoninen yhtye, että väkisinkin heidän hittibiisinsä ovat musiikkia koko elämänsä kuunnelleelle 45-vuotiaalle tuttuja. Freddie Mercury keulillaan yhtye loi melkoisen kavalkadin biisejä, joita kuulee yhä vaikkapa urheilutapahtumissa ("We are the Champions" ja "We will rock you") tai leffoissa ja musiikkiohjelmissa ja baareissa (mm. "Bohemian Rhapsody"), tosin karaokessa aika harvoin, johtuen ehkä Freddien huikeasta äänestä, jollaista tuskin kannattaa lähteä apinoimaan edes karaokessa.

Niin ja se elokuva, Bohemian Rhapsody, oli hieno musiikkielokuva. Sitä ei pidä lähteä katsomaan dokumenttina ja pettyä siihen, että dramatisoinnin nimissä on tehty erinäisiä aika-avaruutta ja todellisuutta vääristäneitä kohtauksia - kuten muutama hieman liian kireä kravatti kaulassaan liikkuva elokuva-arvostelija (kts. HS) on tehnyt - vaan musiikillisena aikamatkana Freddien ja Queenin tarinaan. Se on hauska, sydämellinen ja musikaalinen elokuva, jossa on koskettavia hetkiä - ja eniten nimenomaan musiikin kautta. Siksi olen iloinen, että lähdin katsomaan ja kuuntelemaan eli nauttimaan sitä nimenomaan elokuvateatteriympäristössä. Rami Malekille hatunnosto Freddien roolista; huippumatskua, joka kantoi elokuvan loppuun saakka. Hyvillä mielin sai lähteä kotiin, vaikka päässä soikin koko matkan "I want to ride my bicycle", vaikkei sitä edes kuulunut koko leffassa :D

Lomaviikon hetket

Stam1nan levy ilmestyi - löysin sen johdosta Skálmöldin, jota olen kuunnellut sen jälkeen jo paljon enemmän kuin Stam1nan uutta.

Nukkuminen aamulla pitkään on ollut ihanaa, paitsi tänään torstaina, kun heti herätessä jomotti päähän ja oli huono olo, eikä pääjomo ole lähtenyt koko päivänä - eikä tähän liittynyt edes esimerkiksi alkoholi tai kofeiini, pelkästään liiallinen sängyssä pyöriminen. 

Jämähdin katsomaan Billions-sarjaa, jota vierastin pitkään siksi, että ajattelin sen olevan tarinaa itsekkäiden, pinnallisten ökyrikkaiden keinottelijoiden maailmasta - tokihan se sitäkin on, mutta myös inhimillistä pirun tiukkaa draamaa ja jännitystä jopa ajoittaisin trillerifiiliksin ilman fyysistä väkivaltaa, jota tuntuu muuten olevan lähes sarjassa kuin sarjassa (no, yhtä miestä lyötiin baarissa kerran nopeasti nokkaan kahden eka kauden aikana).

Väkivaltaisista sarjoista puheen ollen; aiemmin "hehkuttamani" Barry löysi teemallisen voittajansa mustan huumorin, inhorealistisen väkivallan ja kaikin puolin elämänmakuisemman (vrt. muovinen ja amerikkalainen Barry) aussi-sarja Mr Inbetweenin muodossa - välillä on sitäpaitsi hauska katsella sarjaa, joka koostuu kuudesta 25 minuutin jaksosta, jossa silti voi olla hetkiä, jolloin istutaan vaan sohvalla ja jutustellaan, mutta missään vaiheessa ei tule tylsää hetkeä (vrt. vaikkapa Kurt Sutterin SOA-spinoff Mayans, jota katsoessa välillä tuntuu, että yksittäisen jakson aikana saattaisi nukahtaa, jos vähän väsyneempänä katsoisi). 

Lasten lomaviikon yökyläkavereita oli kiva kattoa ja paapoakin, kunnes kahden yön jälkeen tuntui siltä, että kaikkea oli liikaa kuten ihmisiä, melua, konflikteja ja likaisia tiskejä - mutta tila loppui, niin henkinen kuin fyysinen. Jonkinlainen outo tyhjyys kuitenkin valtasi mielen, kun tänään katsoin toimintaa, joka oli palannut siihen, että jokainen asukki istuu yksin kuulokkeet korvillaan.

Kävimme L:n kanssa keskimmäisen pojan musaterapian tiimoilta aikuisten kohtaamisessa. Väsytti ja jomotti sekä haukotutti, mutta pitkähkön alustuksen jälkeen fiilis vapautui ja kävimme hauskojakin keskusteluja musiikin merkityksestä. Muistot tulvahtivat mieleen - vaikka elänkin mieluummin tätä hetkeä ehkä hitusen verran tulevaa jo miettien...

90v-reissu Tampereella vol.2

Juttua ei oikein matkamme vaiheista tunnu irtoavan ja eksyin jotenkin Facebookissakin (jonne muuten jo kuvia ja jutunpätkiä reissun asiallisista kohteista lisäsinkin matkan aikana) Perttu Häkkisen muistosivulle. RIP Perttu, äänenä vain tunsin ja kolumnistina, mutta olipa koskettavia muisteloita. Sieltä nyt sitten mukaan tarttunut lainauskin, joka ajatuksineen kertokoon paitsi elämän itsensä myös sen tärkeiden kohtaamisten - jollaiseksi toivon Tampereen retkenkin muistoissamme jäävän - ohitsekiitävyydestä:

”Tämä olemassaolomme on yhtä ohikiitävä kuin syyspilvet.
Kun katsoo olentojen syntymistä ja kuolemista on kuin katsoisi tanssin liikettä.
Elinaika on kuin salaman välähdys taivaalla,
kiiruhtaa ohi niin kuin vesi syöksyy alas vuoren jyrkännettä”
- Buddha

Tähän väliin suht kompakti soittolistamme joltain reissun päivältä, ollos hyvät: K&A Tampere

Tämän lisäksi soitimme pitkän viikonloppumme ajan lähinnä suomi-räppiä, koska no, se on doupeinta shittiä ;D

Ja sitten niitä kuvia, joista valkkasin myös vähemmän virkeitä otoksia, mutta kunhan tunnelma ja hetket välittyy, niin silmäpussitkin on ok:

Ehkä näistä välittyi olennainen: Meillä oli mukavaa. Syötiin, juotiin, käytiin keikoilla ja näyttelyissä ja baareissa ja mestoilla. Toki meille tapahtui vielä kaikkea muutakin, mutta kuten hyviin reissuihin kuuluu, ei kaikkea tarvitse märehtiä julkisesti - What happens in Tampere, stays in Tampere & We'll be back!

90v-reissu Tampereella

Vanhemmuus

Mutta kaiken jälkeen minulla on isyys. 

Kuten Reidar Palmgren sanoi komeassa kolumnissaan, vanhemmuuden suurin tragedia on, että rakkaus lapseen ei lakkaa koskaan, mutta lapsen rakkaus vanhempaan aikanaan katkeaa. Eihän se tietysti niin yksinkertaista ole, mutta...

Kesälomani aikana olen kohdannut lapseni monin eri tavoin, verrattuna työ- ja kouluarkeen. Yhteistä aikaa on ollut paljon enemmän. 

Rytmien heitettyä häränpyllyä nuorimmainen ei ole saanut unta ja on pitkästä aikaa kaivannut isiä nukutuskaveriksi. Tänään kannoin tuota 9-vuotiasta sylissäni ja tunsin suurta rakkautta - tai siis suurinta, sitä jota ei voi vaihtaa tai kohdistaa uusiin ihmisiin, vanhemmanrakkautta. Kaiken se kestää, kaiken se antaa. 

Neljä ihanaa lastani, kiitos maailmankaikkeus. 

Onneksi minulla on heidät arkielämässäni vielä vuosikausia, ennenkuin he lentävät pesästä ja palaavat ehkä jouluisin ja kesäisin käymään. Mahdollisesti he palaavat ennen pitkää myös esittelemään jälkikasvuaan. Ehkä sitten saan taas rakastaa täysillä. Alan pikku hiljaa ymmärtää noita isovanhempia :D

Murheen karkoitus

Nuorimmainen skidi kysyi eilen illalla nukkumaan mennessä ison kysymyksen: "Isi, mikä on elämän tarkoitus?" Vastasin yksinkertaistaen, että elämän tarkoitus on "eläminen", aivan kuten kaikki luonnossa; Synnymme, kasvamme, vanhenemme, kuolemme. Jos saamme lapsia, osa meistä jää elämään heissä, ja jos emme, meistä tulee multaa ja muutumme osaksi maapallon elämän kiertokulkua matojen ruokana. Sitten jatkoimme toisen ison kysymyksen pariin: "Miltä kuoleminen tuntuu?" Vastasin, että se on kuin sammuttaisi sähköt - sitten ei tunnu enää miltään. Aivomme sammuvat kuin pelilaite, josta loppuu virta (tämä oli luonnollinen selitys pelihullulle :D), jonka jälkeen meitä ei enää ole. Muistelimme vanhoja isomummoja, joista yhden poika vielä muistikin. Pohdimme ihmisten vanhenemista ja pieni mustan huumorin pilke silmässään poika totesi, ettei voi ainakaan vielä kuolla, kun on joku Fortniten tapahtuma edessä. Tämän yhdeksänvuotiaan mielestä koko ihmiskunta tosin joutaisi kadota kertarysäyksellä - voisimme muuttua kuulemma kaikki kissoiksi.

Kuolemaa tulee kyllä harvoin ajateltua. Jätän sen suosiolla vanhoille ja masentuneille. Elämään kuuluu murhe, ikävä ja tuska samaan tapaan kuin ilo, tyytyväisyys ja onni. Ne loppuvat kuoleman tullen, mutta elämä on elämisen arvoista, kunhan se ei ole pelkkää kärsimystä. Elämä itsessään ei ole minkään arvoista, ellemme kunnioita sitä, ja saa omaan elämämme kunnioitusta muilta. Toisaalta luonnossa elämän kiertokulkuun kuuluu myös tappaminen, elämän riistäminen toiselta, jotta itse voisi elää. Ihmiset ovat jalostaneet tämän pidemmälle ja voivat valita myös elämän kunnioittamisen filosofiana, jota koittaa tavoitella myös tekojen kautta. Meidän ei ole esimerkiksi pakko tappaa eläimiä elääksemme, vaikka suurin osa ihmisistä sen vähintäänkin hiljaisesti hyväksyy. Epäsuorasti osallistun toki samaan eläinten teolliseen tappamiseen ja hyötykäyttöön juodessani kahvikermaa sekä syödessäni juustoa ja kananmunia, vaikka eläinten lihaa en syökään. Olen itsekin tappanut tänä kesänä varmaan lukemattomia pieneläimiä, joita en edes näe sekä yhden kärpäsen, joka häiritsi yöuniani. Sen sijaan ampiaiset olen jättänyt rauhaan ja hätistänyt ulos, koska ne etsivät vain ravintoa, enkä ole heiltä sitä halunnut estää. Ilman ampiaisia ja muita pölyttäjiä elämän edellytykset luonnossakin häiriintyisivät. En minä niitä tietenkään voi pelastaa, mutta kyse on asenteesta. Tosin, jos ampiainen pistäisi minua tai hyökkäisi uhkaavasti, löisin sen todennäköisesti kuoliaaksi, joten missä menee raja elämänkunnioituksen ja tappamisen välillä? Niin, oman perseen kohdalla.

Palatakseni vielä siihen ensimmäiseen tarkoitusta etsivään kysymykseen, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä? Tavoittelemme tyytyväisyyttä, hyvää oloa ja jatkuvaa onnellisuutta, vaikka tietenkään se ei ole mahdollista. Saatamme myös joskus nauttia ikävästä, surkeudesta ja surusta, mutta väittäisin, että suurimmalla osalla elämän tarkoitus on Eppujen sanoin murheen karkoitus. Tämä möykky, murhe, tai outo haikeus, pyritään karkoittamaan juhlien, erinäisiä herkkuja tai nautintoaineita sisuksiin imien, rääkkäämällä ruumista synnyttämään hyviä hormoneita ja tekemällä asioita, jotka kiihdyttävät, viihdyttävät, tyydyttävät ja rauhoittavat. Entäs sitten, kun elämänkokemus karttuu ja muistot joko hellivät mieltä tai kummittelevat loputtomiin? Mennyttä ei pääse pakoon, mutta elämiseen kuuluu sen hyväksyminen, että tapahtuu sekä hyvää että pahaa, mutta elämä on vain tässä ja nyt, sekä edessäpäin. Kliseisesti pitäisi kuitenkin siis "tarttua hetkeen", eikä se ole väärin, mutta eihän niinkään voi aina elää. Elämää rajoittavat velvollisuudet, vastuut ja suoranaiset pakot, mutta toisaalta ne myös ohjailevat meitä tekemään valintoja, joiden avulla voimme elää tyydyttävää elämää. Joskus on aika repäistä, mutta useimmiten aika on pysähtyä ja miettiä, ennenkuin tekee tyhmyyksiä, joita saa myöhemmin katua. Toisaalta, hyvää saa levittää, rakkautta antaa ja nautintoa jakaa, kunhan sen tekee kunnioittaen toisia - ja itseään.

Kaipaus

Kaipaan kosketusta, joka hivelee sielua.
Kaipaan tuoksua, joka hurmaa.
Kaipaan katsetta, joka vangitsee.
Kaipaan ihoa, jolla viipyä.
Kaipaan lähelle, josta ei halua pois.

Kaipaan rauhaa ja tilaa, jossa vastaan vain itselleni.
Kaipaan vapautta lähteä, liikkua ja palata, kun siltä tuntuu.
Kaipaan nuoruuden jaksamista ja toipumiskykyä.
Kaipaan menneitä mahdollisuuksia ja hetkiä, jolloin olisin voinut valita toisin.
Kaipaan tunnetta, että minulta ei puutu mitään.

Kaipaan vaikeuksia, joista noustuani tunnen äärimmäistä helpotusta.
Kaipaan väsymystä, jonka jälkeen uni on parasta, mitä voi toivoa.
Kaipaan kylläisyyttä, jonka jälkeen unohdan hetkeksi ulkoiset puutteeni.
Kaipaan tyydytystä, jonka hetkellä ei tarvitse ajatella mitään.
Kaipaan kauneutta, yhteyttä, naurua, rauhaa ja kaikkia näitä yhtä aikaa.

Kaipaan kaikenlaista, mutta minulla on jo paljon.
Kaipaan mahdottomia, mutta se ei ole muilta pois.
Kaipaan asioita, joihin en välttämättä voi vaikuttaa.
Kaipaan ihmisiä, joihin en saa yhteyttä.
Kaipaan turhaankin, koska joskus kaipuu on vain ohimenevä tunne...

Kohtaamisia

Erakkokin kohtaa ihmisiä, kun ottaa itseään niskasta ja lähtee ihmisten ilmoille. Kesä tuntuu aktivoineen tätäkin koneen ääressä istuvaa perhekeskeistä hemmoa, jonka elämänpiiri liikkuu yleensä työpaikan ja kodin välillä. Ex temporena lähdin tänä vuonna jopa festareille! Onhan minua kutsuttu mukaan milloin minnekin, muun muassa rakas ystäväni Kimmo kutsui vaihtoehtoisesti Pori Jazziin tai Latviaan, jossa nyt sitten tällä hetkellä on toisen böhémin kanssa festaroimassa Nick Caven perässä ja vähän muutenkin. Itse sen sijaan lähdin kesä-heinäkuun vaihteessa Puolangalle, jossa järjestettiin Lankafest jo yhdeksännen kerran ja edelleen rock/heavy-henkisenä tapahtumana. Pakkasin mukaan teltan ja lähdin avoimin mielin matkaan. Camping-alueella vaikutti olevan oma rento ilmapiirinsä, mutta vähän huonoillakin ohjeilla sain tungettua auton ja teltan pellon reunaan. Naapureita morjestettiin, mutta pysyttelin pääasiassa omissa oloissani, koska no, mitenkäs erakko nyt yhtäkkiä karvoistaan eroon pääsisi. Ehkä leikkaamalla, mutta maybe you know what I mean :D

Festareille lampsittuani totesin, että täällähän on varsin mukavanoloinen ilmapiiri. Festari järjestettiin keskellä Puolankaa, ilmeisesti torilla tai vastaavalla, ja porukassa oli varsin paljon iäkkäämpää väkeä – ehkä nuoriso olikin ennemmin samaan aikaan järjestetyssä Provinssissa tai Tuskassa. Ekana soitti Pelle Miljoona United, joka oli tietysti wanhalle fanille kova. Keikan aikana erakko sai seuraa, kun Gentlemens Club -kamu Manne alkoi koputella olkapäätä. Hänen ja vaimonsa Marin kanssa sitten oltiinkin illan mittaan paljon yhdessä, mikä oli tosi mukavaa. Eihän me mitään sydänystäviä Mannen kanssa olla ja kaveruuskin on clubitapaamisten myötä tullutta yhteistoimintaa, mutta oli ilo huomata, että kelpaan yhä seuramieheksi :D Jotenkin tuntui hirveän hellyttävältä, että kun olen lempinimeltäni Jarkko Senior (toinen clubin Jarkko sitten tietysti Junior), niin kun Manne lähti käymään välillä jossain, niin Mari jäi hengailemaan seuraani väkijoukossa ja tuntui, että olin vähän niinkuin tukena ja turvana, niinku joku isoveli. Mukavata.

Huvittavinta festaroinnissa oli ehkä miesten ”pissatornit”, joissa siis jokaisella oli semmoisen tornin ympärillä oma kusilaari, mutta tyypit näkivät toisensa lähietäisyydeltä ja jutteluksihan se aina meni. Joku tokaisi yhdessä välissä, että ”saa puhua, vasta kun alkaa pissa tulla”, muuten ei kuulemma tule :D Mukavia hemmoja.

Vanhaan heilaankin sitten törmäsin ja juttelu jatkui siitä, mihin oli jäänyt vuosia sitten. Niin se vaan ihmiset ja yhteydet jäävät taakse, kun suhde loppuu, mutta kiva oli kerrata tapahtumia ja hengata hänenkin kanssaan. Festari-illan päätteeksi näin häntä uudestaan, kun etsittiin baaria, joka olisi vielä auki, mutta kun ensimmäinen meni kiinni nenän edestä, niin porukat hälveni paikalta luovuttaen siltä illalta/yöltä. Alkoipa siinä sitten ihan kunnon nujakkakin vieressä ja ex-heilan sisko ryntäsi välienselvittelijäksi, jonka jälkeen tämän veljen ja sukulaispoikien piti käydä häntä repimässä pois tilanteesta, ettei saa itsekin osumaa. Melekosta rytinää. Taskulämmintä kaljaa löytyi sen jälkeen vielä yhden kaupan perältä ja sainpa kyydin leirintäalueellekin ensin palelemaan, sitten hikoilemaan. Leirintäalue raikasi, mutta erakko ei enää jaksanut lähteä uusia tuttavuuksia tekemään.

Festariannista on pakko mainita vielä Stam1na, joka olikin Pellen lisäksi ainoa bändi, jonka edes tunnistin illan annista. Loistava, räyhäkäs veto, jossa oli roppakaupalla tilannehuumoriakin mukana, mm. kaljatelttalaiset sai paljon hauskoja kommentteja ja juoksipa Hyrde ja Kaikka keikan loppupuolella lavalta itsekin kaljateltalle käväsemään kesken soiton. On ne velikultia. Olin lähes eturivissä (mosh pit riehui vähän taaempana) ja oli hauskaa seurata lavan edustan kolmea nuorta tyttöä, joilla jokaisella oli erivärinen pitkä tukka, joka heilui biisien tahdissa koko keikan ajan. Vieressäni seisoneet nuoret naiset lauloivat koko keikan mukana ja sekin tarttui, joten yritin tapailla sanoja, mitä nyt muistin. Uusi biisi ”Elämänlanka” oli tietysti parhaiten muistissa ja huusin mukana. Olipa nastaa. Wanhus ei kuitenkaan jaksanut enää toista päivää ja päätin lähteä kotiin huonosti nukutun yön jälkeen. Manne lähetteli vielä viestiä päivällä ja kutsui uudestaan hengailuseuraksi, mutta ehkä sitten ensi vuonna uudestaan :)

Onpahan tuota toki muitakin kohtaamisia ollut ja missäpä muualla kuin baareissa. Kotona juopottelu ei ole kesän juttu - eikä kyllä minkään muunkaan vuodenajan – joten sosiaalisuuden nimissä olen käynyt sitten kaupungilla. Vaimon kanssa on sovittu parisuhteen aakkoset siten, että kumpikin menee, missä lystää, mutta perhe-elämä tietysti pysyy kotona tutuissa ja turvallisissa kuvioissa lastenkin vuoksi. Perinteistä avioliittoelämää meillä ei kuitenkaan ole, mutta eipä siinä mitään uutta ole, vaikka kaikkea ei ole maailmalle aiempina vuosina huudettukaan. Erojen ja sopujen ja uudelleen naimisiin menemisten taustalla on elämänkumppanuus, jonka myötä olemme toisiamme tukeneet ja lapsiamme koittaneet parhaamme mukaan kaitsea omien rajoitteidemme sallimissa puitteissa. Se siitä, ja sitten muihin kevään/kesän kohtaamisiin.

Baariheiloja on aina joskus ollut, mutta ne yleensä häviävät samaa matkaa humalan kanssa. Tuossa keväällä tuli jonkun pörröpään kanssa tanssittua vähän dirty dancingia tanssilattialla, mutta taisi tulla vähän paha olo (molemmilla) ja poistuttiin molemmat omiin suuntiimme, eikä kyseisen naishenkilön puheesta kyllä muutenkaan saanut mitään selvää :D

Vähän aikaa sitten kohtasin töistä tutun, mutta onneksi ei liian tutun (ts. ettei tartte kohdata liian usein) naisen, joka on minua reilusti vanhempi (ei sillä, että olisin ikärasisti) ja hieman myös asenteiltaan huonosti minulle soveltuva immeinen edes baariheilaksi :D Sain siinä läheisessä juttutuokiossamme mm. tutustua hänen armeijaa käyvään poikaansa ja kuulla kuinka tämän isä oli idioottisivari (en sit tiiä, miten se sivarius liittyi siihen, että oli kuulemma ollut hakkaava idiootti) ja sotaveteraaneistakin vuodatettiin kyllästymiseen asti. Kuulemma elämäni on perseestä ja hän voi ottaa minut hoiviinsa ja pitää hyvänä, mutta homokorvikset pitää ainakin ottaa pois! Kivaa oli tietty saada huomiota, mutta päätin jättää tämän jutun suosiolla tähän iltaan.

Joku nuorempikin flikka näytti vähän yhdellä terassilla istuessamme minusta ensin kiinnostuvan, mutta kun en tuntenut hänen suosikkibändiään (itse asiassa se oli kuitenkin jo melkein 20 vuotta vanha bändi, mutta vitustako sitä kaikkia tietää :D) tai osannut alkaa namedroppailemaan suosikkibändejäni, koska niitä on miljoona – minähän elän niin vahvasti Spotify-aikaa ja olen muutenkin tämmönen ”hiteille” perso hemmo, joka tekee kokoelmaa toisen perään, niin vastaukseksi ei kelvannut, että kuuntelen todella paljon erilaista musiikkia ja suosikkeja on vaikka kuinka paljon. Taisin myös todeta tyttöparan herättelemiseksi, että ”olen niin vanha, että ei näitä kaikkia nykymusiikin nimiä ehdi seuraamaan, kun vanhoissakin bändeissä on niin paljon seurattavaa”. Eipä näkynyt tyttöä sen jälkeen enää kovin pitkään, huomasi varmaan, että tuo on joku faijan ikänen patu.

Tapasinpa sitten ikäisenikin naisen tässä ja jutustelimme ja mietimme hänen miespuolisen ystävänsä kanssa ihmissuhteiden vaikeutta, rakkauden iloa ja tuskaa, rakkauden rajoja tai rajattomuutta ja kaikenlaista muuta sössönsössöä. Koska sitähän se monesti on, kun baarissa tapaa jonkun ja alkaa olla jo ilta pitkällä, että tiedostaako sitä monikaan enää siinä vaiheessa, mitä tapahtuu, kenen kanssa ja onko huominenkin olemassa. Ranskan futisvoiton kunniaksi baariloin epätavallisesti sunnuntai-iltana ja onnistuin houkuttelemaan Gents-Vellunkin useammalle kaljalle (ehkä liian usealle, hänellä kun oli tulossa vaimon perhe seuraavana päivänä vierailulle Iranista asti), mutta hauskaa oli mm. Vellun poliittisia analyysejä kuunnellessa. Sitten illan jo kääntyessä maanantain puolelle (pikkupojat oli mummolassa, en minä muuten ois mihinkään lähtenyt...) huomasin hauskannäköisen tai sanotaan värikkään naisihmisen liikkuvan terasseilta toiselle ja menin sitten hänen perässään myös Gröniin. Siellä silmäpelin jälkeen teimme lähempää tuttavuutta, jonka jälkeen olimmekin rantapuistossa juttelemassa kolmestaan (sen miespuolisen ystävän kanssa) ja aamuun astihan siinä meni. Poikkeuksellista tässä oli vain se, että vaihdoimme puhelinnumeroita, koska no, voisihan sitä tehdä tuttavuutta ehkä toistekin? No, en minä siitä miehestä ollut kiinnostunut, mutta naisesta. Mukava kohtaaminen. Mielenkiintoinen, monisyinen, kovia kokenut ihminen, jonka kanssa on juttua jo jatkettukin.

Erakon viikonloppu taas käsillä. Lapset lähtivät viettämään tukiperheviikonloppua. Esikoinen tosin paukki äsken sisään kaveriensa kanssa. ”Haittaako iskä, kun tulimme häiritsemään sun rauhaa?” No, ei haittaa. Ja ehkä se erakkouskin on suhteellista; Kaikkihan me tarvitsemme toisia ihmisiä – ja elämää rikastuttavia kohtaamisia.

Ajatuksenvirtaa tänä perjantaina

Kuten otsikosta ja edellisestä postauksestani ehkä voitte huomata, on ajankohtaisuus minulle tärkeä teema. Elän aina tätä päivää. Harva asia saa minua miettimään tulevaa ja olen sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi elää odottaen tulevaa. Toki se voi myös toimia motivaattorina, jos esimerkiksi tekee töitä saavuttaakseen jonkun päämäärän tai jos kerää rahaa johonkin itselle tärkeään asiaan. Muuten tulevaisuudessa eläminen on kuitenkin petollista: Harva asia tuntuu sitten kuitenkaan niin ihanalta, kun se odotettu asia lopulta on tässä ja nyt. Silti tai siitä huolimatta unelmointi on sallittua ja erittäin tärkeä osa elämää. En nyt tiedä unelmoinnista, mutta odotan mielenkiinnolla tulevia futiksen MM-kisoja, koska ne ovat aina parasta viihdettä, mitä voi olla, ja lisäksi odotan syksyistä 90v-matkaa rakkaan ystäväni Kimmon kanssa. Futis toimii aina, mutta syksyisen Tampereen valloituksen suhteen voi käydä miten vaan. Uskon ja toivon sen kuitenkin toimivan katalyyttinä tulevaisuuteen, uusiin matkoihin ja elämyksiin sekä ystävyytemme kertausharjoitukset (sallinette tämän kielikuvan, vaikka olemmekin molemmat siviilipalvelusrekisterissä, vaikka itse heikkona miehenä armeijan kerkesin käydäkin).

Tykkään rikos- ja poliisisarjoista, tykkään dramaattisesta ja väkivaltaisesta viihteestä. Ihannoin joskus sankareita, jotka pistävät pahikset nippuun ja koen itsekin väkivaltaisia tunteita, mietin vetäväni jotain turpaan ja suojelevani perhettäni. Haistattelen mielessäni ja näytän keskisormea salaa toisille ja itselleni peilin kautta. Kuuntelen hc-punk-biisiä ja laulan mukana haistatellen vittua. Tähän liittyen voisi todeta, että eniten vituttaa kaikki, mutta toisaalta tuo on vaan purkautumiskanava ja punk on oikea väylä purkaa nuo(kin) tunteensa.

Satunnaisista vihanpuuskistani huolimatta Rakastan ja kunnioitan monia ihmisiä ja olen pro-feministi; Epätasa-arvo ja naisten kohtelu vituttaa. Itsekin kyllä kauniita naisia katselen sillä silmällä, mutta kohtelias hymy ei varmasti heille pahaa tee. Toivottavasti. Olen myös elänyt mielestäni hyvän elämän sen suhteen, että olen kohdellut naisia hyvin, siinä missä kaikkia muitakin. Kännissä olen varmasti ollut ääliö, mutta onneksi en ole koskaan tietääkseni tehnyt mitään peruuttamatonta vahinkoa kenellekään, sellaisen kanssa olisi todella vaikeata elää.

Olen väkivaltaisista mietteistäni huolimatta pääasiassa rauhan mies. Vanhemmiten olen kuitenkin tajunnut, että jotta säilyttäisi itsekunnioituksensa ja/tai koskemattomuuden tai puolustaessaan periaatteitaan, läheisiään tai itseään, voi joutua käyttämään väkivaltaa ja se on ok. Erotan sen valtioiden itsemääräämisoikeudesta ja sotien muodossa tapahtuvasta väkivallasta, mutta en enää tuomitse väkivaltaa, jos olen koskaan tuominnutkaan. Väkivaltakoneistot ja maskuliininen uho ovat perseestä, mutta väkivalta on joskus - valitettavasti - välttämätöntä.

Väkivalta itseä kohtaan voi joskus olla surullista ulkopuolisten silmissä. Tänään uutisissa oli ruoan ja juoman maailmanlaajuisen sanansaattajan Anthony Bourdainin kuolemasta kertova uutinen. Ruoan ja juoman maailmankuulu rakastaja sai tarpeekseen elämästä 61-vuotiaana Pariisissa ja tappoi itsensä. Mitäpä siihen sanoisi muuta kuin että jokaisella on oikeus elää tai kuolla, oman elämänsä puitteissa, muita vahingoittamatta. Itsemurha on kuitenkin myös julma tapa lähteä. Se jättää läheiset ja ystävät sellaiseen tilaan, että he miettivät, mitä olisivat voineet tehdä, sanoa. Miten olisi voinut auttaa, vaikuttaa...mutta mitään ei ole tehtävissä, koska loppu on loppu. Kevyet mullat. Ruokaa ja juomaa nauttineena nostan maljan makujen ruhtinaalle!

Jostain syystä nämäkin mietteet johtavat vaan siihen, että ajattelen perhettäni, rakkaita lapsiani, pikkuepeleitä, poikiani, tytärtäni. He ovat minulle tärkeintä elämässä. Elämässä, jota elän päivä ja hetki kerrallaan, välillä hedonistisesti, usein vain pyrkien harmoniaan. Olen monesti pettynyt itseeni itsehillinnän suhteen, mutta tavattoman onnellinen hetkissä, joissa näen lapsieni ilon tai oman hyvän olon. Elämä ei ole sysipaskaa, siinä on hetkensä :D

Ajankohtainen arkinen

Hyvää iltaa Ajankohtaisesta arkisesta! Tänään aiheina muun muassa Lapsiperheen arki, jossa lyhyt katsaus lapsikatraan kehittymiseen sekä isän keskivartalon rakennukseen. Penkkiurheiluakin on käytävä läpi, koska onhan taas Futiskesävuosi. Ajankohtaisen arkisen Viihdenurkkauksessa käydään läpi pääasiassa tv-sarjoja sekä piipahdetaan musiikkimaailman ilmiöiden äärellä.

selfie Kopsalan portailta 5 viikkoa sitten

Niin se vaan on, että elämän etenemisen huomaa lapsista. Ja vähän vanhuksistakin, mutta ei niin selkeästi. Jonkin verran sen huomaa kyllä peilistäkin ja siitä, että kun töissä könyän (jo 15:ttä vuotta KAKS:lla :o) pöytien alla koneiden kimpussa, niin kumpu tulee välillä ikävästi eteen, mutta ei kait siinä, niin kauan ku keho taipuu ja liikun mielelläni (ainakin töissä), niin ei ole mitään hätää.

M15V on pian suorittanut oppivelvollisuutensa ja nauttii tällä hetkellä elämästä Ródoksella, luokkaretken merkeissä. Ehkä ne kaikki leivotut kakut (ja minun tiskaamat leivontakamat), sukat ja herkut eivät menneet hukkaan, ehkä matkailu avartaa? Vaihdettuani viestejä poijan kanssa totesin, että on se vaan fiksu poika. Kliseinen ”pojasta polvi paranee” on jälleen huulilla. Sitä voi tietysti mitata monella mittarilla, mutta näen jo nyt, että ainakin fiksuudessa, elämänarvoissa ja toisten ihmisten huomioonottamisessa poikani on ikäisekseen hyvällä tiellä.

V12V käy edelleen viikottain luonamme ja se katkaisee mukavasti arjen aherruksen. Teen tuolloin lyhyemmän työpäivän ja käymme tyttären kanssa läpi viikon tapahtumat, vietämme ukin ja mummun ansiosta piirakkapäivää, pysymme yhteyksissä. Tottakai se on erilaista kuin poikain kanssa, kun tytärtä näkee vain kerran viikossa, mutta siinäkin ajassa ehdimme yleensä kuroa umpeen elämänmenoa ja pysymme läheisinä. Meille on muodostunut hyvät arkiset rutiinit myös keskiviikoille, joten mitään "erikoista" ei tarvitse yrittää tehdä, vaan ollaan vaan ja öllötellään.

K11V on musamies, videomies ja asioiden suunnittelua harrastava äänimies. On upeata seurata poikasta, kun tämä innostuu suunnittelemaan peleissä kenttiä, erilaisia värkkejä ja rakennuksia. Iltaisin sängyssä jatkuu monesti piirtämällä omanlaisensa suunnittelusessiot. Ja aina kuulokkeissa soi musiikki. Välillä huolettaa tämän visionäärin puolesta, kun jämähdys sohvalle makaamaan on houkuttelevampaa kuin mikään muu tekeminen, mutta aina sieltä on noustu.

A9V on pieni ja pippurinen oman tiensä kulkija, joka tunnistaa ja tarvitsee asiat, jotka antavat elämään tarvittua järjestystä. Tietyt ruoat, juomat ja joka-aamuinen peiton särmäys reunoja myöten antavat järjestystä kaaokseen. Koulu sujuu hyvin, koska se on järjestynyttä toimintaa. Pelit ja videot vievät elämässä suurimman mielenkiinnon, mutta lukeminenkin maistuu, varsinkin kiinnostava sellainen. Kaikki mitä poika saa itse valita, rules ok. Se pätee niin ihmisiin kuin kiinnostuksen kohteisiinkin.

--

Kesäkuussa tulee 10 vuotta täyteen Travian-”uraa”, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Harva peli kuitenkaan on vienyt minua samalla lailla - tai no, ei mikään. Ultima 4:sta pelasin aikoinaan aktiivisesti ehkä vuoden, Football Manageria ja Piratesia ehkä kaksi, samoin Championship Manageria ja 2:sta. Mutta kymmentä vuotta en ole pelannut aktiivisesti mitään muuta kuin Traviania.

Travian fi2 -servun tili "pakananyrkki"

Kuuluisat viimeiset ajatuksenihan olivat ”löysin kivan strategiapelin, jota voi pelata 15 minuuttia päivässä”. Huutonaurua! Olen pelannut Traviania ehkä keskimäärin kaksi tuntia päivässä viimeiset kymmenen vuotta, miinustettuna puolen vuoden tauko pelistä parin ekan vuoden jälkeen sekä kaikki päivät, jolloin olen ollut humalassa tai krapulassa. Niitäkin on kyl liikaa, d’oh. Joinain päivinä Travianiin on mennyt 10 tuntia, joinain ehkä oikeasti se 15 minuuttia, mutta koko ajanhan tuommoinen 24/7 peli mukana kulkee. Kännykkäversiota ei Travian ”Legendsistä” (on siitä uudempikin graafisempi versio olemassa, mutta ketä kiinnostaa) edelleenkään ole ja jos en pääsisi läppärin tai pöytäkoneen ääreen, niin siihenpä se peliura sitten loppuisi. Toistaiseksi en ole joutunut/päässyt eroon em. laitteista, joten pelit jatkuvat. Parhaimmillaan olen pelannut neljää servua yhtä aikaa lähes tosissani, tällä hetkellä kahta. Tosissani en tosin pelaa enää ollenkaan, koska ei huvita. Liian raskasta, ei huvien pitäisi olla raskaita, vaan hauskaa ajanvietettä. Travian on pääsääntöisesti pitkäpiimäistä tylsääkin tylsempää nakuttelua, mutta juju onkin yhteisöissä, jotka netissä touhottavat niin pelistä kuin muustakin elämästä sen ympärillä. Olen saanut Travissa ystäviä (mm. rakas ystäväni Guine) ja vihamiehiä (jos jotakuta joskus pitäis vetää turpaan, niin vetäisin Kekkkosta, ärrimurr!) sekä joukot kavereita ja satunnaisia seuramiehiä ja –naisia. Vähän niin kuin elämässä yleensä, on monet kaverit jääneet taakse ja niitä sit muistellaan kaiholla, mutta elämä etenee ja vaikka ”ennen oli kaikki paremmin”, niin on mielestäni parempi elää edelleenkin vain tätä päivää. Jos jokin Travianin peluussa kaduttaa niin se, että olen tunkenut saksalaisille pelintekijöille kuukausittain rahaa jo sen kymmenen vuotta. Eihän Travi toki kallein harrastukseni ole, siitä on kalja pitänyt huolen (sic).


--

Musiikkipuolella elän Spotify-aikaa, joka perustuu soittolistoihin – kokonaisia levyjä tulee kuunneltua harvemmin. Yhden levyn (Maanalaiset) tilasin kannatussyistä (vaikka sekin on Spotifyssä), mutta muuten olen sen varassa, mitä löydän netistä ja Spotifystä. Soittolistoja on monta aihepiirien mukaan, mutta ”hittikokoelmani” Jarkon koottuja sisältää tällä hetkellä n. 1200 biisiä ja siihen tulee viikottain 0-10 biisiä - välillä ei pitkään aikaan mitään, sitten useampia kerralla. Kuuntelen kokoelmia yleensä viimeisimmästä lisäyksestä alkaen, joskus artistijärjestyksessä, joskus satunnaisella. Viime aikojen ”hitit” ovat olleet poikkeuksellisen rankkoja, koska monesti listalle valuu sekalaista poppia, rokkia, räppiä, edm:ää ja milloin mitäkin. Viime aikojen lisäyksiin kuuluu kuitenkin kolme raskaampaa vetoa: Stam1nan ”Elämänlanka”, Maj Karman ”Osa minusta kuolee” ja jo mainitun Maanalaisten ”Paska”. Tykkään siis punk-/räyhähenkisestä rokista, jossa on jotain, mikä minua ”koskettaa”. Joskus se koskettaa sydäntä, joskus sielua ja joskus vaan lauluhermoa, satunnaisesti myös nauratus- tai ajatushermoja.

Stam1nalla on minulle erityinen historiallinen merkitys, koska löysin bändin keväällä 2005, joka oli vaikea vuosi ihmissuhdesotkuineen. En ole todellakaan jaksanut innostua kaikesta bändin tekemisestä, vaikka olenkin iloinen, että heidän jo 1996 alkanut taipaleensa on jatkunut ja jatkuu upean tekemisen merkeissä. Syksyllä ilmestyvän levyn sinkkuraita ”Elämänlanka” julkaistiin siis vähän aikaa sitten ja siinä on mielestäni jotain menneisyyden kaikuja, haikeata elämän filosofointia, sukupolvien välistä fiilistelyä ja huikea ”Matkaan!” –huudahdus, joka tarttuu mieleen ja soi sieluun. Odotan levyä innolla.

Stam1na

Maj Karma ei ole itselleni kolahtanut aiemmin juuri ollenkaan, tosin en mene sanomaan muuta aiheesta, koska en siis ole bändiä koskaan aktiivisesti kuunnellut. Ainoat suosikkilistallani olevat biisit ovat Herra Ylppö & Ystävät –kokoonpanon ”Riisu siipesi” ja ”Horros”, ja onhan Herra Ylpön ääni hyvinkin tunnistettava ja jossain määrin maaginen (vaikkei ihan kasarityyliin ts. Alangot). Nyt kuitenkin Herra Ylpön emobändi (sic) Maj Karman kappale, joka on niin hienolla tavalla itseironinen ja hauska, että ei voi kuin nauttia koko ajan. Biisi alkaa jyräävän hevahtavalla riffillä ja tällaiselle angstisuudessaan aika ajoin rypevälle sympaattisuudessaan mielenräjäyttävällä tokaisulla ”Miksi mikään ei kiinnosta? Miksi mikään ei kiinnosta?” Eikä paljon jäädä jälkeen jatkossakaan: ”Osa minusta kuolee toisten seurassa. Osa minusta kuolee paskanjauhantaan.” Legendaarista. Erakon anthem on syntynyt!

”Paska” ei häviä paljoa edellisille. Sairaan kova bassoriffi ja punkkiin sopivat sanat. Kaunis pohjola on yltä päältä paskassa ja paskaa valuu ”sun suustas, kun sä avaat sen”. Jotta tulevaisuusvisiokin olisi täytetty, niin ”ei täällä ole kukaan siivoamassa sun jälkiäsi, eikä tosiaankaan pyyhkimässä sun persettäsi.” Välillä alatyyli on vaan pakko, ja punkkiin jos johonkin se sopii kuin nappi otsaan. Kovaa paskaa.

Bubbling under: Saatanallisten Vain elämää –sessioiden Terhi Kokkos –veisut ”Amen” ja ”Sirpa” nyt vaan ovat mahtavia vetoja. Nyt meni katu-uskottavuus, mutta onneksi sitä ei ollut ennestäänkään :D Lisäksi tanssijalkaa vipattaa sheitanasti modernin elektronisen musiikin parhaimmille Ranska-viboille (Daft Punk, Sébastien Tellier yms) ja koko historialleen kumartava britti-elektron isoisäkaksikko Orbital, jonka ”Tiny Foldable Cities” on parasta Orbitalia vuosikausiin. Erikoismaininta täytyy antaa aavikkobluesin kruunaamattomalle kuninkaalle Bombinolle, jonka ”Imuhar” on soinut mun päässä varmaan kuukauden, aika ajoin. Mitään en tajua jutuista, mutta väittäisin, että tunnelma välittyy!

--

Televisiokatsauksen vuoro. Oikeastihan en katso ”televisiota” juuri ollenkaan. Menneitä jääkiekon MM-kisoja oli pakko tiirata vähän töllöstä, kun oikeasti se striimaus ei sovi näemmä mainostelevision agendaan. Eipä siinä, menettävät paljon potentiaalisia katsojia nuoressa nettinatiivien kansassa, josta monet eivät edes omista tv-vastaanotinta, mut omapahan on häpeänsä. TV-katsauksessa käyn siis läpi viime aikojen parhaita ”TV-sarjoja”, joka sanana jäänee myös Suomessa ajan kanssa historiaan, kunhan striimaus-palveluiden sarjat valtaavat loputkin kotitaloudet. Tulevaisuudessa kaikki tulee siirtymään nettiin, kunhan se toimii kaikkialla yhtä nopeasti kuin TV antennin kautta nykyään.

Bosch on kodinkonemerkki, mutta myös yksi viime vuosien parhaimmista poliisisarjoista. Hieronymos ”Harry” Bosch on Los Angelesin poliisin henkirikosyksikön etsivä, jonka elämää seurataan sarjassa pääasiassa työn, mutta myös perheen kautta. Harry Bosch on Michael Connellyn luomus. Connelly on entinen toimittaja ja vuodesta 1993 kirjoja – lähinnä Harry Boschin tarinaa – tehtaillut (rikos-/dekkari-)kirjailija. Bosch-kirjoja on ilmestynyt vuodesta 1993 alkaen 17, jonka lisäksi Harry Bosch on esiintynyt myös neljässä muussa Connellyn rikosromaanissa yhtenä henkilöistä. En ole lukenut yhtään Connellyn romaania, mutta Bosch-sarjan ensimmäiset neljä kautta ahmittuani voi olla, että tulevaisuudessa tulen niitä lukemaan. Vitoskauden pitäisi ilmestyä ensi vuonna.

Hieronymos "Harry" Bosch

Mikä Boschissa sitten kolisi meikäläisen ”sarjahermoon”? Noh, Titus Welliver on ensinnäkin kerrassaan loistava pääroolissa. Miestä on saattanut nähdä sivurooleissa vaikkapa Sons of Anarchyssa, mutta nyt pääroolissa hän vetää koko sarjan läpi vaikeasti tunteitaan näyttävänä, lapsuuden traumojaan yhä läpikäyvänä kivenkovana soturina. Boschin menneisyydestä kerrotaan pikku hiljaa enemmän: Hänen äitinsä on ollut prostituoitu, hänen äitinsä on murhattu hänen ollessaan teini-iässä, aikuisena hän on käynyt kolme kertaa sodassa (Irak, Afganistan x 2). Hän on eronnut ja tytär on juuri muuttanut kolmen vuoden Hong Kongissa asumisen jälkeen lähelle, Las Vegasiin, äitinsä, Boschin ex-vaimon ja tämän uuden miehen kanssa. Bosch rakastaa työn vastapainona jazzia - ja tytärtään (sekä selvästi myös ex-vaimoaan). Hän alkaa sarjan edetessä rakentaa uudestaan suhdetta jo teini-ikään ehtineeseen tyttäreensä ja se antaa – varsinkin itselleni, kerran viikossa omaa tytärtäni tapaavalle isälle – isosti kosketuspintaa Harry Boschin sielunmaisemaan. Toisaalta hänen elämässään on vain työ, mutta toisaalta tytär tulee sarjan edetessä koko ajan enemmän mukaan kuvioihin ja laajentaa Boschin tunneskaalaa. Jos Titus Welliver tuo jotain rooliin, niin se on valtava karisma, joka välittyy hänestä koko ajan, vaikka mies ei näyttäisikään isosti ulospäin tunteitaan. 

Pikku hiljaa Harry Bosch kietoo pikkusormensa ympärille ja sarja on ahmittava nopeasti. Tytär, ex-vaimo, työpari (myös hyvin karismaattinen Jamie Hector, roolinimi Jerry Edgar) ja LAPD Homicide -osaston muu väki alkaa myös koko ajan tulla sarjan edetessä enemmän tutuksi ja vaikka sinänsä sarjassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, niin jollain tavoin löysin itse siitä samanlaista ”syvempää”, mieleenpainuvaa ja siellä pysyvää draamaa kuten vaikkapa aikoinaan NYPD Blue -sarjan Andy Sipowiczin ja hänen syvästi inhimillisen kamppailunsa kanssa. Siinä missä Sipowicz kamppaili inhorealistisessa New Yorkin rikosmaailmassa oman menneisyytensä, alkoholismin, väkivallan ja oppimiensa ennakkoasenteiden kanssa, Boschin kamppailu tapahtuu aurinkoisessa Losissa ja eniten hänen omassa mielessään. Siinä missä Sipowiczin tarinaa oli aika ajoin todella vaikeata seurata rujon ja raa'an realismin potkiessa päähän, on Boschin tarina erilaisella tapaa kiehtova, mutta mielestäni yhtä lailla koskettava. Dennis Franz on ehkä kaikkien aikojen näyttelijä, mitä poliisirooleihin tulee, mutta Titus Welliverin Harry Boschissa on jotain varauksettoman hienoa ”Hollywoodia”, jota vain rakastaa. Ei sillä, etteikö Andyllekin nostaisi hattua, mutta jää nähtäväksi, pystynkö koskaan katsomaan NYPD Blueta uudestaan - sen verran kova ja kylmä maailma sen ympärillä pyöri.

Sota-aiheinen 10-osainen The Pacific oli viimeisimpiä katsomiani ”sarjoja”, tosin tässä tapauksessa puhutaan ”minisarjasta”, joka ei jatku kaudesta toiseen. Panostus näkyi ja The Band of Brothers -minisarjan pikkuserkku keskittyi Yhdysvaltain merijalkaväen Tyynenmeren sotanäyttämöön toisessa maailmansodassa. Sarjassa seurataan päähahmojen kautta erittäin rujoa ja likaista (sanan kaikissa merkityksissä) sotimista eri saarilla japanilaisia vastaan. Innostuin sen verran aiheesta, että tilasin sen pohjana olleen yhden päähenkilön oikean elämän vastineen kirjoittaman kirjan ”With The Old Breed”.

CB Strike on uusi sarja kirjasarjan pohjalta, jolle jatko riippuu siitä, tuleeko kirjoja lisää. Harry Potterin luojan J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama kirjasarja (kolme ilmestynyttä romaania, neljäs tulossa) Cormoran Strike -nimistä yksityisetsivää ja hänen apulaisekseen, mutta myöhemmin myös tärkeäksi työpariksi muuttuvan Robin Ellacottin seikkailuja. Hiton symppis sarja kaikkien poliisisarjojen ja jenkkipaatoksen keskellä. Pääosanesittäjä Tom Burken karisma riittää haastavassa pääroolissa, jossa joutuu paljon lukemaan Cormoran Striken kasvoilta, koska jäyhä etsivä ei paljon meteliä itsestään pidä, mutta on kuuluisan rokkitähden poika ja siksi julkinen eläin. Assistantiksi tulevaa Robinia näyttelee valloittava Holliday Grainger, joka saa vipinää Cormoranin punttiin ja sähköistää tunnelman, sekä saa etsivätoimiston menestymään. Tykkäsin ja voi olla, että tämäkin sarja saa meikäläisen vielä kirjojen pariin...

Robin Ellacott & Cormoran Strike

Barry on uusi mustan huumorin sävyttämä sarja palkkatappajasta, joka innostuu harrastelijateatterin toiminnasta. Upeita sivuhahmoja (mm. loistava armenialainen dandy-gangsteri) ja teatterilaisten touhut yhdistettynä Barryn synkeään ammattiin, josta mies yrittää pyristellä irti, aikaansaavat parhaan viihde-/huumoripläjäyksen pitkään aikaan. Mielenkiintoista nähdä, jatkuuko sarja tämän jo päättyneen ensimmäisen kauden jälkeen ja mihin suuntaan se seuraavaksi lähtisi, koska jatkossa hahmoista ei saa ainakaan irti yhtä hupaisaa uutuudenviehätystä.

Here and Now on Alan Ballin (mm. American Beauty, Six Feet Under ja True Blood) mielenkiintoinen perhedraama, jossa on tosin myös omituisia ja mystisiä elementtejä, josta syystä sen jatko ensimmäisen kauden päätyttyä on avoinna...silti hahmokatraassa on todella mielenkiintoisia tyyppejä, joista kaivetaan esiin menneisyyden traumoja ja käsitellään perhedynamiikkaa tuoreella ja mielenkiintoisella tavalla. Tykkäsin kyllä ja tällaisia sarjoja tarvitaan, jossa kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää, mutta mystiset elementit tuntuivat silti välillä jopa syövän pois draamallisia aineksia...

Kesken olevia sarjoja eli jaksoja katsomatta tai tulossa katseluun lähiaikoina: Gomorrah (italialainen mafiasarja – piristävää nähdä muutakin kuin jenkkien ja brittien tv-tuotantoa, ainoastaan Ruotsi-Norja-Tanska -akselilta ovat löytyneet muut muutamat kiinnostavat sarjat, kuten Silta ja Skam), The Expanse (Scifin uusimpia isoja tulokkaita, pahasti vaiheessa, kun alettiin katsoa kolmikolla minä, vaimo ja M15V eikä oikein ikinä näköjään joudeta yhdessä telkkarin ääreen...), Poldark (historiallista draamaa isolla D:llä, muutama jakso ois viimeisintä kolmatta kautta vielä katsomatta), Fear The Walking Dead (zombie-apokalyptistä heiluntaa pääsarjan spinoffissa, hyvin vaihtelevissa fiiliksissä, mutta toistaiseksi 4. kausikin on ollut ihan mielenkiintoinen). Uusimpana Yle Areenasta seuraamani Top of The Lake: China Girl, joka on todella kylmäävän kiehtovaa katsottavaa; Siinä jää zombiet ja muut kakkoseksi kauheuksissa ihmispsyykeä syvältä luodattaessa.

Odotan lisäksi seuraavien sarjojen uusia kausia: Catastrophe (3 kautta tehty, tummahkoa huumoria ja inhimillistä draamaa brittiläisamerikkalaisessa kontekstissa), Vikings (History channelin viikinkisarjan vitoskausi jatkuu syksyllä), The Last Kingdom (Bernard Cornwellin viikinki-kirjasarjan televisioversion kolmatta kautta kuvataan parhaillaan – näitä kirjoja olen myös lukenut!), Outlander (Diana Gabaldonin kirjasarjasta tehty loistava sarja – varsinkin 1. kausi oli jotain ennennäkemätöntä tv:ssä – jatkuu 4. kauden merkeissä loppuvuodesta), Orange is the new Black (viime vuosien piristävimpiä sarjauutuuksia naisvankilan elämästä, huumorin täyttämän draamasarjan woman power -fiilistely jatkunee tänä vuonna 6. kauden merkeissä), Peaky Blinders (tyylikkään brittiläisen gangsterisarjan 5. kausi alkanee loppuvuodesta), The Crown (brittien kuningasperheen vai pitäisikö sanoa kuningatarperheen historiaa mielenkiintoisesti luotaava sarjan 3. kausi alkanee loppuvuodesta), Game of Thrones (George R.R. Martinin kirjasarjasta tehty massiivinen tv-adaptaatio päättyy ensi vuonna viimeisen 8. kauden merkeissä), The Walking Dead (zombiesarjojen aatelia olevan sarjan 9. ja ehkäpä jo viimeinen kausi startannee loppuvuodesta) ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Better Call Saul (Breaking Badin riemastuttavan outo spinoff, joka lähtee neljännelle kaudelleen loppuvuodesta).

--

Palataanpa maan pinnalle sarjamaailmasta. Pysytään kuitenkin viihdemaailmassa, sillä sitähän se penkkiurheilukin on, eikös! Kuluneen futissarjakauden aikana sain jopa katsottua muutaman Tottenhamin matsin ja parhaana kokemuksena täytyy pitää (kun pystit jäi saamatta jälleen kerran) liigamatsia Manurea vastaan, koska katsoimme sitä Aldinin kanssa Kukossa ja voittohan siitä Spursin plakkariin napsahti. Come On You Spurs!

Zizou juhlinnan kohteena

Mo "The Egyptian King" Salah

Odotellessani Spursin siirtymistä voittokantaan joudutaan ”tyytymään” Mestareiden liigan finaaliin Liverpoolin ja Real Madridin välillä, jossa oma kannatusvaakakuppini on tällä kertaa isälleni rakkaan punaisen puolella, vaikka kuten Juha totesikin, Liverpool-fanit ovat ilkeilleet Spursille ja Kanelle siihen malliin kauden mittaan, että sympatiapisteitä ei jaella. Silti, onhan Klopp muovannut Liverpoolista joukkueen, joka yksittäisissä otteluissa on saanut pystyyn sellaisen shown, että hurlumheita on ollut todella nautinnollista katsoa. Hyökkäyskolmikko Mané, Firmino ja Salah ovat nuijineet kumoon kaksiosaisissa otteluissa Porton 5-0, Man Cityn 5-1 ja välierässä AS Roman 7-6. Jos jotain, niin maaleja voi siis finaalissakin odottaa. Egyptiläinen Mo Salah on myös mielettömän kiinnostava persoona ja pelimies, jota seuraa aina mielenkiinnolla. Eikä tartte paljon vastapuolenkaan ajatella bussia parkkeeraavan maalin eteen, siitä pitää kaksi edellistä Mestareiden liigan pyttyä nostanut Real Madrid huolen, ”Minä olen kaikkien aikojen jalkapalloilija” aka Cristiano Ronaldo keulillaan. Jos voitto tulee, se on historiallinen ja tekee päävalmentaja Zizousta elävän legendan myös valmennusvastuussa – pelaajanahan Zinédine Zidane oli yksi kaikkien aikojen parhaista, vaikka urasta muistetaankin ehkä parhaiten sen päättänyt pusku 2006 MM-kisojen finaalissa; Zizouta koko pelin ajan hiostanut Materazzi onnistui supattelemaan jotain, joka käänsi lopulta kupin nurin, jonka jälkeen Z puski näyttävästi M:ää rintaan ja sai punaisen kortin (ja Italia voitti lopulta mestaruuden rankkiskaballa). Edit after the game: Ramos on törkyläjä - Mo Salah likvidoitiin ja Poolin peli saatiin totaalisesti sekaisin. Benzema oli tulessa, Ronaldo ihan pihalla. Bale vanha karkuri (ex-Spurs) loisti, Karius munasi kaksi kertaa järjettömän pahasti. Zizoulle ja joukkueelle kaikki kunnia, paitsi Ramos on törkyläjä.

Harry Kane, captain of England

MM-kisoista puheen ollen, kesällä nekin ovat taas edessä, loistavaa! Ainoa intoa sumentava tekijä on kisojen pitäminen Putin-landiassa, mutta toivoa pitää, että Venäjällä saadaan huliganismi ja muut lieveilmiöt kuriin, eikä Putin saa ainakaan propagandahurmospisteitä hirveästi kerättyä. Hirveästi ennakko-odotuksia ei ole, mutta Englanti-fanina tietysti Spurs-miehiä Kanea, Deleä, Dieriä, Rosea sekä hieman yllättäen kisakoneeseen hypännyttä Kieran Trippieriä pitää kannustaa. MM-kisojen hienointa antia ovat kuitenkin yleensä joukkueet, jotka ylittävät ennakko-odotukset, joten näissä kisoissa voisi tiirata esimerkiksi Egyptin tai Tanskan (Spurs-mies Eriksen!) jengien edesottamuksia.

Hyvää jalkapallokesää ihmiset!

Lapsuus Kantsussa

Synnyin Kajaanissa, kuulemma.

Isä muutti pian Helsinkiin töiden perässä.

Mummu kävi hoitamassa minua aamulypsyjen jälkeen, jotta äitikin pääsi töihin.

Kauppakadulla elin vauvan elämää,

kunnes ollessani puolivuotias,

muutimme äidin kanssa isän perässä Helsinkiin.

--

Kuulemma noustuani jaloilleni poltin käteni uunin lasia vasten 

- siitä olen kuullut ehkä eniten elämäni aikana.

Varmaan se järkytti mutsia ja faijaa.

Itse en muista siitä mitään.

Parhaiten muistan valokuvat kylvyistä siskoni kanssa,

joita olen katsonut isompana.

Kuvissa nauramme alastomina naamat täynnä kylpyvaahtoa.

Olohuoneessa rakennan ensimmäiset legolinnani.

Asuin ja elin siellä, sen tiedän.

--

Alan muodostaa pysyviä muistikuvia.

Koti on täällä, minulla on oma huone, koska sisko on vielä niin pieni.

Jouluna saan ison - valtavan paketin!

Pimeässä huoneessa poliisiauton valot välkkyvät jahdaten toista autoa.

Autot kiertävät radalla kehää ja olen kuin transsissa.

Ensimmäinen muistamani koti ja yltäkylläinen joulu.

--

Yritämme heittää lumipalloja niin korkealle kerrostalon seinään kuin pystymme.

Minun kotitaloni seinään, kukaan ei saa palloa katolle asti.

Takanamme jännittävä puistikko ja pimeys, jonka tuntematon pelottaa.

Pihalla kuitenkin valo ja leikit.

--

Eräänä kesäpäivänä armoton sota ruusunmarjoilla.

Isot pojat ovat tehneet ritsoja, joilla marjat lentävät kauas, olen kade.

Toisena päivänä haetaan kotoa henkarien muoviputkia,

sekä kuivia herneitä, joita sitten puhalletaan kohti muita.

Ensimmäinen sotani, jotakuta sattuukin.

--

Eräänä päivänä joku pöllii meidän talon edessä mun Jopon,

mutta isä käy hakemassa sen takaisin…

Talvella nojailen samalla kohtaa rautakaiteeseen ja kieli jäätyy siihen kiinni.

Naapurirapun kaveri muuttaa kauas Joensuuhun ja lähettää sieltä kirjeen.

Yläkerran tyttö aikoo mennä kanssani naimisiin.

--

Mene nurkkaan häpeämään!

Koulu Kannelmäen ala-asteella on alkanut.

Siellä seison, enkä muuta voi – olemme häpeällä kasvatettu sukupolvi.

Puistossa syömme kesäkeittoa ja kaikki tuoksuu ihanalta - ruoka ja puut ja ruoho.

Lähimetsässä on jotain outoja bunkkereita ja kuulemma pelottavia juoppoja.

Tai ehkä ne ovatkin vampyyreja…

--

Vasta, kun varastan setelin, jonka löydän jostain pöydältä lojumasta,

tajuan häpeän merkityksen.

Rahalla käyn ostamassa kiskalta salaa ison pussin merkkareita.

Ne maistuvat katkeran suloisilta, enkä enää ikinä voi syödä merkkareita,

muistamatta sen päivän häpeää.

--

Päivähoidossa tytöt haluavat leikkiä suhdeleikkejä.

Monika haluaa pussailla kanssani, joten Patriciakin haluaa.

Minua hävettää, enkä tiedä miksi.

Ihana Monika lähtee kuitenkin pois, mutta ei-niin-ihana Patricia jää, 

koska on hoitopaikan oma lapsi.

Hänellä on paksut lasit ja toinen linssi keltainen, ja hän on äänekäs ja päällekäyvä.

Soittorasiasta soi leikkien aikana Für Elise, 

vaikka opinkin tuntemaan kappaleen vasta aikuisena.

Kun kuulen sen, muistan tytöt ja häpeän.

--

Alan kulkea koulussa yksin ja tulen hoitopaikkaan vain iltapäivisin.

Olen mielestäni jo iso poika.

Käyn sitten koulun jälkeen hoitopaikan pihalla yksin keinumassa ja otan kovat vauhdit…

…kunnes lennän kaarella alas kivikkoon.

Päätä särkee, myöhemmin oksettaa.

Aivotärähdys, sanovat.

Olen taas avuton pikkupoika ja hoidettavana.

--

Junarata on lähellä, se on äänekäs ja haisee - se on jännittävä.

Käymme junalla toisella asemalla, kun menemme elokuviin.

Siskonikin on mukana, kun menemme katsomaan piirrettyä.

Emme kuitenkaan saa lähteä kauas kotoamme yksin,

vaikka minua kiehtoisi lähteä jonnekin, hypätä vaan junaan ja mennä...

---

Käymme isäni työpaikalla Pasilassa.

Siellä on pitkiä käytäviä, hissejä, isoja pöytiä ja kokolattiamattoja.

Huoneissa on isoja ikkunalaseja ja siellä haisee…toimistolta.

Isäni käy siellä kuulemma neuvotteluja, aikuisten asioita, tärkeitä kai.

--

Kahdeksanvuotiaana muutamme takaisin Kajaaniin.

Siitä alkaa uusi elämä, kainuulaisena, joka kai aina olen ollutkin.

Käyn vuosien kuluttua ensimmäisellä kotipihallani Kantsussa, 

16-vuotiaana, elettyäni puolet lisää lapsuutta Kainuussa.

Nyt olen kuitenkin jo nuori mies ja riiuu-matkalla.

Kannelmäki näyttää kerrostalolähiöltä 

ja pihamme todella pieneltä.

Kävelen huoltsikalle ja ostan elämäni ensimmäisen kerran kondomeita, 

hävettää.