Reilu vuosi sitten Facebookissa listailimme kavereiden kanssa kymmentä parasta elokuvaa. Yksi elokuva jäi todella niukasti listaltaltani, joten päätin katsoa sen uudelleen. Aikaa venähti siis vuoden verran, mutta nyt rauhallisen lauantaipäivän ratoksi panin Priestin pyörimään. Lisäintoa katsomiseen toi Linus Roachen roolisuoritus Homeland-sarjassa, jota katsoin ahkerasti viime kesänä ja ainakin seitsemännellä kaudella mies näyttelee siinä presidentin hieman niljakasta neuvonantajaa David Wellingtonia. Hieman niljakasta kuningas Ecbertiä hän taasen näytteli Vikings-sarjassa.
Priest (ohj. Antonia Bird) vuodelta 1994 on legendaarisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan luojan Jimmy McGovernin käsikirjoittama ja tärkeässä sivuroolissa nähtävä Robert Carlyle näytteli myös Priestin jälkeen yhdessä Fitzin kolmiosaisessa tarinassa. Pääosassa kuitenkin tällä kertaa ei-yhtään-niljakas Linus Roache Isä Greginä. Toisessa tärkeässä sivuroolissa Tom Wilkinson Isä Matthewina. Jimmy McGovern on nostanut katolisuuden ja maallisuuden ristiriitoja esille muissakin töissään ja onpa häneltä ilmestynyt melko vastikään uusi sarjakin nimeltään Broken, joka kertoo myös katolisesta papista.
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, joten jos meinaat katsoa elokuvan, eikä se ole sinulle tuttu, älä lue pidemmälle...tosin itsekin katsoin elokuvan nyt siis muistaakseni toista kertaa, eikä tietämys vähentänyt yhtään tunnetta.
Priestissä kiehtovat ristiriidat, jonka henkilöitymä on roomalaiskatolinen nuori pappi, joka tulee seurakunnan uudeksi papiksi poispotkitun vanhan jäärän tilalle, joka hienossa aloituskohtauksessa näyttää, että hän on lapsien rakastama jumalan soturi. Uusi pappi Isä Greg osoittautuu hieman jäykäksi verrattuna seurakunnassa yhä vaikuttavaan keski-ikäiseen Isä Matthewiin, joka muun muassa laulaa seurakuntalaisten kanssa kännissä karaokea ja vetää saarnoja kirkon saarnastuolin sijaan lampaidensa keskellä ja pitää Isä Gregin tulkinnan mukaan "työväenpuolue-poliittisia seuroja", eikä ole uskollinen roomalaiskatolisen kirkon opeille. Lisäksi nuoren Isä Gregin järkytykseksi pappistalon taloudenhoitaja onkin Isä Matthewin rakastettu - vaikka roomalaiskatolisen kirkon papeilla onkin ollut jo tuhannen vuoden ajan selibaattivaatimus.
Isä Gregin seurattua yksien hautajaisten jatkoilla ihmisten juhlintaa ja muuta inhimillistä toimintaa, saamme tutustua hänen salaisuuteensa. Nahkatakki niskaan ja baanalle. Homobaarista Greg iskee Robert Carlylen esittämän sympaattisen Grahamin ja heidän kohtaamisensa esitellään varsin kuumana homoseksinä. Kun Greg tekee lähtöä, Graham yrittää jutustella mukavia, jolloin Greg nostaa taas muurinsa ja katoaa paikalta...mutta miehet kohtaavat vielä monta kertaa ja yhden kerran tapaaminen johtaa myös julkiseen skandaaliin.
Roomalaiskatolisen kirkon yksi sakramenteista on parannuksen sakramentti, joka tapahtuu ripittäytymällä papille. Priest-elokuvan kiehtoviin ristiriitoihin kuuluu tämä uskonnollisten doktriinien mukainen syntien anteeksianto. Papille kerrotaan karmeita asioita, jotka pitäisi antaa jumalan nimissä anteeksi tai pitää muuten "jumalan ja ripittäytyjän" välisenä asiana. Pappi on jumalan asiamies, hänen ei kuulu lörpötellä asioita sen pidemmälle. Niinpä kun Isä Greg kuulee karmeasta hyväksikäytöstä yhdessä perheessä, hän joutuu kiirastuleen, joka alkaa suistaa hänen ajatteluaan maallisemman Isä Matthewin lempeiden ja humaanien, inhimillisten ajatusten suuntaan kirkon oppien vastaisesti. Jeesuksestakaan ei tunnu olevan apua, koska tämä "alaston mies ristillä" muistuttaa Gregiä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Homoudesta saadaan myös revittyä yhdessä kohtauksessa elokuvan hauskinta huumoria, kun Isät Greg ja Matthew revittelevät humalaspäissään vanhan syrjäseudun papin ennakkoluulojen kustannuksella.
Ehkä se elokuvan juonesta, loput voitte todistaa itse katsomalla elokuvan. Itse totesin, että hyvä elokuva, hyvä käsikirjoitus, mielenkiintoinen aihepiiri, loistavat näyttelijät ja upea tunnelma eivät vanhene. Toki elokuva on vasta 25 vuotta vanha (tosin ehkä aikanaan ollut jopa rohkea ja ainakin vahvasti kantaaottava - ja ei-niin-yllättäen varsinkin katolinen kirkko vetänyt herneen pahasti nenään), mutta silti maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja enpä ihmettelisi, vaikka 25 vuoden päästä roomalaiskatolisessakin kirkossa nähtäisiin julkihomo- tai jopa naispappeja. Tai sitten palataan kivikaudelle, kaikki lienee mahdollista nykyisessä ajan virrassa.
Priest onnistui jälleen muistuttamaan minua siitä, kuinka kompakti formaatti elokuva onkaan ja kuinka se onnistuessaan voi kertoa uskottavia tarinoita ja koskettaa todella vahvasti. Kyynelehdin kaksi kertaa elokuvan aikana voimakkaasti, enkä tarkoita mitään silmien kostumista, vaan siis ihan oikeasti kyyneleet valuivat poskillani. Tämä on harvinaista herkkua, varsinkaan kun olotila ei ollut valmiiksi hormonihäiriöitetty esimerkiksi krapulalla tms, vaan olin ihan tavallisissa fiiliksissä suht hyvin nukutun yön jälkeen. Se oli puhdistavaa itkua, sillä itkin elokuvan kauneudelle kaiken ahdasmielisyyden keskellä. Siinä oli lohtua ja sydämellisyyttä, anteeksiantoa ja ymmärrystä. Upea elokuva, suosittelen.
--
Jokin aika sitten Laura osti minulle alennusmyynnistä Karl Ove Knausgårdin vuodenaika-sarjan kaksi viimeistä osaa Kevät ja Kesä. Niitä olen viime ajat nukkumaan mennessä lukenut ja palannut Taisteluni-sarjan tunnelmiin. Tällä kertaa on tuntunut entistä vahvemmin siltä, että samaistun Karl Oveen todella paljon: Olemme lähes samanikäisiä pohjoismaisissa pikkukaupungeissa kasarilla kasvaneita miehiä, molemmilla on (tai Karl Ovella oli, koska ovat eronneet noiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen) bipolaarinen vaimo, rakkaus lapsiin ja heidän sekä kodinhoitamisen sisäänrakennettu tarve, mutta ei mitään erityisiä taitoja esimerkiksi kodin ylläpitoon tai mielenkiintoa vaikkapa "pakollisiin" pihatöihin, samantapaisia tai -tuntuisia kokemuksia ulkopuolisuudesta muiden ihmisten parissa ja erakkoudesta, rakkaus kirjoittamiseen (vaikka se minulla onkin ns. piilossa vakan alla, koska tarvitsisin kirjoittamiseen joutenoloa tai työttömyyttä, hänelle tietysti se on elinehto ja ammatti) ja niin edespäin. Yksi kappale oli kuin suoraan minusta kirjoitettua, pitää vissiin lukea koko Kesä uudestaan, että pääsen taas siihen "tää on just niinku mun elämää!" -tunnelmaan. Loistavia kirjoja, joista suosittelen kaikille ainakin Kesä-teosta, jota voi lukea myös osissa, koska siinä on teemallisia kokonaisuuksia päiväkirjamerkintöjen lisäksi, jotka ovat osin yleismaailmallista pohdiskelua milloin mistäkin aiheesta, mutta samalla mennen Karl Oven omiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai yleensä ottaen mielen maisemiin.
--
Musiikin osalta olen aina välillä kahden vaiheilla: Metallia vai suomiräppiä. Toki kuuntelen kaikenlaista. Nyt just on menossa Liekki-viikonloppu. On ikävä Janskua ja sen bändin kuulasta progepoppia, mutta ennen kaikkea Janskumaista fiilistä, joka tietysti tulee soitannan lisäksi Janskun laulusta. Räpin osalta olen fiilistellyt mm. Hakunilan poijan (kato ku räpissä on aina tärkeätä tietää, mistä hoodeilta kukakin ponnistaa) Kuben uusimman levyn biisejä. Jotenkin tuntuu, että Kuben trap rap on tuolla levyllä entistä monipuolisempaa, Suomen rap-skenen ehdotonta eliittiä. Muitakin suosikkeja toki löytyy, mutta ehkä tässä ei ole tarve enempään name droppailuun, hyvä musa on hyvää, kuunnelkaa sellaista, mistä ite tykkäätte! Mut pakko vielä palata kahden vaiheille, koska mainitsin metallin. Ehkä pitäis puhua paremminkin "kaikesta muusta" räpin lisäksi. Viime aikoina listoille on tippunut mm. singer-songwriter -kamaa, progea ja kasariheviä (Santa Lucia!) - unohtamatta amerikkalaista rappia. Metelilistalle ei ole ilmestynyt kesän jälkeen mitään uutta, mutta olen kyllä kuunnellut ahkerasti Islannin lahjaa viikinkimetallin saralla eli loistavaa Skálmöldiä, joka on yksi harvoista bändeistä Mustan kuun lapsien ohella, joiden kokonaisia levyjä olen jaksanut Spotifyn hittivirrassa kuunnella. Toki islantilaisillakin on iskusävelmiä, jotka tarttuvat tajuntaan ja siirtyvät soittolistoille, kuten kielletystä rakkaudesta ja sitä seuraavasta surmasta kertova Móri, mutta uusin levy Sorgir (suom. "Suru") on kyllä kokonaisuutenakin miellyttävän (raivoisan ihanaa) kuunneltavaa ja itsellä ainakin kiinnostus on herännyt lyriikoihin upeiden sävelmien taustalla, vaikkei niistä tietysti ensi kuulemalla mitään ymmärrä. Ehkä mä oon kuitenkin yleensä ottaen pehmentymässä (tai pehmohan mä olen ollut aina) musiikin suhteen ja ehkä hevinörtti ei olekaan oikea termi kuvaamaan mua. Mut en mä mikään genre-uskollinen musankuuntelija toisaalta olekaan. Ulkomusiikillisesti en myöskään yritä toistaa mitään "metallistien" joukkoon kuuluvuutta, vaikka ehkä mua ei ensimmäisenä myöskään "hoppariksi", "poppariksi", "kansanmusiikki-ihmiseksi", "kantriäijäksi" tai "punkkariksi" identifioitaisi sen perusteella, miltä näytän. Kuitenkin pohjimmiltaan, mikä vaan koskettaa johonkin hermoon, on hyvää musaa, olipa se mitä tahansa genreä tanssipopista iskelmän kautta kuolonmetalliin, ja joka genrestä löytyy myös valtavasti sellaista, mikä ei putoa mulle yhtään.
--
Syyselo on ollut väsymyksestä ja arjen lyhyemmistä yöunista huolimatta paljon parempaa kuin kesäelo. Silloin mua vaivasi erinäiset asiat mun omasta käytöksestä ja toisaalta suhdeasioiden sekavuus. Nyt on jotenkin selkeämpi, arkisempi ote kaikilta osin. Mua ei harmita juuri mikään. Levottomuuden on korvannut arjen jatkuvasti pyörivät pyörät. Toki viikonlopun tekemättömyys ja joutenolokin passaa, eivätkä ne johda siihen, että ahdistavat ajatukset alkaisivat pyöriä päässä. Oikeastaan mikään ei juuri nyt ahdista. Kaikki on ihan hyvin. On tasaista. On hyvä olla. Ihmisten kanssa on kaikki ok, kenenkään kanssa ei ole mitään keskeneräistä säätöä tai selvittämätöntä kriisiä tai muuta, mikä voisi takaraivossa jyskyttää, silloin kun on liikaa aikaa miettiä asioita. Hälsans Kök vois vielä palauttaa soijanakit entiselleen, niin ois kaikki bueno :D
