Vanha kaveri kävi kylässä. Hän oli sama vanha tuttu tyyppi, kymmenen vuotta myöhemmin, koska niin pitkään aikaan emme olleet nähneet. Hänellä alkoholin ja lääkkeiden kanssa paheneva ongelma oli päättynyt vuosia sitten myllyhoitoon ja AA-toimintaan. Reilut viisi vuotta hän oli nyt ollut selvin päin ja nyt ensimmäistä kertaa AA:n vuosipäivillä, siksipä täällä Kajaanissa. Hienoa, että hän uskalsi ottaa yhteyttä, kun oli yösijaa vailla ja aivan mahtava juttu, että hän tuntui löytäneen elämäänsä uuden palon. Mielenkiintoista oli pohtia omaakin alkoholismia, kun kuuntelin hänen kertomuksiaan selviämisen alkuajoista. Itse en ole kohdannut pohjaa, jolta lähteä ponnistamaan kohti täydellistä juomattomuutta. Toistaiseksi ajattelen kuten "Tyttö ja tuoppi" –blogin Tyttö: http://tyttojatuoppi.blogspot.fi/2014/04/ma-en-siita-ryyppaamisesta-niin-oo.html
Arki pitää liikkeessä, työ ja normikuviot. Nyt on
nuorimmaisen kanssa käyty lisäksi perhekeskuksessa terapoimassa ja se on ihan
hyvä juttu – saa ulkopuolista ja asiantuntevaa arviota siitä, onko lapset
”normaalisti” kipuilevia ja toisaalta voi antaa niille terapiaistuntoja sekä tarjota
meille vanhemmille avaimia selvitä arjesta. Toisaalta ei sitä omaa arkea kukaan
tule puolestamme elämään ja terapiat ovat kuitenkin vain hetkiä, joissa ei
välttämättä asioiden ytimeen päästä. Kuitenkin jo se, että avaa suunsa ja
korvansa, ajattelee järjellä ja tunnustelee tunteitaan, miettii asioita ja
jäsentelee ajatuksiaan, on hyödyllistä. Lapsien takia tuolla käydään ja toki
vähän itsemmekin. Terveellistä on puhua asioista myös uudelleen yhteen
palanneena parina, vaikka siis kokonaisena perheenä siellä asioimme.
Töissä on hulabaloota, mitäs muuta. Välillä tuntuu, että
meitä pommitetaan joka suunnasta ja väärien asioiden tekeminen (priorisointi on
mahdotonta, jos ”tärkeimpiä” asioita on yhtä aikaa useita) uhkaa aiheuttaa
kiirettä, joka pilaa työn laadun. Hutkimme sinne tänne, koitamme ehtiä tehdä
sitä ja tätä, mutta mikään ei oikein mene putkeen - lukuisat keskeneräiset asiat ärsyttävät. Kollegani stressaa
työasioita yötä myöten ja itselläkin on välillä vaikeuksia päästää irti
työasioista kotiin tulon jälkeen. Kotiintulon jälkeen on vaan hengitettävä
syvään ja uloshengityksen aikana päästettävä irti vastuusta. Töissä teemme
parhaamme, kotona emme ole enää töissä.
Kotona on asiat ihan ok. Hieman jänskätti, että miten A5V
taas sopeutuu arkeen kuukauden kipsikätisyyden jälkeen, kun aamutoimet ja pukemiset
ja lähtemiset tuottavat ehkä eniten ongelmia. Parin päivän kokemusten
perusteella voisi todeta, että ne voivat mennä ok tai siedettävästi, mutta
aikatauluista ei kannata niin välittää tai stressiräjähdys uhkaa. K7V:llä menee
välillä paremmin, välillä on kipuilua ja varsinkin minulla vaikeuksia päästä hänen
kanssaan samalle aaltopituudelle, joka johtaa aika ajoin kahnauksiin. Tosin
poika osoittaa myös luottamusta ja herkkää puoltaan minulle, emmekä jää
kumpikaan murehtimaan yhteenottojen jälkeenkään vaan halaamme harmituksen pois.
M11V taasen painelee pomminappiani harva se päivä saaden itkukohtauksillaan ja
voivottelullaan minut poksahtamaan milloin mistäkin asiasta. Lauran kanssa voin
riidellä äänekkäästikin, mutta poikasten kanssa riitely ei onnistu, koska
minulla on aikuisen ääni ja valta(va vastuu). Varsinkin esikoinen pääsee
kommentoinnillaan ärsytyskeskukseeni luvattoman helposti. Minulla riittää siis työsarkaa,
miten sietää poikani – poikieni, ehkä pohjimmiltaan itseni – omia
sietämättömyyden kohteita, koska herkkyys on tässä porukassa sen verran
pinnassa ja järjestys sen verran helposti järkytettävissä, että taiteilu rauhan
aikaansaamiseksi vaatii tasapainoa, jota ei meillä kenestäkään tunnu yksin
löytyvän. Yhdessä olemme vahvempia, mutta se vaatii yhteen hiileen puhaltamista
ja varsinkin minun sekä Lauran toisillemme antamaa tukea. Meidän vanhempien
pitää antaa lapsille turvallinen koti, jossa saa purkaa ulkomaailman
aiheuttamat paineet myös ärjymällä, itkemällä, kitisemällä, valittamalla,
voivottelemalla, vaikka hajoamalla pieniksi paloiksi, koska täällä myös kokoon
kasaaminen onnistuu, jos jossain on onnistuakseen.
