Hyvää itsenäisyyspäivää! Ajattelin lähteä omissa pohdinnoissani taas kerran musalinjalle, koska se on minulle tärkeä osa elämää. Horisin sitä paitsi jo vuosi sitten itsenäisen Suomen asioista. Tällä kertaa keskityn siihen, mitä pääasiallinen musiikinkuuntelualustani eli ruottalainen Spotify kertoo kuluvan vuoden musankuuntelustani ja miten siinä näkyy suomalaisuuteni.
Eniten kuuntelemani yhtyeet 2019 (joulukuun alkuun mennessä) ovat:
Eppu Normaali
Mustan Kuun Lapset
Etta
Liekki
Jethro Tull
Jo tämä kertoo paljon siitä, miten suomalaisuus näkyy musiikkimaussani; Eput on suomirockin instituutio, klassikkobändi, jota olen rakastanut lapsesta saakka. Tänä vuonna on näköjään taas tullut kuunneltua sitä enemmän kuin mitään muuta. Toisena on tämän vuoden tuttavuus Mustan Kuun Lapset, joka edustaa suomibläkkistä, tai "dark metal" -tyylisuuntaa, jos näihin genre-asioihin on pakko lähteä. Loistava uusi tuttavuus ja antanut minulle paljon voimaa kuluneen vuoden käänteissä. Kolmantena myös tuore tuttavuus, nuori suomalainen räppäri Etta, jota on kritisoitukin kovasti naiivien lyriikoiden takia, mutta toisaalta hänessä on sellaista swägiä, että se on iskenyt kovaa räpistä diggaavaan setämieheen (jollainen väistämättä Ettaan verrattuna olen). Etta kuuluu myös suosikkigenreni edustajiin, josta kohta lisää. Neljäntenä listalla on iki-ihana pop-progeilija Liekki, joka ei valitettavasti ole kohta vuosikymmeneen uutta musiikkia tehnyt, eikä varmaan siis koskaan enää teekään, mutta löysin syksyllä Liekin taas uudelleen ja onhan se oman elämäni tärkeimpiä yhtyeitä vaikutusvoimaltaan. Viidentenä sitten top-vitosen ainoa ulkomaanelävien poppoo eli klassinen progebändi Jethro Tull, johon ihastuin parikymmentä vuotta sitten ja joka on matkannut mukana siitä lähtien.
Kuuntelin vuoden aikana artisteja 45:stä maasta. Melkein yllättävää noinkin iso lukema, koska olen kuitenkin aika vahvasti länsimaisen musiikkimaun omaksunut ihminen. Satunnaisia iskuja toki on tullut tehtyä afrikkalaisiin artisteihin, mutta itäpuoli on aika huonossa kuuntelussa.
Suosikkigenret 2019 olivat:
Finnish hip hop
Suomi rock
Rock
Viking metal
Hip hop
Tämä ei yllätä yhtään. Suomirap-kokoelmani on ehkä eniten kuuntelemani soittolista, joten aivan ansaitusti Finnish hip hop (miksihän se muuten on englanninkielellä kirjoitettu?) kärjessä. Rap ei ole ehkä suomalaiskansallista musaa, mutta Suomirap on nimensä mukaisesti suomenkielistä ilotulitusta - niin hyvässä kuin pahassa. Kieli elää ja kehittyy, mutta toisaalta sen rappeutumisen (jos näin haluaa ajatella) ja anglismin huomaa helposti Suomirappia kuuntelemalla. Toisena ei-niin-yllättäen Suomi rock (esimerkiksi Eput ja Liekki varmaan siihen kategoriaan uponneet), mutta kolmantena oleva Rock ehkä silti vähän yllättää. Yleensä ottaen, jos joku kysyy minulta, mitä kuuntelen, en sano "rokkia". Mutta kai se on hyväksyttävä, siihen varmasti uppoaa monenlainen kitaravetoinen mäiske. Neljäntenä oleva genre Viking metal sen sijaan huvittaa hieman, vaikka myönnän kyllä, että pohjoismaalainen metalli on sydäntä lähellä ja varmasti viikinkiaiheista matskua on näissä Islanti-Norja-Ruotsi-Suomi -bändeissä paljon mukana. Viideksi eniten soitettu genre Hip hop taasen hieman yllättää, mutta kai tuossa yhdessä vaiheessa tuli luukutettua aika paljon amerikkalaistakin rap-matskua, vaikka Rap-soittolistalleni (erikseen siis Suomirap-soittolistasta) on tänä vuonna ilmestynyt vain 21 uutta kappaletta.
Tänä vuonna olen löytänyt Spotifyn mukaan 233 uutta artistia, joista eniten olen kuunnellut Mustan Kuun Lapset -yhtyettä.
Viimeisen viiden vuoden kuunnelluimmat artistit kertovat myös siitä, että olen suomalainen:
2015 Sammal
2016 Yona
2017 Aivovuoto
2018 Paperi T
2019 Eppu Normaali
Kiitos siis Suomi, suomen kieli ja kulttuuri, etunenässä sen musiikintekijät. On hienoa olla suomalainen musiikinystävä.
23.11.19
Paluu arkeen
Kolmatta viikkoa taas arkista menoa. Kiva oli kyllä herätä aamulla ilman krapulaa. Onkohan tuota tullut dokailtua vähän liikaa viime aikoina? Ehkäpä. Eilen oli perjantai ja olisihan se kaljakin maistunut, mutta toisaalta ei tehnyt yhtään mieli ja menin lopulta Crownia katsottuani yhdeksältä nukkumaan. Aamulla alkoi tulvia mieleen kaikki töissä kesken olevat työt, jotka ovat jääneet tekemättä, kun koko ajan tulee joka suunnasta lisää tekemistä. Uusi sairaala on hieno asia, työssäkäyvien ihmisten terveydellä on leikitty liian kauan ja potilaat ansaitsevat myös tulla hoidetuksi puhtaissa, moderneissa tiloissa. Minulle se on merkinnyt tutun ympäristön laajenemista, mikä on tosi mielenkiintoista, mutta tokihan se väsyttää, että joka kulman takana on jotain tekemistä, eikä niitä itse ehdi kaikkea tehdä. Onneksi olemme saaneet loistavan työtiimin kasaan, joka töitä kanssani tekee. Töissä on edelleen siis tosi kivaa ja ICT-suunnittelijan väliaikainen pesti on vaan lisännyt työn mielenkiintoa. Iltaisin väsyttää hyvällä tavalla ja työ tuo mielekästä sisältöä elämään.
Kotielämä menee rutiinien voimin eteenpäin, päivä kerrallaan. Tyttäreni tapaamiset ovat tauolla, mutta kunhan yhteys ei katkea, niin olen tyytyväinen. Lämmitti saada tytöltä sydämeen päättyvä viesti, kun oli vähän nihkeätä saada sovittua tapaamisista ja tytär ilmoitti, että ei tule nyt vähään aikaan käymään. Keskiviikkoperinne on ollut osa arkea pitkään, joten ensimmäinen viikko oli hieman outo, toinen jo parempi. Kyllä se siitä, elämä on tällaista. Aina ei voi miellyttää kaikkia, eikä sitä kannata yrittääkään - täytyy elää itselleen, vaikka eläisikin perhe-elämää, työelämää ja elämää ylipäätään. Täytyy olla rehellinen itselleen ja seisoa pystyssäpäin omien valintojensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, eikä asioita pidä tehdä liian vaikeaksi. Mikä tapahtuu luonnostaan, tapahtuu.
Olen kuunnellut tällä viikolla paljon "mikidimaskin" eli MKDMSK:n toista ja viimeistä levyä, jonka Pyhimys viimeisteli sen jälkeen, kun nuori räppäri menehtyi tammikuussa vain 21-vuotiaana. Aika raskasta matskuahan tuo on; Demonit, paholainen ja kuolema toistuvat teemoissa, joten loppu on ollut väistämätön, vaikken tiedäkään, miksi nuori mies lopulta kuoli. Väkisinkin sen kuitenkin koko ajan tiedostaa, kun miestä kuuntelee. Oma nykyinen elämäni oikeastaan alkoi vasta 24-vuotiaana, joten siinä mielessä on surullista ajatella sitä, miten jollain elämä on jo ohi siinä vaiheessa.
Nyt kun on ollut taas kuukauden suhdevirityksen jälkeen aikaa touhuta kaikkea turhaa, niin innostuin katsomaan Juhan innostamana The Sopranos -sarjaa. Ensimmäinen kausi oli aivan loistava ja muistan sen katsoneeni aiemminkin. Sitten henkilögalleria laajenee ja jotenkin intensiteetti laskee, arkisemmaksi. Toki mielenkiinnolla olen yhä seurannut sarjaa, toinen kausi on kohta päätöksessään. On kyllä kiva katsoa sarjoja, joiden seuraavia vaiheita ei tarvitse odottaa - koko sarjan voi katsoa omaan tahtiin. Omaa elämästä selviämistä - vaikkei elämästä selviä hengissä - mietin myös päähahmo Tony Sopranon näyttelijän James Gandolfinin kautta. Mies on ensimmäisen kauden jaksoissa 35-vuotias ja sarjan päättymisen jälkeen Gandolfini menehtyi sydänongelmien vuoksi vain 51-vuotiaana. Itsellänikin aina välillä mielessä pyörii, että mihin asti tämä elo jatkuu ja olenpa asiasta saattanut läheisilleni mainitakin. Mirolle puhuin siitä, että jos delaisin, niin saisitte varmaan talon myynnin hinnalla velat kuitattua. Kuolema kuittaa velat, toivottavasti. En minä silti delata halua, ainakaan vielä. Lapset ensin maailmalle ja voishan ne velat yrittää kuitata - tai ainakin enimmät niistä - eläessäänkin. Töissäkin näkee aina välillä virkeitä eläkeläisiä, jotka on kutsuttu takaisin duuniin lähemmäs 70-vuotiaina, joten kai minullakin on toivoa. Läskit pitäis vaan karkottaa, muuten homma menee vituiks. Syön vain nuo Fazerin Siniset ja Geishat tuosta...
Entäs jos työt loppuis? Kaikkihan on mahdollista. Postilaisilla ollaan leikkaamassa palkkaa, yksitäistämispaineita on kaikkialla, kaiken pitäisi tuottaa, kansa vanhenee. Onhan näistä meilläkin puhuttu, että soten tukipalvelut - kuten Tietohallinto - voisivat toimia erillisenä yhtiönään ja muuta paskaa, mutta eikö ne ole jo nähty? Vuonna 2007 Kainuun maakunta-kuntayhtymä irtisanoi ennen vuosituhannen vaihdetta ulkoistetun ICT-tukipalvelun (jossa minäkin työskentelin vuokramiehenä), kun sen kustannukset uhkasivat mm. lähitukihenkilöiden vuokraamisen vuoksi aiheuttaa satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksia firmalle, jota ei kiinnostanut kehittää toiminnassaan yhtään mitään, koska kaikki kehittäminen maksaa. Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä Tietohallinto toimii pienellä porukalla kustannustehokkaasti KVTESin mukaisesti, palkat ovat ICT-alan standardeihin nähden matalat (mm. ICT-tukihenkilön palkka on selvästi pienempi kuin hoitoalan ihmisillä, lähinnä kai sitä voi verrata varastoihmisten palkkaan), mutta ydinporukka on osaavaa ja kokenutta, asiakaspalveluhenkistä sakkia. Mikään yritys ei ikimaailmassa hoitaisi vastaavaa tukipalvelua näin pienellä porukalla yhtä tehokkaasti. Onhan noita "hyviä" esimerkkejä, kuten Istekkipalvelut, joka ehkä on tukiorganisaationa "edullinen", mutta jos lähin tukihenkilö on Kuopiossa, niin hirveästi se lämmittää, jos tarvittaisiinkin tukihenkilö paikan päälle tutkimaan fyysistä laitevikaa. En jaksa uskoa, että työt loppuvat, mutta tietysti kaikki on mahdollista - toki työmme voi teettää muilla ja halvemmalla, mutta palvelutaso on tällöin pudotettava nykyisestä huomattavasti alemmaksi.
Työsuhdeasioista tuli mieleen, että tällä viikolla kannattamani Tottenham Hotspurin manageri Mauricio Pochettino sai kenkää 5,5 vuoden pestin jälkeen. Pochia ei kuitenkaan kannata sääliä, palkka juoksee sopimuksen loppuun ja massia on tilillä varmasti vaikka loppuelämäksi toisin kuin minulla, jolle työ on paitsi osa arkea, myös elinehto tietyllä tapaa (ainakin tällä elämäntyylillä - toki jos jäisin työttömäksi, niin ainahan on mahdollista muuttaa vuokralle jonnekin ja kituuttaa ilman ylellisyyksiä kuten autoa sekä lopettaa baareissa käyminen ja elatusmaksujen maksaminen - Kela maksaa sitten, mitä maksaa, itse kullekin). Spurs-fanina oli aluksi erittäin ristiriitaiset fiilikset, kun uudeksi Head Coachiksi palkattiin Jose "The Special One" Mourinho, mutta viikon mittaan katsotut haastattelut ja muut Spurs-pätkät ovat antaneet uutta virtaa. Viime kauden päätyttyä Mestareiden liigan finaalitappioon oli aika uudelle. Tämän kauden taaperrus on ollut paluu entiseen. Tuon pidemmälle ei Pochin aikakaudella päästy tai olisi tultu pääsemään, siltä se alkoi tuntua. Itsekin realistina (tai pessimistinä) totesin, että tuota ei tule tapahtumaan toiste, että Spurs pääsisi tsämppärifinaaliin. Nyt on kuitenkin uusi aika ja vaikka Mourinho ei mikään ihmeidentekijä ole - koska kentällä se magia tapahtuu, jos on tapahtuakseen - niin kaikki on mahdollista, menihän Suomen miesten futisjoukkuekin arvokisoihin!
Kotielämä menee rutiinien voimin eteenpäin, päivä kerrallaan. Tyttäreni tapaamiset ovat tauolla, mutta kunhan yhteys ei katkea, niin olen tyytyväinen. Lämmitti saada tytöltä sydämeen päättyvä viesti, kun oli vähän nihkeätä saada sovittua tapaamisista ja tytär ilmoitti, että ei tule nyt vähään aikaan käymään. Keskiviikkoperinne on ollut osa arkea pitkään, joten ensimmäinen viikko oli hieman outo, toinen jo parempi. Kyllä se siitä, elämä on tällaista. Aina ei voi miellyttää kaikkia, eikä sitä kannata yrittääkään - täytyy elää itselleen, vaikka eläisikin perhe-elämää, työelämää ja elämää ylipäätään. Täytyy olla rehellinen itselleen ja seisoa pystyssäpäin omien valintojensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, eikä asioita pidä tehdä liian vaikeaksi. Mikä tapahtuu luonnostaan, tapahtuu.
Olen kuunnellut tällä viikolla paljon "mikidimaskin" eli MKDMSK:n toista ja viimeistä levyä, jonka Pyhimys viimeisteli sen jälkeen, kun nuori räppäri menehtyi tammikuussa vain 21-vuotiaana. Aika raskasta matskuahan tuo on; Demonit, paholainen ja kuolema toistuvat teemoissa, joten loppu on ollut väistämätön, vaikken tiedäkään, miksi nuori mies lopulta kuoli. Väkisinkin sen kuitenkin koko ajan tiedostaa, kun miestä kuuntelee. Oma nykyinen elämäni oikeastaan alkoi vasta 24-vuotiaana, joten siinä mielessä on surullista ajatella sitä, miten jollain elämä on jo ohi siinä vaiheessa.
Nyt kun on ollut taas kuukauden suhdevirityksen jälkeen aikaa touhuta kaikkea turhaa, niin innostuin katsomaan Juhan innostamana The Sopranos -sarjaa. Ensimmäinen kausi oli aivan loistava ja muistan sen katsoneeni aiemminkin. Sitten henkilögalleria laajenee ja jotenkin intensiteetti laskee, arkisemmaksi. Toki mielenkiinnolla olen yhä seurannut sarjaa, toinen kausi on kohta päätöksessään. On kyllä kiva katsoa sarjoja, joiden seuraavia vaiheita ei tarvitse odottaa - koko sarjan voi katsoa omaan tahtiin. Omaa elämästä selviämistä - vaikkei elämästä selviä hengissä - mietin myös päähahmo Tony Sopranon näyttelijän James Gandolfinin kautta. Mies on ensimmäisen kauden jaksoissa 35-vuotias ja sarjan päättymisen jälkeen Gandolfini menehtyi sydänongelmien vuoksi vain 51-vuotiaana. Itsellänikin aina välillä mielessä pyörii, että mihin asti tämä elo jatkuu ja olenpa asiasta saattanut läheisilleni mainitakin. Mirolle puhuin siitä, että jos delaisin, niin saisitte varmaan talon myynnin hinnalla velat kuitattua. Kuolema kuittaa velat, toivottavasti. En minä silti delata halua, ainakaan vielä. Lapset ensin maailmalle ja voishan ne velat yrittää kuitata - tai ainakin enimmät niistä - eläessäänkin. Töissäkin näkee aina välillä virkeitä eläkeläisiä, jotka on kutsuttu takaisin duuniin lähemmäs 70-vuotiaina, joten kai minullakin on toivoa. Läskit pitäis vaan karkottaa, muuten homma menee vituiks. Syön vain nuo Fazerin Siniset ja Geishat tuosta...
Entäs jos työt loppuis? Kaikkihan on mahdollista. Postilaisilla ollaan leikkaamassa palkkaa, yksitäistämispaineita on kaikkialla, kaiken pitäisi tuottaa, kansa vanhenee. Onhan näistä meilläkin puhuttu, että soten tukipalvelut - kuten Tietohallinto - voisivat toimia erillisenä yhtiönään ja muuta paskaa, mutta eikö ne ole jo nähty? Vuonna 2007 Kainuun maakunta-kuntayhtymä irtisanoi ennen vuosituhannen vaihdetta ulkoistetun ICT-tukipalvelun (jossa minäkin työskentelin vuokramiehenä), kun sen kustannukset uhkasivat mm. lähitukihenkilöiden vuokraamisen vuoksi aiheuttaa satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksia firmalle, jota ei kiinnostanut kehittää toiminnassaan yhtään mitään, koska kaikki kehittäminen maksaa. Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä Tietohallinto toimii pienellä porukalla kustannustehokkaasti KVTESin mukaisesti, palkat ovat ICT-alan standardeihin nähden matalat (mm. ICT-tukihenkilön palkka on selvästi pienempi kuin hoitoalan ihmisillä, lähinnä kai sitä voi verrata varastoihmisten palkkaan), mutta ydinporukka on osaavaa ja kokenutta, asiakaspalveluhenkistä sakkia. Mikään yritys ei ikimaailmassa hoitaisi vastaavaa tukipalvelua näin pienellä porukalla yhtä tehokkaasti. Onhan noita "hyviä" esimerkkejä, kuten Istekkipalvelut, joka ehkä on tukiorganisaationa "edullinen", mutta jos lähin tukihenkilö on Kuopiossa, niin hirveästi se lämmittää, jos tarvittaisiinkin tukihenkilö paikan päälle tutkimaan fyysistä laitevikaa. En jaksa uskoa, että työt loppuvat, mutta tietysti kaikki on mahdollista - toki työmme voi teettää muilla ja halvemmalla, mutta palvelutaso on tällöin pudotettava nykyisestä huomattavasti alemmaksi.
Työsuhdeasioista tuli mieleen, että tällä viikolla kannattamani Tottenham Hotspurin manageri Mauricio Pochettino sai kenkää 5,5 vuoden pestin jälkeen. Pochia ei kuitenkaan kannata sääliä, palkka juoksee sopimuksen loppuun ja massia on tilillä varmasti vaikka loppuelämäksi toisin kuin minulla, jolle työ on paitsi osa arkea, myös elinehto tietyllä tapaa (ainakin tällä elämäntyylillä - toki jos jäisin työttömäksi, niin ainahan on mahdollista muuttaa vuokralle jonnekin ja kituuttaa ilman ylellisyyksiä kuten autoa sekä lopettaa baareissa käyminen ja elatusmaksujen maksaminen - Kela maksaa sitten, mitä maksaa, itse kullekin). Spurs-fanina oli aluksi erittäin ristiriitaiset fiilikset, kun uudeksi Head Coachiksi palkattiin Jose "The Special One" Mourinho, mutta viikon mittaan katsotut haastattelut ja muut Spurs-pätkät ovat antaneet uutta virtaa. Viime kauden päätyttyä Mestareiden liigan finaalitappioon oli aika uudelle. Tämän kauden taaperrus on ollut paluu entiseen. Tuon pidemmälle ei Pochin aikakaudella päästy tai olisi tultu pääsemään, siltä se alkoi tuntua. Itsekin realistina (tai pessimistinä) totesin, että tuota ei tule tapahtumaan toiste, että Spurs pääsisi tsämppärifinaaliin. Nyt on kuitenkin uusi aika ja vaikka Mourinho ei mikään ihmeidentekijä ole - koska kentällä se magia tapahtuu, jos on tapahtuakseen - niin kaikki on mahdollista, menihän Suomen miesten futisjoukkuekin arvokisoihin!
21.11.19
Vuoristorata-ajelu
Pimeän keskeltä herään tajuamaan, että olen jonkun luona. Sympaattinen pieni koti. Istumme sohvalla. Pudotan pommin ja kerron, että olen naimisissa. Mutta polyamorinen. Eipä siinä, niinpä sitten on. Menemme sänkyyn. Yö menee ohi, välillä nukahdetaankin. Aamulla tuijotamme toisiamme silmiin. Ihastun. Saan viestiä, tule luokseni. Siellä se siirtää krapulaa huomiselle, itse en sellaista harrasta, ei pysty, liian wanha sellaiseen. Nähdään huomenna. Ja niin sitten nähdään. Ja tuijotellaan lisää toisiamme. Silmät ovat sielun peili.
Näemme aina, kun mahdollista. Ihastun syvemmin. Sanon sen ääneen. Sanon muutakin, rakastun. Kerron siitä vaimollekin, kun hän on matkalla, joten kirjoitan. Kotona en ehdi puhua, mutta puhun hänen kanssaan. Kaikesta, kaiken. Sitten tulee ensimmäinen särö, kerron liikaa. Älä kerro kaikkea, mutta ole rehellinen. Onko se mahdollista?
Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.
Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.
Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.
Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.
Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.
Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.
Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.
Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.
29.9.19
Pappi, Karl Ove, Kube ja kumppanit
Reilu vuosi sitten Facebookissa listailimme kavereiden kanssa kymmentä parasta elokuvaa. Yksi elokuva jäi todella niukasti listaltaltani, joten päätin katsoa sen uudelleen. Aikaa venähti siis vuoden verran, mutta nyt rauhallisen lauantaipäivän ratoksi panin Priestin pyörimään. Lisäintoa katsomiseen toi Linus Roachen roolisuoritus Homeland-sarjassa, jota katsoin ahkerasti viime kesänä ja ainakin seitsemännellä kaudella mies näyttelee siinä presidentin hieman niljakasta neuvonantajaa David Wellingtonia. Hieman niljakasta kuningas Ecbertiä hän taasen näytteli Vikings-sarjassa.
Priest (ohj. Antonia Bird) vuodelta 1994 on legendaarisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan luojan Jimmy McGovernin käsikirjoittama ja tärkeässä sivuroolissa nähtävä Robert Carlyle näytteli myös Priestin jälkeen yhdessä Fitzin kolmiosaisessa tarinassa. Pääosassa kuitenkin tällä kertaa ei-yhtään-niljakas Linus Roache Isä Greginä. Toisessa tärkeässä sivuroolissa Tom Wilkinson Isä Matthewina. Jimmy McGovern on nostanut katolisuuden ja maallisuuden ristiriitoja esille muissakin töissään ja onpa häneltä ilmestynyt melko vastikään uusi sarjakin nimeltään Broken, joka kertoo myös katolisesta papista.
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, joten jos meinaat katsoa elokuvan, eikä se ole sinulle tuttu, älä lue pidemmälle...tosin itsekin katsoin elokuvan nyt siis muistaakseni toista kertaa, eikä tietämys vähentänyt yhtään tunnetta.
Priestissä kiehtovat ristiriidat, jonka henkilöitymä on roomalaiskatolinen nuori pappi, joka tulee seurakunnan uudeksi papiksi poispotkitun vanhan jäärän tilalle, joka hienossa aloituskohtauksessa näyttää, että hän on lapsien rakastama jumalan soturi. Uusi pappi Isä Greg osoittautuu hieman jäykäksi verrattuna seurakunnassa yhä vaikuttavaan keski-ikäiseen Isä Matthewiin, joka muun muassa laulaa seurakuntalaisten kanssa kännissä karaokea ja vetää saarnoja kirkon saarnastuolin sijaan lampaidensa keskellä ja pitää Isä Gregin tulkinnan mukaan "työväenpuolue-poliittisia seuroja", eikä ole uskollinen roomalaiskatolisen kirkon opeille. Lisäksi nuoren Isä Gregin järkytykseksi pappistalon taloudenhoitaja onkin Isä Matthewin rakastettu - vaikka roomalaiskatolisen kirkon papeilla onkin ollut jo tuhannen vuoden ajan selibaattivaatimus.
Isä Gregin seurattua yksien hautajaisten jatkoilla ihmisten juhlintaa ja muuta inhimillistä toimintaa, saamme tutustua hänen salaisuuteensa. Nahkatakki niskaan ja baanalle. Homobaarista Greg iskee Robert Carlylen esittämän sympaattisen Grahamin ja heidän kohtaamisensa esitellään varsin kuumana homoseksinä. Kun Greg tekee lähtöä, Graham yrittää jutustella mukavia, jolloin Greg nostaa taas muurinsa ja katoaa paikalta...mutta miehet kohtaavat vielä monta kertaa ja yhden kerran tapaaminen johtaa myös julkiseen skandaaliin.
Roomalaiskatolisen kirkon yksi sakramenteista on parannuksen sakramentti, joka tapahtuu ripittäytymällä papille. Priest-elokuvan kiehtoviin ristiriitoihin kuuluu tämä uskonnollisten doktriinien mukainen syntien anteeksianto. Papille kerrotaan karmeita asioita, jotka pitäisi antaa jumalan nimissä anteeksi tai pitää muuten "jumalan ja ripittäytyjän" välisenä asiana. Pappi on jumalan asiamies, hänen ei kuulu lörpötellä asioita sen pidemmälle. Niinpä kun Isä Greg kuulee karmeasta hyväksikäytöstä yhdessä perheessä, hän joutuu kiirastuleen, joka alkaa suistaa hänen ajatteluaan maallisemman Isä Matthewin lempeiden ja humaanien, inhimillisten ajatusten suuntaan kirkon oppien vastaisesti. Jeesuksestakaan ei tunnu olevan apua, koska tämä "alaston mies ristillä" muistuttaa Gregiä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Homoudesta saadaan myös revittyä yhdessä kohtauksessa elokuvan hauskinta huumoria, kun Isät Greg ja Matthew revittelevät humalaspäissään vanhan syrjäseudun papin ennakkoluulojen kustannuksella.
Ehkä se elokuvan juonesta, loput voitte todistaa itse katsomalla elokuvan. Itse totesin, että hyvä elokuva, hyvä käsikirjoitus, mielenkiintoinen aihepiiri, loistavat näyttelijät ja upea tunnelma eivät vanhene. Toki elokuva on vasta 25 vuotta vanha (tosin ehkä aikanaan ollut jopa rohkea ja ainakin vahvasti kantaaottava - ja ei-niin-yllättäen varsinkin katolinen kirkko vetänyt herneen pahasti nenään), mutta silti maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja enpä ihmettelisi, vaikka 25 vuoden päästä roomalaiskatolisessakin kirkossa nähtäisiin julkihomo- tai jopa naispappeja. Tai sitten palataan kivikaudelle, kaikki lienee mahdollista nykyisessä ajan virrassa.
Priest onnistui jälleen muistuttamaan minua siitä, kuinka kompakti formaatti elokuva onkaan ja kuinka se onnistuessaan voi kertoa uskottavia tarinoita ja koskettaa todella vahvasti. Kyynelehdin kaksi kertaa elokuvan aikana voimakkaasti, enkä tarkoita mitään silmien kostumista, vaan siis ihan oikeasti kyyneleet valuivat poskillani. Tämä on harvinaista herkkua, varsinkaan kun olotila ei ollut valmiiksi hormonihäiriöitetty esimerkiksi krapulalla tms, vaan olin ihan tavallisissa fiiliksissä suht hyvin nukutun yön jälkeen. Se oli puhdistavaa itkua, sillä itkin elokuvan kauneudelle kaiken ahdasmielisyyden keskellä. Siinä oli lohtua ja sydämellisyyttä, anteeksiantoa ja ymmärrystä. Upea elokuva, suosittelen.
--
Jokin aika sitten Laura osti minulle alennusmyynnistä Karl Ove Knausgårdin vuodenaika-sarjan kaksi viimeistä osaa Kevät ja Kesä. Niitä olen viime ajat nukkumaan mennessä lukenut ja palannut Taisteluni-sarjan tunnelmiin. Tällä kertaa on tuntunut entistä vahvemmin siltä, että samaistun Karl Oveen todella paljon: Olemme lähes samanikäisiä pohjoismaisissa pikkukaupungeissa kasarilla kasvaneita miehiä, molemmilla on (tai Karl Ovella oli, koska ovat eronneet noiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen) bipolaarinen vaimo, rakkaus lapsiin ja heidän sekä kodinhoitamisen sisäänrakennettu tarve, mutta ei mitään erityisiä taitoja esimerkiksi kodin ylläpitoon tai mielenkiintoa vaikkapa "pakollisiin" pihatöihin, samantapaisia tai -tuntuisia kokemuksia ulkopuolisuudesta muiden ihmisten parissa ja erakkoudesta, rakkaus kirjoittamiseen (vaikka se minulla onkin ns. piilossa vakan alla, koska tarvitsisin kirjoittamiseen joutenoloa tai työttömyyttä, hänelle tietysti se on elinehto ja ammatti) ja niin edespäin. Yksi kappale oli kuin suoraan minusta kirjoitettua, pitää vissiin lukea koko Kesä uudestaan, että pääsen taas siihen "tää on just niinku mun elämää!" -tunnelmaan. Loistavia kirjoja, joista suosittelen kaikille ainakin Kesä-teosta, jota voi lukea myös osissa, koska siinä on teemallisia kokonaisuuksia päiväkirjamerkintöjen lisäksi, jotka ovat osin yleismaailmallista pohdiskelua milloin mistäkin aiheesta, mutta samalla mennen Karl Oven omiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai yleensä ottaen mielen maisemiin.
--
Musiikin osalta olen aina välillä kahden vaiheilla: Metallia vai suomiräppiä. Toki kuuntelen kaikenlaista. Nyt just on menossa Liekki-viikonloppu. On ikävä Janskua ja sen bändin kuulasta progepoppia, mutta ennen kaikkea Janskumaista fiilistä, joka tietysti tulee soitannan lisäksi Janskun laulusta. Räpin osalta olen fiilistellyt mm. Hakunilan poijan (kato ku räpissä on aina tärkeätä tietää, mistä hoodeilta kukakin ponnistaa) Kuben uusimman levyn biisejä. Jotenkin tuntuu, että Kuben trap rap on tuolla levyllä entistä monipuolisempaa, Suomen rap-skenen ehdotonta eliittiä. Muitakin suosikkeja toki löytyy, mutta ehkä tässä ei ole tarve enempään name droppailuun, hyvä musa on hyvää, kuunnelkaa sellaista, mistä ite tykkäätte! Mut pakko vielä palata kahden vaiheille, koska mainitsin metallin. Ehkä pitäis puhua paremminkin "kaikesta muusta" räpin lisäksi. Viime aikoina listoille on tippunut mm. singer-songwriter -kamaa, progea ja kasariheviä (Santa Lucia!) - unohtamatta amerikkalaista rappia. Metelilistalle ei ole ilmestynyt kesän jälkeen mitään uutta, mutta olen kyllä kuunnellut ahkerasti Islannin lahjaa viikinkimetallin saralla eli loistavaa Skálmöldiä, joka on yksi harvoista bändeistä Mustan kuun lapsien ohella, joiden kokonaisia levyjä olen jaksanut Spotifyn hittivirrassa kuunnella. Toki islantilaisillakin on iskusävelmiä, jotka tarttuvat tajuntaan ja siirtyvät soittolistoille, kuten kielletystä rakkaudesta ja sitä seuraavasta surmasta kertova Móri, mutta uusin levy Sorgir (suom. "Suru") on kyllä kokonaisuutenakin miellyttävän (raivoisan ihanaa) kuunneltavaa ja itsellä ainakin kiinnostus on herännyt lyriikoihin upeiden sävelmien taustalla, vaikkei niistä tietysti ensi kuulemalla mitään ymmärrä. Ehkä mä oon kuitenkin yleensä ottaen pehmentymässä (tai pehmohan mä olen ollut aina) musiikin suhteen ja ehkä hevinörtti ei olekaan oikea termi kuvaamaan mua. Mut en mä mikään genre-uskollinen musankuuntelija toisaalta olekaan. Ulkomusiikillisesti en myöskään yritä toistaa mitään "metallistien" joukkoon kuuluvuutta, vaikka ehkä mua ei ensimmäisenä myöskään "hoppariksi", "poppariksi", "kansanmusiikki-ihmiseksi", "kantriäijäksi" tai "punkkariksi" identifioitaisi sen perusteella, miltä näytän. Kuitenkin pohjimmiltaan, mikä vaan koskettaa johonkin hermoon, on hyvää musaa, olipa se mitä tahansa genreä tanssipopista iskelmän kautta kuolonmetalliin, ja joka genrestä löytyy myös valtavasti sellaista, mikä ei putoa mulle yhtään.
--
Syyselo on ollut väsymyksestä ja arjen lyhyemmistä yöunista huolimatta paljon parempaa kuin kesäelo. Silloin mua vaivasi erinäiset asiat mun omasta käytöksestä ja toisaalta suhdeasioiden sekavuus. Nyt on jotenkin selkeämpi, arkisempi ote kaikilta osin. Mua ei harmita juuri mikään. Levottomuuden on korvannut arjen jatkuvasti pyörivät pyörät. Toki viikonlopun tekemättömyys ja joutenolokin passaa, eivätkä ne johda siihen, että ahdistavat ajatukset alkaisivat pyöriä päässä. Oikeastaan mikään ei juuri nyt ahdista. Kaikki on ihan hyvin. On tasaista. On hyvä olla. Ihmisten kanssa on kaikki ok, kenenkään kanssa ei ole mitään keskeneräistä säätöä tai selvittämätöntä kriisiä tai muuta, mikä voisi takaraivossa jyskyttää, silloin kun on liikaa aikaa miettiä asioita. Hälsans Kök vois vielä palauttaa soijanakit entiselleen, niin ois kaikki bueno :D
Priest (ohj. Antonia Bird) vuodelta 1994 on legendaarisen Fitz ratkaisee (Cracker) -sarjan luojan Jimmy McGovernin käsikirjoittama ja tärkeässä sivuroolissa nähtävä Robert Carlyle näytteli myös Priestin jälkeen yhdessä Fitzin kolmiosaisessa tarinassa. Pääosassa kuitenkin tällä kertaa ei-yhtään-niljakas Linus Roache Isä Greginä. Toisessa tärkeässä sivuroolissa Tom Wilkinson Isä Matthewina. Jimmy McGovern on nostanut katolisuuden ja maallisuuden ristiriitoja esille muissakin töissään ja onpa häneltä ilmestynyt melko vastikään uusi sarjakin nimeltään Broken, joka kertoo myös katolisesta papista.
SEURAA JUONIPALJASTUKSIA, joten jos meinaat katsoa elokuvan, eikä se ole sinulle tuttu, älä lue pidemmälle...tosin itsekin katsoin elokuvan nyt siis muistaakseni toista kertaa, eikä tietämys vähentänyt yhtään tunnetta.
Priestissä kiehtovat ristiriidat, jonka henkilöitymä on roomalaiskatolinen nuori pappi, joka tulee seurakunnan uudeksi papiksi poispotkitun vanhan jäärän tilalle, joka hienossa aloituskohtauksessa näyttää, että hän on lapsien rakastama jumalan soturi. Uusi pappi Isä Greg osoittautuu hieman jäykäksi verrattuna seurakunnassa yhä vaikuttavaan keski-ikäiseen Isä Matthewiin, joka muun muassa laulaa seurakuntalaisten kanssa kännissä karaokea ja vetää saarnoja kirkon saarnastuolin sijaan lampaidensa keskellä ja pitää Isä Gregin tulkinnan mukaan "työväenpuolue-poliittisia seuroja", eikä ole uskollinen roomalaiskatolisen kirkon opeille. Lisäksi nuoren Isä Gregin järkytykseksi pappistalon taloudenhoitaja onkin Isä Matthewin rakastettu - vaikka roomalaiskatolisen kirkon papeilla onkin ollut jo tuhannen vuoden ajan selibaattivaatimus.
Isä Gregin seurattua yksien hautajaisten jatkoilla ihmisten juhlintaa ja muuta inhimillistä toimintaa, saamme tutustua hänen salaisuuteensa. Nahkatakki niskaan ja baanalle. Homobaarista Greg iskee Robert Carlylen esittämän sympaattisen Grahamin ja heidän kohtaamisensa esitellään varsin kuumana homoseksinä. Kun Greg tekee lähtöä, Graham yrittää jutustella mukavia, jolloin Greg nostaa taas muurinsa ja katoaa paikalta...mutta miehet kohtaavat vielä monta kertaa ja yhden kerran tapaaminen johtaa myös julkiseen skandaaliin.
Roomalaiskatolisen kirkon yksi sakramenteista on parannuksen sakramentti, joka tapahtuu ripittäytymällä papille. Priest-elokuvan kiehtoviin ristiriitoihin kuuluu tämä uskonnollisten doktriinien mukainen syntien anteeksianto. Papille kerrotaan karmeita asioita, jotka pitäisi antaa jumalan nimissä anteeksi tai pitää muuten "jumalan ja ripittäytyjän" välisenä asiana. Pappi on jumalan asiamies, hänen ei kuulu lörpötellä asioita sen pidemmälle. Niinpä kun Isä Greg kuulee karmeasta hyväksikäytöstä yhdessä perheessä, hän joutuu kiirastuleen, joka alkaa suistaa hänen ajatteluaan maallisemman Isä Matthewin lempeiden ja humaanien, inhimillisten ajatusten suuntaan kirkon oppien vastaisesti. Jeesuksestakaan ei tunnu olevan apua, koska tämä "alaston mies ristillä" muistuttaa Gregiä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Homoudesta saadaan myös revittyä yhdessä kohtauksessa elokuvan hauskinta huumoria, kun Isät Greg ja Matthew revittelevät humalaspäissään vanhan syrjäseudun papin ennakkoluulojen kustannuksella.
Ehkä se elokuvan juonesta, loput voitte todistaa itse katsomalla elokuvan. Itse totesin, että hyvä elokuva, hyvä käsikirjoitus, mielenkiintoinen aihepiiri, loistavat näyttelijät ja upea tunnelma eivät vanhene. Toki elokuva on vasta 25 vuotta vanha (tosin ehkä aikanaan ollut jopa rohkea ja ainakin vahvasti kantaaottava - ja ei-niin-yllättäen varsinkin katolinen kirkko vetänyt herneen pahasti nenään), mutta silti maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja enpä ihmettelisi, vaikka 25 vuoden päästä roomalaiskatolisessakin kirkossa nähtäisiin julkihomo- tai jopa naispappeja. Tai sitten palataan kivikaudelle, kaikki lienee mahdollista nykyisessä ajan virrassa.
Priest onnistui jälleen muistuttamaan minua siitä, kuinka kompakti formaatti elokuva onkaan ja kuinka se onnistuessaan voi kertoa uskottavia tarinoita ja koskettaa todella vahvasti. Kyynelehdin kaksi kertaa elokuvan aikana voimakkaasti, enkä tarkoita mitään silmien kostumista, vaan siis ihan oikeasti kyyneleet valuivat poskillani. Tämä on harvinaista herkkua, varsinkaan kun olotila ei ollut valmiiksi hormonihäiriöitetty esimerkiksi krapulalla tms, vaan olin ihan tavallisissa fiiliksissä suht hyvin nukutun yön jälkeen. Se oli puhdistavaa itkua, sillä itkin elokuvan kauneudelle kaiken ahdasmielisyyden keskellä. Siinä oli lohtua ja sydämellisyyttä, anteeksiantoa ja ymmärrystä. Upea elokuva, suosittelen.
--
Jokin aika sitten Laura osti minulle alennusmyynnistä Karl Ove Knausgårdin vuodenaika-sarjan kaksi viimeistä osaa Kevät ja Kesä. Niitä olen viime ajat nukkumaan mennessä lukenut ja palannut Taisteluni-sarjan tunnelmiin. Tällä kertaa on tuntunut entistä vahvemmin siltä, että samaistun Karl Oveen todella paljon: Olemme lähes samanikäisiä pohjoismaisissa pikkukaupungeissa kasarilla kasvaneita miehiä, molemmilla on (tai Karl Ovella oli, koska ovat eronneet noiden kirjojen kirjoittamisen jälkeen) bipolaarinen vaimo, rakkaus lapsiin ja heidän sekä kodinhoitamisen sisäänrakennettu tarve, mutta ei mitään erityisiä taitoja esimerkiksi kodin ylläpitoon tai mielenkiintoa vaikkapa "pakollisiin" pihatöihin, samantapaisia tai -tuntuisia kokemuksia ulkopuolisuudesta muiden ihmisten parissa ja erakkoudesta, rakkaus kirjoittamiseen (vaikka se minulla onkin ns. piilossa vakan alla, koska tarvitsisin kirjoittamiseen joutenoloa tai työttömyyttä, hänelle tietysti se on elinehto ja ammatti) ja niin edespäin. Yksi kappale oli kuin suoraan minusta kirjoitettua, pitää vissiin lukea koko Kesä uudestaan, että pääsen taas siihen "tää on just niinku mun elämää!" -tunnelmaan. Loistavia kirjoja, joista suosittelen kaikille ainakin Kesä-teosta, jota voi lukea myös osissa, koska siinä on teemallisia kokonaisuuksia päiväkirjamerkintöjen lisäksi, jotka ovat osin yleismaailmallista pohdiskelua milloin mistäkin aiheesta, mutta samalla mennen Karl Oven omiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai yleensä ottaen mielen maisemiin.
--
Musiikin osalta olen aina välillä kahden vaiheilla: Metallia vai suomiräppiä. Toki kuuntelen kaikenlaista. Nyt just on menossa Liekki-viikonloppu. On ikävä Janskua ja sen bändin kuulasta progepoppia, mutta ennen kaikkea Janskumaista fiilistä, joka tietysti tulee soitannan lisäksi Janskun laulusta. Räpin osalta olen fiilistellyt mm. Hakunilan poijan (kato ku räpissä on aina tärkeätä tietää, mistä hoodeilta kukakin ponnistaa) Kuben uusimman levyn biisejä. Jotenkin tuntuu, että Kuben trap rap on tuolla levyllä entistä monipuolisempaa, Suomen rap-skenen ehdotonta eliittiä. Muitakin suosikkeja toki löytyy, mutta ehkä tässä ei ole tarve enempään name droppailuun, hyvä musa on hyvää, kuunnelkaa sellaista, mistä ite tykkäätte! Mut pakko vielä palata kahden vaiheille, koska mainitsin metallin. Ehkä pitäis puhua paremminkin "kaikesta muusta" räpin lisäksi. Viime aikoina listoille on tippunut mm. singer-songwriter -kamaa, progea ja kasariheviä (Santa Lucia!) - unohtamatta amerikkalaista rappia. Metelilistalle ei ole ilmestynyt kesän jälkeen mitään uutta, mutta olen kyllä kuunnellut ahkerasti Islannin lahjaa viikinkimetallin saralla eli loistavaa Skálmöldiä, joka on yksi harvoista bändeistä Mustan kuun lapsien ohella, joiden kokonaisia levyjä olen jaksanut Spotifyn hittivirrassa kuunnella. Toki islantilaisillakin on iskusävelmiä, jotka tarttuvat tajuntaan ja siirtyvät soittolistoille, kuten kielletystä rakkaudesta ja sitä seuraavasta surmasta kertova Móri, mutta uusin levy Sorgir (suom. "Suru") on kyllä kokonaisuutenakin miellyttävän (raivoisan ihanaa) kuunneltavaa ja itsellä ainakin kiinnostus on herännyt lyriikoihin upeiden sävelmien taustalla, vaikkei niistä tietysti ensi kuulemalla mitään ymmärrä. Ehkä mä oon kuitenkin yleensä ottaen pehmentymässä (tai pehmohan mä olen ollut aina) musiikin suhteen ja ehkä hevinörtti ei olekaan oikea termi kuvaamaan mua. Mut en mä mikään genre-uskollinen musankuuntelija toisaalta olekaan. Ulkomusiikillisesti en myöskään yritä toistaa mitään "metallistien" joukkoon kuuluvuutta, vaikka ehkä mua ei ensimmäisenä myöskään "hoppariksi", "poppariksi", "kansanmusiikki-ihmiseksi", "kantriäijäksi" tai "punkkariksi" identifioitaisi sen perusteella, miltä näytän. Kuitenkin pohjimmiltaan, mikä vaan koskettaa johonkin hermoon, on hyvää musaa, olipa se mitä tahansa genreä tanssipopista iskelmän kautta kuolonmetalliin, ja joka genrestä löytyy myös valtavasti sellaista, mikä ei putoa mulle yhtään.
--
Syyselo on ollut väsymyksestä ja arjen lyhyemmistä yöunista huolimatta paljon parempaa kuin kesäelo. Silloin mua vaivasi erinäiset asiat mun omasta käytöksestä ja toisaalta suhdeasioiden sekavuus. Nyt on jotenkin selkeämpi, arkisempi ote kaikilta osin. Mua ei harmita juuri mikään. Levottomuuden on korvannut arjen jatkuvasti pyörivät pyörät. Toki viikonlopun tekemättömyys ja joutenolokin passaa, eivätkä ne johda siihen, että ahdistavat ajatukset alkaisivat pyöriä päässä. Oikeastaan mikään ei juuri nyt ahdista. Kaikki on ihan hyvin. On tasaista. On hyvä olla. Ihmisten kanssa on kaikki ok, kenenkään kanssa ei ole mitään keskeneräistä säätöä tai selvittämätöntä kriisiä tai muuta, mikä voisi takaraivossa jyskyttää, silloin kun on liikaa aikaa miettiä asioita. Hälsans Kök vois vielä palauttaa soijanakit entiselleen, niin ois kaikki bueno :D
25.6.19
Elämänmeno
Yksi vaihtoehtoinen otsikko oli myös: Pettymyksiä ja niistä selviämisiä.
Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan. Tai myös sekoilua ja seestymistä. Siitä tuliki mieleen Pekka Pohjola, ah!
Kuuntelenpa nyt sitten tässä Pekkaa ja mietin, mistä minun piti kirjoittaa; Ainakin siis pettymyksistä ja niistä selviämisistä. Tai siis, itseenhän sitä ihminen pettyy, jos on pettyäkseen. Toki muutkin voivat olla pettymyksiä, mutta vain, jos odotat heiltä jotain, mihin he eivät kykene vastaamaan. Itseen kuitenkin voi pettyä myös siksi, että ei kykene, ei pysty, ei suoriudu, ei saa aikaiseksi, ei vaan onnistu, saatana.
Yksi pettymyksen aiheuttaja ovat tietysti ihmissuhteet. Polyamorinen avioliittomme on haastava kuvio ihmisille, joita me aikuiset koitamme tapailla oman perheyhteisömme ulkopuolelta. Ymmärrystä ulkopuolisilta ei huvita lähteä edes hakemaan, kun tietää ihmisten asenteet ja ennakkoluulot, konservatiivisen, jopa raamatullisen meiningin, vaikkeivät sitä itse myöntäisikään. Kun perinteisesti on toimittu jotenkin, niin mitenkään muuten ei voi toimia? Jos on parisuhde, niin se on vain pari, ei siihen mahdu muita, vaikka olisi yhteisesti sovittu ja asia hyväksytty? Jos on avioliitto, niin se on "pyhä"? Tosin itse olen pakana-avioliitossa, jos se uskontoon pitää jotenkin suhteuttaa, koska en ole jumalalle tai jumalille mitään vannonut ja olen paatunut ateisti. Ja onhan näitä muitakin "totuuksia", joita sitten pitäisi haastaa, kuten vaikkapa, että lapset kärsivät, näiden puolesta pitää olla surullinen, tuollainen suhdekuvio on vain hyväksikäyttöä tms. En tiiä, tekee mieli sanoa ahdasmielisille, että haistakkee..., mutta sen sijaan sanon, että rauhaa & rakkautta ihmiset, ei tässä ketään vahingoiteta, ei tässä ketään petetä, ei tässä ketään ahdistella, ei tässä kenenkään turvallisuuden tunnetta murenneta, ei tässä kukaan kärsi siksi, että aikuisilla ihmisillä on omia menoja. Olen mä saanut tässä taas muistutuksia toisenlaisistakin suhteista, joissa on aivan järkyttävää mustasukkaisuutta, stalkkausta, ahdistelua, häirintää, kiristystä ja mikä pahinta - niihin lapsiinkin vaikuttamista. Ihmiset on monilta osin idiootteja ja kun niillä on paha olla, niin ne purkaa sen joka suuntaan ajattelematta yhtään vaikutuksia. Mua haukuttiin sairaaksi jo lähes viisitoista vuotta sitten, kun sallin vaimoni suhteen ja se tuntui järkyttävältä, että minua ja lapsiani vedettiin mukaan siihen myrkkyliemeen, vaikka yritin vain toimia niin kuin aina toimin, läheisteni parhaaksi. Myönnän, että silloin keitti yli niin paljon, että jos sanoilla olisi voinut tappaa, niin olisi varmaan ruumiitakin tullut ja olen katunut sitä ja pyytänyt sitä anteeksi, toivottavasti saanutkin, mutta jossain se näköjään on raja meikäläisenkin sietokyvylläkin, vaikka rauhan & rakkauden miehiä olenkin.
Mutta niin, pettymys lähtee tietysti aina itsestä. Minä olen yrittänyt tässä kymmenisen vuotta opetella elämään uudenlaisessa parisuhteessa sen jälkeen, kun yritin jotain muuta, eikä se toiminut. Se on vaatinut kasvamista ja ymmärtämistä ja hyväksymistä, joten miksipä se ei niille ahdasmielisille paskoillekin olisi vaikeata, jos on joskus minullekin. Mutta minä olen mennyt uudestaan naimisiin rakkaan vaimoni Lauran kanssa, koska rakastamme toisiamme ja olemme elämänkumppaneita, vaikka hyvin olen tietänyt, että mikään "perinteinen" avioliitto meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Mutta meillä on hyvä olla yhdessä ja perheen kesken ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin se; Ei mikään.
Olen omalta osaltanikin kokeillut erilaisia naissuhteita, koska vaimoni on polyamorinen ja suhteemme on polyamorinen, joiden johdosta olen päätynyt itsekin siihen ajatukseen, että kun tällaiseen lähtee, on sitä itsekin. Olen kasvanut tähän. On järisyttävän vapauttavaa, kun tajuaa, että ketään ei voi tai missään nimessä edes tarvitse tai pidä omistaa, hallita, kontrolloida, sitoa. Liitto on juuri niin hyvä kuin sen osapuolet, eikä se toimi, jos osapuolet eivät halua toimia sen puolesta. Sama pätee mihin tahansa suhteisiin. Ei kai ystävältäkään vaadita, että sinä saat olla vain minun ystäväni tai jos et nyt huomioi ennenkaikkea minun tarpeitani, niin ystävyytemme täytyy loppua? Tuntuu, että parisuhteesta on tehty joidenkin ahdasmielisten mielissä juurikin se vankila, jossa lusitaan ja josta yritetään sitten karata viekkaudella ja vääryydellä, ja jossa mieluummin petetään, kuin ollaan avoimesti sellaisia kuin ollaan. Ystävyys on muutenkin hyvä pohja kaikille ihmissuhteille; Se, että kunnioitat toista ja pidät hänen puoliaan ja et (ainakaan tietoisesti) loukkaa häntä.
Yksi pettymykseni liittyy siihen, että olen ollut huono ystävä. Olen sitä varmasti miespuolisille ystävillenikin, mutta eniten se on aiheuttanut pettymystä naisystävien kanssa. Minulla on eri puolia; Erakko kotipoika ja perhekeskeinen isukki, joka haluaa kököttää himassa ja keskittyä omaan perheeseensä (ja perseeseensä). Menevä hulivilipoika, joka hilluu kaupungilla ja ottaa vastaan kaiken ihanuuden, vikittelee naisia ja nauttii saamastaan huomiosta, kosketuksista, seikkailuista. Suhdevirityksissä nämä menevät sitten täysin ristiin, enkä kykenekään antamaan itsestäni tarpeeksi, joten väkisin minusta tulee ennen pitkää välinpitämätön, välittämätön kuva miehestä, joka haluaa vain sitä ihtiään, eikä ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Vaikka olisinkin. Mutta ristiriita on suuri ja ymmärrän, miksi kanssani on tämän vuoksi erittäin hankalaa tuntea itsensä halutuksi tai välitetyksi. Annan itsestäni paljon, kun olen paikalla, mutta muulloin palaan omaan kotipojan rooliini. Niin ja onhan minulla se parisuhde kotonakin, sekin vielä. Se onkin paras suhde, mikä minulla on, ja mikä voi unohtua naisilta, jotka kanssani lähtevät jotain suhdekuvioita kokeilemaan. En repeä joka paikkaan, monille ihmisille, yhtä aikaa. Se on vaikeata hyväksyä, vaikka sen ymmärtäisikin.
Jotenkin tuntuu siltä, että voisin summata pettymystä itseeni myös Leevi and the Leavingsin kappaleeseen "Elämänmeno". Tuntemukseni menevät välillä kuten kertsissä sanotaan: "ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki". Ja hitto sitä pilsneriä en ota enää ikinä! Paitsi ensi kerralla. Mutta yritän olla taas ottamatta, jotta ei karkaa homma lapasesta. Kivoja kohtaamisia on kyllä riittänyt menopäällä ja olen tavannut ja saanut ystäviä ja kavereita, mutta toisaalta on kohtaamisten ja suhdeviritysten jäljiltä ex-heiloja, joiden kanssa yhteys on katkennut tai katkolla. Väkisinkin sitä näköjään aiheuttaa pettymystä muille ja on siten pettymys myös itselleen. Mutta putoan aina jaloilleni, koska mulla on tärkeimmät kunnossa eli koti & perhe & työ.
Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan. Tai myös sekoilua ja seestymistä. Siitä tuliki mieleen Pekka Pohjola, ah!
Kuuntelenpa nyt sitten tässä Pekkaa ja mietin, mistä minun piti kirjoittaa; Ainakin siis pettymyksistä ja niistä selviämisistä. Tai siis, itseenhän sitä ihminen pettyy, jos on pettyäkseen. Toki muutkin voivat olla pettymyksiä, mutta vain, jos odotat heiltä jotain, mihin he eivät kykene vastaamaan. Itseen kuitenkin voi pettyä myös siksi, että ei kykene, ei pysty, ei suoriudu, ei saa aikaiseksi, ei vaan onnistu, saatana.
Yksi pettymyksen aiheuttaja ovat tietysti ihmissuhteet. Polyamorinen avioliittomme on haastava kuvio ihmisille, joita me aikuiset koitamme tapailla oman perheyhteisömme ulkopuolelta. Ymmärrystä ulkopuolisilta ei huvita lähteä edes hakemaan, kun tietää ihmisten asenteet ja ennakkoluulot, konservatiivisen, jopa raamatullisen meiningin, vaikkeivät sitä itse myöntäisikään. Kun perinteisesti on toimittu jotenkin, niin mitenkään muuten ei voi toimia? Jos on parisuhde, niin se on vain pari, ei siihen mahdu muita, vaikka olisi yhteisesti sovittu ja asia hyväksytty? Jos on avioliitto, niin se on "pyhä"? Tosin itse olen pakana-avioliitossa, jos se uskontoon pitää jotenkin suhteuttaa, koska en ole jumalalle tai jumalille mitään vannonut ja olen paatunut ateisti. Ja onhan näitä muitakin "totuuksia", joita sitten pitäisi haastaa, kuten vaikkapa, että lapset kärsivät, näiden puolesta pitää olla surullinen, tuollainen suhdekuvio on vain hyväksikäyttöä tms. En tiiä, tekee mieli sanoa ahdasmielisille, että haistakkee..., mutta sen sijaan sanon, että rauhaa & rakkautta ihmiset, ei tässä ketään vahingoiteta, ei tässä ketään petetä, ei tässä ketään ahdistella, ei tässä kenenkään turvallisuuden tunnetta murenneta, ei tässä kukaan kärsi siksi, että aikuisilla ihmisillä on omia menoja. Olen mä saanut tässä taas muistutuksia toisenlaisistakin suhteista, joissa on aivan järkyttävää mustasukkaisuutta, stalkkausta, ahdistelua, häirintää, kiristystä ja mikä pahinta - niihin lapsiinkin vaikuttamista. Ihmiset on monilta osin idiootteja ja kun niillä on paha olla, niin ne purkaa sen joka suuntaan ajattelematta yhtään vaikutuksia. Mua haukuttiin sairaaksi jo lähes viisitoista vuotta sitten, kun sallin vaimoni suhteen ja se tuntui järkyttävältä, että minua ja lapsiani vedettiin mukaan siihen myrkkyliemeen, vaikka yritin vain toimia niin kuin aina toimin, läheisteni parhaaksi. Myönnän, että silloin keitti yli niin paljon, että jos sanoilla olisi voinut tappaa, niin olisi varmaan ruumiitakin tullut ja olen katunut sitä ja pyytänyt sitä anteeksi, toivottavasti saanutkin, mutta jossain se näköjään on raja meikäläisenkin sietokyvylläkin, vaikka rauhan & rakkauden miehiä olenkin.
Mutta niin, pettymys lähtee tietysti aina itsestä. Minä olen yrittänyt tässä kymmenisen vuotta opetella elämään uudenlaisessa parisuhteessa sen jälkeen, kun yritin jotain muuta, eikä se toiminut. Se on vaatinut kasvamista ja ymmärtämistä ja hyväksymistä, joten miksipä se ei niille ahdasmielisille paskoillekin olisi vaikeata, jos on joskus minullekin. Mutta minä olen mennyt uudestaan naimisiin rakkaan vaimoni Lauran kanssa, koska rakastamme toisiamme ja olemme elämänkumppaneita, vaikka hyvin olen tietänyt, että mikään "perinteinen" avioliitto meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Mutta meillä on hyvä olla yhdessä ja perheen kesken ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin se; Ei mikään.
Olen omalta osaltanikin kokeillut erilaisia naissuhteita, koska vaimoni on polyamorinen ja suhteemme on polyamorinen, joiden johdosta olen päätynyt itsekin siihen ajatukseen, että kun tällaiseen lähtee, on sitä itsekin. Olen kasvanut tähän. On järisyttävän vapauttavaa, kun tajuaa, että ketään ei voi tai missään nimessä edes tarvitse tai pidä omistaa, hallita, kontrolloida, sitoa. Liitto on juuri niin hyvä kuin sen osapuolet, eikä se toimi, jos osapuolet eivät halua toimia sen puolesta. Sama pätee mihin tahansa suhteisiin. Ei kai ystävältäkään vaadita, että sinä saat olla vain minun ystäväni tai jos et nyt huomioi ennenkaikkea minun tarpeitani, niin ystävyytemme täytyy loppua? Tuntuu, että parisuhteesta on tehty joidenkin ahdasmielisten mielissä juurikin se vankila, jossa lusitaan ja josta yritetään sitten karata viekkaudella ja vääryydellä, ja jossa mieluummin petetään, kuin ollaan avoimesti sellaisia kuin ollaan. Ystävyys on muutenkin hyvä pohja kaikille ihmissuhteille; Se, että kunnioitat toista ja pidät hänen puoliaan ja et (ainakaan tietoisesti) loukkaa häntä.
Yksi pettymykseni liittyy siihen, että olen ollut huono ystävä. Olen sitä varmasti miespuolisille ystävillenikin, mutta eniten se on aiheuttanut pettymystä naisystävien kanssa. Minulla on eri puolia; Erakko kotipoika ja perhekeskeinen isukki, joka haluaa kököttää himassa ja keskittyä omaan perheeseensä (ja perseeseensä). Menevä hulivilipoika, joka hilluu kaupungilla ja ottaa vastaan kaiken ihanuuden, vikittelee naisia ja nauttii saamastaan huomiosta, kosketuksista, seikkailuista. Suhdevirityksissä nämä menevät sitten täysin ristiin, enkä kykenekään antamaan itsestäni tarpeeksi, joten väkisin minusta tulee ennen pitkää välinpitämätön, välittämätön kuva miehestä, joka haluaa vain sitä ihtiään, eikä ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Vaikka olisinkin. Mutta ristiriita on suuri ja ymmärrän, miksi kanssani on tämän vuoksi erittäin hankalaa tuntea itsensä halutuksi tai välitetyksi. Annan itsestäni paljon, kun olen paikalla, mutta muulloin palaan omaan kotipojan rooliini. Niin ja onhan minulla se parisuhde kotonakin, sekin vielä. Se onkin paras suhde, mikä minulla on, ja mikä voi unohtua naisilta, jotka kanssani lähtevät jotain suhdekuvioita kokeilemaan. En repeä joka paikkaan, monille ihmisille, yhtä aikaa. Se on vaikeata hyväksyä, vaikka sen ymmärtäisikin.
Jotenkin tuntuu siltä, että voisin summata pettymystä itseeni myös Leevi and the Leavingsin kappaleeseen "Elämänmeno". Tuntemukseni menevät välillä kuten kertsissä sanotaan: "ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki". Ja hitto sitä pilsneriä en ota enää ikinä! Paitsi ensi kerralla. Mutta yritän olla taas ottamatta, jotta ei karkaa homma lapasesta. Kivoja kohtaamisia on kyllä riittänyt menopäällä ja olen tavannut ja saanut ystäviä ja kavereita, mutta toisaalta on kohtaamisten ja suhdeviritysten jäljiltä ex-heiloja, joiden kanssa yhteys on katkennut tai katkolla. Väkisinkin sitä näköjään aiheuttaa pettymystä muille ja on siten pettymys myös itselleen. Mutta putoan aina jaloilleni, koska mulla on tärkeimmät kunnossa eli koti & perhe & työ.
26.5.19
Tilannekatsaus aka vanhan paskan päiväkirjamerkintä
Enpä ole saanut aikaiseksi mitään kirjoitella. Välillä on ollut hyvinkin levotonta tuolla yläpäässä, mutta sitten taas vastapainoksi tämmösiä täysin rentoutuneita hetkiä, jolloin kaikki on pysähtynyt, hyvällä tavalla, ja ei ole pakko mennä taas. Toisaalta, onhan tuota tullut mentyäkin. Olen käynyt lähes viikottain jossain. Keikoilla on tullut nähtyä mm. Jari Rättyä & Gepardi-orkesteri sekä KAO:n tribuuttibändejä, joista varsinkin Sentenced-tribuuttibändi Dead Leaves oli loistava - niin ja olinhan mä Muskan keikallakin vanhojen kamujen kanssa, mutta vähän liiän tuuterissa, että olis jäänyt keikasta jotain mieleen, d'oh!
 |
| Sentenced-tribuutti Dead Leaves Kulmassa oli tämän kevään kovin live-pläjäys |
Muutenkin on tullut notkuttua ihan riittävästi baareissa ja laulettua ihan liikaa karaokea, ehhehe. Jotta ei ihan baariloinniksi olisi mennyt, niin yksissä upeissa juhlissa olin, hyvää & iloista seuraa ja live-musaa sekä juhlittu kaunotar, jonka viereen pötkähtää illan päätteeksi ;)
Viimeksi olin sit tämmöisellä pienellä lähimatkailureissulla Haapala bnb:ssä, jossa oli jälleen samaista ihanata seuraa, ruokaa & olutta (talon omat maistuvat bisset) ja vanhat punk-klassikot (Dun-Delion!) sekä nauru raikuivat.
 |
| Haapala, Vuokatti - mökkiasumus |
 |
Haapalassa on Kainuun ainoa pienpanimo, jossa ei tällä hetkellä ollut mitään keittoa käynnissä,
vaikka loistavaa Korpikuusen kuiskausta (Kuusenkerkkä Pale Ale) kuulemma kohta aletaan keitelläkin, ehkä takanani kultaisena loistavassa tankissa
/ kuva by kaunotar
|
 |
| Kasvisburgerin ja loistavien talon oluiden jälkeen fiilis on näköjään ollut väsynyt, mutta onnellinen :) / kuva by kaunotar |
Töissä on ollut haipakkaa, tavallaan. Eihän sitä tietysti tartte edelleenkään tehdä kuin keikan kerrallaan, mutta moniajo on ollut päällä uuden sairaalan suunnitteluista johtuen. Siihen liittyen nimikkeenikin muuttui ainakin parin vuoden ajaksi ICT-suunnittelijaksi, joten enää ei voi valittaa siitäkään, että ei nämä suunnitteluhommat oikein tähän tukihenkilön hommaan mahdu. Nyt on pakko mahtua. Eli teen kaikkea mitä ennenkin plus roikun palavereissa ja järkkäilen työasemapuolta kuntoon uuden sairaalan ensimmäisen vaiheen osalta. Sitä ennen pitäisi ehtiä pitämään pitkästi lomia, kun viime vuoden lomiakin on jäänyt rästiin...vielä viimeiset rypistykset töissä, jonka jälkeen yritän sovittaa 40 lomapäivää kalenteriin. Mitähän hittoa sitä keksis lomapäiville, ettei jämähdä vaan persiilleen? Jotain liikunnallista toivoisin jaksavani tehdä, mutta jää nähtäväksi.
Kesäloma alkaa 1.6. ja samana päivänä on myös Mestarien liigan finaali, johon Spurs sensaatiomaisesti eteni. Taustakuvaksi piti vaihtaa tällainen, hyvillä fiiliksellä kohti matsia:
1.2.19
Mä toistan itteeni
Mut
oon miettinyt näitä elämän ristiriitaisuuksia. Hävetään sitä,
että tehdään rakkauden tekoja, jos tehdään niitä väärässä
paikassa (en selitä yksityiskohtaisemmin, heh), ja nautitaan
ennemmin töissä olosta kuin kotona olosta, kun "pitäähän
sitä töitä kotonakin tehdä, eikä ne ole kovin kummoisia nekään,
joten ei oo sinne kiire" (lähes suora lainaus kollegan suusta).
Itse olin töissä tänään yli kymmenen tuntia, mut toisaalta olin
päättänyt, että nyt homma tulille, niin ei tule uniin. Mä
tartten stressittömyyttä, koska väsyn, jos en saa nukuttua ja
yleensä saan, mut stressi ja tulevan miettiminen ahistaa. Parempi
siis tehdä ahistavat hommat heti ja sillä siisti. Mut kotona on
parempi pysyä erossa ahistavuudesta. Nyt on hyvä. Sopivasti
peruselostelua lasten ja vaimon kanssa, ruoanlaittoa,
saunanlämmitystä, tiskihommia, perussiivousta (paitsi imurointia,
hyi saatana!) ja sit vaan musaa ja musaohjelmia ja ohjelmia ja joskus
vähän elokuvia. Pikkusen kirjoittamista (siskolle koitin kirjoittaa
kirjeen, mut en tiiä vieläkään saiko se sitä...) ja riittävästi
nukkumista. Muutama olut välillä, parempi muutama kuin paljon, juon
liikaa, jos lähden tuonne "ulos", ei ossoo olla ihmisiksi.
Alkanu tuntua myös, että parempi ku ottaa sit kevyempää evästä,
kun tykkään juuva enkä hifistellä. Sit jos on jotain vahvempaa,
niin juon sitäkin niinku vissyä, eikä hyvä seuraa. Sit hävettää
ja väsyttää ja vituttaa. Perus. Toistan itteeni.
Komeeta,
kaunista meininkiä. Vain vuoden mua nuorempaa eli tosi nuorta kamaa
vuodelta 1974. Mahtava löytää tämmönen ja huomata, mistä Opeth
on vetässyt lähes koko progevaihteensa. Ja on tässä muitakin
hienouksia, mutta silti, miten mä oon tän missannut, vissiin
kuullut niitä kuuskytluvun crimsoneita vaan, jotka ei napannu. Tää
on sikahieno. Krediitit ugeleille: Robert
Fripp guitar & Mellotron, John Wetton bass & vocals,
Bill Bruford, drums and percussion with guests Mel Collins sax, Robin
Miller, oboe. Appears on Red (1974).