30.4.12

Jimbon vappukonsertti




Vappu on kansainvälinen työväen juhlapäivä, mutta itselleni ei vapuista tule mieleen niinkään työläisten juhla, vaan ystävien. Böhém-veljien kanssa oli vuosikausien ajan perinteenä lähteä vappuaattona Kajaanista junalla kohti seuraavaa pysäkkiä eli Kontiomäkeä "koska kaikki muut menevät kaupunkiin - menemme me Kontsaan". Se oli hauska perinne. Käpöteltiin asema-alueella, viihdyttiin asemaravintolassa, käytiin joskus ereyksessä myös toisessa paikallisessa kuppilassa, ihmeteltiin autioituneiden talojen sisälmyksiä ja usein myös junailtiin Kontsaan ja takaisin. Vaput oli aikamoista rymyjuhlaa, mutta veljeys ja yhdessäolo oli toki tärkeämpi elementti. Böhémien kunniaksi siis kajahtakoon vapun alkajaisiksi epävirallinen veljeskunnan teemalaulu Pyörivät sähkökoneet, jotka toki meidän suussa kääntyivät aina "sätkäkoneiksi".


Nuorena poikana diggailin Juhan myötävaikutuksella ja myöhemmin Juntsinkin intoilua seuraten noista Australian pienistä suurista rokkikukoista, joiden uran kimmellys alkoi omissa silmissä tosin hävitä aika lailla jo joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen, eikä ole siitä myöskään palannut. Myönnettäköön kuitenkin, että bändin alkuvuosien tuotanto jäi ainakin osaksi yhtä lailla hämärän peittoon, mutta löydettyäni jokin aika sitten paikallisesta marketista uudelleenjulkaisuja siedettävään 5,95 euron hintaan, innostuin ekana kokeilemaan High Voltagea. Ja voi hitto, miten hieno meininki levyllä onkaan. Nippu rokkia, bluesia ja räkäistä Bon Scottia parhaimmillaan. Miehen muistolle levyn parhaimmistoa oleva veto, joka lähtee liikkeelle vastustamattomasti kuin juna, ensin soi pelkkä basso, sitten päälle liimautuu kitara, sitten alkaa rumpukomppi ja lopulta on vauhdissa koko kööri.


Palatakseni kuitenkin vappuun, niin ainahan sitä on tullut oltua enemmän tai vähemmän sekaisin. Vappu on taittanut aina talven kohti kesää (kevät on näillä korkeuksilla välimallin vuodenaika) ja joskus nenäkin on sitä taitellessa nyrjähtänyt. Harmi, että viina on monille rähinäjuomaa, eikä pahimmille öykkäreille ole tarjolla vaikkapa pössyteltävää, joka pitäis tyypit ehkä vähän rauhallisempina. Itsehän en ole kannabis-tuotteiden käyttäjä, tai koskaan ollut, mutta monesti sitä on tullut mietittyä tuon viinan valtaa yhteiskunnassa ja kulttuurissamme. Hyi meitä.


Siitä puheen ollen, viinaa ei kyllä tee mieli. En tykkää olla kännissä, humalainen pöhnäkin vituttaa, mutta riippuvuus on kova siihen muutamaan oluseen silloin tällöin. Pitäis varmaan tehdä päätös olla juomatta mitään, että vois olla kaljatta. Viime perjantaina otin saunaolueksi alkoholitonta ja se oli ensin ihan ok, mutta muutaman pullon jälkeen alkoi vaan turvottaa. Huomasin, että eihän tästä tulekaan euforiaa. Liika on liikaa, kaikessa.


Elämä on muutenkin täynnä kaikenlaisia riippuvuuksia. Yleensä ottaen niistä ei ole hirveästi haittaa, paitsi, jos ne alkavat hallita elämää. Tällä hetkellä olen suht tyytyväinen riippuvuustilanteeseeni: En koe jääväni mistään paitsi ja osaan antaa itselleni vapautuksen milloin mistäkin riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, jos se ei enää pysy positiivisen puolella. Jotenkin tuntuu myös, että moni riippuvuus on tässä vuosien varrella ja aikojen myötä muuttunut parempaan suuntaan, positiivisen puolelle. Riippuvuuteen liittyy kai kuitenkin aina jonkinlainen pakonomaisuus, mutta silloin, kun huomaa, ettei ole oikeasti pakottava tarve, niin osaa nauttiakin enemmän elämän eri osa-alueista.


Sydämeni on ollut ihan ok jo pitkään, kiitos hyvän lääkityksen, joka ei häiritse ollenkaan elämää. Sydämellisyys ja sydämettömyys ovat kuitenkin kokonaan toinen juttu. Rakkautta en osaa kaivata, sitä on lähimmäisissäni ja minussa, vaikka minulla ei olekaan sellaista huumaavaa tunnetta ketään tiettyä ihmistä kohtaan. En myöskään halua sellaista, mikä pakottaisi minut johonkin, mitä en halua, "rakkauden tähden". Olenko siis sydämetön, jos en haluakaan rakastaa tai rakastua? Oikeasti en tietenkään vastustele rakkauden edessä, mutta on monesti myös helpompaa olla ja todeta olevansa vapaa kahleista. Olen vapautunut myös ennakkoluulojen kahleista kuultuani Anna Erikssonin uuden sinkun. Se on aivan mahtava.


Vappukonserttini alkoi rokilla ja on nyt siirtynyt popimpaan. Tämä kaunisääninen brittilaulaja on antanut minulle enemmän kuin kukaan muu artisti pitkään aikaan. Musiikki on minun sieluni ravintoa ja tämä on gourmet.


Muutenhan tässä vaan sitten yrittää päivä kerrallaan olla kunnon kansalainen. Eikä se ole edes vaikeata. Minulla on ystäviä, ihanat lapset, mahtava työ upeine työkavereineen. On koti ja on kaikki, mitä tarvitsen. Välillä päivät vaan tuntuvat kovin merkityksettömiltäkin. Silti aina tulee huominen. Sitä ennen kunnon ganjalainen nappaa galijaansa yön pimeydessä näpytellen tietokoneellaan irkkituttujen, pelikavereiden kanssa ja kattoo viihdettä, yleensä pyrkien löytämään helmiä roskien seasta.


Vappuun kuuluvat pallot ja niitä pojat kantoivatkin mummulareissulta kotiin. Uloskin menivät jo mielellään, kun oli aurinkoista ja lämmintä. Huomasin myös, että pyöräilykelit alkoivat. Useampia rundeja tuli käveltyä ja juostua nuorimmaisen perässä, kun tämä pyörällään rundaili. Eihän se mitään kevyttä ollut, ei noussut jalka ilmaan helposti, kunto on rapistunut. Kunto oli jopa surkea, kun sitä oikein pohdiskelemaan rupesin työpaikan terveystarkastuksessa. Silti en jaksa repiä stressiä siitäkään. Teen mitä jaksan, liikun tarpeen mukaan. Lentäisinkin, jos olisi tarpeeksi iso heliumpallo.


Pian on jo kesäkuu. Silloin lähden Helsinkiin katsomaan Gojiraa. Se on hienoa. Elämä on ihanaa, kun on mitä odottaa. Gojira on parhautta. Uuden levyn maistiaisbiisiä en ole vielä hirveästi sulatellut, mutta levynkin pitäisi putkahtaa juhannuksen jälkeen maailmalle. Ranskanpojat ovat varmasti leiponeet taas semmoisen patongin, että heikompia hirvittää. Nyt on kuitenkin vasta vappu, joten koitetaan klaarata tää nyt tästä, viikon päästä ystävän häät ja siitä etiäpäin kohti kesää. 

PS. 

11. Orbital - Straight Sun
Brittiläisten Hartnollin veljesten konemusa on ollut sydämessäni jo vuosikymmenen, eikä ihme lie, että heidän uudella levylläänkin on viisuja, jota tuovat ihmisen lähemmäksi omaa sisintään. Tässä parasta antia, aurinkoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Se olkoon vapun, kesäntuojan, tärkein anti, nyt ja aina. 

15.4.12

Yhteisöllisyydestä

Kutsun itseäni erakoksi, vaikka toisaalta kyllä viihdyn hyvässä seurassa, kun sellaisen saan valita. On kuitenkin olemassa myös yhteisöjä, joita et voi valita. Perhettään ei voi valita, siihen vaan kuulutaan. Perhe on sekä paras että pahin, riippuen katsantokannasta, mutta se on aina kuitenkin se porukka, johon kuulut kehdosta hautaan. Työpaikan porukkaakaan ei voi valita, paitsi että siihen voi aika suuresti vaikuttaa tai ainakin itse olen voinut - ja työpaikkaahan voi aina vaihtaa, jos ei viihdy (itsellä ei ole sitä ongelmaa, työyhteisö on minulle yksi tärkeimpiä perheen lisäksi).

Naapureitanikaan en ole koskaan valinnut. On olemassa yhteisöjä, joissa esimerkiksi naapurit ja naapurusto voivat olla tärkeä osa elämää, joiden kanssa tehdään yhteisiä asioita, tutustutaan ja jopa ystävystytään. Itselleni naapurusto on vain taloja, joissa asuu pääasiassa vieraita ihmisiä. En tunne edes lähimpiä naapureitani, vaikka joskus jonkun sanan heidän kanssaan vaihdankin tai kättä heilautan. En tiedä heidän nimiään tai vaikka olisi kuullutkin, niin en muista. En ole käynyt yhdenkään naapurini kotona.

Mitä sitten teen, kun yhtenä iltana auto jumittuu pihalle hankeen, renkaat sutivat jäällä tyhjää ja auto uppoaa lumeen. Ensin tappelen tunnin tilanteen parissa, yritän epätoivoisesti työntää autoa liikkeelle, lapioin hikipäissään lunta, kaadan kuumaa vettä toivoen voivani sulattaa jäisiä kohtia, asettelen puita ja keppejä vetävien renkaiden eteen/taakse, virittelen lähtöalustaa hankalasta paikasta...siinä yksin kuitenkaan onnistumatta. Koko tilanteen olisi voinut ratkaista sillä, että joku olisi tullut työntöavuksi, kun melkein yksinkin sain auton liikkeelle. No, naapuriin ei voi tietenkään mennä, enhän minä niitä tunne. Naapurin sedällä voi olla vaikka heikko selkä. Tai se voi olla nukkumassa. En minä kehtaa. Tunnin tappelun jälkeen soitan, josko pojat voisi tuoda mummolasta kotiin (kauppareissu jäi sit väliin) ja kerron, että auto on jumissa pihalla. En pyydä vieläkään apua, vaikka toivonkin, että sitä saisin. Lopulta minua auttavat lasteni isovanhemmat ja vanhin poika työntämällä auton liikkeelle. Mikähän minut saisi naapuriin pyytämään apua? Hengenhätä? Vai soittaisinko silloinkin kumminkin ensin 112:een?

Katsoin eilen pitkästä aikaa elokuvan, jonka olen pitkään halunnut nähdä, mutta jota en ole koskaan katsonut. Tai ehkä olenkin, koska se tuntui todella tutulta, mutta varmaankin siksi, että se oli teemallisesti niin lähellä Schindlerin listaa. Siinä missä Spielbergin mustavalkoinen mestariteos käsitteli natsien suorittamaa juutalaisten joukkomurhaa toisessa maailmansodassa ja yhden natsin taistelua ihmishenkien puolesta, käsitteli Hotelli Ruanda kansanmurhaa, joka tapahtui vuonna 1994 Ruandassa. Tämäkin tositapahtumiin perustuva elokuva henkilöityi yhteen mieheen, joka asemansa puolesta hotellinjohtajana pystyi lopulta auttamaan isoa joukkoa ihmisiä pysymään hengissä mielettömän tappamisen aikana.

Elokuva näyttää mielestäni realistisesti lähtötilanteen jokaisessa kriisissä: Kun alkaa rytistä, pyrimme ensisijaisesti pitämään huolta lähimmäisistämme. Vaimo, lapset, lähimmät sukulaiset. Jos naapuri saa lynkkyä, sille ei voi mitään, jos sille ei voi mitään. On pysyttävä hengissä itse ja suojeltava lähimmäisiään. Kun silmät tilanteen karmeudelle aukeavat ja huomaa, että voi auttaa muitakin, alkaa yhteisöllisyys vaikuttaa yhä enemmän. Hätää ei voi nähdä ainoastaan omissa lähimmäisissä, jos hätä on läsnä kaikkialla.

Onneksi kuitenkin saan elää tässä maassa, jossa on rauha, eikä kukaan ammuskele sinua kukkuloilta tai lyö viidakkoveitsellä päähän, jos satut olemaan "väärää heimoa" tai mitä nyt ikinä syyksi sille agitoidaan, että saadaan vihollinen demonisoitua. Hyvä ystäväni on nähnyt sodan (ei Ruandan, eikä toista maailmansotaa, vaan Bosnian sodan) omin silmin ja hän tietää, kuinka ihmiset voivat muuttua sairaiksi sodan myötä. Meidän pitää vaan pitää huolta siitä, että sitä ei tapahdu täällä. On pidettävä huolta siitä, että meidän yhteisömme ei sairastu vihaan, joka johtaisi lopulta siihen, että alkaisimme tappaa toisiamme, syystä tai toisesta.

Täälläkin on joskus sodittu, jopa keskenämme, punaiset ja valkoiset. Voisiko se vielä toistua? En usko tai pidä sitä mahdollisena, mutta mistäs sitä koskaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ihmiskunnan historia on sodan historiaa ja vaikka nykyään elämme tilastojen mukaan varsin väkivallattomassa maassa verrattuna aikaisempaan, on väkivalta kuitenkin läsnä arjessamme - jos ei muuten, niin kirjoituksissa.

En kuitenkaan elä sellaisessa pelossa, että minun pitäisi ajatella jonkun naapurini - tai kenen tahansa vieraan - olevan mahdollinen vihollinen. Sen sijaan elän "erakkonakin" ajatellen, että ihmisissä on aina myös jotain hyvää ja että jonain kauniina päivänä, kun naapuri tulee pyytämään apuani, minä myös autan.

7.4.12

Helvetin pitkä perjantai oli suksee

Upean pitkän perjantain ainekset:
- rauhaisa aamu
- hyvä pääsiäisateria
- mäenlaskua lapsien kanssa
- pelikonsolilla pelaamista papan kanssa
- rakkautta
- ystävyyttä
- mukavia kohtaamisia niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa

1.4.12

Yksi kerrallaan

Taas menneenä viikonloppuna
Tutustuin itseeni ja ihmisyyteen
Ihmisyyteen itsessäni ja muissa
Lähimmäisissä ja ennestään tuntemattomissa
Itkin ja nauroin

Vaikka voin nyt viikonlopun päättyessä todetakin
että en tehnyt mitään väärää
Pyörivät päässäni asiat
ja koittavat päättää puolestani
Miten minun pitäisi elää elämäni?
Mitä minun pitäisi sallia muilta, mitä läheisiltä?
Missä asioissa voisin parantaa omaa elämääni?

Minä minä minä
Miksi en osaa ajatella laajemmin?
Elän elämääni itseni kautta,
se kai on vaan hyväksyttävä
Vaikka haluaisin tehdä enemmän ja parempaa,
en voi tehdä enemmän kuin mitä minä voin tehdä

Ehkä silti voin vaikuttaa
Vaikka vain yhteen ihmiseen kerrallaan