Kuorellinen

Tapasin tänään töissä myyntiedustajan, joka oli hyväkäytöksinen, sympaattinen ja hauska tyyppi. Hänellä oli yllään (enkä tarkoita tyypillistä myyntiedustajan vaatetusta) kuori, jota hän piti yllä paria tilannetta lukuunottamatta. Luulen myös, että hänen juttunsa värittyivät sen mukaan, millainen hän luuli minun olevan. Kuoren rikkoivat mm. hiljainen kiroilu asennusten mentyä mönkään ja kestettyä noin tunnin ajateltua pidempään sekä tupakalla käyminen – vaikka hän ei omien sanojensa mukaan polta. Jutut oli suunnattu ”mieheltä miehelle” ja käsittelivät mm. hänen autoaan.

Jos tarkkaan katsoo, näkee kaikilla ihmisillä – tai ainakin aikuisilla - jonkinlaisen kuoren useimmissa tilanteissa ja se on toisaalta myös usein tarpeen, jotta pystymme sietämään toisiamme ja käyttäytymään sivistyneesti. Emme ehkä pyri jättämään toisille ”lämmintä fiilistä”, mutta useimmiten riittää se, että vaikutelma on joko positiivinen tai neutraali. Harva haluaa tahallaan ärsyttää, olla inhottava tai käyttäytyä typerästi.

Kuori murtuu viimeistään kotona, läheisien seurassa. On tavallaan paradoksaalista, että juuri niille ihmisille, joita rakastamme ja joista eniten välitämme, käyttäydymme välillä kaikista huonoiten. Vai onko se huonoa käytöstä? Eikö se ole juuri sitä, että uskallamme näyttää todelliset karvamme. Kuoremme saattaa olla siloiteltu ja pehmeä, vaikka sisällä myllertävät piikit ja räiskivät liekit. Vielä kun jaksaisi muuntaa ne liekit energiaksi ja piikittää kaikkea pahaa, niin jäisi monet turhat porut käymättä rakkaimpiensa kanssa.

Lapsiperheen isänä olen usein tilanteessa, jossa tuli räiskyy ja piikit viuhuvat – ilman järjen hiventä. Lapset herättävät primitiiviset vaistot ja energian mennessä siihen, ettei vahingoita lapsiaan, joutuu tyytymään sitten usein siihen, että tulee sanottua pahasti tai muuten möhlittyä. Anteeksipyyntö on kans joskus liian vaikeaa, kun ei tajua raivonsa keskellä omaa tyhmyyttään, mutta onneksi lapset yleensä sen hyväksyvät, kun sen aika on. Anteeksipyytäminen ei ole koskaan tärkeämpää kuin tehtäessä se omille lapsille. Heihin voi vielä vaikuttaa positiivisesti.

Aikuisten maailmassa tulenkatkun ja piikkien viuhunnan seurauksena menetetään usein ihmissuhteita, synnytetään vihaa ja katkeruutta sekä poltetaan siltoja, joita ei koskaan olisi uskonut poltettavan. On sääli, että me aikuiset emme ymmärrä toisiamme, vaikka pohjimmiltaan mekin olemme niitä pieniä lapsia. Kuoremme vaan sattumoisin ovat aina vaan paksumpia ja paksumpia, mitä enemmän tulta ja piikkejä sisäämme keräämme, jolloin tuhotkin ovat sen mukaiset. Aina pitäisi kuitenkin muistaa katsoa syvemmälle. Useimmiten sieltä löytyy se hyvä ja rakas, jopa viaton ihminen, joka lapsena vielä jaksoi uskoa siihen, etteivät vanhemmat ärjy siksi, että he olisivat ilkeitä tai tekisivät pahoja. Älkäämme siis kasvattako tieten tahtoen lastemme kuoria, jotka kyllä ilmestyvät heille ennen pitkää. Luottamuksen jos menettää, on sen takaisin saaminen raskas taival.

Tapaamani myyntiedustaja oli oikeasti hyvä ihminen. Muutama lause ja se, miten hän ne sanoi, saivat minut tästä vakuuttuneeksi, vaikka reipas ulkokuori pysyikin muuten päällä. Hän vetäytyi nopeasti takaisin kuoreensa mainittuaan jatkuvan yksinpuhelunsa aikana vaimonsa, joka oli sairauden vuoksi toistaiseksi pois työelämästä ja lapsensa, joita ei ehdi hakea hoidosta johtuen pitkistä työkeikoista. Niinä hetkinä hän vaikutti hetkeksi vajoavan omaan maailmaansa, jossa hänellä oli ikävä perhettään. Tunsin myötätuntoa matkamiestä kohtaan, vaikka en tiedä, näkikö hän sitä oman kuoreni lävitse.

”Koska minulla on ase”

Katsoin tänään elokuvan 'Ei kenenkään maa' (älä lue pidemmälle, jos aiot/haluat katsoa elokuvan myöhemmin, juonipaljastuksia luvassa!). Bosnialainen kaverini vihjasi minua katsomaan sen, koska se on saanut ulkomaisen elokuvan Oscarin eli ”Bosnialla on Oscar, mutta Suomella ei”. Yritin epätoivoisesti puolustautua :) - suomalainenhan on saanut Oscar-pystin, mutta ehkäpä Jörn Donnerin tuottajan ominaisuudessa (Fanny och Alexander, Ruotsi 1982) noutama Oscar onkin ohjaaja Ingmar Bergmanin jäämistössä. Mutta enhän minä tietysti mistään oscareista välitä – hommasinpa vaan leffan DVD:nä, jotta saisin nähdä edes yhden bosnialaisen elokuvan.

Elokuva alkaa sumussa, jossa bosnialaiset sotilaat ovat matkalla oman armeijansa etulinjaan. Sumussa opaskin kuitenkin eksyy ja auringon noustessa joukot joutuvat serbi-armeijan teuraaksi keskellä ”ei kenenkään maata”. Serbit lähettävät pian paikalle kahden miehen partion – kokeneen sotilaan ja juuri aloittaneen keltanokan. Heidän tehtävänään on selvittää, onko ketään selvinnyt hengissä. Kokeneempi sotilas kohtelee nuorempaa kollegaansa väheksyvästi, eikä tee edes sinunkauppoja. Pian he ovat juoksuhaudassa ja löytävät ”ruumiin”. Samaan aikaan yksi ammuskelussa eloonjäänyt bosnialainen sotilas menee piiloon bunkkeriin. Pian seuraa tulitaistelu, jossa bosnialainen ampuu kokeneemman serbin ja haavoittaa keltanokkaa. Yhtäkkiä selviää, että ”ruumis” eli kuolleeksi luultu toinen bosnialainen sotilas ei olekaaan kuollut. Ikävä kyllä kokenut serbisotilas, joka sai juuri surmansa, ehtii tehdä ennen tulitaistelua oman kieron temppunsa ja virittää ”ruumiin” alle miinan, joka räjähtäisi, kun ”ruumista” aikanaan nostettaisiin. Kun ”ruumis” yhtäkkiä alkaakin vaikertaa, ovat eloonjääneet bosnialainen ja keltanokkaserbisotilas tilanteessa, jossa heidän vieressään makaa kolmas elossa oleva, mutta jo kerran ruumiina pidetty bosnialainen sotilas hyppymiinan päällä.

Elokuvan alku on tyypillistä sotakuvastoa. Tottakai se ahdistaa, koska koko ajan on pelko kuolemisesta ja auringon noustua kuolema on useille väistämätön. Sitten elokuva alkaa henkilöityä ja eloonjääneiden kamppailu hengissä pysymiseksi korostuu. Pelkkää synkkyyttä elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole; Ensimmäiset naurut irtoavat, kun alun perin ainoaksi eloonjääneeksi luultu haavoittunut bosnialaissotilas hyppää juoksuhaudasta ulos, riskeeraten paljastumisensa ja ammutuksi joutumisen vain saadakseen sytkärin kuolleelta kaveriltaan ja päästäkseen sytyttämään löytämänsä tupakan; Milloinkaan ei ole tupakka varmasti maistunut paremmalta :)

Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia on, kun eloonjäänyt bosnialainen ja keltanokkaserbi menevät suojaan bunkkeriin serbi-tykistön alkaessa tulittaa paikkaa, koska ”ei tiedetä, ketä siellä on hengissä” ja tällöin puhkeaa miesten välille väittely/syyttely: ”Kumpi aloitti sodan?” Väittely päättyy siihen, että bosnialainen osoittaa aseella serbiä ja vaatii vastausta kysymykseen ”Kummat aloittivat sodan? Vastaa!”. ”Miksi?” ”Siksi, että minulla on ase!” Pakon edessä serbi lopulta vastaa ”Me”. Myöhemmin bosnialainen sotilas joutuu kuitenkin vastaamaan samoin ”Me”, kun serbisotilas saa haltuunsa aseen bosnialaisen mentyä hoitamaan kuolleeksi luultua kaveriaan ja serbi kysyy tällöin vastavuoroisesti vastausta sodan aloittajaan ”koska hänellä on ase”.

Naurun lisäksi (joka johtuu siis vain useista absurdeista tilanteista – ei siitä, että olisi hubaa, hauskaa tai harmitonta) herkistyin mm. kohtauksessa, jossa keltanokkaserbi järjestelee miinan päällä makaavalle alun perin ruumiiksi luullulle bosnialaiselle tyynyn kassistaan - huolenpitoa vihollisesta järjettömyyden keskellä. Nuo pienet inhimilliset teot ovat niitä, jotka koskettavat – ja joita ihmiset onneksi myös tosielämässä tekevät. Sodassa vihollinen pitää demonisoida, mutta kun toimitaan ns. yksilötasolla, on tärkeämpää, että kohdataan toinen ihminen ihmisenä eikä vihollisena. Ihmistä on vaikeampi ampua kuin vihollista.

Elokuva muuttuu pian tyystin erilaiseksi YK:n ja median astuessa kuvaan. YK:n rooli kuvataan karrikoidusti, mutta syystäkin puolueettomana osallistujana, joka ei saa oikeasti osallistua mihinkään. Tai halua. Eli tarkoituksena on estää osapuolia tappamasta toisiaan, mutta tappamiseen ei saa mennä missään nimessä väliin. Farssi kulkeekin omia polkujaan ja media tulee sotkemaan soppaa. Kaiken tohinan keskellä yksi mies makaa viritetyn miinan päällä ja kaksi muuta pitää keskinäistä vihanpitoa. Kun YK ja sen sotilaat eli sinikypäräiset ”smurffit” ensin tulevat yhden ryhmänjohtajan päätöksellä hätiin ja sitten vetäytyvät pelastusoperaatiosta johdon pitäytyessä erillään konfliktista, jatkuu konflikti paikalla olevien sotilaiden kesken. Median edustajien sekoittaessa soppaa YK joutuu kuitenkin palaamaan paikalle ja haavoittuneet saavat mahdollisuuden pelastua, mutta ikävä kyllä lopulta keskinäinen vihanpito vie vallan. Lopulta kaikki - tai melkein kaikki - häipyvät paikalta, kun ”hyvä” kompromissi on saavutettu.

Elokuva antaa perustietoja siitä, miksi konflikti serbien ja bosnialaisten välillä käytiin sekä nostaa esiin inhimillisiä näkökulmia. Syyllisyydestä puhutaan, mutta jokaiselle osapuolelle annetaan mahdollisuus ”puolustautua”. Elokuva alkaa todella vahvasti, mutta YK:n ja median roolia alleviivataan aika rankasti. Silti kaikki tapahtuva sekä huvittaa, viihdyttää että järkyttää yhtä aikaa, joten ehkäpä tavoite kuitenkin täyttyy. On selvää, että elokuvassa ei tulla näkemään onnellista loppua tai Hollywood-draamaa, vaan tavoitteena on ollut nostaa esiin sodan järjettömyys jälleen yhdestä näkökulmasta. Emme näe pelkkää kuolemaa, kärsimystä, alistusta ja väkivaltaa, vaan pääosan näyttelijät jäävät mieleen yksilöllisinä ihmisinä, jotka sattuvat olemaan osa jotain isompaa kokonaisuutta. Ja ihan tavallisia ihmisiä hullussa ympäristössä.

Väkisinkin näen ja koen elokuvan bosnialaisen kaverini silmin. Tai enhän minä oikeastaan edes tiedä, miten hän näkee elokuvan. Luulisin kuitenkin, ettei hän katso sitä bosnialaisena vaan ihmisenä, joka on surullinen siitä, että hän on itse yksi niistä ihmisistä, jotka joutuivat perheineen tuota sotaa aikanaan pakenemaan. Varmasti hän on myös vähän vihainen kansainväliselle yhteisölle (lue: YK:lle) siitä, ettei se toiminut, ennen kuin oli monille jo liian myöhäistä...näen myös hänet bosnialaisen sotilaan hahmossa: Ehkä hänkin olisi osallistunut, jos olisi ollut tietyn ikäinen sodan alkaessa ja hänellä olisi ollut motivaatiota/kostomentaliteettia osallistua (kuten elokuvan sotilailla kotikyliensä tuhotyöt) tai hänet olisi ”pakkovärvätty” mukaan, koska kaikki muutkin joutu(i)vat mukaan. Väkisinkin näitä asioita miettii varusmiespalveluksen käyneenä, vaikka olenkin siis sivariksi ”täydennyskoulutettu”, mutta kuitenkin olisin periaatteessa joutumassa rintamalle 2. nostoluokassa vanhojen ukkojen kanssa. Eipä silti, en usko sotaan tämän elämän aikana joutuvani, mutta eivät varmasti uskoneet bosnialaiset, kroatialaiset, serbialaiset tai muutkaan Balkanin alueen ihmiset Jugoslavian hajotessa 1990-luvun alussa.

Toivottavasti minun ei koskaan tarvitse pakottaa ketään mihinkään siksi, että ”minulla on ase”. Sen sijaan aseeni olkoon sanani ja ammukseni rauha.

Amerikkalaisia ei ole olemassa

Waltz with Bashir on synkkä, mutta upea animaatioelokuva, jonka realistinen tuntu on animaation tarjoamista vapauksista huolimatta vahva. Se tuntuu dokumentilta ja se ahdistaa siinä missä oikeatkin kuvat sodista ja väkivallasta. Leffan ohjaaja Ari Folmanin omiin kokemuksiin pohjautuva elokuva on sekoitus Arin ja elokuvaa varten haastateltujen kokemuksista vuonna 1982 tapahtuneesta Israelin armeijan sotaretkestä PLO:ta vastaan Etelä-Libanonissa (osa Libanonin pitkää sisällissotaa).

Haastattelutkin on osin animoitu mukaan elokuvaan eli elokuva etenee tavallaan koko ajan "animoituna dokumenttina", vaikka tietysti animaatiossa voidaankin mennä enemmän fantasian puolelle. Yksi keskustelu elokuvassa onkin hyvä puoltaja tälle: Ei ole mitään ehdottoman selviä muistoja tai dokumentteja kaikista tapahtumista, on vain sotaan osallistuneiden sotilaiden muistoja ja unia - ja niiden tulkintoja. Elokuva päättyy ahdistaviin tunnelmiin ja lopulta oikeaan dokumenttipätkään Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyistä.

Kyseessä on niin ääni-, väri- kuin kuvamaailmaltaan rikas elokuva, joka pureutuu koskettavasti kuvaamaan sodan mielettömyyttä ja tehtyjen rikosten painolastia.

Katsoimme elokuvan DVD-version (jonka hommasin jo tutuksi tulleella "koska en päässyt sitä katsomaan Kajaanin elokuvakerhossa, niin tilaan sen" -metodilla), jossa on mukana todella kiinnostava Making of -dokumentti elokuvan teosta. Sitä voin suositella tämän ja yleensäkin animaatioelokuvan ystäville, koska tekoprosessia käydään läpi mielenkiintoisesti ja hauskasti. Myös synkän elokuvan teko voi siis olla hauskaa :)

Mainittakoon Making of:sta yksi hupaisa kohtaus; Joukot ovat perustaneet "päämajan" sodan vuoksi tyhjäksi jääneeseen taloon. Israelilaisarmeijan upseeri istuu kalsareissaan nojatuolissa ja katsoo saksalaista pornoa. Arin esittämä sotilas katsoo upseeria, joka komentaa adjutantilleen vähän väliä: "Eteenpäin, eteenpäin". Pornofilmi kelautuu televeisiossa eteenpäin. Jo kohtaus itsessään on hauska (kuten kai saksalaiset pornofilmitkin?), mutta Making of paljastaa kohtauksen teosta ja varsinkin sen saamasta vastaanotosta paljon ihmisten kieroutuneesta seksuaalisen ja varsinkin pornon pelosta. Väkivaltaa kyllä voidaan esittää, näytellä, äännellä ja animoida, mutta kun tullaan kohtaukseen, joka kuvaa karrikoidusti saksalaista pornoa (jonka dubbaa elokuvan yksi tuottajista), alkavat hälytyskellot soida. Suurimman osan elokuvan kuvista piirtänyt graafikko ei suostunut piirtämään mulkkua ja joutui vakuuttelemaan äidilleen, ettei ole sitä piirtänyt. Kaiken huippu oli kuitenkin amerikkalainen elokuvan levittäjä; Kohtauksesta oli tehtävä amerikkalaisille oma sensuroitu versio, jossa animoituja sukuelimiä ei näy ja niiden tilalle on piirretty alushousut. Elokuvantekijöiden vitsi on se, että alkkarit ovat sekä miehellä että naisella täynnä amerikanlippuja. Kaiken kruunaa ohjaaja Ari Folmanin huvittunut toteamus: "Amerikkalaisia ei ole olemassa, koska amerikkalaiset eivät hyväksy penetraariota."

Virallinen sivu: http://waltzwithbashir.com/
Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Waltz_with_Bashir

Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää...

Kirjasin Facebook-profiiliini asioita, joista tykkään. Näin monta kirjainta sain sopimaan alkuhöpinän perään:

tykkään:
- perhe
- rauha
- terveys
- yhteistyö & avunanto
- rakkaus
- ystävyys

Muitakin pieniä ja isoja ilonaiheita tietysti löytyy, joista ehkä tärkeimpänä musiikki, joka rytmittää elämää ja antaa voimaa. Musiikin kautta on helppoa kanavoida tunteitaan, purkaa vihaisuus terveellä tavalla tai nostaa tunnelmaa ja hyviä tunteita pintaan. Musiikki on minulle tärkeä osa elämää.

Oma koti on hyvä asia ja rakas paikka, vaikka se onkin riippuvainen siitä, että siellä asuu perheeni. Eli siinä mielessä minulla ei ole tunnesiteitä kotitalooni, vaikka siitä tykkäänkin; Kotini vaan on aina siellä, missä perheenikin.

Työ on minulle tärkeä asia. Eikä mikä tahansa työ, vaan nykyinen. Koen olevani hyödyksi ja koen antavani paljon, jolloin myös itse paljon saan.

Pelaan päivittäin Traviania ja se on varmasti monien mielestä aikuiselle miehelle sopimatonta lasten hömppää. Siinäkin kuitenkin tärkein sitova syy on liittoumapelaaminen eli toiset ihmiset, joiden kanssa sitten jutustellaan ircissä ja ollaan pelin kautta sidoksissa, kavereita ja jopa ystävystytään siinä sivussa. Joten vaikka kyseessä onkin selainpohjainen kylänrakennus- ja sotapeli, niin se ei ole pelkkää peliä. Toki se on paljon myös sitä pelaamista (lähinnä kylien rakentelua ja joukkojen koulutusta), jolloin se käy vaihteluna arkeen ja ajanvietteenä elämään, jossa välillä ei jaksa ajatella kaikkia asioita niin vakavasti...

Hyvistä asioista on hyvä iloita päivittäin ja niin teenkin. Ikävä kyllä ne pahat asiat pyörivät mielessä monesti paljon vahvempina. Niiden käsittely on haastavampaa ja siksi ne kummittelevat mielessä. Ilon tunteet on helppo ottaa vastaan, mutta pahuus, inho ja viha säikäyttävät. Silti pahuutta on ja tulee olemaan, joten pitäisi oppia käsittelemään negatiiviset asiat ja tunteet niin, etteivät ne syö mielestä positiivisia.

Ensiksi lyhyt listaus asioista, jotka pännivät:
- rasismi ja yleensä muukalaisviha
- ahdasmielisyys ja siihen liittyvä ihmisten arvottaminen perinteisten/konservatiivisten normien mukaisesti
- väkivalta, jota on niin monenlaista, ettei jaksa luetella, mutta pääasiassa siis kaikki fyysinen ja henkinen toisten ihmisten ja eläinten tahallinen vahingoittaminen
- ahneus, joka on usein se syy kaiken väkivallan ja riiston taustalla, johon globaali markkinatalouskin nojaa ja joka on yksi syy myös planeettamme koko ajan kurjistuvaan tilaan

Osa noista maailman epäkohdista nousi taas mielen päälle vuoden vaihtuessa. Aamulla siitä ei vielä ollut tietoakaan suunnitellessani tarjottavia iltapäiväksi. Viime vuoden viimeinen työpäivä oli uuden vuoden aattona ja päivä oli sekä haikea, juhlava että surullinen. Haikea se oli siksi, että vietimme mukavan työtoverin läksiäisiä. Pienimuotoinen juhlamme iltapäivällä oli mukavaa yhdessäoloa, jonka lopuksi veljellinen halaus päätti yhden työtoveruuden. Toivottavasti kaveruus - ja uskaltaisin sanoa jopa ystävyys - jatkuvat, vaikka monesti ihmiset tarvitsevat jotain heitä toissijaisesti yhdistävää, että kaveruus ja ystävyys voivat siinä sivussa kehittyä ja pysyä aktiivisena. Jätimme työtoverin kanssa toisillemme muistoksi musiikkikokoelman, joka muistuttaa meitä varmasti toisistamme aina, vaikka emme yhteyttä tiiviisti pitäisikään. Oma kokoelmani oli nimeltään "Suomimetallia Bosnian poijalle" ja työtoverin antama kokoelma "Rocking Bosnia". Niiden tiimoilta jatkamme ainakin vielä keskustelua sähköpostissa ja tapaamme varmasti muutenkin.

Samana päivänä Suomea ravisteli jälleen ampumavälikohtaus, jossa ilmeisen häiriintynyt ja rikollistaustainen mies ampui neljä ihmistä ja lopuksi itsensä. Ikävä kyllä mies oli maahanmuuttaja, joten rasistit saivat taas vettä myllyynsä. Se on kyllä kumma, miten ihmismieli toimii. Kun suomalaiset miehet ovat tehneet vastaavia tai pahempia tekoja (esimerkiksi nämä kuuluisimmat, kuten Myyrmannin pommiräjäytys sekä Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat), ovat rasistit olleet hiljaa, mutta heti, kun mamu tekee rikoksen, alkaa rasistien huuto. Ymmärrän vaatimuksia, joissa rikoksista (joista pitää erotella vielä väkivaltarikollisuus) tuomituista maahanmuuttajista halutaan päästä eroon. Tosin eikö pahoinpitelijöiden, raiskaajien ja tappajien kuuluisi olla vankilassa muutenkin? No, Suomen laki on mitä on, mutta niin kauan kuin vankiloissa ei pyritä hoitoon ja tulevan ongelmakäyttäytymisen ennaltaehkäisyyn, en ymmärrä lieviä rangaistuksia em. pahantekijöille.

Se, että rasistit alkavat tällaisen maahanmuuttajan tekemän veriteon jälkeen kuitenkin yleistämään KAIKKI maahanmuuttajat rikollisiksi, joita ei saisi päästää maahan tai jotka pitäisi karkottaa, menee yli ymmärrykseni. Nationalismi on jotain, mitä en hyväksy, kun se muuttuu muukalaisvihaksi, joka on yleensä passiivista, mutta joskus myös aktiivista rasismia. Tällöin eri värisiä ihmisiä halveksutaan, syrjitään, haukutaan, moititaan ja syyllistetään teoista, joihin joku "ulkomaalainen" on syyllistynyt. Ei kai se tietenkään pitäisi ihmetyttää, kun seuraa maailman uutisia: Samanlainen syrjintä on vallalla joka puolella. Aina löytyy joku toinen ihmisryhmä, joka on "vääränlainen": väärä väri, väärä kieli, väärä heimo, väärä uskonto. Ja ikävä kyllä syrjinnän syynä on usein myös väärä sukupuoli (tai sukupuolinen suuntautuneisuus...), mikä on vielä paljon syvällisempi ongelma, josta ei varmaan päästäkään eroon, mutta syytä on siitäkin ääntä pitää ja yrittää muuttaa asenteita siihen suuntaan, että ihmiset hyväksyisivät toisensa ilman ennakkoasenteita.

Palatakseni kuitenkin tähän joukkomurhaan: Kun tällaisia hirmutekoja sitten tapahtuu omassa lintukodossamme ja tekijä on maahanmuuttaja, niin rasisti huutaa "saatanan maahanmuuttajat!". Silti sama tyyppi käy ehkä hakemassa ruokaa itselleen ja perheelleen ruokapaikasta, jossa on edullista ja hyvää ruokaa, vaikka sitä ruokaa tekisivätkin "saatanan maahanmuuttajat". Ja jos tyyppi tai hänen perheenjäsenensä joutuu sairaalaan, on siellä mahdollisesti vastassa lääkäri, joka aika monesti jo nykyään on "saatanan maahanmuuttaja". Tuskinpa tämä rasisti sanoo siellä ruokapaikassa tai sairaalan vastaanotolla, että "saatanan maahanmuuttaja" vaan odottaa sen sijaan erityisen hyvää palvelua, koska vain se kelpaa. Ehkä tuo tyyppi joutuu jopa joskus työskentelemään "saatanan maahanmuuttajan" kanssa samassa työpaikassa, jos/kun sattuu olemaan atk-alalla, kuten meillä juuri lopettanut hauska, kohtelias, hyväkäytöksinen ja fiksu bosnialaisemme. Kaikki eivät toki samanlaisia ole, mutta heitäkin tulisi kohdella aivan samalla tavalla kuin suomalaissyntyisiä ihmisiä.

Jos jotakin pitää sanoa vihaavansa, niin sanon mielelläni vihaavani mustavalkoista ajattelua, jossa joku on hyvä tai joku on paha, ja kun joku yksi on paha, niin kaikki ovat pahoja, mutta jos joku yksi on hyvä, niin vain se yksi on hyvä ja sekin on pieni ihme. Eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että pitäisi yrittää ymmärtää hulluja, kuten se ampuja. Vieraan suvaitseminen on pirun vaikeata, myös itselleni, koska pelko ylittää ihmisessä järjen. Pelko synnyttää aggressioita ja vihaa. Hengissäpysyminen on kaiketi vaatinut ihmislajin historiassa sitä, että pelko ja viha ovat vahvempia kuin positiivisemmat tunteet, mutta luulisi perusturvallisuudesta nauttivan, näennäisesti fiksun ihmisen, pystyvän järkeä käyttämällä hallitsemaan noita perustunteitaan, joilla ei ainakaan parempaa elämää rakenneta.