Katsoin vähän aikaa sitten vaimoni kanssa elokuvan Metal: A Headbanger’s Diary. Vaimoni ei ole todellakaan mikään metallimimmi, mutta sai silti viihdyttävästä metallimusiikin historiakatsauksesta jotain irti. Välillä aina leffaa katsoessamme tokaisin hänelle, että ”mikä bändi…?” ja sitten kohta kerroin, että no se. Niin kuin sillä mitään tekemistä filmin katsomisen kannalta olisi ollut, mutta jotenkin tuntui, että minä katson dokumenttia itselleni tutusta aihepiiristä ja vaimoni lähes tuntemattomasta. Pyysin nyt, pari viikkoa elokuvan katsomisen jälkeen vaimoani nimeämään joitakin hänen mieleensä tulevia metallibändejä ja hän vastasi lonkalta seuraavasti: ”Metallica, Iron Maiden, Motörhead, Mokoma, Black Sabbath, Stam1na, Dimmu Borgir ja mikä-se-on-se-saksalainen [Rammstein, arvatenkin]...” Jatkokysymykseni oli sitten kyseisten bändien ja yleensä metallin kuuntelu ja vastaus oli: ”En mitään vapaaehtoisesti. Metallicaa voisin joskus kuunnella, niillä on ihan hyviä biisejä. Ja Black Sabbathiakin voisin ehkä kuunnella.” Olen katsonut vaimoni kanssa myös Metallica-dokkari Some Kind of Monster:in ja The Cardigans on tehnyt yhden Sabbath-coverin, joten nämä tekijät voisivat selittää vaimoni mahdollisia mieltymyksiä. Tokihan Metallica on tuttu varmaan kaikille MTV:tä lapsena katsoneille – vaimoni mukaan lukien – ja bändi on varmasti maailman tunnetuin metalliyhtye muutamine slovarihitteineen. Black Sabbath taasen on ehkä helpommin sulateltavaa perinteistä rokkia kuin vaimoni korviin ehkä liian raa’alta ja äänekkäältä kuulostava nykymetalli (okei, en halua yleistää nykymetallia, mutta palataan tähän aiheeseen myöhemmin…). Niin ja reality-pappa Ozzy Osbourne lauloi aikansa Sabbathissa, mikä sekin voi joidenkin populaarikulttuuria seuraavien mielestä olla bändille lisäkiinnostuksen aihe – ainakin se varmaan on houkutellut jonkun verran uteliaita lapsia ja nuoria tutustumaan ”hevidaddyn” nuoruuden bändiin. Itse en ole koskaan oikein päässyt sisään kyseisten hevipioneerien musiikkiin, Metallican kylläkin. Siitä lisää myöhemmin, mutta ensin arvio elokuvasta ja sen herättämistä ajatuksista sekä siitä, minkälaisen tutkimusretken omaan hevihistoriaani olen tässä viime viikkoina tehnyt. Varoitus vielä itseään metallimiehenä tai –naisena pitävälle: Mie olen vaan tämmönen hevinörtti, enkä tiiä metallista oikeesti juuri mitään. Mutta juuri siksi kyseinen dokkari sai minut jälleen kerran yltiöpäisesti innostumaan metallilevyjen kuuntelemisesta ja analysoimisesta.
Metal: A Headbanger’s Journey valmistui vuonna 2005. Kanadalainen antropologi Sam Dunn palaa siinä 30-vuotisena pitkätukkana hevikulttuurin juurille. Mies on ollut hevari 12-vuotiaasta ja hänen innostuksensa aiheeseen näkyy elokuvassa - se on fanin tekemä elokuva toisille faneille. Hevi- tai metallikulttuuri - vai pitäisikö sotkea vielä soppaa ja sanoa heavy metal -kulttuuri - syntyi 1970-luvulla, kukoisti 1980-luvulla ja on nykyäänkin erittäin elinvoimainen ja monipuolinen musiikkikulttuurin (ala)laji. ”Päänheiluttajan matka” keskittyy luonnollisesti tekijänsä Sam Dunnin elämänkaaren aikana tapahtuneisiin asioihin, mutta sisältää myös erittäin mielenkiintoisia historiallisia näkökulmia siihen, mistä heavy metal oikeastaan on lähtöisin. Se pohjaa rockiin ja bluesiin, nojaa ns. synkkiin sävelkulkuihin ja matalataajuiseen jytinään, sekä on pääasiassa sähkökitaralla, rummuilla ja sähköbassolla soitettua äänekästä rytmimusiikkia, jota höystää usein joko hyvin korkealta kirkuva tai hyvin matalalta muriseva solisti. Dunn löytää pohjaa metalliin rockin ja bluesin lisäksi klassisesta musiikista esitellessään klassisten viuluvirtuoosien tyylisiä taitavia kitarasankareita ja pohdiskellessaan mm. Wagnerin sinfonioiden jylinän ja nykyaikaisten hevisinfonioiden yhteyksiä.
Dunn esittelee leffassa mielenkiintoisia kategoriointejaan, joiden aikana voi todeta, että heavy metal, siinä missä monet muutkin musiikin alalajit, on nykyään hyvin laaja-alainen käsite ja erilaisia metallin alalajeja on lukuisia. Tuntuukin, että aiheesta voisi tehdä vaikka kymmenen kertaa pidemmän elokuvan, koska juuri mihinkään ei ehditä siinä keskittyä kovinkaan pitkään. Haastattelut ovat pääosin mielenkiintoisia ja tarjoavat näkökulmia siihen, mistä metallissa on loppujen lopuksi kyse. Sekin vaan tuntuu vaihtelevan tosi paljon vastaajan mukaan. Joillekin se on epäkristillisyyttä, joillekin seksiä ja huumeita, joillekin sankaritarinoita ja joillekin yleistä maailman pahan käsittelyä musiikin keinoin. Joillekin se on vaan tapa luoda, olla esillä, purkaa aggressioita ja tuntea itsensä voimakkaaksi. Se on myös ura ja elämäntyö, ammatti.
Julkisuudessa heavy metal kärsii ensin mainituista yleistyksistä - sillä on pahan, negatiivisen, saatanallisen ja moraalittoman leima, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä soittaa ja tekee musiikkia pilke silmäkulmassa, hauskaa pitäen, höyryjä ulos päästäen ja aggressiivisuuden nimenomaan musiikkiin purkaen. Dunn pohtii elokuvassaan sitä, miksi metalli on niin paheellista ja saa mm. haastatteluilla valotettua, kuinka naurettavia syytöksiä hevibändejä vastaan on esitetty (ja tullaan todennäköisesti esittämään aina) varsinkin äärikristillisissä piireissä, joilla ainakin USA:ssa tuntuu riittävän jalansijaa isoja päättäjiä myöten. Parikymmentä vuotta vanhat videopätkät Twisted Sister -yhtyeen kuulusteluista USA:n kongressissa tuntuvat naurettavilta nykyaikaan suhteutettuna, mutta niinpä vaan tulee itselleni mieleen uskonnollisten piirien kauhistelut Lordin euroviisuvoitosta tänä vuonna; Ahdasmielisyys elää yhä tänä päivänä ja joissakin yhteyksissä nämä jumala-fasistit saavat edelleen hirveästi julkisuutta vääristelemällä asioita ja kauhistelemalla heviä tekevien ja kuuntelevien ihmisten rappiota.
Toki Sam Dunn näyttää elokuvassaan myös vähemmän hauskoja hetkiä metallimusiikin historiasta kuten Norjan kirkonpolttoja, mutta toisaalta niillä taas ei ole juuri mitään tekemistä metallikulttuurin kanssa. Norjan pölhöt ovat istuneet linnassa ja vaikka yhä jotkut uhoavat, että tekisivät samat teot uudestaan ja puhuvat kristillisyyden tuhoamisesta saatanan nimessä, niin onneksi he ovat vain pieni joukko typeriä ihmisiä - siinä missä jumala-fasistitkin. Itse koin dokumenttia katsoessani sielujen sympatiaa erityisesti Ronnie James Dion, Black Sabbathin ja 1980-luvulla fanittamani Dio-yhtyeen nokkahahmon kanssa - hänellä oli jalat maassa, järki päässä, samanlainen maailmankuva ja näkemys ihmisyyden hyvästä ja pahasta jne. Katsokaa leffa, niin tiedätte, mitä tarkoitan.
Oma ajatukseni metallin sisällöstä ja vaikutuksesta on, että sen kuuluu olla ajoittain synkkää ja sen kuuluu olla ajoittain yltiöpäisen raskasta. Ehkä sen on jopa tarkoituksenmukaista olla arveluttavaa ja epämoraalista, jos ei muuten, niin tuoden ihmisten ja yleensä elämämme epämoraalisuuden esiin ilman peittelyä. Metalli on raskasta teollisuutta siinä missä poppi on villahousun neulomista. Metallissa voi purkaa aggressioita ja laulaa ihmisen ja maailman pahuudesta siinä missä popissa on helpompi laulaa rakkaudesta ja ihmissuhteista. Metalli käsittelee suuria teemoja, hyvän ja pahan ikuista taistelua meissä itsessämme, siinä missä poppi lähestyy ihmistä läheltä arkipäiväistäen. Metalli räjäyttää pään ja poppi hivelee hiuksiasi pehmeästi silittäen. Nämä olivat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta ne olivat myös tietoisia kärjistyksiä, koska mielestäni näissä musiikin lajeissa löytyy kyseiset ääripäät ja molempia tarvitaan ja kumpikaan ei ole huonoa musiikkia itsessään. On hyvää metallia ja hyvää poppia, kuten on myös paskaa metallia ja paskaa poppia.
Haluan myös kumota yhden metallia koskevan väitteen: Metalli ei ole meteliä. Ainakaan hyvin soitettu metalli - yleistää ei siis taaskaan pidä. Itse pidän melodisesta hevistä, mutta joskus synkkä jynkytyskin maistuu. Yletön kikkailu ja hirveä nopeus eivät välttämättä kolahda minulle, mutta jollekin toiselle ne ovat tärkeintä. Joku tykkää kiekujasta, joku toinen mörisijästä. Itse taas tykkään kokonaisuudesta, johon voi kuulua kiekuja tai mörisijä tai joku siltä väliltä. Metallissa on kuultu oopperalauluakin ja ameriikan malliin metallia on tehty rap-maisesti puhelaulaen. Taidokas metalli on mielestäni melodista, jylhiin sävelkulkuihin ja aggressiiviseen poljentoon, sekä sopivassa määrin kikkailevaan asenteeseen pohjautuvaa monipuolista musiikkia, jolla on parhaimmillaan myös tarttuva sanoma. Taidokas metalli ei ainakaan ole meteliä, paitsi ehkä jonkun nössöpopparin korvissa, mutta se on hänen ongelmansa. Tämä on muuten mielestäni yksi hevareiden perusajatus: Minä pidän tästä, mutta jos sinä et, niin vittuako se mulle kuuluu. Kuulostaa ehkä karulta ja tyhmältä, mutta metalli perustuu mielestäni jollain lailla yksilöllisyyteen ja siihen, että jokainen voi löytää siitä oman voimansa – ollen ehkä jopa aggressiivinen, puolustaessaan omaa itseyttään. En kuitenkaan halua väittää metallia musiikiksi, joka lisää aggressioita. Paremminkin se purkaa niitä.
Leffan yksi hauska yksityiskohta oli kanadalaisen Rushin (joka on, kuten useimmat minut tuntevat, meikäläisen jumalbändi, joka on aina tärkeä osa musiikillista maailmankuvaani) ymppääminen hevibändien kategoriaan Working Manin soidessa ja Geddyä haastateltaessa. Niin, olihan Rush vielä 1980-luvun lopussa Kajaanin kirjastossakin kategoriassa heavy metal, vaikka ei Rushia tuolla lailla mielestäni ole koskaan voinutkaan lokeroida. Toki jollain ensi levyillä Rush kuulosti Led Zeppeliniltä (onko se heviä?) ja myös 1990-luvun Counterpartsilla ja Test for Echolla on voimakasta kitararokkia, mutta että heviä? No, tämä on se lokeroinnin ikuinen ongelma. Mikä on heviä? Mikä on hevimetallia? Mikä on metallia? Jos HIM on metallia, niin miksei Rushkin. Metallia on niin moneen makuun, että sitä on turha lähteä myöskään mihinkään muottiin sullomaan. Kyllä metallin tunnistaa, ken metallisydämen omistaa, heh.
Metal: A Headbanger’s Journey on mielenkiintoinen katsaus hevimetallin historiaan, jolle melkeinpä toivoisi jatkoa, koska se oli kuitenkin niin pieni pintaraapaisu. Ehkä tyydyn aluksi siihen, että pyrin jossain vaiheessa saamaan käsiini elokuvan 2DVD-paketin, jossa on paljon lisämatskua. Elokuvan nettisivuilta http://www.metalhistory.com/ löysin Sam Dunnin tekemät listat hevi-aloittelijalle ja vähän pidemmälle ehtineelle hevi-entusiastillekin. Mielenkiintoiset listat on kasannut Jason Anderson Eye Weekly -julkaisusta ja tässä on ensimmäinen osa eli ”hevin perusteet”:
Metal 101
Black Sabbath: Paranoid (1970)
Iron Maiden: The Number of the Beast (1982)
Judas Priest: Screaming for Vengeance (1982)
Metallica: Master of Puppets (1986)
Slayer: Reign in Blood (1986)
Tutustuin osittain kyseisten listojen levyihin, joissa on muutama minulle tuttu levy ja monta tuntematonta. Ensimmäisessä osiossa Metal 101 on klassikkolevyjä, joista Paranoid on tuttu biisiensä myötä, joita olen kuullut, vaikka en olekaan itse levyä kai koskaan kokonaan kuunnellut (enkä omistanut). Iron Maidenin The Number of the Beast on jo tutumpi tapaus. Muistan sen olleen ensimmäinen levy, joka hiukan pelotti minua, johtuen varmastikin levyn aloittavasta puheesta, jossa oli 11-vuotiaan pojan korvaan jännittävä, ellei kauheakin, tunnelma. Iron Maiden on muuten hevihistoriani ykkösbändi! Iron Maidenin kikkelihevi on parasta! Live After Death on kaikkien aikojen hienoin livelevy! Historialliset kertomukset sekä elämänmakuiset tarinat peloista ja elämän koettelemuksista ovat aina olleet lähellä sydäntäni siinä missä Bruce Dickinsonin mieletön hevilaulusaundi, laulavat kitarat, Steve Harrisin upea bassottelu ja kaikin puolin menevä ja hauska paketti. Muinaisen merimiehen kertomus, pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyys tai vaikkapa Aleksanteri Suuren elämänkertomus tulevat rautaneitsyeiden musassa käsiteltyä viihteellisessä hevanderipaketissa, joka jaksaa aina vaan uudestaan ja uudestaan hivellä meikäläisen rytmikorvaa.
Metal 101 -osion muista levyistä Judas Priestin kyseinen levy ei ole tuttu, vaikka itse bändi 1980-luvulla tutuksi tulikin klassikkolevy British Steelin (1980) myötä. Minulle Judas Priest onkin aina ollut bändi, joka teki ”Breaking the law” ja ”United” -renkutukset. Samaan aikaan Judas Priestin kanssa kuunneltiin pääasiassa AC/DC:tä, jota kai hard rockiksi tai korkeintaan hevirokiksi voisi nimittää ennemmin kuin metalliksi, sekä Acceptia, Twisted Sisteriä, WASPia ja jonkin verran Kissiäkin. Tuolloin elettiin siis jo 1980-luvun puoliväliä, jolloin Sam Dunninkin mukaan ”kaikki kuuntelivat heviä”. Dokkarissa muuten näkyy mm. Acceptia ”Balls to the Wallin” tahdissa ja kyseistä saksalaista kukkoiluheviä kyllä kuunneltiin melkoisesti. AC/DC oli kuitenkin ykkönen ainakin pari vuotta, kunnes se alkoi tehdä rasittavampia renkutuksia jo ’80-luvun puolivälin jälkeen. Eipä sitäkään hirveästi ole tullut noiden teinivuosien jälkeen kuunneltua, vaikka miksipä ei, kelpaisi mulle vaikkapa klassikkolevy Back in Black (1980) kirkonkelloineen vaikka tänäkin päivänä. Metallin jännittävästä, jopa pelottavasta tunnelmasta muistan muuten tuosta 1980-luvun puolivälin paikkeilta Dion videon Holy Diver, jossa tyyppi menee hissillä helvettiin. Hui saatana! ;-) Hevi alkoikin tuohon aikaan olla vakavampaa ja ehkä vakavammin otettavaa musiikkia, ainakin minun korvissani ja mm. Ozzy Osbournen The Ultimate Sin (1986) oli yksi eniten luukuttamistani levyistä.
Metal 101 -osion seuraava levy, Metallican Master of Puppets on varsin tuttu tapaus. Sen hankin innostuttuani Metallicasta yläasteikäisenä ’80-luvun lopulla. Ensin iski …And Justice for All (1989), jonka vanavedessä myös vanhempaan tuotantoon piti tutustua, vaikka Master of Puppetsia kauemmaksi ei kiinnostus riittänytkään – vanhemmat levyt kuulostivat ainakin c-kasettiversioina sen verran tunkkaisilta, että niitä kuunnellessa alkoi melkeinpä päätä särkeä. Metallica teki 1990-luvun taitteessa myös hittejä ja nousi syystäkin metallimaailman populaareimmaksi bändiksi. Master of Puppets on klassikko, mutta itse diggaan edelleen enemmän …And Justice for Allin tilutteluista. Hevi ei siis ollut enää niin hauskaa kuin 1980-luvun puolivälin suosikkilevyilläni, mutta ei ollut elämäkään teiniangstin kohdatessa, heh. Noh, samaan aikaan innostuin yhä enenevässä määrin mustasta musiikista, räpistä, housesta ja muusta konesäksätyksestä, joten hevi oli enää yksi pieni osa musiikillista näkökenttääni. Sit siihen kun vielä lisää ensirakastumisen huuman ja muuta, niin eihän sitä jaksanut ahistunut olla ja hevin kuuntelu supistui entisestään. Ja sit myöhemmin, kun aikuisuuden kynnyksellä alkoi ahistaa, niin kuvaan astui punk. Toki punk-aikanakin maistui jotkin hevit. Brasilian ylpeys Sepultura iski tajuntaan, Anthraxia tuli jonkun verran kuunneltua ja hooceesta ponnistanut SOD soi jonkin verran jossain. Megadethia ja sukupuuttoon kuolemisen lähtölaskentaa diggasin.
Sam Dunnin Metal 101 -osion viimeisenä mainittu thrash-metallin klassikko Slayerin ”Reign in Blood” on jäänyt meikältä kyllä aikanaan ihan väliin. En tiiä miksi, mutta ehkä se sitten oli liian kovaa kamaa pikkupoijalle edes kokeiltavaksi. Metal-dokumentissa muuten oli hauska kohtaus, kun Sam Dunn haastatteli Slayer-äijiä ja kysyi ”God Hates Us All” –lyriikasta (ei käsittääkseni Reign in Blood –levyllä), johon sedät totesivat naurussa suin, että no ei se jumala ketään vihaa, mutta se vaan tuntui silloin iskevältä lyriikalta. Kuuntelin muuten nyt äskettäin vähän tuota Reign in Bloodia ja olihan se aggressiivista ja thrash-metallin kanta-isistä / peruskivistähän tässä puhuttaessa varmaan klassikkoainestakin ja niin edelleen, mutta ei vaan meikäläiseen pahemmin iskenyt. Ehkä olisi iskenyt paremmin meikäläisen Sepultura-innostukseni aallonharjalla, mutta kyllä esimerkiksi nykyinen Suomi-thrash pesee tuon mennen tullen, vaikka toisaalta - moni nykybändi kunnioittaa ja kumartaa niin paljon tiettyjen legendojen suuntaan, että väkisinkin heidän vaikutuksensa kuuluu läpi. Stonea muuten yritin tuossa viime vuonna kuunnella ihan urakalla, kun Stam1na kumarsi tämän Suomi-thrashin pioneerin suuntaan sen verran paljon, että oli pakko yrittää sisäistää sitä touhua ja kyllähän se soitannollisesti olikin hienoa ja sieltä löytyi Stam1nankin käyttämiä juttuja, mutta jotenkin se Stonen vokaalipuoli vaan on aina tökkinyt ja tökkii yhä niin paljon, että en jaksa bändiä kovin pitkään yhteen putkeen kuunnella.
Sam Dunnin listan toinen osa, ’90-luvulle kaartava kokoelma levyjä on jo haastavampaa kamaa, ainakin allekirjoittaneelle:
Masters Seminar
Celtic Frost: Morbid tales (1984)
Morbid Angel: Altars of Madness (1989)
Sepultura: Beneath the Remains (1989)
At the Gates: Slaughter of the Soul (1995)
Emperor: Anthems to the Welkin at Dusk (1997)
Bändien nimet ovat osin tuttuja, osin täysin vieraita. Celtic Frost on jonkin sortin metallipioneeri, vaikka bändin uutta levyä sattumalta radiosta kuultuani totesin, että onpas helevetin synkkää – sedät ei jaksa enää vissiin muuta ku murjottaa. Sen sijaan vuoden 1984 Morbid Tales kuulosti hauskalta, jopa punkahtavalta. Morbid Angel on minulle yhä täysin pimennossa, mikä hevistä puhuttaessa kuuluu tietysti asiaan – eihän tässä missään valoisissa tunnelmissa liikutakaan. Kolmantena listalla on sit levy, jonka olemassaolosta en edes tiennyt, koska minulle Sepultura iski vasta Arisen (1991) ja Chaos AD:n (1993) myötä. Ihan ok:lta se vähällä kuuntelulla kuulosti, pitänee joskus tutustua tarkemminkin, jos vaikka levy tulee hankittua. Neljäntenä ja viidentenä ovat sitten bändit, joiden olemassaolostakaan en tiennyt. At The Gatesista en osaa vieläkään sanoa yhtään mitään, mutta Emperorista on jo jotain havaintoa. Aika mustissa meiningeissä mennään.
Sam Dunnin listan kolmas ja uuden vuosituhannen (tai maailmanlopun jälkeiselle) puolelle kaartuva osa on seuraavanlainen:
Pro Seminar
Carcass: Symphonies of Sickness (1989)
Meshuggah: Chaosphere (1998)
Enslaved: Mardraum (2000)
Mastodon: Leviathan (2004)
Melechesh: Sphynx (2004)
Ensimmäisenä on levy, joka kuulostaa heti alkumetreiltä sellaiselta, että jos et ole metallisti, et sitä kuuntelemaan pysty – kokeile vaikka. Helevetillistä ulinaa. Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä julkaistu Mesihukan (kuten Stam1nan ja Mokoman poijat bändiä nimittää) kaaosfääri on vähän tutumpi tapaus ja ihan kuunneltavissa olevaa rytmimusiikkia. Meshuggahin uudempaa tuotantoa oleva mielenkiintoinen 21 minuuttia kestänyt yhden biisin sinkku/ep oli vuosi sitten kans kuuntelussa ja jätti positiivisen mielikuvan, joskaan en enää muuta siitä muista kuin tasaisen varman rumpujen nakutuksen. Enslaved on listan kolmas nimi ja siitäkään en tiiä mittään. Saati Mastodonista ja Melecheshistä. Taitaapi olla meikäläisen aika lopettaa listan läpikäynti ja yrittää saada kyseisiä teoksia käsiini ennen ku sanon muuta. Ai niin, paitsi Melecheshistä tiedän sen, että tyypit on lähtöisin Jerusalemista ja yhdistelevät itämaisia ja arabialaisia rytmejä perinteiseen metalliin. Sphynx on kaiketi alun perin joku pienjulkaisu, joka sit räjäytti metallipiireissä pankin (eli alan ihmiset arvostaa…) ja julkaistiin uudelleen. Tai jotain. Ettikää netistä, ketä kiinnostaa.
Palaan nyt siis vihdoin tutkimaan omaa metallipäätäni ja etsimään metallisydäntäni. 1980-luvulla oli pitkä hevikausi, sitten iski hetkellinen metalli(ca)kausi muun rytmimusiikin kuuntelun vallatessa alaa, sitten oli angstinen punk-metalli-kausi ja lopulta se jokin viehätys metallista siis tuntui katoavan 1990-luvun puolivälin jälkeen ja popparihippiys valtasi mielen alaa - vain löytyäkseen sitten uudestaan arvaamattomasta paikasta. Nimittäin Mikkelin kirjastosta. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli mollivireistä Suomi-heviä ja aloitti uuden aikakauden suomenkielisessä musiikissa. Pian kaikki halusivat tehdä suomenkielistä heviä. Niskalaukaus oli kuitenkin edelläkävijä ja hieno bändi, onpa sen juntti- tai äijä-aspektista mitä mieltä tahansa. Samaan aikaan Niskalaukauksen kanssa opettelin elämään avioliitossa ja löysin vaimo-hevin eli ns. love-metallin HIM-yhtyeen muodossa. Silti metallisydämeni odotti vielä Niskalaukauksen jäljiltä jotain kovempaa pläjäystä. Mokoma alkoi jo lämmitellä, kunnes Stam1na räjäytti potin. Samaan aikaan, kun lemiläinen poikaporukka alkoi louhia hirvittävän mahtavan energistä suomirässiään, teki turkulainen entinen death-metallibändi Fall of the Leafe hyppäyksen melodisemman metallin, ehkä jopa rokin suuntaan. Kyseiset bändit ovat olleet viime vuosien ehdottomasti parhaat metalliartistit minun musiikkikorvassani. Innostusta herätti myös entisen kajaanin poijan Niko Mankisen liittyminen Misery Inc. –nimiseen ”rikasta rässiä” soittavaan orkkaan, jonka Random End –levy soi alkuvuodesta kovastikin soittimessa ja keikkakin tuli koettua, mikä on meikäläiselle kotipoijalle aika harvinaista herkkua nykyään. Kaipa viimeisen vuoden metalli-innostus –kategoriaan voi laskea myös kaksi ameriikan ihmettä, nimittäin System of a Downin, jonka loistavaa rytmimusiikillista pakettia voinee metalliksikin nimittää ja Kornin, jonka pomppumetallimeiningit jaksoivat jonkin aikaa kovastikin kiinnostaa.
Iron Maiden on tietysti klassikko ja heidän musiikkinsa elementit tuntuvat aina löytävän minusta ystävän. Kun näin Metal: A Headbanger’s Journey –elokuvassa pätkän Arch Enemyä, jossa naisartisti (tai siis metallijumalatar, kuten fanit häntä kutsuvat) karjui aikamoisen hienosti musan kuulostaessa muutenkin hyvältä, innostuin etsimään lisää matskua tästä mystisestä yhtyeestä. Kyseessähän on ruotsalainen orkka, jonka jo aiemmin mainitsemani Carcarssin kitaristi Michael Amott pisti pystyyn 1990-luvun puolenvälin jälkeen etsiessään ”melodisuuden ja aggressiivisuuden toimivaa yhdistelmää”. Alkuaikojen levyillä karjui vielä ukko, mutta uudelle vuosituhannelle tultaessa puhalsivat uudet trendit ja karjumaan otettiinkin akka, saksalainen Angela Gossow. Uusin levy Doomsday Machine (2005) ei ensi kuuntelemalla oikein iskenyt, mutta kuunneltuani valittuja paloja vuosien varrelta, aloin päästä bändin imuun. Iron Maidenia ja Diota kuunnelleet tunnistavat varmasti melodisen mätön seasta tutun kuuluisia killeririffejä, jotka osuvat, uppoavat ja jäävät päähän soimaan. Sanoituksissa viljellään iskulauseita, joihin voi hyvillä mielin yhtyä ja paketti vetää koko ajan enemmän puoleensa. Live-DVD nimeltään Live Apocalypse näyttää energisen ja yleisön täysin villitsevän yhtyeen, jossa yhdistyy tekninen taituruus, hienot melodiat ja solistin mieleenpainuva ulosanti. Vielä on monta levyä, joihin en ole tutustunut, mutta odotan jo innolla. On aina yhtä mahtavaa löytää timantti heinäsuovasta!
