25.5.06

vappaapäevä

Nyt on helatorstai. Hakiessani eilen poikaani päiväkodista, haukottelin äänekkäästi ja päiväkodin täti totesi siihen, että no onneksi huomenna voi nukkua pitkään. Tokaisin, että ai jaa, voi vai, ei meillä ainakaan. Meillä ainakin herätään aina just silloin, kun poika haluaa, oli sitten juhla tai arki, pyhä tai vähemmän pyhä. Puoli kahdeksaan sentään nukuttiin, vaikka poika tulikin joskus vissiin kuuden aikoihin keskeemme. Sitten alkoi ”arkinen” aherrus. Aamupissa, aamupala, aamuhampaanpesu, aamu-lastenohjelma, aamukahvi, aamuleikit. Tietenkin töiden ja viikonloppumenojen vuoksi rästiin jääneet kotityötkin oli tehtävä. Tänään on siis imuroitu, pyykätty, tyhjennetty ja täydennetty astianpesukonetta. Ruoka piti kans loihtia, jolloin onneksi viimeisillään raskaana oleva vaimonikin jaksoi pojan kanssa ulkona touhuta.

Ulkona ehdin myös käydä ja sielläkään en välttynyt työnteolta, kun pitkään mielessä siintänyt pensasaidan lyhentäminen oli tietenkin pakko tehdä just tänään, eikä myöhemmin, koska olen huomannut, että kun asioita lykkää, niin niitä lykkää sitten hamaan tulevaisuuteen – nytkin tuo pensasaitahomma oli lykkääntynyt viime kesästä....Sit vielä poijan kanssa jalkapalloa liukkaalla ruoholla vesisateessa ja tyhjyyteen tuijottelua pojan ruvettua rakentamaan ”hienoa maalia”.

Tähän aikaan tulen yleensä töistä ja heitän aivot narikkaan odotellen iltaa ja nukkumaan menoa. Nyt huomaan ehtineeni tehdä päivän aikana vaikka mitä enemmän ja vähemmän hyödyllistä sekä ehtineeni leikkiä ja touhuta poikani kanssa, mikä tuntuu hyvältä. Selkä on kipee ja väsyttää, mutta sauna on lämpiämässä. Huomenna taas töihin lepäämään.

18.5.06

Mistä henkilökohtainen onneni koostuu ja mikä sitä onnea varjostaa

Olen onnellinen mies, enkä häpeä, pelkää tai oudoksu sen toteamista. Silti sen ääneen sanominen tuntuu kahdenkeskisessä keskustelussa joskus vaikealta. Vanha sanontahan kuuluu jotakuinkin "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja jos joku niin minä sen kätkemisen olen oppinut. En ole saanut perheeltäni mallia, jossa tunteet välttämättä avoimesti näytettäisiin sellaisina kuin ne ovat. Tämä pätee sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Olen siis jossain mielessä ehkä sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunutkin. Olen kuitenkin kehittynyt tunteiden näyttämisen taidossa. Sen jalostamisen aloitti rakas vaimoni, joka on elämäni nainen. Vaikka onni oli viime vuonna kortilla, kun aviokriisi nosti rumaa päätään ja olo oli lähinnä onneton, tapahtunut ei enää ahdista. Olemme vaimoni kanssa vaikeat asiat yhdessä kohdanneet, keskustelleet ja käsitelleet. Olemme yhteistuumin suuntautuneet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, joka ei ole harmaa möykky vaan odotuksia täynnä. Tunteiden näyttämisen pidemmälle jalostamisen arkkitehti taasen on ollut rakas poikani, joka on pakottanut kohtaamaan heikkouteni ja vahvuuteni ihmisenä. Kun ajattelen mitä tahansa yksittäistä asiaa elämässäni, mitä ilman en haluaisi elää, olisi se poikani. Ilman häntä viime vuosikin olisi varmasti ollut paljon vaikeampi kohdata. Voisi jopa sanoa, että poikani ja hänestä huolehtiminen on ehkä paras syy elää ja vieläpä niin, että pidän itsestäni huolta.

Onneni ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, että sen voisi kuitata sanomalla, että vaimo ja poika, siinäpä se. Onneni on onnistuneita palasia elämää. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja esimerkiksi siihen, että kotini ei ole vain fyysinen asumus vaan oikeasti tärkeä paikka, jossa näkyy perheemme arki. Joskus saatan käyttää arkea synonyyminä tylsälle perhe-elämälle, mutta oikeastaan juuri se ”tylsä arki” on parasta elämässä. Mukava koti, ihana perhe. Siinä hyvät lähtökohdat. Sen lisäksi saan tehdä työtä, josta pidän suurimman osan ajasta tosi paljon. Lähin työkaverini on minulle hieno kollega ja ystävä. Nautin työssäni ihmisten kohtaamisesta ja ammattitaitoni haastavista tehtävistä. Lisäksi se turvaa taloudellisen tilanteen, koska tottahan onneen pieni ripaus taloudellista tyytyväisyyttäkin tarvitaan. Raha ei tuo onnea, mutta ilman rahaakaan ei oikein voi nykymalliin elää.

Tyttäreni, jonka äiti ei ole vaimoni, merkitsee minulle kaksijakoista onnea. Se on muistutus siitä, että aina ei elämä ollut perheharmoniaa, vaan mukaan on mahtunut myös yksinäisyyttä, ahdistusta ja uuden henkilökohtaisen onnen etsintää. Viime vuotisesta suhteestani syntyi tänä vuonna tytär, jonka kanssa en elä yhdessä, mutta jonka isä olen ja toivonkin jatkossa pystyväni isänrakkautta myös hänelle tarjoamaan. Toki tytärtäni rakastan ja hänelle parasta toivon, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen suhteeseen, mikä minulla on poikaani, jonka kasvun ja kehityksen olen nähnyt ja kokenut läheltä. Tyttärelleni olen etävanhempi ja vaikka mahdollisuuksia olisi, en ole vielä kovinkaan aktiivisesti kyennyt isyyttä toteuttamaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on hyvä äiti, jonka uskon pystyvän huolehtimaan ja rakastamaan tytärtäni niin, että hänestä tulee kaikesta huolimatta ehjä ihminen.

Tulevana kesänä saamme vaimoni kanssa toisen lapsen ja poikani saa tytärpuolen lisäksi veljen. Se tulee olemaan varmasti yksi elämäni hienoimpia ja samalla haastavimpia asioita.

Vanhempani ja siskoni ovat minulle myös onnen lähde, vaikka aina sitä ei muista onnen tekijäksi lukea. He ovat kuitenkin ne verisukulaiset, joista turvaa hädän hetkellä voin aina etsiä ilman ennakkoluuloja tai epäilystä siitä, ettenkö tukea saisi, jos sitä oikeasti tarvitsen. Isäni ja äitini ovat minut luoneet ja geeneissäni kannan heidän perimäänsä. Vaikka joskus tuntuu, että äitini tai isäni ominaisuudet ottavat päähän, niin toisaalta minussa on niin paljon samaa kuin heissä, että olisi sama kuin katsoisin peiliin.

Appivanhemmatkin merkitsevät minulle paljon. Vaimossani näen heidän vaikutuksensa ja poikani on sekä omien että appivanhempieni jälkeläinen. Suvussa on voimaa ja veri on aina vettä sakeampaa.

Mikä sitten varjostaa onneani? Oikeastaan kaikki, mikä uhkaa noita edellä mainittuja onnen tekijöitä.

Pelkään poikani turvallisuuden ja hyvin voinnin puolesta ja tahdon hänen parastaan. Sanomattakin lienee selvää, että toivon samaa tyttärelleni ja tulevalle lapselleni. Poikani suhteen tunnen joskus epätoivoa, kun en jaksa arjessa antaa hänelle muuta kuin käskyjä, rajoja ja ajoittain pelottavia raivokohtauksia. Uskon ja toivon, että annan kuitenkin pojalleni niin paljon rakkautta, että hän näkee ja kokee minut ennen kaikkea rakastavana isänä, eikä ikävänä komentelijana. Tyttäreni osalta onneani varjostaa se, etten voi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin muun perheeni kanssa ja pelkään, että hän ei myöhemmin elämässään koe saaneensa minulta isänrakkautta. Toivon silti siihen pystyväni.

Vaimoni osalta toivon, että emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen kuin viime vuonna. Mennyt voi olla synkkä varjo, mutta onnemme on sen valollaan voittanut, enkä haluaisi sitä enää toistamiseen menettää.

Onneani varjostaa joskus myös kykenemättömyys tuntea empatioita isovanhempiani kohtaan, joihin tunnen menettäneeni kontaktin. He ovat vanhoja ja kuolevat todennäköisesti lähivuosina, jolloin saatan katua, etten ole pitänyt heihin enempää kontaktia. Silti en pysty väkisin ylläpitämään jotain, mitä ei ole enää, tai ehkä koskaan, ollut. Toivottavasti välini omiin vanhempiin ja appivanhempiin säilyvät sen verran hyvinä, että en koskaan menetä yhteyttä, mikä minulla heihin on, sillä sen yhteyden katketessa voisi käydä niin, ettei se enää koskaan uudelleen rakentuisi ja olisi pian yhtä etäinen kuin minulla on nyt isovanhempiini.

Ystäviänikin haluaisin nähdä useammin, mutta he ovat kaukana joko fyysisesti tai sitten muuten elämäntilanteeseeni sopimattomasti. Sukulaisissani on ihania ihmisiä ja silloin tällöin kaipailen myös vanhoja, ehkä jo menetettyjä ystäviä ja tuttuja, joita harvoin tai en ehkä koskaan enää tapaa. Haluaisin pitää enemmän ja syvällisemmin yhteyttä ihmisiin, jotka merkitsevät tai ovat merkinneet minulle paljon, mutta aika ja jaksaminen eivät arjessa siihen useinkaan riitä.

Olen siis onnellinen, vaikka onneni ei olekaan kaikkivoipa ja täydellinen. Kukapa täydellistä elämää ja satumaista onnea nyt kaipaisikaan – eihän se tuntuisi miltään, jos aina ois happy happy joy joy. Välillä tarvitsee oikeasti hetkiä, kuten Stam1nan kappaleessa Ovi, jossa muistojen taakka painaa ja joutuu miettimään, missä on koti ja ehkä se onnikin: ”Ovi on raskas avata, suljen sen, suljen sen, tiedän mitä on oven takana, sen lukitsen, pois kuljen. --- Olenko kotona, olenko kotona, olenko kotona vai ovenko takana vain?” Ja lopetettakoon uuteen mottooni: Kel onni on, se onnen näyttäköön! Minäkin yritän muistaa näyttää sen päivittäin ainakin rakkaalle vaimolleni ja lapsilleni.

Ulkonäkö ja erilaisuuden hyväksyminen

Katsoin eilen illalla dokumentin neurofibromatoosi-potilaista. Sairaudessa kehittyy kasvaimia hermokudoksiin esimerkiksi pään alueella ja kasvaimet haittaavat elämää sekä ulkoisia kasvaimia että tuskallisia hermokipuja aiheuttaen. Itse asiassa tunnen yhden ihmisen, joka kärsii samasta sairaudesta. Aloin miettiä dokumentissa esiteltyjen kolmen ihmisen elämää ja sitä yhteistä tekijää, että ulkonäkö – tai poikkeava sellainen – on määritellyt ja määrittelee paljolti heidän itsetuntonsa ja identiteettinsä. Se ei johdu kuitenkaan heistä itsestään, vaan ympäristön eli muiden ihmisten suhtautumisesta. Eipähän sille kai mitään voi – ihminen on pinnallinen. Näköaistilla on varmastikin joku biologinenkin tekijä löytää sopiva lisääntymiskumppani tai erottaa vihollinen ystävästä, mutta nykymaailmassa noille asioille on niin monta muutakin määrittäjää, että näköaistin aiheuttamat tuntemukset aivoissa pitäisi pystyä käsittelemään ja olemaan erilaisuutta kohtaan suvaitsevainen. Se ei ole kuitenkaan aina helppoa ja on inhimillistä olla myös sillä tavalla heikko, että vierastaa aluksi kaikkea outoa, erilaista ja kummallista. Se voi joskus olla toisen ihmisen naama tai kävelytyyli tai takapuolen leveys, mikä ensi näkemällä aiheuttaa reaktion, joka on erilainen eri ihmisillä, eri elämäntilanteissa, eri ikäisinä.

Ajatukseni tämän kirjoittamani taustalla on se, että yksi syy onneen voi olla vaikkapa hyväksyntä ihmisiltä, vaikka olisi erilainen, sairaudesta tai muista tekijöistä johtuen. Syytä olisi olla onnellinen myös siitä, jos saa olla ns. tavallinen tai edes enimmäkseen terve, koska sitä tuskaa on vaikea ymmärtää, minkä monen eri sortin syrjintä sen kohteena olevassa ihmisessä aiheuttaa. Yksinäisyys tappaa hitaasti ja rumasti. Toivon, että olen elämäni aikana pystynyt antamaan edes joillekin ihmisille tunteen siitä, että minä hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, vaikka olisivatkin joidenkin toisten mielestä huonolla tavalla erilaisia. Pyrin siihen toimissani, vaikka tiedän, että minuakin ohjaavat samat vaistot ja tunteet kuin kaikkia muitakin. Ei suvaitsevaisuutta tai erilaisuuden hyväksymistä opita hetkessä, eikä se välttämättä tarkoita, että koskaan kykenee suvaitsemaan tai hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, mutta se jo olisi tarpeeksi, että pystyisi samaistumaan edes hetkeksi ”erilaisen” asemaan ja kohtelemaan tätä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, olipa millainen tahansa.

Minullakin on ollut ja on yhä joskus ulkonäköni suhteen komplekseja. Pienenä minulla oli suhteellisen isot korvat muuhun päähän nähden ja minua haukuttiin dumboksi. Samoin joillekin oli aina jostain syystä tarpeellista huomauttaa hieman vinoista silmistäni. Oman vartaloni olen aina kokenut jotenkin kömpelönä, löysänä ja rumana. Kun otin ensimmäisen korvakorun, koin jonkin sortin vaiheen, jossa ehkä häpesin korvakorua ja kun otin vuosi sitten korun toiseen korvaan, koin jälleen samanlaisen vaiheen. Vaikka käytän aika tylsän normaaleja vaatteita, tulee joskus mieleen, että ovatko nekin jotenkin outoja jonkun mielestä, varsinkin töissä. Nuorempana muistan joskus häpeilleeni pitkää tukkaa ja pitäneeni sitä takana kiinni, jotta se olisi siisti ja näkymätön. Olen, kuten huomaatte jo edellä mainituista esimerkeistä, hyvin tavallinen ja massaan sulautumiseen pyrkivä ihminen, mutta silti tai juuri siksi olen myös nauttinut kaikista niistä asioista, jotka ovat edes hiukan erottaneet minua suurimmasta osaa ihmismassoja. Pitkä tukka ei kuitenkaan ollut joka miehen tukkamuoti ja olen sitä värjännytkin. Korvakoruja ei ole joka miehellä, eivätkä kaikki käytä mustaa vakosamettitakkia, jossa on lapset ensin –pinssi. Kaikilla ei myöskään rehota parta valtoimenaan. On vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty. Se, että on oma itsensä ja millainen kulloinkin haluaa, on eri ihmissortin hommaa, kuin tämmöisen pienen ujon pojan.

Kaikki tämä oman ulkonäköni pohtiminen ja kompleksit tuntuvat niin kovin turhilta, kun ajattelee ihmisiä, jotka eivät voi syystä tai toisesta edes halutessaan sulautua massaan vaikkapa sitten ulkonäköön vaikuttavan sairauden vuoksi. Sympatiseeraan heitä ja haluaisin omalla käytökselläni viestittää, että he ovat tärkeitä ihmisiä, eikä heitä ole syytä vieroksua, hylkiä tai kummastella. Olen onnellinen, että voin olla nykyään suht tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja toivon, että se tekee minusta vahvemman kohdata erilaisuutta ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi samalla tavalla tyytyväisiä itseensä olla, vaikka olisivat muuten kuinka ihania ihmisiä. Ikävä kyllä suurin osa ihmisten välisistä kontakteista on pinnallisia kohtaamisia, joissa ei päästä pintaa syvemmälle. Tällöin tavoite jokaisen kohtaamisesta samanarvoisena ja yhtä tärkeänä ihmisenä kuin itse, on joskus vaikea tavoite, ellei mahdoton. Joitakin ihmisiä ei halua kohdata, joitakin ei uskalla. Joitakin ei vaan kerta kaikkiaan huomaa tai ehdi huomioida. Ehkä ei ole tarviskaan, mutta ylenkatsomista ja halveksuntaa en haluaisi kenenkään joutua kokevan pelkästään ulkonäöllisistä syistä.

15.5.06

Blogin(i) merkitys

Viime aikoina on ollut lähipiirissä puhetta blogeista ja niiden merkityksestä. Sisältöjä on monenlaisia: Yksi kirjoittaa pääasiassa lapsestaan, toinen mieltään painavista asioista ja kolmas kirjoittaa vain kännissä. Neljännellä ei tunnu olevan oikein mitään erityistä sanottavaa, mutta haluaa kuitenkin jakaa ajatuksiaan ja kuulumisia ystävilleen. Viides esittelee aikaansaannoksiaan. Kuudes kertaa elämäänsä menojensa kautta. Seitsemännelle tuntuu olevan tärkeätä blogijoukon ajatusmaailma ja yhteisöllisyys. Kahdeksas miettii bloginsa merkitystä. Onko sitä? Jos on, niin kenelle?

Blogi on useimmille jonkin sortin päiväkirja. Se ei ole salainen ja harva kirjoittaa varmastikaan syvimpiä tuntojaan. Ainakin niitä tuntoja yleensä kaunistellaan. Ehkä se on hyvä asia, jos ajattelee sitä, miten väärin asioita voi tulkita. Tosin onko vääriä tulkintoja olemassakaan? On vaan erilaisia näkökulmia asioihin. Ihmiset pitävät eri asioista ja inhoavat eri asioita. Kun niistä kirjoitetaan tavallaan kasvottomina, voi niihin myös vastata yhtä kasvottomina. Eleet, äännähdykset, äänenpainot, sanavalinnat, kuuntelu…monia asioita puuttuu kirjoitetusta sanasta. Se on kova ja kylmä ja suora ja ehdoton. Se on tylsä ja tyhjä ja tyhmä. Se on raaka. Se on tulkinnanvarainen ja siksi niin vaarallinen. Mutta se voi olla myös tarkoituksella kaikkea sitä ja samalla paljon enemmän. Vaikuttamaan pyrkivä kirjoittaja tietää, miten toimia, jotta herättäisi reaktioita. Ja siihenhän jokainen kirjoittava kai pyrkii - vai pyrkiikö? Entäs jos joku haluaa vaan kirjoittaa tuntojaan ilman, että herättäisi muiden tuntoja? Tai haluaa kirjoittaa, mutta silti suojautua, olla vain harvoille ja valituille esillä ajatuksillaan toivoen niille vaikkapa vain hiljaista hyväksyntää? Silloin blogi ja yleensäkin internet on väärä paikka kirjoittaa. Tuntuu hassulta ajatukselta, että kirjoittaa julkisesti internetiin, joka on periaatteessa kaikkien tavoitettavissa, mutta kuitenkin haluaisi rajoittaa lukijakuntaa. Toisaalta se ei ole yhtään outo ajatus, mutta siitä herää silti kysymys: Miksi sitten kirjoittaa blogia?

Itselläni on pitkään ollut tarve saattaa ajatuksiani kirjoitetun tekstin muotoon. En ole maailman syvällisin ihminen missään mielessä, enkä varsinkaan puhujana. Joskus on kuitenkin tarve purkaa omia ajatuksia ja kirjoittamisen olen havainnut sekä hyvin terapeuttiseksi että itseäni viihdyttäväksi tavaksi koota ajatukset yhteen ja joksikin suuremmaksi kuin kuin mihin puhuttu sana taipuu. Tyydytys kirjoitetun tekstin oivalluksista kasvaa moninkertaiseksi, kun saa tarjota tekstin muiden luettavaksi. Palaute tekstistä aikaansaa tunteen, että ajatuksillani on merkitystä, vaikka palaute olisikin vain toteamus, että luinpa juttusi. Pohjimmiltaan kirjoittaminen on siis minulle egoni pönkittämistä, heh. Jotenkin minulla on kuitenkin semmoinen tunne, että suurimmalla osalla kirjoittavista on samanlainen tarve. Tulla kuulluksi, taikka luetuksi – olla olemassa, olla näkyvä; Olla kaiken lisäksi hyväksytty. Veikkaanpa, että useilla kirjailijoilla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö. He eivät ole mitään, elleivät he kirjoita. Sama ajatus pätee moniin muihinkin luoviin henkilöihin. Oma luomus on tärkeä, koska se määrittää itseyden ja jos sitä vähätellään tai mitätöidään, alkaa välittömästi kiehua päässä ja herää suunnaton tarve iskeä takaisin. Ehkä tämmöisillä kirjoittamisesta nauttivilla henkilöillä kuten minä ja varsinkin ”oikeilla” kirjailijoilla on kuitenkin vaikeinta kestää kritiikkiä – niinpä heidän tavoitteenaan on kumota vastaväitteet ennen kuin niitä pääsee edes esittämään.

Siinä on kirjoittamisen ongelma, olipa se sitten blogi tai kirja – se on niin ehdoton. Totuushan se ei missään nimessä ole, sillä totuus on on taas yksi näitä tulkinnanvaraisia asioita. Se on mielipide ja jokaisella on omaan mielipiteeseensä oikeus. Se ei tosin aina ole kohtuus. Ja perustelut usein ontuvat. Se oikeus tulkintaan ja lukijan mielipiteen muodostukseen tuntuu usein unohtuvan, kun kirjoittaa. Se unohtuu sekä kirjoittajalta että myöhemmin kirjoitusta lukevalta. Ajatus kirjoituksen takana ehtii muuttua moneen kertaan, jopa kirjoittajalla. Ehkä kirjoittaja on jotain mieltä, ehkä ei, mutta lukijan mielestä kirjoittaja on ehdottomasti sitä mieltä, kuin mitä lukija tämän kirjoituksen perusteella arvelee. Pahimmillaan esimerkiksi hyväntahtoisuus muuttuu lukijan päässä pahantahtoisuudeksi ja vastaus kirjoitukseen on asteen verran vähemmän hyväntahtoinen, mikä herättää taas alkuperäisessä kirjoittajassa astetta vähemmän hyväntahtoisen ajatuksen, joka taas vastaukseksi kirjoitettuna on entistä vähemmän hyväntahtoisempi ja niin edelleen. Blogeissa on vastavuoroisuutta, joka voi toimia hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.

Olen saanut kuulla tuttaviltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani kommentteja tyyliin "olipa yllätys, luin siitä blogistasi" tai "kuulin tapahtuneesta, kun olit kirjoittanut siitä blogiisi". Se on yksi syy pitää blogia – räväyttää esille elämäni. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä elämääni kuuluu, hän voi lukea siitä blogistani. Toisaalta se on näille minusta syystä tai toisesta kiinnostuneille ihmisille ansa – ehkä voin antaa heille ajattelemisen aihetta ja jotain merkityksellistä, enkä vain tarpeetonta tai tarpeellista informaatiota minusta ja elämästäni. Välillä blogini on Ilta-Sanomat, välillä tietosanakirja. Välillä kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua, välillä asioista, jotka ärsyttävät minua ja välillä asioista, jotka huvittavat minua. Välillä haluan provosoida, välillä olla hyvinkin sovinnainen. Silti pääasia on se, että kirjoitan blogia, koska haluan kirjoittaa ja ilmeisesti myös haluan, että kirjoituksiani luetaan. Kiitos siis varsinkin kirjoituksiani kommentoiville – rakkaussuhteeni kirjoittamiseen janoaa vastarakkauttanne.

Mutta onko blogillani merkitys tai merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä, onko sillä merkitys tai merkitystä? Vastaan itse, koska blogi on itsekäs mielenilmaus: Sillä on merkitystä, varsinkin minulle, ja sen merkitys on olla yksi kanava purkaa ajatuksiani ja jakaa niitä läheisille ihmisille. Sillä voi olla monenlaisia merkityksiä, joista jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Se on vaan tyypin höpinää. Tyypillä on tuossa kyllä hyvä pointti. Onpa tyhmä juttu. Jahah, vai tuollaista. Katos, tuollahan on samanlaisia fiiliksiä asioista kuin mulla. Mitä se nyt tuommoista meni kirjoittamaan. Onpa kiva, että edes blogin kautta tietää, mitä sille kuuluu. Onpa pitkä juttu, en jaksa lukea...

5.5.06

Elokuvien merkityksestä

Vietimme viime viikonloppuna vaimon kanssa oikein kunnon elokuvaviikonloppua, kun poikakin lähti mummolaan yökylään. Päädyimme ensin elokuvateatteriin ja sitten vielä videovuokraamon kautta kotiin. Ja kun videot seuraavana päivänä palautettiin, tuli vielä vuokrattua yksi leffa lisää. Olivatko elokuvat vain ajanvietettä vai oliko niillä jotain syvällisempää merkitystä?

Elokuvateatterissa kävimme katsomassa uusintakierroksella olevan FC Venus -leffan. Tämä suomalainen viihde-elokuva kertoo jalkapallosta ja parisuhteista - tai siis siitä miten ne yhdistetään. Elokuvan miesporukka pelaa ja seuraa intohimoisesti futista, jolloin naiset (ja yksi mies) jäävät ”futisleskiksi”. Tämä juonikuvio totta kai kolahtaa meikäläiseen, futisfaniin, ja uskoakseni myös vaimooni, futisleskeen. Toki täytyy todeta, että oma pelaamiseni on jäänyt viime vuosina, mutta jalkapallon seuraaminen televisiosta ja internetistä sekä siitä kirjoittaminen on sekin aikaa vievää puuhaa. FC Venus on hauska elokuva kaikille samanlaisessa tilanteessa eläville. Se on romanttinen komedia, jonka merkitys (”sanoma” lienee liian suuri sana tässä yhteydessä) löytynee siitä, että parisuhteissa on löydettävä tasapaino omien mielihalujen ja toisen kunnioittamisen välillä. Lisäksi jalkapallo kuvataan yhdistävänä tekijänä, niin kuin se oikeasti onkin. Katsokaapa vaikka tulevana kesänä jalkapallon MM-kisoja, jossa on mukana joukkueita jokaisesta maailman kolkasta. Siellä kohtaavat kulttuurit hyvässä hengessä ja valtioiden, uskontojen ja rotujen väliset skismat jäävät taka-alalle jalkapallon toimiessa yhteisenä kielenä. FC Venus yhdistää vielä kuvioon sukupuolten (sekä eri sukupolvien) yhteistoiminnan ja on nautittava elokuvakokemus.

Vuokraamosta löytyi kaksi elokuvaa, joiden maailma oli kaukana toisistaan. Harry Potter ja liekehtivä pikari on nuorten seikkailu-/fantasiaelokuva, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vai onko? Itse asiassahan se kertoo nuoren miehen murrosiästä, kun tytöt alkavat kiinnostaa ja liekehtivä pikari onkin siis fallos-symboli. Hehheh. Toinen leffa, jonka vuokrasimme oli The Yes Men, hauska pienimuotoinen dokumentti kahdesta miehestä ja heidän avustajistaan, jotka pyrkivät nostamaan globalisaation haittoja yleiseen tietoisuuteen. Elokuva soljuu helposti eteenpäin naureskellessa lähinnä tiedotusvälineille ja eri organisaatioille, jotka kutsuvat Jees-miehet paikalle luullen näitä WTO:n globalisaatioasiantuntijoiksi. Miehet panostavat ulkoasuunsa sekä esitysten rakenteluun ja menevät täydestä sekä televisiossa että luentosaleissa, vaikka heidän esityksensä ovat täynnä ”omituista” asiaa, jonka on tarkoitus herättää ihmisiä tajuamaan globalisaation huonot puolet. Elokuva sai minut ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän tuollaisia rohkeita ja asiaansa uskovia ihmisiä, jotka lähestyvät yhteiskunnallisia epäkohtia niin fiksusti, että heitä oikeasti kuunnellaan.

Kun sitten seuraavana päivänä palautin vuokraleffat, innostuin ottamaan vielä yhden leffan sunnuntai-illan ratoksi. Suomalainen nuorisoelokuva Tyttö sinä olet tähti on kerännyt kehuja ja ollut myös katsojamenestys. Leffa yhdistelee hiphop-kulttuuria, komediaa ja romanttista nuorisoelokuvaa taitavasti - tyypit eivät ole pahvisia, vaan uskottavia ja kiinnostavia. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kyytiä saavat niin musiikkiteollisuuden ahneet tuottajat kuin lapsiensa ”parasta” ajattelevat vanhemmat. Elokuva on hieno kuvaus erilaisuuden hyväksymisestä, rakkaudesta ja unelmien tavoittelemisesta. Raikas ja iloinen sekä elämänmyönteinen nuorisoelokuva on tämmöisen jo kolmenkympin rajapyykin ylittäneenkin perheellisen mieleen, koska unelmia ei pitäisi koskaan haudata, vaikka keskiluokan arkeen uhkaakin hautautua.

1.5.06

Odotusta

Odotan monia asioita. Joitakin asioita odotan innolla, joitakin muuten vaan. Jos ei ole mitä odottaa, tuntuu elämä tyhjältä.

Isoin asia, jota odotan, on luonnollisesti uusi lapsi perheeseemme. Sen olisi tarkoitus pullahtaa Lauran masusta kesäkuussa, joten odotusta on enää kuukausi ja risat jäljellä. Pisimmillään siihen menee vielä kaksi kuukautta. Odotusta on kestänyt jo seitsemisen kuukautta. Se on ollut jännittävää aikaa, tosin ei aina niin riemukasta. Lapsen odotus ei ole helppoa. Täytyy valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti – varsinkin äidin myös fyysisesti. Lapsen odotus ennestään kolmihenkiseen perheeseen on ehkä jopa jännittävämpää, kuin ensimmäisen lapsen odotus, mutta toisaalta siitä ei ole jaksanut ylen määrin innostua. Tavallaan nyt elää vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvahässäkkää ja rutiinien opettelua, joten odotus on siinä mielessä hillittyä, joskin koko ajan mielessä.

Kesään liittyen odotan myös kesälomaa. Se alkaa kaksi päivää ennen vauvan laskettua syntymäaikaa ja kestää kuukauden. Odotan sitä innolla ja se on todella tarpeen, koska vauvan kanssa tarvitsee täysipäiväistä harjoitteluaikaa ennen paluuta arkeen, johon kuuluu myös töissäkäynti.

Odotan myös kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon MM-kisoja. Voi tosin käydä niin, etten ehdi niitä paljon seuraamaan, koska sekä uudelle tulokkaalle että esikoiselle on varattava aikaa ja matsit kestää kuitenkin kaksi tuntia taukoineen. Toivottavasti edes Englannin matsit kerkeis kattoa, sitä ainakin odotan.

Lähempänä ja jo muutaman viikon sisällä selviäväksi odotan toista jalkapalloon liittyvää asiaa. Kausi on tullut jälleen seurattua Englannin valioliigan Tottenham Hotspurin otteita. Spurs, jonka fani olen, pelaa huippukautta ja sillä on harvinainen mahdollisuus päästä ensi kaudeksi Mestareiden liigaan. Se on lähellä, mutta riippuu vielä monista tekijöistä. Odotan kauden päätöstä mielenkiinnolla.

Odotan jo kuukauden viimeistä päivää, vaikka nyt on vasta ensimmäinen, koska työnantajani palkkatoimisto ei ehtinyt käsitellä varallaolokorvauksiani ja palkkani viime kuulta jäi niin pieneksi, että kun maksoin kolmen kuukauden elatusavut tyttäreni äidille, tontin vuokran kaupungille, sairaan ison sähkölaskun ja muita laskuja, totesin, että en edes saanut palkkaa yhtä paljon, kun minulla on erääntyviä maksuja. Odotan kuukauden vaihdetta toisaalta tosi vähän, koska ensi kuussa tili on taas vastaavasti suurempi.

Odotan lämpimämpiä ilmoja, jotta sähkölasku pienenisi viime vuoden malliin kesällä melkein kaksisataa euroa talven vastaavista laskuista. Odotan sitä taloudellisessa mielessä kovastikin.

Odotan kesää, jotta pääsisi lomalle ja ihastelemaan sitä uutta ipanaa, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin, koska jo nyt on havaittavissa siitepölyallergisia oireita, jotka tekevät elämän ikäväksi. Toisaalta odotan lämpimiä ilmoja ja jopa hellettä, mutta odotan myös syksyä, jolloin ilmat taas viilenevät, eikä tarvitse kärsiä öisestä hikoilusta ja kärpäsistä ja ylettömästä kirkkaudesta päivin öin. Odotan vuodenaikojen vaihtelua tyyneydellä, koska tämän odotuksen kulkuun ei voi oikein pieni ihminen vaikuttaa.

Ihan lähiaikoina odotan ilmestyväksi Stam1nan levyä, joka on bändin toinen levytys. Viime vuonna odotin debyyttiä täysin toisissa tunnelmissa, ahisti. Nyt odotan toista levyä ”Uudet kymmenen käskyä” onnellisena miehenä, mutta silti suurella innolla. Levyn teemana on vapaus ja se sisältää laulaja-kitaristi-sanoittaja Hyrden omat näkemykset perinteisten raamatun kymmenen käskyn merkityksestä nykypäivänä ja hänen elämässään. Sinkkujulkaisu ja radiosta kuulemani biisit ovat olleet älyttömän mielenkiintoisia – kipeitä mutta raikkaita. Odotan rytmi veressä sykkien.

Odotan työnantajaltani tietoa siitä, jatkuvatko työt ensi vuonna vai eivät. Tämä odotus on tympeimmästä päästä. Mikäli minulla ei ole ensi vuonna töitä, on elämän kuviot järjestettävä uudelleen. Toisaalta se voi olla kivaakin, mutta taloudellisesti vaikeata. Odotan tietoa pelonsekaisin tuntein.

Odotan jokaista päivää levollisin mielin, koska onhan päivä vielä huomennakin ja elämä jatkuu kaikista odotuksista huolimatta omalla painollaan. Silti odotan, että jatkossakin elämässäni on kaikenlaista odottamisen arvoista.