Kesäpäiväkirja

Kesä, tuo kärpästen, hien ja valon aika, on ollut vuonna 2016 minulle tähän mennessä tällainen…

Alkukesästä olin vielä duunissa ja ahkeroimme harjoittelijasta kesätyöläiseksi saadun Timon kanssa saadaksemme toisen vuosineljänneksen poistoerän valmiiksi. Samaan aikaan alkoi Lauran pelkäämä koulujen kesäloma, mutta isovanhempien avulla ja tiukan päiväjärjestyksen turvin homma saatiin mainiosti pakettiin. Kesäkuussa alkoi myös lähes odottamatta EM-futis, joka on MM-futiksen ohella aina hienoimpia tapahtumia, joita tulee seurattua. Telkkaria joutui siis tiiraamaan iltamyöhään monet kerrat, mutta pieni väsymys ei haitannut jalkapallomagian antaman sielunravinnon ansiosta. Englanti oli jälleen kerran pettymys ja Spurs-pelaajien otteet eivät suuremmin vakuuttaneet, vaikka yhdessä matsissa Eric Dier pääsikin loistamaan. Spurs-pelaajista Hugo meni pisimmälle eli finaaliin Ranskan kanssa, mutta kisaisännät jäivät Ronaldon loukkaantumisen jälkimainingeissa pienen hurmoksen päälle saaneen Portugalin jalkoihin, vaikka toki matsi oli tiukka ja ratkesi yhteen Ederin jatkoaikamaaliin. Kisojen kuuminta hottia oli kuitenkin Islanti, joka Taisteli isolla viikinkisydämellä puolivälieriin ja sai aikaan fani-ilmiön viikinkikannatushuutoineen. 

Kesävieraita ei ole Kopsalassa hirveästi nähty, tosin olimme myös oikein kunnon kesäflunssassa pari viikkoa ja useampikin etelän vieras jätti sitten tulematta. Ei sillä, että olisi edes ketään erikseen meille kutsuttu – meidän sirkuksessa on ihan riittävästi elämää ilman vieraitakin. Siskoa ja sen perhettä on kyllä jo ikävä, mutta vielä on kesää jäljellä, jospa sitä ensi viikolla…yksi harvinainen vieras tai siis vieraat saatiin kuitenkin kylään; Heikki ja Krista kävivät meillä ja muisteltiin Heikin kanssa, että olisiko ollut about 9v edellisestä tapaamisesta :D Niin se aika rientää. Oli kyllä mahtia nähdä, koska no, mukavat ihmiset on mukavia :) Heikin kanssa oli puhetta tietysti ainakin futiksesta ja musasta. Tulipa todettua, että on jäänyt keikoilla käynti tänä kesänä ihan kokonaan. Runoviikon HC-punk/Suomi-rap –ilta olisi kyllä maistunut. Ja taisihan Gettomasakin käydä keikalla eli näitä Suomi-rapin uudempia kovia tulokkaita. Ehkäpä sitä joskus taas saa aikaiseksi vääntäytyä ihmisten ilmoille ja elävääkin musaa kuuntelemaan…

 

Kesään kuuluu myös lukeminen. Olen aivan helvetin laiska lukija ja väsyn nopeasti, mutta kesälomalla löytyy yleensä hetkiä sieltä täältä, jolloin lukea vaikka sitten pätkä kerrallaan. Luin toki tuossa viime talvena innostuksen vallassa kaikki viisi Antti Tuomaisen eli ”Helsinki noirin kuninkaan” dekkaria, mutta muuten on ollut aika hiljaista, vessalukemisia lukuun ottamatta. Kesän kunniaksi kaivoin esiin vanhan jännärin/dekkarin eli Robin Hunterin ’Neljäs enkeli’ –opuksen, jonka olin lukenut viimeksi joskus teininä. Sehän toimi edelleen hienosti. Tilasin fiiliksissä jopa teoksen kaksi jatko-osaa, jotka ovat jossain netin syövereissä edelleen, koska ne olivat myynnissä jossain erinäisissä kirjakaupoissa Atlantin takana, mutta kaipa ne sieltä joskus saapuvat, kun olen niistä jotain maksanutkin…

Neljäs enkeli innoitti myös etsimään netin syövereistä kyseisen leffan inspiroiman elokuvan. ”Based on” on minusta vähän liikaa todettu kyseisen leffan krediiteissä, sen verran kaukana alkuperäisteoksesta elokuvassa mennään. En itse asiassa ole kyennyt leffaa ensimmäistä varttia pidemmälle katsomaan, koska eihän siinä oikeasti ole mitään alkuperäisestä jäljellä. En tiedä pitikö Robin Hunter tai siis Robin Neillands elokuvasovituksesta, joka tehtiin viitisen vuotta ennen ahkeran kirjailijan kuolemaa. Pääasiassa Neillands kirjoitti ”tietokirjoja” mm. sota-ajoista, mutta jonkun verran myös taiteilijanimillä muuta tuotantoa, kuten Hunterina kolme Simon Quarry –dekkaria, joista kahta jälkimmäistä siis edelleen odotan saapuvaksi...

Vessapokkarina toimi viime ajat ’Veronika päättää kuolla’, jonka sain tänään päätökseen. Jälleen kerran Paolo Coelholta taattua tavaraa: Ajatuksia herättävä, inhimillinen tatsi. Kirjan loppupuheessa Coelho kertoo omasta nuoruudestaan, josta hän on ammentanut kirjan eri hahmoihin omia kokemuksiaan. Hänet vietiin Brasilian sotilasdiktatuurin (1964-1989) aikana kolme kertaa pakkokeinoin mielisairaalaan, koska hän oli vanhempiensa mielestä ”huonossa seurassa” liityttyään harrastajateatteriryhmään. Coelhon mukaan ”taiteilija” oli tuon ajan Brasiliassa yhtä kuin homoseksuaali, kommunisti, narkkari ja vetelehtijä. Kirjassa on myös Coelhomaista huumoria ja magiikkaa; Sairaalan tohtori Igor tutkii potilaidensa pohjimmaista sairautta Vitriolia, toisin sanoen katkeruutta, ja etsii siihen hoitokeinoja eri tavoin. Ainoaksi hoitokeinoksi hän toteaa tietoisuuden elämästä, jonka ainoa lääke on tietoisuus kuolemasta…Coelhon loppupuhe kruunaa kirjan ollen melkeinpä sinänsä aika leppoisan kirjan hyytävintä antia, kun hän kertaa oman elämänsä kokemuksia. Hän kertaa ajatelleensa, että toteuttamiskelpoisin tulevaisuudenvaihtoehto hänelle olisi ollut ryhtyä ”täysipäiväiseksi hulluksi”, mutta yhden uuden sukupolven lääkärin oivallus mahdollisesti pelastaa hänet ja vaikeuksien (mm. kolme tuomiota vankilassa poliittisten mielipiteiden vuoksi) kautta hän päätyy lopulta nelikymppisenä kirjailijaksi.

Oma kesäloma alkoi tutuissa tunnelmissa: Lapset ensin, en nyt niin tiiä siitä ”omasta lomasta”. Ihan mukavasti on kuitenkin puolet lomasta mennyt, eikä tunnu mitenkään rasittuneelta, vaikka lastentarha onkin viime viikonkin täällä pyörinyt. Lapsilla on kuitenkin ollut kivoja pidempiä pätkiä Leinolan mökillä ja Kuru sai olla Lauran vanhempien kanssa Kuhmon mökillä, jonka jälkeen Aarni kävi mummon kanssa Stadin reissulla. Kahden vanhemman poikasen lisäksi kuluvalla viikolla vietettiin Vilmis-viikkoa; Tytär oli meillä viitenä päivänä. Ihan mukavasti meni, vaikka yhtenä iltana totesinkin Lauralle, että kylläpä muuten väsyttää. Sitähän se on tietty, mutta mukavampi on kyllä olla väsynyt siitä, että on touhunnut lasten kanssa ja huolehtinut niiden (ruoka)huoltamisesta, kuin että olisi vaikkapa krapulan takia voipunut.

Siitä puheen ollen, saimme Lauran kanssa neljän päivän lapsivapaankin tälle kesälle, juhlaa! Toki tuli juhlittuakin, pääasiassa parhaassa seurassa, eli keskenämme. Toisena päivänä sentään järkkäsimme erittäin minimaaliset Luola-festarit ts. kutsuimme Juhan kanssamme katsomaan Children of Meniä Luolan viihtyisällä leffasektorilla. Yllätysnumerona oli Buffyn musikaalijakso Once More With A Feeling, joka oli hyvä, mutta illan leffa sen sijaan loistava. Todella upea, ajatuksia herättävä, sympaattinen, komean karhea visio tulevaisuuden brexiteistä ja pakolaiskriisin kärjistymisestä. Toki siinä muutama olutkin maisteltiin Juhan kanssa. Kolmantena päivänä päätettiin pitää sitten poikien ilta. Sekin oli hieman kosteahko, mutta avaruusleffat olivat pääosassa: Gravity eli Children of Men –ohjaaja Cuaronin uusin oli meikäläiseltä tsekkaamatta, joten ensin sen kimppuun. Tekemäni falafel-ateria ei oikein Juhalle leffan ohessa uponnut – kuulemma falafel-pullat maistui kuivalle hiekalle tai jotain vastaavaa :D – mutta onneksi nautittiin vähän kiinteätäkin evästä, kun Juhan hankkimaa jääkylmää Absolutiakin oli melkein pullollinen maisteltava :P

Gravity oli mielenkiintoinen, aika suoraviivainen pläjäys, jossa oli omat hauskatkin hetkensä, mutta pääosassa oli kokea ihmisen pienuus ja selviytyminen lähes mahdottomissa olosuhteissa. Toisena leffana katottiin itselle maagisena elokuvakokemuksena jo aiemmin iskenyt Interstellar, jossa oli Juhalle ennestään liian vähän vaikuttavaa scifiä ja liian paljon tympeää perhedynamiikkaa. Helvetin hyvä leffahan se yhä oli, Juhakin taisi harkita ”pisteiden nostoa” 7/10:stä. Sit vietettiin vielä youtube-talkoita eli Juha soitti elektroa ja minä omituisia suomi-räppäreitä ja Gojiraa. Illan viimeistä leffaa en ihan enää jaksanut, joten Rocky Horror Showta en ole vieläkään jaksanut läpi katsoa. Menihän siinä sitten useampi päivä toipuessa tuosta lapsivapaasta ja monena yönä heräilin vielä lasten tultuakin aivojen toimiessa miten sattuu, ajatusten valvottaessa ja unen häiriinnyttyä. Ei wanha enää jaksa.

Vanhenemisesta tuli mieleen yksi kesän pokkareista, Bernard Cromwellin ”Azincourt”, jossa kerrataan 1400-luvun alkuvuosien taisteluita Englannin ja Ranskan välillä Englantilaisten pitkäjousimiesten näkökulmasta. Mielenkiintoinen teos alkaa varsin brutaalilla kuvastolla sodan kauhuista ja ihmiselämän heikosta hinnasta aikana, jolloin vapaus oli lähinnä lordien ja papiston etuoikeus. Sotilaista puhuttaessa yhdestä tyypistä todettiin, että vanha sotilaaksi – kolmikymppisenä. Helvetin kokenut soturi oli nelikymppinen, toinen jalka haudassa. Sitä vanhemmaksi ei välttämättä sitten selvinnytkään. Aluksi kirjan kuvaukset vihollisen raakuuksista kaupungin valloituksen jälkeen tuntuivat vastenmielisiltä, mutta sitten ne alkoivat asettua kontekstiin ja pohdin itsekseni, että elämä on kuitenkin ollut myös elämistä, eikä vain sotimista. Silti, väestömääriin nähden maailma on ollut aika lailla hullumpi paikka elää siihen aikaan.

Ei hulluus toki ole väistynyt meidänkään ajassamme. EM-futis vedettiin läpi ilman pahempia hulinoita ja onneksi myös ilman pelättyjä terrori-iskuja. Eipä mennyt kauaa kisoista, kun yhdellä kisapaikkakunnista eli Nizzassa nähtiin kuorma-autolla suoritettu väkijoukkoon ajelu ja päälle ammuskelua. Yhtenä yönä Turkissa nähtiin vallankaappausyritys, jonka jälkimainingeissa koko maa on myllätty presidentin valtakoneiston toimesta lähes vallankumoushengessä ja puhdistuksia on verrattu Saksassa 1930-luvulla nähtyyn – tai ehkä vertaus johtuu vaan presidentti Erdoganin väitetystä Hitler-ihannoinnista, mutta sekaisin maa joka tapauksessa on ja tulee olemaan varmasti vielä pitkään. Afrikassa muhii tai on käynnissä useampikin sisällissotaan verrattava konflikti ja Irak-Syyria –akselin uutisiin on jo turtunut. Sieltä tulee vähän väliä uutisia terrorista, joka sivuutetaan länsimaiden mediassa ja ihmisten mielissä, koska jotenkin sitä ei kai enää vaan jaksa huomioida. Tuntuu toivottomalta, että suurvaltapeleissä sekasortoon ajetut maat saisivat enää minkäänlaista turvallista yhteiskuntajärjestystä aikaan, mutta kai se on vaan pakko uskoa, että senkin aika koittaa. Länsimaissakin tapahtuu, viimeksi eilen Munchenissa 18-vuotias nuorukainen, Breivikiä ihannoinut ja joidenkin tietojen mukaan pahasti koulukiusattu poikanen käveli glockin kanssa tavaratalon McDonaldsiin ja ammuskeli muita nuoria huudellen jotain kiusaamiskokemuksiinsa liittyvää. USA:ssa kesä on ollut poliisiväkivallan ja toisaalta muutamien tapettujen poliisien veriseksi värittämää aikaa, eikä meneillään olevien presidentinvaalien voittajakaan – olipa se sitten vihaa lietsova Trump tai opportunisti Clinton – varmasti jätä kääntämättä kiviä löytääkseen jossain vaiheessa joko sisä- tai mieluummin ulkopoliittisen vihollisen, jonne kääntää kansakunnan katseen pois yhteiskunnan todellisista ongelmista. Yhdysvalloissa näyttäisi korostuvan jatkuva ihmisten eriarvoistuminen (jos kohta Euroopan vuosikin on ollut yhtä ”siirtolaisongelmaa”), jonka ohessa jatkuu kuumana perunana jo pitkään tapetilla ollut aseväkivalta. Lisäksi ilmastonmuutoksen myötä syntyy koko ajan lisää ehkä pienemmältä tässä ajassa tuntuvia, mutta tulevaisuudessa tavalla tai toisella kärjistyviä kriisejä kuten Kalifornian vesipula.

Silti tai juuri siksi todellisuuspakoinen kainuulainen perheenisäkin harrastaa amerikkalaisia tv-sarjoja :D Kesällä olemme Lauran kanssa naureskelleet ja ehkä vähän herkistelleetkin New Girl –sarjan kimppakämppiksille ja Brooklyn Nine-Ninen sekalaiselle etsiväporukalle. Outlander-innostus on edennyt kirjojenkin puolelle, kun uutta kautta joutuu odottamaan ensi vuoteen; Laura alkoi lukea ensin kolmatta kirjaa, jonka tilasin, koska itse luen sitä varmaan seuraavan vuoden meikäläisen lukuvauhtia. Hell on Wheels saa päätöksensä tänään ja näemme, onko Cullen Bohannonilla enää tulevaisuutta rautatien valmistuttua. Sarjoissa minua viehättää jatkuvuus verrattuna elokuvien kertaluontoisuuteen. En etsi sarjoista elämänohjeita, vaikka väitänkin, että ne eivät ole tyhjänpäiväistä hömppää – edes komediallisimmasta päästä olevien sarjojen osalta. Paskat sarjat ovat paskoja, niin kuin paskat asiat ovat paskoja muussakin elämässä, mutta minä ainakin saan nautintoa hyvin kirjoitetusta, ohjatusta, näytellystä, lavastetusta, kuvatusta -- jatka listaa kaikilla niillä ammattimaisilla ihmisillä, jotka tekevät huippusarjoja ja toki myös elokuvia -- tv-sarjasta, joka antaa ajattelemisen aihetta, naurattaa, herättää tunteita, mietityttää, saa parhaimmillaan aikaan pitkäaikaista hyvää oloa ja kasvattaa arjen pienten pakollisten asioiden sietokykyä. Se on myös ”taidetta”, hampuusien hommaa ja elämän suolaa. Vaikeinta elämässä on elää, joten miksi ei helpottaa oloaan ja saada inspiraatiota sellaisesta taidemuodosta ja tekemisestä, mikä hyvältä tuntuu.

Elokuvista tv-sarjojen ohella on pakko mainita yksi, joka todella jysäytti hermoon tänä kesänä: Whiplash. Sekä musiikillisesti – vaikken jazzista juuri mitään ymmärräkään – että tunnelmallisesti hiton vahva kuvaus pakkomielteistä niin opettajan kuin oppilaan osalta. Huikea jännite ja sähkö ilmassa, vaikka ruudulla ei tapahdu paljon muuta kuin että tyypit juttelee, väittelee ja musisoi. Eipä tuota oikein voi sanoiksi kuvata, kannattaa tsekata ja ottaa ennen kaikkea audiovisuaalisena kokemuksena, jossa tunne voittaa järjen.

Pelitkin ovat ”taidemuoto”, jos minulta kysytään. Niissä opitaan elämistä siinä missä joskus satoja vuosia sitten opittiin leikittäessä risuista tehdyillä leluilla. Leikki on kuitenkin tärkeintä, se että pelaaminenkin pysyy leikinomaisena ja hauskana, eikä ole pakkosuorittamista tai taistelua. Enkä tarkoita taistelulla pelin sisältöä vaan sitä, miten pelaamiseen suhtaudutaan; taisteleminenhan on meille ihmisille sisäsyntyistä, samoin kilpailu ja ylipäätään noista juontuva luonnonvalintaan kuuluva selviytyminen. En tiedä, onko Pokemon Go:lla merkitystä ihmisen selviytymisessä, mutta ihan varmasti sillä on merkitystä sitä pelaavien ihmisten sosiaalisten suhteiden ja mielenkiintoisen liikkuvan ajanvieton kanssa. Ihan samalla tapaa kuin vaikkapa perinteisemmällä staattisella tekemisellä kuten kirjan lukemisella, joka vanhan kansan mielestä olisi ehkä ”fiksumpaa ja järkevämpää tekemistä” kuin pelaaminen.

Pokemon Go on muuten tullut meidän perheelle kalliimmaksi kuin meikäläisen Travianin pelaaminen. Tai en ole ihan varma, sen verran kauan on tullut pelailtua :D Taas piti uusi Suomen etanaservu (11kk) aloittaa, kun mukava pelikaveri pyysi mukaan ja eihän sitä viitti laiska pelata ilman apuja, joita saa vaan oikealla rahalla. Pokemon Go ei sinänsä maksa mitään, mutta Kurulla kävi kaksinkertainen vahinko pelin parissa: Ensin hajosi oma älypuhelin, sitten äidiltä saatu varapuhelin. Kyseessä on kuitenkin hauska peli(-ilmiö), jonka olen saanut todeta seuratessani Miron ja Vilmiinan sekä monien muidenkin tuttujen Pokemon Go –vöyhötystä somessa ja lehdissä. Olen toki osallistunutkin siihen ainakin välillisesti, kun on tehty aina automatkoilla pieniä koukeroita, jotta on päästy Pokestopin luota hakemaan siellä jaettavia pokepalloja ja muuta tarpeellista. Samoin automatkan varrella olemme käyneet salia valtaamassa Miron joukkueelle, vaikka eihän se kauan hallussa pysy, mutta ainakin saa kouluttaja ja pokemonit kokemusta ja uusia tasoja. Hienoa pelissä on myös se, että se vaatii oikeastikin liikkumista, jotta pokemonmunia saa haudottua ja pelaaminen ei pääasiallisesti onnistu autoillessa – nuo olivat vaan esimerkkejä, miten olen itse sekaantunut asiaan :) Ymmärrän siis innostuksen, mutta onneksi oma ”nokialainen” ei tuommoisia edes pyöritä ja voin keskittyä staattiseen selainikkunaan Travianin parissa :D

Travianiin panin vaihteeksi taas esittelytekstinkin, uuden servun kunniaksi - tässä ilman alkuhöpinöitä:

Olen pitkän linjan travianisti ja saanut kutsumanimeni - tällä kertaa myös pelinikkini - Jimbo aikanaan ensimmäistä tai toista servua pelatessani yhden pelaajapariskunnan yhteistyönä. Perinteinen nikkini jmlbohem oli heille vaan liikaa ja irkissä se alkoi pikku hiljaa vääntyä miksi milloinkin, lopulta Jimboksi. Minua ei kannata sekoittaa Jimb0on, joka myös vaeltaa Travian-servuilla ja on kuulemma helvetin kova travianisti. Minä en, olen vaan sitkeä.

Minulle tärkeintä Travianissa on itse peli ja tekeminen, joka ei vaadi kuitenkaan muusta maailmasta sulkeutumista. Pelaan aika vähän muuten; Tänä kesänä olen myskänyt jonkun verran Steam-alennusmyynnistä ostamiani Stronghold-pelejä, jotka menevät ehkä jopa hitusen verran samaan genreen, vaikka eihän tällaista peliä oikein voi verrata mihinkään muuhun. Travian pyörii 24/7 ja servu kestää jopa 11kk, joten se vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista, ei hetken huumaa. Toki tätä voi pelata aika iisisti aika ajoin, mutta onpa tähän joskus tullut pantua lähes kaikki vapaa-aika liittoja, opsuja, diplomatiaa ja milloin mitäkin "isoa kuviota" pyöritellessä. Toki myös omaan tiliin voi upottaa aikaa vaikka kuinka paljon, mutta ei tämä peli ilman liittotoimintaa oikein iske. Siinä siis toinen tärkeä syy pelata tätä vuodesta toiseen: Ihmiset ja yhteisö pelin ympärillä.

Pelin vahva anonymiteetti mahdollistaa kyllä seikkailun servuilla ja erakkopelailunkin, mutta yhteisöt elävät ainoastaan asioiden jakamisesta. Tarvtaan siis aktiivista liittotoimintaa, pelaajien halua toimia yhdessä, ja myös jakaa osaamistaan niille, joilla on vielä opittavaa. Ja aina on opittavaa, ihan jokaisella! Jos ei muusta, niin ihmisistä, pelityyleistä ja isommassa mittakaavassa strategioistakin. Toki pelikin on muuttunut ajan myötä ja välillä tuntuu oikeasti siltä, että uuden nuoren sukupolven ilmestyttyä kehiin, on itse jo dinosaurus. Turhapa niitä vanhoja on muistella, ei muuta kuin uuteen taistoon, uudella porukalla, uusin kujein.

Pelin oheistoiminnoista irc lienee tärkein - ainakin minun tuntemissa peliporukoissa. Kuulin kyllä, että tälläkin porukalla olisi jonkin sortin whatsapp-ryhmäkin jo olemassa, mutta ei pysty - joku raja se pitää olla jatkuvan päivystämisenkin suhteen. Irkissä on kuitenkin pitkällä tähtäimellä lähes pakko osallistua, jos haluaa tietää, mitä tyypit miettii, koska pelifoorumit ovat yleensä aika hiljaisia ja pelissä viestitellen et voi koko porukkaa tavoittaa, ellet satu olemaan aktiivinen johdon edustaja ja liittoviesteillä pommittaja. Jos jossain, niin irkissä tutustut ihmisiin pelinikkien takana - niin hyvässä kuin pahassa. Itselläni irkin käyttö on vähentynyt olemattomiin, mutta pitäisi nyt taas uuden servun kunniaksi yrittää suoriutua sinnekin. Muuten liittotoiminta jää auttamatta vajaaksi, kun ei tunne muuta porukkaa, paitsi tietysti vanhat tutut, joiden vuoksi ylipäätään tuli taas kerran lähdettyä mukaan...

Tämä taisi kuitenkin olla pelaajaesittelyketju, joten perustiedot kehiin: Kainuun korvessa asuva 42v mies, neljä lasta, kaksi kissaa ja yksi vaimo sekä rintamamiestalo, jota en osaa remontoida. Perhe-elämä vie niin paljon aikaa, etten minä oikeastaan ehdi muuta pitkäjänteisesti harrastaa kuin Traviania ja hyviä tv-sarjoja, joissa on elokuviin verrattuna sitä jatkuvuutta, mitä elämässä etsin, vaikka elänkin aina tätä päivää. Töissä käyn sote-kuntayhtymän ICT-tuessa, josta rekrysin kahdeksan vuotta sitten kesällä ensimmäiset liittolaiset, silloiset työkaverini. Nykyään pelikaverini ovat matkalla mukaan tarttuneita ihmisiä, joiden kanssa muistelemme vanhoja ja mietimme, miten tällä servulla voisi välttää stressin ja liian touhuamisen sekä nauttia ja pitää hauskaa. Toivottavasti tällä servulla pääsisi ainakin tutustumaan mukaviin ihmisiin peleistä parhaimman parissa, vaikka onhan tämä ihan hölmöläisen hommaa, mutta silti jostain syystä mukana pyöritään, vuodesta ja servusta toiseen :)

-Jimbo

Suomen kesä ja kesälomakin jatkuvat vielä, joten pokkareita, tv-sarjoja ja lapsekkaita päiviä on vielä paljon luvassa. Toivottavasti sinne Leinolan mökillekin taas suoriutuisi, siskoa ja kummityttöä on päästävä tapaamaan. Ehkä jopa talviturkin heitto voisi olla edessä tällekin kesää, ei kait tässä wanhaksi kävyksi kannata vielä kovettua.

Edit: Talviturkki heitetty! Knausgårdin pokkareita hankittu entisen lukupinon oheen! Siskon perhe tavattu ja lisää on luvassa! Cullen Bohannonin matka sai tyydyttävän lopun - tai alun! Summa summarum: Hyvin menee, mutta menköön, nyt on kesä!