Ei missään muodossa tai mitassa

Väsynyt, voipunut.

Töissä koittanut yksin riehua,

kun kollegat lomalla ja töitä ois

- vaikka pienelle armeijalle.

Kotona yhä joulun henki lapsissa,

mikä on tarttunut minuunkin,

ettei nukkua malta.

Lomavaihteella illat,

vitonen silmässä päivät.

Työviikot onneksi lyhyitä,

vaikkakin pirun intensiivisiä.

Olo on puhki kaluttu,

mutta lapset jaksaa innostaa

- ja onni on iso,

kun katsoo heitä sekä keskenään,

mun kans,

ja vielä isovanhempienkin ilona,

koska riesahan nuo apinat ei koskaan ole, eihän :)

Tätä kirjoitan,

kun poikaset jäivät isovanhempien hoiviin,

iltasuihkuun, iltapalalle ja unille.

Huomenna nähdään, ihanat lapset!

Tänä iltana isi koomaa omaan tahtiin.

Tahdin antaa Jess and the Ancient Ones,

johon oon rakastunut,

ja jonka viisut soi päässä yötä päivää,

vaikken kuuntelisikaan.

Koko ajan vaan enemmän tekee mieli heitä kuunnella,

loistavaa soittoa ja sydäntä hyvällä tavalla viiltelevää laulua.

Hitaasti, mutta varmasti sytyin bändin meiningille,

biisi kerrallaan, vaikka tuhdeimmat fiilikset irtoaa edelleen

Sulfur Giantsin huikeasta pläjäyksestä

ja Twilight Witchcraftin antamista fiiliksistä.

Jess ja ikiaikaiset antaa mulle tahdin, voiman, rytmin,

joilla mennä kohti yötä

- toivottavasti unten maillekin vielä.

***

Joulun aika oli ja meni.

Ei helevetisti ressannu.

Mummoloitiin, lahjottiin.

Melkein jouduin pukiksi, vissiin.

Enopukki pelasti ja hoiti homman hienosti.

Ehkä sitten ukkina pukiksi.

Böhémien kanssa tapailtiin jälkeisissä.

Kivaa oli poikain kanssa.

Mut ollaan me jo vanhoja ja väsyneitä,

siitä ei pääse mihkään

- kysy vaikka Villeltä.

 

Nyt ois sitten keikkojakin Kajaanissa.

Tänään pääsis Palefacen keikalle,

jos sisään sopis.

Tai siis jos jaksais lähteä.

Onhan se kyllä hyvä,

viimeisin levy oli aivan huippu.

Silti lähtisin mieluummin huomenna Kulmaan,

HC-rientoihin, Terveet Kädetkin.

Mut kaikkea ei voi saada.

Enkä haluakaan.

Ois ees mukavaa seuraa,

väentungoksesta viis.

Huomenna parasta, 

kun lapset kotona

ja toipuu taas isäksi.

Vaikka syliäkin kaipaisi,

hellää ja kaunista.

Hetkessä

Sirpaleinen mieleni

Elää hetkessä

Palanen kerrallaan

Kooten palapeliä

Suurempaa

Elämän kokoista

Mieleni ei ole hajonnut

Vaan kokonainen

Mutta vain hetken kerrallaan...

Me ihmiset olemme tunteiden vietävissä

Ristipaine ajattelun - järjen,  

ja tunteen - tilanteen fiiliksen välillä

Missä nyt mennään?

Tässä

On mahtavaa,

jos uskaltaa tunnustaa heikkoutensa hetkellä,

jolloin ei enää jaksa

Pyytää apua, kun sitä tarvitsee

Ei jää märehtimään hetkeen,

jollaisessa ei voi elää

Kun mitta tuli täyteen

Läikkyi yli

On vaikea tehdä pitkäaikaisia sopimuksia

Sitoumuksia, pysyvyyttä

Kun oikeasti tietää vain sen,

mitä tietää nyt ja miltä se tuntuu

Jos tietää - tai tuntee

Jalat maassa

Pää pilvissä

Siinä välissä on paljon ihmisyyttä

Rakkautta ja heikkoutta

Eno-kummituksen matka

Se ois taas matka
- vai pitäisköhän sanoa paremminkin pitkästä aikaa...
Kolme yötä ilman lapsia;
Sitä ei ole tapahtunut hetkeen.
Neljä Ruusua alkaa soida päässä
aina, kun matka alkaa.
Siksipä pureskelen huolella.

Eihän tää suinkaan mikään lapsivapaa reissu ole, päinvastoin.
Matkan tarkoitus on aloittaa kunniatehtävä, kummius.
Toivon sen olevan pitkä ja riemukas matka
- pitkä siis, jos elän pitkään.
Hilma, here I come.

Perjantai
Kun eilen illalla kitisin,
ettei mulle riittänyt glögiä,
totesi M10V: "No, huomenna saat juua kaljaa!"
Väitin, että "istun vain junassa",
mutta onhan täälläkin rafla.
Kaljaa siis - täällähän ei mitään kunnon olutta tarjoillakaan.
Huomenna siskon luo, jee!
Ylihuomenna kummittelemaan, juu!
Yritän ottaa mahdollisimman rennosti.
Vain yksi asia jänskättää:
Ettei vaan Hilma pelkäis mua
ja itkis aina nähdessään :)

***

Kummitodistuksessa 25.11.2012 olen luvannut...

kummina
tukea Hilman vanhempia
hänen kasvattamisessaan
eettiseksi, vastuuntuntoiseksi, ystävälliseksi
ja muut huomioon ottavaksi
ihmiseksi

sekä

tukea Hilmaa itseään,
milloin maailma tuntuu olevan häntä vastaan,
kuunnella häntä, antaa hänelle aikaansa
ja neuvoa,
silloin kun hän neuvoja kaipaa.

***

Tein myös oman "kummilupaukseni", joka on osa "Muistojen kirjaa", jonka annoin kummilahjaksi perinteisen kummilusikan lisäksi. Kirjan annoin vanhempien huomaan siksi aikaa, kunnes Hilma on valmis itse lukemaan ja ymmärtämään asioita, joita olen kirjoitellut ja joita olen luvannut lähettää lisättäväksi kirjaan kirjeiden, korttien, kuvien ja kirjoituksen muodossa, aina kun vierailen hänen luonaan:

Lupaan olla sinulle, Hilma, ihmisen malli.

Ihmisyydessä ei ole tärkeätä se, miltä näyttää muiden silmissä, vaan omissa silmissään.
Haemme hyväksyntää muilta, olemme sosiaalisia eläimiä.
On kuitenkin tärkeätä löytää sisältä itseys ja pitää huolta siitä.
Kun pidät huolta itsestäsi, sinulla on voimia pitää huolta muista.
Onni tulee siitä, kun itseys on kunnossa.

Ihmisyys on myös yhteisöllisyyttä.
Perhe on tärkein yhteisömme.
Pidä perheesi puolta.
Pidä huolta siskostasi.
Älä kanna vanhempiesi huolia omilla hartioillasi,
mutta rakasta ja ymmärrä se, että he tekevät kaikkensa sinun puolestasi.

Olemme osa luontoa.
Muista aina huolehtia siitä,
että et rasita luontoa turhaan.

***

Mielenosoitus hyvän asian puolesta
Rakkauden marssilla
Pidän oman miekkarin
Marssin löntystäen
En valitse puolia
Vaan yritän ymmärtää

***

Kuuntele sydäntäsi ja kuuntele järjen ääntä
Älä luota vääriin ”profeettoihin”
Tai opetuksiin, joiden sisimmässäsi tiedät olevan väärin
Vanha viisaus on kunnioittaa vanhempia,
mutta senkään suhteen ei saa olla sokea
tai kapeakatseinen
Mitä avarammin katsot maailmaa, ihmisiä ja asioita
Sitä enemmän opit
Elämästä ja sen kunnioittamisesta

***

Luota niihin, jotka etsivät totuutta.
Älä luota niihin, jotka väittävät tietävänsä sen.

Ihmiset, joilla ei ole mitään peiteltävää,
eivät vakuuttele,
että heillä ei ole mitään peiteltävää.

***

Maanantai
Hyvä viikonloppu.
Hilma on ihana.
Ja onhan hänellä nyt ihan koko nimikin:
Hilma Rauha Metsätähti.
Rauhantyttö, rauhallinen.
Seitsensakarainen metsän kaunotar.
Lauantain kohokohta oli, kun sain vastuutehtävän:
Tunti Hilman kanssa kahdestaan,
kun muu perhe kävi saunomassa.
Hienosti meni. Laulelin Jukka Poikaa.
Käppäiltiin ympäriinsä.
Musta tyyny,
jossa oli valkoiset lehden ääriviivat,
oli Hilman suosikkikohde ja ajattelin,
että tykkäisiköhän Hilma kans Gojira-paidastani,
jossa on mustalla pohjalla valkoisia lehtiä.
Aivan hetken verran katseemme kohtasivat,
ja ajattelin, että Hilma "hyväksyi" minut kummikseen,
luotettavaksi aikuiseksi elämänpituiselle matkalle.

***

Jotkut rakkaat ihmiset jää
Jotkut jättää
Jotkut heistä kuolee
Jotkut pettää
Se on kuitenkin ihmisen elämää
Eikä sitä pidä pelätä

Syntymä/Kuolema

Kun sain 39. syntymäpäivänäni kuulla, että rakkaalle siskolleni on syntynyt samana päivänä tytär, järjestyksessään kolmas, kyynelehdin onnesta. Kun aikanaan sain kuulla, noin viikko syntymäpäiväni jälkeen, odottaessani neljättä lastani, että rakkaan siskoni ensimmäinen tytär kuoli kohtuun ennen laskettua aikaa, ja siskoni synnytti hänet, pienokaisen, joka syntyi kuolleena, itkin monet kerrat elämän ja kuoleman tähden. Jälkeenpäin voi ajatella vaikka mitä, mutta ei pienen ihmisen elämän loppumisesta oikein mitään hyvää sanottavaa keksi. Ainoa, mistä voin tänä päivänä iloita liian nuorena kuolleen Pepin suhteen on, että hänellä on aivan mielettömän ihana pikkusisko Elviira ja nyt siis jo toinenkin pikkusisko, Pai-Pirpana. Sen lisäksi hänellä on - tai olisi ollut - elämässään upeita serkkuja: Miro, Vilmiina, Kuru ja Aarni. Mutta aina elämä ei ole pitkä, ja vaikka olisikin, on se usein myös turhan kova niille, jotka saavat -  tai joutuvat - elämään.

Kävin lyhyen keskustelun tänään Vilmiinan äidin kanssa ikäasioista ja siitä, mitä järkeä elämässä on, jos elämää on jäljellä mahdollisesti vielä 2/3, mutta elämä on jämähtänyt paikoilleen (tai tuntuu siltä). Oma näkemykseni on, että olen "jämähtänyt" (tai oivaltanut ainoan elämän "tarkoituksen") jo silloin, kun sain ensimmäisen lapseni Miron kymmenen vuotta sitten, mutta en halveksu elämää, en todellakaan. Sen sijaan olen oman elämäni suhteen aika huoleton, vaikka toivonkin, kaikesta sydämestäni, enemmän kuin mitään muuta elämässäni, että voin ja saan ja pystyn huolehtimaan lapsistani niin kauan kuin elän. Voi olla, että elän vanhaksi ja kasvina minusta huolehtivat sekä tuntemattomat että lapseni, mutta toivon sitä, että voin saatella hyvissä sielun ja ruumiin voimissa lapseni maailmalle ja että he tulevat pärjäämään omillaan. Isovanhemmuudesta en toiveita elättele, mutta jos/kun se nakki napsahtaa, niin toivon pystyväni senkin hoitamaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, enkä sairaana tai riutuneena.

Syntymä ja kuolema ovat siitä epäarvoisia tapahtumia, että kaikki alkaneet elämät eivät koskaan synny, ainakaan elävänä, mutta toisaalta kaikki kuolevat/kuolee.

Tänä iltana palasin jälleen fiktion avulla siihen, kuinka surullista on, että läheinen ihminen kuolee. Jos hän vielä kuolee "ennen aikojaan", hänellä on omaa jälkikasvua ja hän on muutenkin tärkeä, kuten "paras ystävä", niin ottaahan se menetys vittu koville, vaikka kuinka olisikin "fiktiota". Props to magnificent SOA, siis. Kyyneleet silmissä olen tänä iltana ajatellut niin tuota fiktiivistä ihmistä kuin pientä Peppiä ja miettinyt, kuinka elämä onkaan yhtä aikaa niin perseestä ja jotain sellaista, että siitä ei halua luopua millään, ja jonka kynsissä sinnittelee hamaan loppuun asti. En sano itse, että rakastaisin elämää tai haluaisin olla elossa missä tahansa olosuhteissa, mutta joka tapauksessa rakastan ja tulen aina rakastamaan, ja siinä on riittävästi elämän/elämisen tarkoitusta.

Rap-lyriikkaa

Joillekin kauhistus, useille vitsi, silti yksi modernin runouden muoto, joka elää rytmisessä muodossaan, musiikkina ja lyriikkana. Mulle uppoaa monet kovemmat riimit ja biitit, joita tänä iltana koitin koota kasaan, siis niitä sanoja. En tiedä, onnistuinko kovin hyvin, mutta tässä on ainakin parin artistin jutskia, tosin alan miehet varmaan tunnistaa, että tuossa on lähinnä yhtä biisiä yhdeltä ja monta biisiä toiselta. Herra Huuta eli Huge L:ää pitäis kyl siteerata kans, mutta tänään äänessä lähinnä klassisemmat Suomi-rap-artistit:

"Käsikirjoitus sun elämän on sun omis käsissä,
tee omat valintas, älä kulje muiden jalanjäljissä.
Kaikki pahimmat ongelmat on sun korvies välissä
jos asennoidut oikein, niin oot jo puolivälissä."

"Mä pysyn nöyränä, mut mä tiedän et mä skriivaan
Siihen asti et sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa
Sori, sanoiks mä jotain väärää
Halusin olla rauhassa, ei oo kusi noussu päähän
Älä käsitä väärin, kirjoitan sydämmestä"

"Kaulaa myöten skeidas on turha katsoo alaspäin. Jaksan tän päivän kävi miten kävi.
Polttava pätsi tai lumisade teevees. Me voidaan päättää onks meidän elämä tääl perseest. Kaulaa myöten skeidas on turha katsoo alaspäin. Jaksan tän päivän vaik se veis multa hengen."

"Suomi-rap lepäs rauhassa
Palas takas zombina
Tuhat biittiä ja liike komppia
Kato vähän mihin rupeet!
Mahtaa hävettää kymmenen vuoden päästä,
että laitoit heti ekat biitit tubeen
No, kaikki alottaa nollasta
Mut nykyään voidaan reaaliajassa
Seurata sun ensi konttausta
Kaikki te vauvat kuulostatte muutenkin vittu samalta
Eli aika pitkälti Asalta
Mä en tee sitä erhettä
Että pitää kaveeraa kaikkien kaa
Pitää olla yhtä isoo perhettä
Mun perhe on jotain ihan muuta ku räppärit
Ne selkääntaputtelijat ja muut vitun päällepäsmärit
Mikissä ilman onnistunutta ironiaa
Huumoriräppikään naurata,
kun teette parodiasta parodiaa
Joskus tekis mieli sanoutua irti tästä koko genrestä
Kun lapset leikkii hiihtopipot silmillä vallankumousta
Kuuntelee artistia kuin profeettaa"

"Jos ei ees perheyhteisöt oo enää lujaa tekoo,
ni onks se muka ihme, et nuoret lähiöis sekoo?
Yh-äidit kasvattaa yksin muksunsa, ilman faijaa tai rahaa,
Sossun tuel ei o todellakaan luksusta.
Se on vaan päivä kerrallaan elettävä, kestettävä,
vaarallisint on se, jos ei oo mitään menetettävää."

"Mä oon vaan töissä täällä, mä en allekirjota firman linjaa, työnantajat huoraa.-- Rahan huorat, pahan huorat, perintätoimiston huorat, tupakkayhtiöiden huorat, aseteollisuuden huorat, vittuun huorat! Eläksä rahan takia vai rahalla? Pahuus elää teissä, vittuun raha meistä!"

"Ja mä en arvosta ketään, ketä ei arvosta mua,
ja mä en puolusta ketään, ketä ei puolustas mua.
Asennemuutoksilla kaikki tää paska vast muutetaan,
juttu on nii, et metsä vastaa niinku sinne huudetaan."

"Tää on käyttöohje rakkauden kuolemaks:
Jos me kerran pyritään siihen,
niin tehdään se kunnolla, joo.
Purista perhonen nyrkkiin.
Samal taval kasvatat lapses.
Jos et ole väkivaltanen,
mene puhuun paskaa selkämme taakse.
Yhdistä heikkous pahuuteen,
köyhyys raakuuteen,
saatana saastuneen.
Rukoilemas lopulta ja turvaa
ite tekemässä kansanmurhaa.
Meniks läpät naiviks, häh?
Pistä mut hengiltä, sillä siitä selvitään."

"Aikaa et voi takas kelaa, se ei jää ketään venaa.
Jos voit duunaa jotain tänään, älä tee sitä huomenna,
jokainen meist on ite oman onnensa herra"

Hetket, rauhattoman

Levoton on mieleni ollut jo vuosikausia, ehkä aina. Aina aika ajoin jaksan keskittyä ja rauhoittua sekä syventyä, kun löydän joko tekemistä, jossa voin olla avuksi tai sitten katoamalla (usein historiallisiin) fantasioihin. En ole ollut rauhassa sen enempää naisen sylissä kuin pientä lasta sylissä pidellessäni. En ole ollut rauhassa kännissä tai krapulassa. En ole ollut rauhassa töissä tai työttömänä. Useimmiten syvennyttyäni johonkin maailmoihin, joko kirjallisuuden tai elokuvien tai musiikin tai vain mielikuvituksen kautta, olen sieltä "palattuani" halunnut vain mennä takaisin, koska oloni ei ole rauhallinen täällä.

Mutta olen täällä, olen olemassa, sen olen joutunut toteamaan. Olen myös elävä, ja kuolevainen. Pikku hiljaa tuntuu, että elämä on ollut jo jonkin aikaa ehtoopuolella - jos eläisin vielä puolet lisää, olisin 76-77v, enkä tiedä, jaksanko niin pitkälle. Rauhoittuvatko ihmiset elämänsä lopun lähestyessä vai ovatko he vain kypsyneitä koko paskaan ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että kohta pääsevät eroon elämästä. Jonkun mielestä on lohdullista ajatella "tuonpuolesta elämää", mutta minä en jaksa, enkä halua, uskoa siihen.

Tämä on tässä ja nyt, eikä tässä ja nyt ole paljon muuta kuin ne muutamat hyvät teot, mitä saa aikaiseksi, toisten elävien olentojen auttaminen ja hyvä kohtelu, lämpö ja rakkaus. Suurin osa on turhaa paskaa, vaikka jos voisin kadota fantasiamaailmoihini tai elää maailmassa, jollaisessa kukaan ei kärsisi vaan nauttisi kaikin aistein, musiikista, ruoasta, juomasta, seksistä, läheisyydestä, hoivasta, levosta, lämmöstä, puhtaudesta, hyvyydestä...niin mikäpä ettei.

Mutta kuten tiedän, tiedät, tiedämme, ei sellaista maailmaa ole olemassa. Paitsi niissä hetkissä, joissa joku biisi kolahtaa kuin miljoona volttia tai maistat upeinta maltaista nektaria koskaan, haistat ihanan naisen tuoksun, tunnet väristyksiä ja hyvää oloa läheisyydestä, pidät huolta pienokaisesta tai onnistut jossain yli kaikkien odotusten. Hetkissä on elämämme suuruus, hetkissä joita varten elämme, hetkissä, joita odotamme ja etsimme kärsimättömästi, rauhattomasti.

Sinulle, Sinuhe

"Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan (kaikkien aikojen ensimmäinen Miss Universe) kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi."

Vain hieman täydentämääni Wikipedia-sitaattiin viitaten totean, että olipa kiva taas alkaa lukea Sinuhe Egyptiläistä, pitkästä pitkästä aikaa. Tuo sitaatti oli yksi hauskimmista asioista, mitä Waltarin elämästä Wikipediaan koottu tietopaketti kertoi, koska siitä sai kuvan Waltarista huumorintajuisena ja anteliaana miehenä, joka ei pienestä nipottanut, kun pääsi tekemään sitä mitä rakastaa eli kirjoittamaan. Tietoja Waltarista ja hänen elämästään lähdin etsimään Sinuhe egyptiläinen -romaanin (1945) vuoksi. Eroottisen latauksen ja uskonnon (tai uskonnottomuuden) välisen suhteen Waltari ainakin osasi tuossa näennäisen viihteellisessä huipputeoksessaan kuvata, vaikka minusta kuvaakin siinä vain ajatonta ihmisyyttä. Ja ai että kauniisti ja rosoisesti ja elämänmakuisesti kuvaakin, tosin ehkä myös hieman poikamaisen tylyyn sävyyn. Tai siis, jos Waltari olisi nainen, olisivat nyanssit aivan toiset, kuin ne ovat tuossa, hänen jo aikuisiällään eli 36-37 vuotiaana julkaisemassaan "pääteoksessa". Sinuhessa ihmiset ovat mitä ovat, pääasiassa itsekkäistä paskoja, miehet dokaavat, sota on perseestä, naiset ovat joko vamppeja tai selviytyjiä, miehet joko luusereita tai menestyjiä - tai luulevat olevansa jompiakumpia riippuen humalatilasta. Voi olla, että Waltari itsekin halveksui myöhemmin Sinuhea, menestyneintä romaaniaan, kertomalla, että se on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Tosin, oliko tuo halveksuntaa? Ehkä se oli sittenkin rakkaudenosoitus, kunniaa parhaalle romaanille, jota eivät väritä uskonto, politiikka tai joku muu ihmiskunnan syöpä. Ehkä se olikin kommentti tarkoittaen "Rakkausromaani, parasta matskuani".

Saarikoski oli ehkä Suomen Bukowski, Waltari sitten ehkä Hemingway, vaikka kirjallisesti sivistyneemmät varmasti kertovat minulle toisin, jos olen väärässä. Olen näet kirjallisesti lähes sivistymätön juntti. Ehkä muutenkin :) Lukemisharrastusta ajattelin kuitenkin taas elävöittää. Tai ainakin Waltari-sellaista :D Jos ja KUN saan aikaiseksi lukea ensin tämän Sinuhen, lupaan yrittää lukea myös muita Waltarin historiallisia teoksia, joissa kaikissa on (Wikipedian mukaan) sekä kirjailijan tekemää historiallista taustatyötä myös syvällistä ihmisyyden tuntemusta, koska miksipä me ihmiset aikojen myötä muuttuisimme, pohjimmiltaan.

Huvittaa aina, kun saan hyvää palautetta omista kirjoituksistani ja totean, että yksi kunnon oikea kirjailija pystyy kymmenessä sivussa saamaan aikaan enemmän aikaan kuin yksikään kirjoittamani jorina koskaan missään. Tosin olen myös jäävi sanomaan, olenko joskus onnistunut vaikuttamaan johonkin jutuillani, mutta koska tiedän niiden tason, uskon kyseessä olevan tuttavuusharhan. Mika Waltaria suosittelen joka tapauksessa jokaista lukemaan, olipa sitten mies tai nainen, vaikka miehille tuo matsku uppoaa ehkä luonnostaan paremmin :D

Tällä hetkellä olen enemmän kuin tyytyväinen siihen osaan, jota Sinuhe teoksen alussa suorastaan halveksii; Niihin, jotka tekevät työnsä, mutta nauttivat myös kaikin mahdollisin tavoin maallisista iloista, koska jumala/t ovat vitsi ja kaunis nainen on enemmän kuin yksikään jumala. Mutta Sinuhe on vielä teoksen alussa nuori ja puhdas ja naiivi, vaikkakin jo hieman masentunut. Minä olen jo wanha ja kyyninen siihen nähden. Hyvänä puolena sanottakoon, että muistinikin on sen verran hatara, että voin jatkaa teoksen lukemista kuin lukisin melkein uutta kirjaa; en muista puoliakaan siitä joskus +10 vuotta aiemmin lukemastani tai ainakaan pysty enää aistimaan tunnelmia. Eli hieno matka edessä, vaikka ahdistaakin jo valmiiksi :)

Jos kuolisin

Tänä iltana tuntui taas helevetin typerältä. Istuin vessassa, kello 22. Ajattelin tosissaan, en vitsillään, vaan ihan täysissä järjissäni ja vakaasti, että jos saisin pian tietää sairastavani tappavaa tautia, haluaisin elää ainakin siihen asti, että näen Breaking Badin lopun. Jotkut haluaisivat nähdä lapsensa menevän vihille tai lapsenlapsensa tai jotain järkevää, mutta itse kykenin kaikessa "viisaudessani" edetä elämäni saralla vuoden päähän, jolloin saisin tietää, miten Walter Whiten käy. Se kuitenkin kertoo siitä, miten pitkälle uskalla ajatella. Joo, joulu on tänäkin vuonna, mutta siihen on järkyttävän pitkä aika. Elän hetkessä, elän päivän kerrallaan. Huomenna tulee olemaan tuskainen tiistai, mutta näinpähän ainakin hyvää viihdettä, nautin kaksi olutta ja kaksi helvetin hyvää viinilasillista. Niin että mitä sitten, koska elämällä ei siltikään ole mitään merkitystä. Saan kai nauttia siitä päivän kerrallaan - tai olla nauttimatta. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät elämästä isompaa, kuin mitä se onkaan. Se järki häviää, jos katsoo pientä lasta, koska sellaista näkyä ei kukaan voi olla huomioimatta - sitä rakkautta ja huolenpidon vimmaa. Mutta kun katse kääntyy taas itseen, tajuaa, että elämä vain on ja menee.

Tänään luimme lehdistä ja netistä, että Tony Scott hyppäsi sillalta. Tuolla laillahan sitä pitäisi lähteä, vaikka yhteiskunta sitä tietyllä tavalla halveksuukin. Ei sitä, että "nukahtaa" kymmenen vuoden dementian jälkeen pedissään, paskat housussa.

Kainuun apina

Kotiseutu elää ihmisessä. Sen kuulee kajaanilaissyntyisen Jari Rättyänkin äänessä tai niin ainakin uskon. Kaunista, koskettavaa, syvälle kainuulaiseen sydämeen uppoavaa musiikkia. Rättyän matsku upposi minuun jo nuorempana, jolloin Rättyän silloinen kajaanilainen bändi Rantanplan osallistui vuonna 1989 Kalma-kokoelmalle kahdella biisillään, jotka ovat soineet vuosikausia omilla kokoelmillani. Kalma-levyn kaksi ensimmäistä biisiä, svengaava "Annabelle" ja koskettava "Lempeä leijona" ovat itselleni aivan älyttömän tärkeitä kappaleita ja niitä kuunnellessa mieli palaa aina nuoren aikuisen kasvuvuosiini 1990-luvun alkupuolella, mutta ne ovat myös säilyneet matkassa aina tähän päivään saakka.

2000-luvulla Rättyä palasi tietoisuuteeni Daddy Giljoteen -räyhäbluesbändinsä kera ja tykkäsin kyl meiningistä, mutta en ollut ihan samoissa fiiliksissä kuin suomenkielisistä Rantanplan-klassikoista. Niinpä Rättyän seuraaminen jäi, toista Daddy Giljoteen -levyä en edes huomioinut ja kun sitten kuulin, että Rättyä on taas palannut soolouralle, oli mies julkaissut jo toisen soololevynsä. Upeita levyjä ovat molemmat, sekä vuonna 2009 julkaistu "Luopion veisu" että 2011 lopussa julkaistu "Käärmekeitto". Vasta kun ystäväni ja "veljeni" Kimmon koneelta levyt puhelimeeni kotimatkan ajaksi kesäkuun alussa siirsin, pääsin Rättyään todella käsiksi.

Viime päivinä olen ihastunut Rättyän uusiin (siis kahden viimeisen levyn antiin) toden teolla. Jostainhan rakkaus aina syttyy ja minulla se syttyi uusimman levyn päätöskappaleesta "Katariina". Aivan mieletön balladi, joka on herättänyt vaikka mitä ajatuksia, itsestäni, naisistani, elämästä, kuolemasta, suhteista, loppumisesta ja jatkumisesta. Koskettavaa ja hienoa matskua, jossa on sielua niin paljon, että sydän pakahtuu. Eikä muu materiaali jää paljon jälkeen ja hienoja hetkiä löytyy molemmilta uusilta sooloilta. Long live Rättyä!

Spotify-käyttäjille kahdelta uudelta levyltä tekemäni soittolista: Jari Rättyä

Jari Rättyän "esittelyvideo" vuodelta 2009: http://www.youtube.com/watch?v=m_-1nE0ysqU

Too Old to Rock'n'Roll

Nollaus oli varsin onnistunut. Jälkeisissä itsekidutusta mm. järjestelemällä, imuroimalla, tiskaamalla ja pyykkäämällä. Musiikkia unohtamatta. Mie niin rakastan tuota Jari Rättyän ääntä. Nyt pauhaa Jethro Tull ja komiasti pauhaakin, mie rakastan myös tätä. Mie rakastan musiikkia!

Lapsoset vielä toisen yön mummoloimassa, joten piti lähteä lähikauppaan, jotta saisi edes  hetken ihmisseuraa. Ja ah, olihan siellä se näppärä tyttö myyjän tontilla, kovannäkönen pisamanaamainen likka, jolta joskus saa hymyn, joka tunkeutuu syvälle...Kotimatkalla naureskelin yksinäni ajatellen, miten pyytäisin sen treffeille panemalla tiskille lapun, jossa lukis "Lähdetkö treffeille? Kyllä / En"  ja puhelinumero. En tietenkään pyydä. I'm too fucking old to rock'n'roll. Siispä istun iltaa yksin, syön suolaista ja juon vähän huurteista sekä katson Spursin valioliiga-avauksen. Come On You Spurs!

Huomenna sitten sunnuntain rauhaa, lapsia ja valmistautumista uuteen ihanaan arkeen.

Yksin

Nollaus,
Väsymys,
vitutus.
Nautinto,
muistot,
kuvitelmat.
Ihanat naiset,
Kuvitelllut ja kaltaiset,
Nuoremmat ja epätoivoiset.
Pienet ja viattomat,
vanhat ja väsyneet,
luovuttaneetkin.
Musiikkia,
siitä on hyvä lähteä.

Summer's Almost Gone

Jotenkin tuntuu helvetin hyvältä ajatus palata arkeen, elämän parhaimpaan aikaan. Lomalla oli kivaa, oli hyvä saada olla vapaa aikatauluista tai muusta vastuusta kuin vastuusta lapsiin, joka on tietysti se suurin vastuu. Mutta en voi, enkä jaksa kantaa vastuuta lapsistani koko ajan, joka hetki, 24/7. Työnteko on tietysti tietyllä tavalla vain elämisen edellytys ja taloudellista turvaa, mutta minulle myös ammatillisen kunnianhimon toteuttamista, tai ainakin siinä tuntee itsensä tarpeelliseksi muutenkin kuin "vain" isänä. Vaikka tajuan kyllä sen, miten tärkeä olen vanhempana, mutta se on vaikeampi duuni kuin duuni. Siitä ei ole koskaan lomaa. Paitsi ehkä juuri päivisin, kun pojat ovat koulussa ja päiväkodissa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisin mitä tahansa heidän vuokseen, mutta tarvitsen vastapainoa. Sitä ei ole paljon tarjolla, jos ei töitä lasketa, joten olen enemmän kuin tyytyväinen, itseasiassa olen onnellinen siitä, että voin tehdä työtä, jossa viihdyn ja joka merkkaa mulle paljon.

Fyysinen rapistuvuus on taas loman aikana tullut esille ja huolestuttaa. En ole enää nuori, joka jaksaa mitä tahansa. Ammattiurheilijoillakin on useimmissa lajeissa neljänkympin vaiheilla eläköityminen edessä. Itseltä tuntuu ihan samalta, enkä ole edes mikään urheilija. Kolottaa, väsyttää, läskityttää. Kaljaa juon liikaa, enkä liiku tarpeeksi, syön mitä sattuu ja nukun liian vähän. Loman aikaan tuli käytyä leikkipuistossa monen monta kertaa, mikä oli tosi kivaa! Siellä leikittiin zombie-hippaa, jossa piti välttää maahan koskemista ja kiipeillä joko perässä zombiena tai zombieta karkuun. Helvetin rankkaa ja hiki päässä monta kertaa sitä leikittiin. Ja huh, että lihakset oli kipeänä siitä kiipeilystä! Ois kyllä mahtavaa, jos ois joku liikuntaharrastus, vaikka sitten se futsal talvisin, jos vaan sais aikataulut sovitettua...pitää miettiä asiaa :)

Hitto, kun tekee kaljaa mieli, mutta ei ole enää muuta kuin vahvaa olutta jäljellä. Ei pitäis dokailla yksinään öisin, mutta tätäpä tämä on tämä mun elämä nykyään. Rakkauden sarallakin olen eristäytynyt ja päätynyt olemaan yksin. Appiukkokin (tai ex-appihan se on, mut ihan sama) sanoi tänään, että näytät sairaalta ja turvonneelta, oletko ryypännyt? No, en sanonut mitään, näkihän sen naamasta, kun on lakannut saamasta. Ja eilen join olutta kans. En tiedä, miten mä jaksan, kun flunssakin on päällä, ei sentään kuumetta, mut semmonen jatkuva pikkunen vittumainen heikkous. Ehkä aivot käy ylikierroksilla tai itseys kaipaa niin vitusti omaa aikaa, että en vaan saa unta tai salli sitä itselleni. Luulen tosin, että nyt kun arki taas alkaa, niin myös unet alkaa maistua paremmin, kun ei voi kesken päivää kellahtaa tunniksi nukkumaan. Elämä menee taas hektiseksi siltä osin, vituttaa jo valmiiksi aamut, kun pitää ehtiä päiväkotiin/kouluun/töihin ja kellokortti naksuttaa miinusta tilille.

Kesäloman hienoin hetki oli ehkä se, että tytär kävi yökylässä! Se tuli eteen yllättäen, mutta meni niin luonnollisesti, kuin vain voisi kuvitella. Ihana tunne oli se, kun oli talo täynnä omia lapsia :)

Rakkautta en kesällä etsinyt, lähinnä välttelin mahdollisuuksia. Kesäkissasta toki jorisin, mutta se oli tuhoontuomittu ajatus jo alkujaan. En käynyt lomani aikanakaan missään. Harmitti, kun missasin tänä kesänä pari mielenkiintoista keikkaa, vaikka olisi ehkä ollut mahdollisuus osallistuakin. Kajaanilähtöinen rap-duo Mac Bueno & TatC meni ohi, samoin Steen1:n keikka. Varmasti paljon muutakin. Sentään raijasin lapset kesäteatteriin kattomaan, kun Hanski veti upean shown isona pahana sutena :) Ihmisten ilmoilla käyminen oli kuitenkin vähäistä ja eipä tuolla mökilläkään tullut viihdyttyä - lähinnä vitutti itikat. Mut ennen kuin arki alkaa, pitää vielä käydä siel, kun on mahdollisuus nähdä rakasta siskoa ja ihanaa siskontytärtä. Lapsista puheen ollen - Touko oli kyl hiton sulonen skidi. Poikasten serkkupoika on viel pikkunen, mut aivan mahtava tyyppi siitä tulee, sanokaa minun sanoneen!

Tähän lieneekin hyvä lopettaa. Ajatukseen siitä, että lapsissa on tulevaisuus. Ja kaikki toivo, kun me wanhat ja kyyniset jatkamme kituuttamista päivästä toiseen, mutta samalla koitamme löytää onnemme ja nautinnon Elämisestä, joka on kuitenkin hienoa, kunhan pysyy kaidalla tiellä ja löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää, vaikka ei aina juhlaa oiskaan.

All you need is love?

Aikuisten välinen rakkaus, universaali rakkaus, jumalan rakkaus, rakkaus lapsiin, rakkaus elämään. Rakkautta ei ole koskaan liikaa. Siitä puhe mistä puute? Ehkä niinkin.

Jumalan rakkaudesta en yleensä jaksa paljon jaaritella, varsinkin kun se on minulle aina ollut ”ulkoistettua” rakkautta, vaikka eipä se minulta ole pois, jos joku sen voimalla elää. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttu siitä, mitä se Jumalan rakkaus on, kun ainakaan se ei vaikuta olevan suvaitsevaista tai ymmärtävää. Tällä viittaan muutamien valtakunnan eturivin poliitikoiden intoon vedota uskoon ja ”Jumalan sanaan” perinteiden säilyttämiseksi koskien erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää. En sano, etteikö perinteinen malli olisi hyvä ja toimiva, mutta maailma ja ajat muuttuvat koko ajan, eikä enää voi määritellä sitä, millainen on esimerkiksi hyvä perhe, ainakaan minkään mallin mukaisesti. Tärkeintä lienee, että perheessä riittää rakkautta, olipa perheessä isä ja äiti, tai isä ja isä, tai äiti ja äiti, tai vaan äiti tai isä tai ihan mitä tahansa muuta.

Rakkaus on toisista huolehtimista epäitsekkäästi, välittämistä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Toivon, että omat lapseni ainakin tulisivat muistamaan aina sen, että me vanhemmat rakastimme ja rakastamme heitä, eikä sitä, että vanhemmat ovat eronneet ja asuvat erillään. En usko, että lapsemme jäävät kotonaan rakkautta vaille, eivät poikaseni eikä tyttärenikään, koska tulen varsinkin poikasten äidin kanssa olemaan aina läheinen, ystävä, ja se tuntuu paljon tärkeämmältä kuin mikään perinteinen malli, jossa pysyttäisiin yhdessä hautaan saakka, vaikka yhteiselämä ois kuinka helvettiä. Olen varma, että lapset myös aistivat sen, millaiset meidän vanhempien välit ovat ja eiköhän siitä ole ainakin viime aikoina välittynyt pelkästään se hyvä, toista kunnioittava, lämmin ja läheinen suhtautuminen.

Aikuisten välinen rakkaus on mietityttänyt tietysti itseänikin tässä viime vuodet ja monenlaista suhdeviritystä on tässä nyt tullut nähtyä ja koettua. Rakkauttakin. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ei elämäntilanteen eikä kaiken koetun jälkeen. Ehkä tämä Juliet Jonesin Sydämen klassikko vuodelta 1985 kiteyttää aika hyvin sen, mitä minulle on jäänyt käteen: ”Rakkaus meidät repii, repii riekaleiksi.” En sulje sydäntäni rakkaudelta, jos sellainen aikuisten välisen suhteen kauttakin minut kohtaa, mutta en sitä etsimällä jaksa enää etsiäkään.

Jumalan rakkaudesta tuli lähinnä mieleen viihdyttävä, koskettava ja vähän tietysti asiaankuuluen myös ahistava The Walking Dead, apokalyptinen zombie-sarja, jossa ihmisten välistäkin rakkautta on tietysti dramaattisten tapahtumien ohella käsitelty, mutta mieleen jäi tämä lausahdus uskovaisen vanhan papan suusta, kun hänen ajatuksensa ihmiselämän merkityksestä alkoi realisoitua: ”God promised resurrection. I just thought he had something different in mind.”

Onko kuitenkaan mitään rakkautta olemassakaan, jos ei rakasta elämää – ja itseään? Ehkä rakastaminen on vaan asenne, tai asennevamma, miten sen nyt ottaa :) Minä yritän pärjätä sen asenteen tai vamman kanssa, vaikka viime vuosina olenkin kyynistynyt. Luovuttanut en kuitenkaan ole.

Silta romahtaa, krokotiili on pöntössä

Katsoin pitkästä aikaa elokuvan, jossa oli käsitelty ihmisyyttä monelta kantilta ja rehellisesti. Siihen tarvittiin dokumentti, jonka päähenkilöt eivät osaa esittää esittävänsä. "Kovasikajuttu" oli sikakova juttu.

Leffa seuraa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändiä, jonka jäsenet sattuvat olevaan kehitysvammaisia. Sitä kautta saamme rehellistä kuvaa ihmisyydestä, peloista, ihmissuhteista ja erilaisuudesta. Todella hieno elokuva, jonka ei tarvitse kikkailla, seurata vaan tuota porukkaa, joka lavalla on kuin mikä tahansa punk-bändi, mutta jonka jäsenillä jokaisella on kehitysvammastaan johtuen tai siitä huolimatta asioita elämässään, jotka eivät ihan kohdillaan ole. Mutta kelläpä meistä olisi, taviksillakaan. En nimittäin pidä bändin jäseniä taviksina, koska vammoistaan huolimatta he esiintyvät eläville yleisöille ja hoitavat homman kotiin. Lavalla he ovat tähtiä.

He ovat myös "normaaleja" ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Toki aina välillä hassuja ja outoja, ei-kehitysvammaisiin verrattuna, mutta myös pirun sympaattisia taiteilijoita ja persoonia. Erityisesti laulaja Kari saa leffan perusteella täydet propsit punk-asenteensa, mutta myös rakkaus-asenteensa vuoksi :) Mä fanitan Karia täysillä, hieno mies! Elokuvan extroissa Saksan kiertueella paljastui Karin pelot matkustamisvälineisiin ja ne toivat vaan uuden näkökulman miehen elämään. Pelot ovat osa elämää ja iso osa, jos ne sitä hallitsevat. Onhan näitä kuultu ennenkin, "normaalienkin" parista, kuinka vaikka joku futisjoukkueen tähti ei osallistu tiettyihin europeleihin, koska ei uskalla lentää, eli pelko hallitsee. Karin pelot ovat toki sitten vielä normi-ihmisestä äärimmilleen vietyjä, kuten että silta romahtaa. Tosin bändin sävelkynä, toinen mahtipersoona ja ”johtaja” Pertti on ykkönen peloissakin: Hän pelkää, että Saksassa putkistoissa elää krokotiileja tai alligaattoreita ja kyselee sitä matkalla meren yli laivan kapteenilta :)

Helevetin sympaattinen porukka, kaiken kaikkiaan, vaikka kuten Perttikin toteaa: Vihaan Sami Hellettä. Mutta Samillakin on demoninsa. Kilpailuvietti on kova, tappion hetkellä vituttaa ja muutenkin on tarve hallita elämäänsä ja siihen liittyviä asioita kuten bänditoimintaa oman mallin mukaan, joka aiheuttaa kahnauksia muiden bändiläisten kanssa. Silti yhdessä tehdään ja onnistumisista iloitaan. Tyyppien ikä tai osaaminen ei määritä heidän asemaansa yhteiskunnassa, vaan heitä kohdellaan tietyn muotin, kehitysvammaisuuden, kautta, vaikka he jokainen ovat erilaisia. Yksi suunnittelee naimisiinmenoa, toinen ei haluaisi muuttaa ikääntyvien vanhempiensa luota pois.

Mahtavinta on, että bändi tekee rehellisiä biisejä siitä, mikä vituttaa tai vaikka sitten siitä, että kahvi on hyvää. Punk rules ok! Tosin Pertti yhdessä välissä ilmoittaa Samiin hermostuttuaan, että punk on roskaa, hän alkaa kuunnella tästä lähtien vaan iskelmää ja klassista, ja aikoo mennä kotiin heittämään punk-levynsä roskiin :)

Upea dokumentti hienoista ihmisistä, jotka ovat elokuvan arvoisia ja antavat komeat kasvot kehitysvammaisuudelle, jota yhteiskunta siivoa ”normaalien” silmistä aika tehokkaasti.

Sisältä

Vain rakkautta me tarvitsemme
Emme vihaa
Vain läheisyyttä me kaipaamme
Emme pintaa
Vain onnea me etsimme
Emme tuskaa

Mutta vaikka kuinka etsimme
Kaipaamme ja tarvitsemme
Seuraavat myös pahat asiat meitä
Ja nakertavat meihin onnettomuutta
Itsekästä ja välinpitämätönä

Onko typerämpää ihmistä
Kuin huumassa huikentelija

Onko hölmömpää kuin harmoniaton
Muttei harmiton himo

Mistä löytyy onni
Rakkaus ja rauha
Jos ei itsestä

Kesä ja kissa

Tuli kesä, tuli lämpö
Tuli tyttö, tuli tuli
Tuli luli luu
Titityy ja miau

Kissa karkasi
Palasi
Lähti taas
Etsii onneaan

Kesä on myös kostea
Märkä mirri yöjuoksenteli
Janottikin
Mahla valui puissa

Minä hoidan kesän kissaa
ja viihdytän kesänaista
Vaikken tiedä
pitäisikö sittenkin
Viihdyttää kissaa
ja hoitaa naista

Molemmilla kaipuu jonnekin
Minne minä en uskalla päästää
Joten he karkaavat
Ja palaavat, jos ovat palatakseen...

Sinä

Tähdet silmissäsi loistivat
Kun halasimme
Läheisyys tuntui hyvältä
Mutta ajatus sinusta on pimeän peitossa
Ei kai pitäisi ajatella ollenkaan
Vaan nauttia hetkistä, vapaudesta
Vaikka meillä onkin omat kahleemme

Totuus on, että pelkään
Enkä jaksa liikaa säätöä
Mitään vaatimuksia
Tai sopimuksia
Arki vie voiton kaikesta muusta
Ja pitää kasassa
Mutta silti tulen tapaamaan sinut uudestaan...

Hän ja minä, perseillen

Näin hänet marketin pihalla
ihastukseni
ja sanoin "moi"
mutta en muuta,
vaikka sydän muljahti.
Kotipihalla sydän teki sen toisen kerran,
kun mietin, mitä täällä yksin teen.
Kyynel puski silmään,
joten turrutin sen avaamalla oluen.

---

Eeeengland!
Gojiraaaaa!
Orriii, perkele, mitä sä siinä teet!

---

En tunne oloani paremmaksi,
kun perseilen ympäriinsä.
Mutta helpottaa, kun voi olla perseilemättä.

Niilo-sedän opetukset

Vanha kunnon Rush julkaisi jälleen albumin ja tilasin oikein "fanipaketin" tämän suht harvinaisen tapauksen vuoksi. Mukana tullut magazine on kyllä hienosti koottu läpyskä täyttä Rush-asiaa ja lueskelin mm. rumpalilegenda Neil Peartin haastattelua mielenkiinnolla. Haastattelussa oli tietysti jälleen pakko kerrata Niilo-sedän elämän kovia aikoja (joista tosin ei kerrottu yksityiskohtaisesti - tietenkään - koska kyseessä on Rush-faneille suunnattu läpyskä), jonka jälkeen bändikin meni luonnollisesti tauolle, vaikka palasihan ne jo aikaa sitten uudestaan kehiin, mutta kumminkin. Niilo-setää oli ärsyttänyt silloin (vaimon ja tyttären kuoltua) se, että hänelle oli toitotettu, että "onhan sinulla musiikki". Sen sijaan mies etsi rauhaa moottoripyörän selässä, ajaen minne nokka näyttää. Myös sanat ja kirjoittaminen olivat tärkeitä, mutta ei musiikki. Kun välillä itse ajattelen oman elämäni koukeroita, vaikka ne eivät tragedian mittoihin tietty ylläkään, niin minulla taasen se rauhan etsiminen tapahtuu juuri musiikin kautta. Meillä on Niilo-sedän kanssa sellainen ero, että hän on ammattimuusikko, virtuoosi toki ja varmasti rakastaa sitä touhua ja on siinä intohimoinen, mutta musiikki on myös hänen työnsä, leipäpuunsa. Musiikki on hänelle väline toteuttaa sitä, mitä parhaiten osaa, mutta se ei välttämättä ole hänelle se väline, jolla itseään alkaa terapoimaan. Aina, kun hän puhuu Rushista, hän puhuu bändikavereistaan, ystävistään. Ilman ystävyyttä Rush olisi kuollut ja kuopattu jo ajat sitten.

Lopuksi Niilo-setä tietysti myös vitsailee. Auttoihan siinä prätkän ja itsensä etsimisen matkoilla myös vanhat kunnon huumeet ja viina. Totta toinen puoli. Kyllähän me ihmiset olemme päihteistä riippuvaisia, eri tavoin, eikä tarvitse edes puhua huumeista ja viinasta, kun voi puhua lääkkeistä tai keskushermostoa myrkyttävistä aineista kuten kofeiini, nikotiini jne. Ruoka-aineissa on vaikka mitä stimulanttia ja relaksanttia ja niin toimii nostattaen ja rentouttaen myös liikunta. Jokaisen pitää vaan löytää omalle elämälle sopivat mömmöt, sitähän se on. Minulla se taitaa olla sitten  kalija - sen musiikin ja muiden elämän ainesosien ohella, tietty. Joten vaikka en ota absinttia, niin en ala kyllä absoksikaan.

Rush jatkaa musisointia ja Niilo-setä jauhaa innoissaan musasta ja harrastuksistaan ja ystävistään. Minä kuuntelen Rushia ja koitan löytää siitä tunnepohjaa oman elämän hanskaamiseen. Toistaiseksi ei uuden lätyn osalta ole hirveästi löytynyt, vaikka toki muutamat biisit kolahtavatkin. Setärokki on kuitenkin näköjään tässä hienoisen kaoottisessa mielentilassa liian lepsua matskua, joskin muut vanhat lepsut lällybiisit välillä kolisee kovaa eli ehkä se on sitten vaan se tunnetasolla kohtaaminen, tai Rushin äijien nykyinen kohkaaminen, mikä aiheuttaa kohtaamattomuuden, mutta ei riemukohtausta.

Niilo-setä on hieno mies ja hyvä rumpali, mutta en ostanut lippua ensi kesän Rushin keikalle. Sen sijaan vois käydä joskus jossain paikallisessa kattomassa punkkia. Ainoa huono puoli siinä on, että eihän sitä punkkia katota selvinpäin - ainakaan tämmönen vanha kiljupunkkari :)

Hullun pitkä viikonloppu

Joka vanhoja muistelee, saa kaatumataudin.
Joka vitsaa säästää, sitä tikulla silmään.
Tai sitten vastoinpäin.
On tullut kaatuiltua ja silmiin on osunut tikkuja,
joten kaipa sitä edelleen mennnään virtaa vastaan.

Nyt kuitenkin edellisen, hullun pitkän, tai hullulle liian pitkän viikonlopun pariin.
Muistivihko, kerro tarinasi:

Näin maailman kauneimman naisen.
Hän käveli vastaan marketin pitkällä käytävällä.
Huolittelematon, huoleton, unelmoivan näköinen.
En katsonut perään, mutta hän jäi verkkokalvoille.
Elämä oli hetken pysähdyksissä.
Ja kaunista.

Viikon olen miettinyt, miten lähestyisin ihastustani.
Kyselin neuvoja niin tutuilta kuin tuntemattomilta.
Selvittäisinkö puhelinnumeron tai osoitteen,
lähettäisinkö tekstarin tai kirjeen.
Paras neuvo oli yksinkertaisin: Mene juttelemaan.
Vielä kun löytäisin hänet.
Ja saisin suuni avattua niille sanoille,
joita sieltä ei viimeksikään tullut.

...

Ihastus vastasi viestiini, lopetin unelmoimasta.
Vedin huolella överit, kadotin vaatteitani.
Löysin yöpaikan ja itseni tuntemattoman naisen sylistä.
En löytänyt unelmieni naista, en rauhaa.
Lohdutan itseäni: En ole tehnyt kenellekään pahaa.
Paitsi ehkä itselleni, mutta niinhän me jokainen aina välillä.

Vajoan kohti pohjaa, mielessäni.
Mutta minusta huolehtivat, minua rakastavat
niin vanhemmat kuin lapsenikin.
Lapsista kannan huolta ja vastuuta aina,
mutta koittaakohan vielä päivä,
jolloin voin korvata vanhemmilleni kaiken sen,
huolenpidon ja rakkauden,
jota yhä heiltä saan.

Tehtäväni ensimmäinen vaihe on pysyä hengissä
sekä riittävissä sielun ja ruumiin voimissa riittävän pitkään.
On taas päästävä kuosiin, pidettävä huolta itsestä.
Juotava vähemmän, ajateltava terveyttä,
niin mielen kuin kehonkin.
On myönnettävä vaillinaisuutensa ja tavoiteltava parempaa.
On luotettava siihen, että riittää.

---

Ihmisille vittuilu -festivaalit olivat ja menivät.
Ylibookattu alue oli yhtä jonoa;
Jonota alueelle, jonota anniskelualueelle, jonota juomaa.
Juotuasi jonota pantinpalautukseen, jonota ulos anniskelualueelta.
Jonota vessaan, jonota ruokaa, jonota vettä, jonota metrilakua.
Jonota jonottamisen ilosta tai kökötä päivä seisten kohti lavaa.

Hetken olin rauhallinen, kun istuin "muurahaispesän" reunalle
ja katselin poluillaan kiirehtiviä ihmisiä.
Nautiskelin ihmisten juomaa,
jonka juuri pari päivää sitten ehdin kirota alimpaan helvettiin.
Van eipä tuo juoman syy ole,
että typerä ihminen juo sitä typerässä mielentilassa liikaa
ja joutuu typeriin tilanteisiin.
Estoton on armoton
niin itselle kuin muille
ja elää hetkessä.

Ystävän luona oli hyvä olla.
Ystävä tuli vastaan, ystävä opasti.
Ystävä oli varannut evästä.
Ystävä johdatti syömään hyvin.
Ystävä oli parasta seuraa.
Ystävän kanssa myös luovutettiin yhdessä,
kun ei enää jaksettu.
Ystävän kanssa autettiin nuorta tyttöä pulassa.
Ystävän kanssa tavattiin kolmas ystävä.
Ystävä otti luokseen haisevan matkamiehen.
Ystävä oli järjestänyt niin,
että lapsensakin oli viety mummoloimaan,
ja matkamies saattoi lojua jouten ja rauhassa.
Ystävä tarjosi täysihoidon.
Ystävä väsäsi herkkuruokaa.
Ystävä saattoi kotimatkalle.
Ystävä kallis - kiitos!

---

Kotiinpaluu hyvän musiikin parissa:
Steen1, Jukka Poika - epäkohtien ruotimista, toivon julistus.
Gojira, Orbital - tulen rytmejä, rytmien riemua.
Kotona odottaa hiljaisuus, nukkuvat lapset.
Arki lyö huomenna turpaan
tai antaa kaiken anteeksi.

Matkalla tuli luettua ja nämä ajatukset pysäyttivät ajattelemaan elämän eri puolia:
- On käytävä pohjalla ymmärtääkseen, mistä onnellisuus kumpuaa. (Mikko Herranen)
- Toisaalta on välttämätöntä, että ihmiset häpeävät tekojaan, toisaalta on yhtä välttämätöntä päästä häpeästä eroon. (Hanna Kuusela, mukaellen Jouko Turkan kirjan sanomaa)
- Kasvinsuojeluaineiden on arveltu aiheuttavan syöpiä, allergioita ja lapsettomuutta. Pitkäaikaisseuranta niiden käytön vaikutuksista kuitenkin puuttuu - eihän aineiden käytön historiakaan ulotu kuin muutaman kymmenen vuoden päähän. (Kirsi Haapamatti)
- Kalat eivät kohtalostaan valita, mutta se ei tarkoita, että niillä menisi hyvin. Tällä hetkellä yli 99 prosenttia maailman meristä on kalastuksen piirissä. Eivätkä teollisen kalastuksen menetelmät ole mitään mökkikalastusta - yhden jättikokoisen trooliverkon suuaukkoon mahtuisi 13 jumbojet -lentokonetta. Jopa kolmannes maailman kalasaaliista jauhetaan eläinten rehuksi. Kuolleena poisheitettävän sivusaalliin määrä on 200 kertaa Suomen koko kalasaalis. (WWF)
- Rattiin nukahtaminen lyhentää elämää. Junassa nukahtaminen voi jopa pidentää sitä. (VR)

Olen katsonut junan ikkunasta Suomen kaunista luontoa enemmän kuin aikoihin.
Matkalla parasta on pysähtyminen.
Niin luonnon kuin oman elämänkin
ja sen tärkeiden ihmisten merkityksen ajatteleminen.
Kiitos Te, rakkaat.
Pidetään huolta ympäristöstämme!

Pieniä vitutuksen ja ilon aiheita arjessa

Aloitetaan vitutuksella, koska on niin mukava valittaa.
1) Vituttaa varhaisteinit, jotka sylkevät leikkipuistossa lasten liukumäkeen ja sotkevat paikkoja. Vituttaa myös se, etten mennyt niskaperseotteella pyyhkimään kyseisten varhaisteinien perseillä sitä sylkeä pois. Vituttaa sekin, etten edes mennyt sanomaan niille mitään sen jälkeen, kun olin jo motkottanut niille roskaamisesta ja vituttaa sekin, että vein niiden puolesta pahimmat roskat roskikseen. Vituttaa sekin, että teki mieli tehdä vähän muutakin kuin retuuttaa niitä niskaperseotteella. Vituttaa väkivaltaiset ajatukset ja turhautuminen siihen, että yritän olla samalla hyvä esimerkki lapsille ja hyvä isä, mutta tekisi mieli olla myös epäkorrekti hullu, joka pistää apinat kuriin, ja joka joutuisi todennäköisesti sen johdosta syytteeseen pahoinpitelystä ja saisi ehkä omat lapsensa pelkäämään ja häpeämään itseään. Vituttaa vielä enemmän, että välillä oma lapsi joutuu kuuntelemaan rähinääni - niiden sijaan, jotka oikeasti sitä rähinää olisivat ansainneet kuulla - niin kauan, että sanoo äidilleen, että välillä pelottaa, kun iskä riehuu. Mutta eniten silti vituttaa ne varhaisteinit, saatana.
2) Vituttaa, kun ostaa mielijuomaansa vissyä vain huomatakseen sitä maistellessaan, että se on vittu pilattu hedelmäsokerilla makeuttamalla ja meinaa yrjö lentää sitä litkua juodessaan.
3) Vituttaa, kun jumalasta seuraava eli lääkäri haukkuu puhelimessa kuinka taaskaan ei ole atk-tuki tehnyt hommiaan (vaikka olisikin tehnyt parhaansa) ja kuulemma juuri atk-tuen takia pihalla jonottaa viisikymmentä potilasta, kun laitteet eivät satu toimimaan.

Ilon aiheitakin on kuitenkin arjesta aina syytä löytää, jotta vitutus ei valtaisi mieltä.
1) On ilo ja onni, kun lapset tulevat päiväkodin pihalla vuorotellen syliin ja ovat innoissaan selittämässä päivän aikaansaannoksiaan.
2) On hienoa, että voi tehdä helposti ruokaa, josta tykkää sekä itse että lapset.
3) On kiva kuulla monta kiitoksen sanaa päivän aikana asiakkailta, joita on pystynyt palvelemaan nopeasti ja vaivattomasti niin, että näillä on hyvä mieli, kun asiantuntija pystyy auttamaan vain muutaman hetken puhelimessa ongelmia kuunneltuaan.

Kotipoikamies

Olenko onnellinen?
Olenko yksinäinen?
Olenko väsynyt?
Olenko peloissani?
Olenko turhautunut?
Olenko terve?
Olenko vapaa?

On kysymyksiä,
joihin ei ole yksiselitteistä vastausta.
On vastauksia,
jotka ovat ympäripyöreitä,
kuin liikenneympyrä,
josta voi ajaa pois eri suuntiin
tai pyöriä ympyrää,
kunnes päättää,
minne on menossa.

Eri asia sitten on,
haluaako mennä sinne,
minne kääntyy.

Ajatukset, tunteet, faktat.
Kommentit, tulkinnat, diagnoosit.
Asioilla on puolensa.

Silti poikanikin tietää jo vastauksen
tärkeimpään kysymykseeni: "Ihan".

Olen ihan onnellinen.
Olen hieman yksinäinen.
Olen aika väsynyt.
Olen joskus peloissani.
Olen välillä turhautunut.
Olen suht terve.
Olen vapaa, monella tapaa.

Eli kuten Pellekin jo lauloi:
"Vapaus on suuri vankila",
jollain tapaa.

Ehkä olisin onnellisempi,
jos minulla olisi elämänkumppani,
jonka kanssa jakaa syvimmät tuntoni.
Olisin varmasti vähemmän yksinäinen.
Ehkä olisin vähemmän väsynyt kaikkeen.
En välttämättä pelkäisi tulevaisuutta tai pärjäämistä.
Turhautuminenkin olisi käsiteltävissä, jaettavissa.
Mielenterveydelle tekisi hyvää pystyä avautumaan,
ja ehkä alkaisin huolehtia itsestäni fyysisessä mielessäkin paremmin.
Vapaus tiettyihin asioihin voisi vähentyä,
mutta toisaalta en alkaisi suhteeseen,
jossa tuntisin olevani vankilassa.

Välillä kun kohtaa ihmisiä arjessa ja juhlassa,
alkaa miettiä, mitä nuo ihmiset sisällään kantavat.
Joistakin ihmisistä aistii levottomuutta,
toisista hiljaista tuskaa,
mutta ihmiset myös osaavat peittää tunteensa,
ajatuksensakin.
Minäkin ajelehdin, hiljaa, puhumatta,
vaikka haaveilenkin siitä,
että voisin sanoa jotain merkityksellistä,
kiinnostaville ihmisille, joita kohtaan.
Välillä yllätän itseni hyvänä seuramiehenä,
mutta silloinkin yleensä väärille ihmisille.
Tai eivät he vääriä ole,
tietenkään,
mutta eivät myöskään niitä,
joihin välttämättä haluaisin tutustua,
tai joista olen todella kiinnostunut.
Kaikista ei myöskään kannata kiinnostua,
vaikka haluja olisikin...

Ei ole siis pelkästään helppoa hommaa olla Jarkko,
vaikka oliskin joidenkin mielestä
fiksu ja filmaattinen :)
Joskus tarvitsisi läjäpäin onnea,
ihania sattumia,
tai sitten vaan rohkeutta kysyä
ja sanoa ja puhua,
vaikka ei sekään tarkoita,
että pääsisi sen pidemmälle.

Ihmissuhteeseen, olipa se millainen tahansa,
tarvitaan molemmat osapuolet,
eikä kenellekään voi tyrkyttää itseään,
jos ei toinen kiinnostu sinusta.
Mutta jos ei uskalla sanoa mitään,
ei myöskään voi koskaan tietää,
mitä toinen ajattelee.
Toki toinenkin voi olla samanlainen ajelehtija,
hiljaa, puhumatta,
haaveillen jostain tai jostakusta,
joten ikävä kyllä olen hänelle ihan samanlainen,
väärä ihminen.

Kohtasin baarissa vanhan heilani,
molemmilla meillä neljä lasta,
ja päällimmäinen ajatus oli,
että "ei oo helppoo".
Elämämme lasten ja ihmissuhteiden aallokossa
on ollut välillä myrskyä, välillä tyyntä,
ja usein kaikkea siltä väliltä.
Vanha heilani löysi baarista jonkun nuoren uuden heilan,
kun taas itse juttelin kans todella mukavan tytön kanssa,
mutta tietysti "väärän" sellaisen, parisuhteessa olevan,
enkä illan ja yön aikana saanut vaihdettua kuin pari sanaa
yhden tietyn ihmisen kanssa, josta olen todella kiinnostunut,
ja jonka kanssa olen kohdannut satunnaisesti siellä täällä.

Onnenpotkua odotellessa voi tulla aika pitkäksi.

Jimbon vappukonsertti

1. CMX - Pyörivät sähkökoneet

Vappu on kansainvälinen työväen juhlapäivä, mutta itselleni ei vapuista tule mieleen niinkään työläisten juhla, vaan ystävien. Böhém-veljien kanssa oli vuosikausien ajan perinteenä lähteä vappuaattona Kajaanista junalla kohti seuraavaa pysäkkiä eli Kontiomäkeä "koska kaikki muut menevät kaupunkiin - menemme me Kontsaan". Se oli hauska perinne. Käpöteltiin asema-alueella, viihdyttiin asemaravintolassa, käytiin joskus ereyksessä myös toisessa paikallisessa kuppilassa, ihmeteltiin autioituneiden talojen sisälmyksiä ja usein myös junailtiin Kontsaan ja takaisin. Vaput oli aikamoista rymyjuhlaa, mutta veljeys ja yhdessäolo oli toki tärkeämpi elementti. Böhémien kunniaksi siis kajahtakoon vapun alkajaisiksi epävirallinen veljeskunnan teemalaulu Pyörivät sähkökoneet, jotka toki meidän suussa kääntyivät aina "sätkäkoneiksi".

2. AC/DC - Live Wire

Nuorena poikana diggailin Juhan myötävaikutuksella ja myöhemmin Juntsinkin intoilua seuraten noista Australian pienistä suurista rokkikukoista, joiden uran kimmellys alkoi omissa silmissä tosin hävitä aika lailla jo joskus 1980-luvun puolivälin jälkeen, eikä ole siitä myöskään palannut. Myönnettäköön kuitenkin, että bändin alkuvuosien tuotanto jäi ainakin osaksi yhtä lailla hämärän peittoon, mutta löydettyäni jokin aika sitten paikallisesta marketista uudelleenjulkaisuja siedettävään 5,95 euron hintaan, innostuin ekana kokeilemaan High Voltagea. Ja voi hitto, miten hieno meininki levyllä onkaan. Nippu rokkia, bluesia ja räkäistä Bon Scottia parhaimmillaan. Miehen muistolle levyn parhaimmistoa oleva veto, joka lähtee liikkeelle vastustamattomasti kuin juna, ensin soi pelkkä basso, sitten päälle liimautuu kitara, sitten alkaa rumpukomppi ja lopulta on vauhdissa koko kööri.

3. Cypress Hill - Insane in the brain

Palatakseni kuitenkin vappuun, niin ainahan sitä on tullut oltua enemmän tai vähemmän sekaisin. Vappu on taittanut aina talven kohti kesää (kevät on näillä korkeuksilla välimallin vuodenaika) ja joskus nenäkin on sitä taitellessa nyrjähtänyt. Harmi, että viina on monille rähinäjuomaa, eikä pahimmille öykkäreille ole tarjolla vaikkapa pössyteltävää, joka pitäis tyypit ehkä vähän rauhallisempina. Itsehän en ole kannabis-tuotteiden käyttäjä, tai koskaan ollut, mutta monesti sitä on tullut mietittyä tuon viinan valtaa yhteiskunnassa ja kulttuurissamme. Hyi meitä.

4. Eppu Normaali - Viinaa viinaa, tsat tsat tsaa

Siitä puheen ollen, viinaa ei kyllä tee mieli. En tykkää olla kännissä, humalainen pöhnäkin vituttaa, mutta riippuvuus on kova siihen muutamaan oluseen silloin tällöin. Pitäis varmaan tehdä päätös olla juomatta mitään, että vois olla kaljatta. Viime perjantaina otin saunaolueksi alkoholitonta ja se oli ensin ihan ok, mutta muutaman pullon jälkeen alkoi vaan turvottaa. Huomasin, että eihän tästä tulekaan euforiaa. Liika on liikaa, kaikessa.

5. Jukka Poika -Riippuvuus

Elämä on muutenkin täynnä kaikenlaisia riippuvuuksia. Yleensä ottaen niistä ei ole hirveästi haittaa, paitsi, jos ne alkavat hallita elämää. Tällä hetkellä olen suht tyytyväinen riippuvuustilanteeseeni: En koe jääväni mistään paitsi ja osaan antaa itselleni vapautuksen milloin mistäkin riippuvuutta aiheuttavasta asiasta, jos se ei enää pysy positiivisen puolella. Jotenkin tuntuu myös, että moni riippuvuus on tässä vuosien varrella ja aikojen myötä muuttunut parempaan suuntaan, positiivisen puolelle. Riippuvuuteen liittyy kai kuitenkin aina jonkinlainen pakonomaisuus, mutta silloin, kun huomaa, ettei ole oikeasti pakottava tarve, niin osaa nauttiakin enemmän elämän eri osa-alueista.

6. Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän

Sydämeni on ollut ihan ok jo pitkään, kiitos hyvän lääkityksen, joka ei häiritse ollenkaan elämää. Sydämellisyys ja sydämettömyys ovat kuitenkin kokonaan toinen juttu. Rakkautta en osaa kaivata, sitä on lähimmäisissäni ja minussa, vaikka minulla ei olekaan sellaista huumaavaa tunnetta ketään tiettyä ihmistä kohtaan. En myöskään halua sellaista, mikä pakottaisi minut johonkin, mitä en halua, "rakkauden tähden". Olenko siis sydämetön, jos en haluakaan rakastaa tai rakastua? Oikeasti en tietenkään vastustele rakkauden edessä, mutta on monesti myös helpompaa olla ja todeta olevansa vapaa kahleista. Olen vapautunut myös ennakkoluulojen kahleista kuultuani Anna Erikssonin uuden sinkun. Se on aivan mahtava.

7. Emeli Sande -Read All About It part III

Vappukonserttini alkoi rokilla ja on nyt siirtynyt popimpaan. Tämä kaunisääninen brittilaulaja on antanut minulle enemmän kuin kukaan muu artisti pitkään aikaan. Musiikki on minun sieluni ravintoa ja tämä on gourmet.

8. Mac Bueno ja TatC -Kunnon ganjalainen

Muutenhan tässä vaan sitten yrittää päivä kerrallaan olla kunnon kansalainen. Eikä se ole edes vaikeata. Minulla on ystäviä, ihanat lapset, mahtava työ upeine työkavereineen. On koti ja on kaikki, mitä tarvitsen. Välillä päivät vaan tuntuvat kovin merkityksettömiltäkin. Silti aina tulee huominen. Sitä ennen kunnon ganjalainen nappaa galijaansa yön pimeydessä näpytellen tietokoneellaan irkkituttujen, pelikavereiden kanssa ja kattoo viihdettä, yleensä pyrkien löytämään helmiä roskien seasta.

9. PMMP - Heliumpallo

Vappuun kuuluvat pallot ja niitä pojat kantoivatkin mummulareissulta kotiin. Uloskin menivät jo mielellään, kun oli aurinkoista ja lämmintä. Huomasin myös, että pyöräilykelit alkoivat. Useampia rundeja tuli käveltyä ja juostua nuorimmaisen perässä, kun tämä pyörällään rundaili. Eihän se mitään kevyttä ollut, ei noussut jalka ilmaan helposti, kunto on rapistunut. Kunto oli jopa surkea, kun sitä oikein pohdiskelemaan rupesin työpaikan terveystarkastuksessa. Silti en jaksa repiä stressiä siitäkään. Teen mitä jaksan, liikun tarpeen mukaan. Lentäisinkin, jos olisi tarpeeksi iso heliumpallo.

10. Gojira - L'enfant Sauvage

Pian on jo kesäkuu. Silloin lähden Helsinkiin katsomaan Gojiraa. Se on hienoa. Elämä on ihanaa, kun on mitä odottaa. Gojira on parhautta. Uuden levyn maistiaisbiisiä en ole vielä hirveästi sulatellut, mutta levynkin pitäisi putkahtaa juhannuksen jälkeen maailmalle. Ranskanpojat ovat varmasti leiponeet taas semmoisen patongin, että heikompia hirvittää. Nyt on kuitenkin vasta vappu, joten koitetaan klaarata tää nyt tästä, viikon päästä ystävän häät ja siitä etiäpäin kohti kesää. 

PS. 

11. Orbital - Straight Sun
Brittiläisten Hartnollin veljesten konemusa on ollut sydämessäni jo vuosikymmenen, eikä ihme lie, että heidän uudella levylläänkin on viisuja, jota tuovat ihmisen lähemmäksi omaa sisintään. Tässä parasta antia, aurinkoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Se olkoon vapun, kesäntuojan, tärkein anti, nyt ja aina. 

Yhteisöllisyydestä

Kutsun itseäni erakoksi, vaikka toisaalta kyllä viihdyn hyvässä seurassa, kun sellaisen saan valita. On kuitenkin olemassa myös yhteisöjä, joita et voi valita. Perhettään ei voi valita, siihen vaan kuulutaan. Perhe on sekä paras että pahin, riippuen katsantokannasta, mutta se on aina kuitenkin se porukka, johon kuulut kehdosta hautaan. Työpaikan porukkaakaan ei voi valita, paitsi että siihen voi aika suuresti vaikuttaa tai ainakin itse olen voinut - ja työpaikkaahan voi aina vaihtaa, jos ei viihdy (itsellä ei ole sitä ongelmaa, työyhteisö on minulle yksi tärkeimpiä perheen lisäksi).

Naapureitanikaan en ole koskaan valinnut. On olemassa yhteisöjä, joissa esimerkiksi naapurit ja naapurusto voivat olla tärkeä osa elämää, joiden kanssa tehdään yhteisiä asioita, tutustutaan ja jopa ystävystytään. Itselleni naapurusto on vain taloja, joissa asuu pääasiassa vieraita ihmisiä. En tunne edes lähimpiä naapureitani, vaikka joskus jonkun sanan heidän kanssaan vaihdankin tai kättä heilautan. En tiedä heidän nimiään tai vaikka olisi kuullutkin, niin en muista. En ole käynyt yhdenkään naapurini kotona.

Mitä sitten teen, kun yhtenä iltana auto jumittuu pihalle hankeen, renkaat sutivat jäällä tyhjää ja auto uppoaa lumeen. Ensin tappelen tunnin tilanteen parissa, yritän epätoivoisesti työntää autoa liikkeelle, lapioin hikipäissään lunta, kaadan kuumaa vettä toivoen voivani sulattaa jäisiä kohtia, asettelen puita ja keppejä vetävien renkaiden eteen/taakse, virittelen lähtöalustaa hankalasta paikasta...siinä yksin kuitenkaan onnistumatta. Koko tilanteen olisi voinut ratkaista sillä, että joku olisi tullut työntöavuksi, kun melkein yksinkin sain auton liikkeelle. No, naapuriin ei voi tietenkään mennä, enhän minä niitä tunne. Naapurin sedällä voi olla vaikka heikko selkä. Tai se voi olla nukkumassa. En minä kehtaa. Tunnin tappelun jälkeen soitan, josko pojat voisi tuoda mummolasta kotiin (kauppareissu jäi sit väliin) ja kerron, että auto on jumissa pihalla. En pyydä vieläkään apua, vaikka toivonkin, että sitä saisin. Lopulta minua auttavat lasteni isovanhemmat ja vanhin poika työntämällä auton liikkeelle. Mikähän minut saisi naapuriin pyytämään apua? Hengenhätä? Vai soittaisinko silloinkin kumminkin ensin 112:een?

Katsoin eilen pitkästä aikaa elokuvan, jonka olen pitkään halunnut nähdä, mutta jota en ole koskaan katsonut. Tai ehkä olenkin, koska se tuntui todella tutulta, mutta varmaankin siksi, että se oli teemallisesti niin lähellä Schindlerin listaa. Siinä missä Spielbergin mustavalkoinen mestariteos käsitteli natsien suorittamaa juutalaisten joukkomurhaa toisessa maailmansodassa ja yhden natsin taistelua ihmishenkien puolesta, käsitteli Hotelli Ruanda kansanmurhaa, joka tapahtui vuonna 1994 Ruandassa. Tämäkin tositapahtumiin perustuva elokuva henkilöityi yhteen mieheen, joka asemansa puolesta hotellinjohtajana pystyi lopulta auttamaan isoa joukkoa ihmisiä pysymään hengissä mielettömän tappamisen aikana.

Elokuva näyttää mielestäni realistisesti lähtötilanteen jokaisessa kriisissä: Kun alkaa rytistä, pyrimme ensisijaisesti pitämään huolta lähimmäisistämme. Vaimo, lapset, lähimmät sukulaiset. Jos naapuri saa lynkkyä, sille ei voi mitään, jos sille ei voi mitään. On pysyttävä hengissä itse ja suojeltava lähimmäisiään. Kun silmät tilanteen karmeudelle aukeavat ja huomaa, että voi auttaa muitakin, alkaa yhteisöllisyys vaikuttaa yhä enemmän. Hätää ei voi nähdä ainoastaan omissa lähimmäisissä, jos hätä on läsnä kaikkialla.

Onneksi kuitenkin saan elää tässä maassa, jossa on rauha, eikä kukaan ammuskele sinua kukkuloilta tai lyö viidakkoveitsellä päähän, jos satut olemaan "väärää heimoa" tai mitä nyt ikinä syyksi sille agitoidaan, että saadaan vihollinen demonisoitua. Hyvä ystäväni on nähnyt sodan (ei Ruandan, eikä toista maailmansotaa, vaan Bosnian sodan) omin silmin ja hän tietää, kuinka ihmiset voivat muuttua sairaiksi sodan myötä. Meidän pitää vaan pitää huolta siitä, että sitä ei tapahdu täällä. On pidettävä huolta siitä, että meidän yhteisömme ei sairastu vihaan, joka johtaisi lopulta siihen, että alkaisimme tappaa toisiamme, syystä tai toisesta.

Täälläkin on joskus sodittu, jopa keskenämme, punaiset ja valkoiset. Voisiko se vielä toistua? En usko tai pidä sitä mahdollisena, mutta mistäs sitä koskaan tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ihmiskunnan historia on sodan historiaa ja vaikka nykyään elämme tilastojen mukaan varsin väkivallattomassa maassa verrattuna aikaisempaan, on väkivalta kuitenkin läsnä arjessamme - jos ei muuten, niin kirjoituksissa.

En kuitenkaan elä sellaisessa pelossa, että minun pitäisi ajatella jonkun naapurini - tai kenen tahansa vieraan - olevan mahdollinen vihollinen. Sen sijaan elän "erakkonakin" ajatellen, että ihmisissä on aina myös jotain hyvää ja että jonain kauniina päivänä, kun naapuri tulee pyytämään apuani, minä myös autan.

Helvetin pitkä perjantai oli suksee

Upean pitkän perjantain ainekset:
- rauhaisa aamu
- hyvä pääsiäisateria
- mäenlaskua lapsien kanssa
- pelikonsolilla pelaamista papan kanssa
- rakkautta
- ystävyyttä
- mukavia kohtaamisia niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa

Yksi kerrallaan

Taas menneenä viikonloppuna
Tutustuin itseeni ja ihmisyyteen
Ihmisyyteen itsessäni ja muissa
Lähimmäisissä ja ennestään tuntemattomissa
Itkin ja nauroin

Vaikka voin nyt viikonlopun päättyessä todetakin
että en tehnyt mitään väärää
Pyörivät päässäni asiat
ja koittavat päättää puolestani
Miten minun pitäisi elää elämäni?
Mitä minun pitäisi sallia muilta, mitä läheisiltä?
Missä asioissa voisin parantaa omaa elämääni?

Minä minä minä
Miksi en osaa ajatella laajemmin?
Elän elämääni itseni kautta,
se kai on vaan hyväksyttävä
Vaikka haluaisin tehdä enemmän ja parempaa,
en voi tehdä enemmän kuin mitä minä voin tehdä

Ehkä silti voin vaikuttaa
Vaikka vain yhteen ihmiseen kerrallaan

Valo, pimeys, Jukka ja Timo

Jukka pojan biisi alkoi soida päässä
Ja soittimissa repeatilla
Samalla kun luin Timo Tolkin kirjaa
Jossa mies käy läpi elämäänsä
Ja tekee hienoja oivalluksia
Siitä millaiseksi on tullut ja mitä on
(Millaisia me ihmiset olemme)
Mitä on kokenut ja mitä nähnyt
Miten sairastunut ja miten ymmärtänyt sen
Oppinut lopulta tuntemaan itsensä
Hyväksynyt omat heikkoutensa
Ja löytänyt sisältään voiman jatkaa

Ja samalla Jukka Poika laulaa siitä
Kuinka olemme yhtä universumin kanssa
Valo on meissä
Valo on energiaa
Valo on elämän lähde
Jokainen voi käyttää valoaan
Ja parantua

Näiden taiteilijoiden ajatusten kautta koen
Omankin elämänkuvani
Vaikka sen muodostinkin
Ilman Jukka Pojan kuuntelua
Tai Timo Tolkin lukemista
Koska tajusin jo kauan sitten
Että kaikki voima lähtee sisältä
Ja ulkoista emme voi hallita

--

Jukka Poika: Valon valtameri
(sanat kirjoiteltu ylös biisiä kuunnellessani, joten virheitä saattaa löytyä -> niitä myös korjattu, kiitos L)

Jos tummalta taival tuntuu
ja sun tekee mieli murtuu
Mitä maailmassa voisi saavuttaa?
Kun et enää meinaa pimeää sietää
sun ois ehkä hyvä tietää
Ympärillä sun - valon valtameri

Jos oot varjo vaan varjojen joukossa
yhden maailman loukussa
Yhteys pykii
etkä pääse lähellekään
Silloin lohduttais sua tietää
mihin polkusi viekään
On jalkojes alla valon valtameri

Jos pelko sua ahdistaa nurkkaan
joka kulmasta kuolema kurkkaa
oot huonon hypnoosin vallassa
Suuri vapautus on vielä tulossa
Suurin ilo on olla elossa
Ympärilläsi valon valtameri

Parannus on lähempänä kuin luuletkaan
Sisälläsi valo vaikket sitä tunnekaan
Siksi hyvä on vaieta kuuntelemaan
Hiljaista tietoa
jota ääneti jaetaan

Jos tummalta taival tuntuu
ja sun tekee mieli murtuu
Mitä maailmassa voisi saavuttaa?
Kun et enää meinaa pimeää sietää
sun ois ehkä hyvä tietää
Ympärillä sun - valon valtameri

Jos oot varjo vaan varjojen joukossa
Yhden maailman loukussa
Yhteys pykii
etkä pääse lähellekään
Silloin lohduttais sua tietää
mihin polkusi viekään
On ympärilläsi valon valtameri
Jalkojes alla valon valtameri
Ympärilläsi valon valtameri
Ympärilläsi valon valtameri

Biisi näyttää löytyvän (ainakin toistaiseksi) myös Youtubesta, vaikka omat kuunteluni olenkin tehnyt levyltä, kännykkään siirretystä mp3:sta ja Spotifystä:
http://www.youtube.com/watch?v=btXWNGUS35A

---

Timo Tolkki on tunnettu Stratovarius-yhtyeen pitkäaikaisena kitaristina, mutta koska en tuollaista kikkelinvenytysheviä ole koskaan kuunnellut (saati ollut kiinnostunut bändin tai sen keulahahmon edesottamuksista), niin Tolkista muodostamani kuva on pääosin vain tämän opuksen kautta, jonka hän jakoi nyt itse netissäkin (voin lähettää halukkaille myös kirjan pdf-version, koska tuolta sivulta lukeminen on hieman rasittavaa kaiken mainostöhkän häiritessä):

Timo Tolkki: Loneliness of a 1000 Years
http://www.scribd.com/doc/86117086/Loneliness-of-a-1000-Years#fullscreen

---

PS. Näinkin voi kuulla osan Jukkiksen biisistä :)
Viljaista tietoa
Oo vaan ääneti
Ja ei tarvii

Hyväntekeväisyyttä

Tulipa taas oltua sitten Gentlemen's Clubin iltamissa. Pelasimme mm. hyväntekeväisyyspokeria :) Kolikot, mitä lompsasta löysin, menivät siis Nervesan rahastoon, jonne toki lahjoitin myös erikseen rahaa. Nuoren naisen elämää uhkaa imusolmukesyöpä - ja syntyminen "väärään" paikkaan. Meillä tauti hoidettaisiin yhteiskunnan toimesta, mutta kaikkialla ei olla yhtä hyväosaisia.

Muuten tulikin sitten törsättyä rahaa lähinnä omaan - ja kavereiden - päihtymiseen. Hyvää tarkoitin, mutta taisi mennä sekin vain kännin puolelle eli siinä mielessä teinkin oikeastaan pahaa sekä itselleni että muille. Kotiinlähtiessä sentään tein yhden hyvän teon, uskoakseni. Joku tuntematon tyyppi makasi selällään pankkiautomaatin edessä kadulla. Kyselin, onko se kunnossa. Puhui ja hengitti, oli vähän väsähtänyt. Ei mikään vanha doku, joku ihan tavallisen näköinen parikymppinen jannu. Sanoin sille, että lähden taksilla kotiin, nyt tulet mukaan, etkä jää siihen makaamaan. Taksi nakkasi ensin sen toiselle puolelle kaupunkia, sitten minut. Eihän sitä tiedä, vaikka tyyppi ois paleltunut tai jotain, jos en ois toiminut noin. Ainakin ne tuntui järkevimmin käytetyiltä euroilta koko iltana niiden Nervesalle lähtevien ropojen lisäksi.

Bruno!

Travian addiktoi. Se naksuttelu. Se vahtaaminen. Se raksailu. Se hyökkäily. Se puolustusten järkkääminen. Se liittoumatoiminta. Se liittoumatoiminta - sepä se, kun piti se perustaa. Ja irc liittyy mulla vain siihen. Nyt kun vielä on kännykässäkin netti, niin hitto - mä olen aina Travianissa. Mutta oikeasti sen vetovoima on niissä ihmisissä, koska ihmiset sitä pelaa. Ne ihmiset, ystävät, tuttavat, kaverit, vihut. Se on oma maailmansa, joka on lähellä, vaikkakin anonyymi.

Vanha heila, tyttäreni äiti. Nyt taas vuosien tauon jälkeen Facebook-kaverini. Se tuntuu suurelta askeleelta, outoa kyllä. Me olemme taas väleissä, joissa ei tarvitse puhua menneistä. Me olemme kavereita. Ja meillä on yhteinen tytär, joka meitä sitoo ikuisesti, koko elämän ajan. On hienoa, että olemme ylittäneet molemmat omat katkeruutemme. Minulla on hyvä fiilis hänestä ja uskon, että hänellä myös minusta.

Vanhat ystävät. Ja "ystävät". Kun kohtaa ystävän, on helppo olla. Kun kohtaa "ystävän", tuntuu, että on kohdannut jonkun tutun, mutta ei tunne mitään. Ystävyys on harvinaista ja arvokasta - vaalikaa sitä, jos sen kohtaatte! Good ol' friend kävi kylässä ja se tuntui hyvältä. On aina mukavaa vastaanottaa tyyppi, joka on ystävä, jonka kanssa ei tarvitse esittää mitään, koska se tietää, kuka sä olet.

Wat wat in da butt. Bruno oli voimakas, etten sanoisi jopa jäykkä, kokemus :)

Sacha Baron Cohenin leffat ne jaksaa mua riemastuttaa. Ja samalla masentaa, koska ne näyttävät, millaisia ihmiset suurimmaksi osaksi ovat. Emme suvaitse erilaisuutta; pelkäämme sitä. Homoseksuaalisuus on suuri peikko, jota on Suomenkin presidentinvaaleissa käsitelty, mutta aina se tulee esiin, kun joku uskaltaa sanoa ääneen, miltä tuntuu katsoa homostelua. Minua se ei haittaa. Miksi haittaisi. En ymmärrä, miten ihmisen seksuaalisuus liittyy mihinkään, mitä hän edustaa. En ymmärrä, miksi ihmiset kokevat homoseksuaalisuuden uhkaksi itselleen tai miksi he kokevat sen ällöttävänä. That's not my cup of tea, but if I'm not drinking it, so - So what!

Bruno-leffan hauskin pätkä oli, kun tyyppi meni metsästäjien messiin ja sai niiden "luottamuksen" puhumalla siitä, kuinka mahtava on naisen "vagina". Nuotiolla metsästyksen jälkeen Bruno sitten "vitsaili", kuinka hän ei halua, että hänen "arschenholen" olisi aamulla revenneenä, kun on näin paljon miehiä paikalla.

Sen jälkeen Bruno kävi yöllä yhden metsästäjäporukan jäsenen luona juttelemassa, kuinka hänen telttakaverinsa on varmaan homo. Ja kun ei päässyt, niin toisella kertaa härskimmin: "Karhu söi vaatteeni ja mulla on vaan kondomit, saanko tulla." No, homma tietty repesi käsistä. Kuten koko elokuvan ajan. Ihmiset vaan ovat homofobisia, valitettavasti.

Loppuun vielä olutarvostelu, tavallaan:

Lammin sahti Juhlaolut

No head, fruity. Weird. Not bad.

** Drinkable


PS. Lisäyksenä homokeskusteluun: Pietari ei varmasti ole yhtään sen homokammoisempi kaupunki kuin vaikka tämä oma syrjäkylänikään, mutta onpahan tuossa linkin jutussa yksi lisäsyy olla käymättä tuollakaan koskaan...

Stam1na - Nocebo

Ostin pitkästä aikaa levyn. Vuonna 2005, oltuamme erossa ja eroamassa ensimmäistä kertaa, innostuin kovasti monista heviakteista. Raivo piti purkaa positiivisiin asioihin ja metalli tarjosi siihen oivan kanavan. Soittolistalla oli sekä ameriikan ihmeitä että esimerkiksi Fall of The Leafe, edesmennyt turkulainen poppoo, jonka levyt ovat soineet syystä tai toisesta viime aikoina taas aivan helvetisti...Siinä missä FoTL hiipui bändien hautuumaalle, on toinen tuolloin tehty tuttavuus, Stam1na, nyt uransa huipulla. Vuonna 2005 tulevan debyyttilevyn sinkku "Kadonneet kolme sanaa" - jotka olivat sekä biisissä hoetut "Vihaan sinua ihminen" että oikeasti kadonneet "Minä rakastan sinua" - kolahti lujaa silloiseen elämäntilanteeseen.

Stam1naa on siis tullut seurattua ja bändistä on kasvanut mielenkiintoinen, omia polkujaan kulkeva metalliyhtye, jolta on aina vara (tai vaara) odottaa jotain hämmentävää, kun levy ilmestyy. Nyt ilmestyi "Nocebo", jonka ymmärrän - yhtään ennakkohaastattelua tai muuta bändiin liittyvää juttua lukemattomana - siten, että se on vastaisku placebolle, lumelääkkeelle (Stam1nallahan on muuten ennestään myös biisi "Lääke"), ja että tämä rieska on lopultakin sitä aitoa oikeaa lääkettä tuskaan - ja samaan aikaan Stam1nan veijareiden tyyliin rohkean rennosti nykäistyä, mutta täyteläistä paskaa (housuun).

Ensikuuntelussa - hyvin pinnallisesti, mutta ensifiilikseen luottaen - siis nyt Nocebo (ainoastaan sinkkubiisin "Valtiaan uudet vaatteet" olen kerran kuullut - ja nähnyt):

Heti eka biisissä "Pirunpaskaa" Stam1na iloittelee siihen malliin, että nyt on ollut vapaamielisyys valloillaan, liekkö sitten ulkopuolisen tuottajan syytä tai ansiota, mutta tunnistettavan Stam1na-paahdon lisäksi kuullaan hauskoja musikaalisia vokalisointeja ja niin, heti päästään siihen lumelääke-teemaankin, jota tuossa jo ennakoinkin: "Apteekin hyllyltä löytyi uus' ystävä, Vaik' ruumiin saa vaihtamaan väriä, lumelääkkeillä". Pirteä veto, jossa oli tavallaan pieniä YUP-vivahteita, joita aina vaistomaisesti poimii, kun isoveli-Hyyrynenhän maalaili YUP:n kitarakuviot ja isoveljeä idolittanut pikkuveli (ja varmasti myös Pexi) keulii Stam1nan riveissä.

"Valtiaan uudet vaatteet" kuulostaa ensi alkuun perinteisemmältä Stam1nalta, kunnes syntsa/kosketinmatot pääsevät valloilleen ja jälleen hauskat melodiakoukut rikkovat rytkettä.

"Tavastia palamaan!" saa varmasti Tavastian palamaan. Punk-kaahausta ja vaikka mitä, kunnes välillä komeaa ja hillittyä progeilua väliin ja sitten taas vauhdilla loppuun. Hyvä!

"Puolikas ihminen" alkaa ja jatkuu Hyrden komeilla puhtailla vokaaleilla. Soitanto perinteistä nopsaa Stam1naa, mutta kertsissä Hyrde pistää kyllä laulupuolella parastaan: "Eheydy tai yksin kuole".

"Aivohalvaus" huudetaan käyntiin ja se myös etenee aika Stam1namaisesti, tutulla paahdolla, eteenpäin. Tässä varmaan kaikista vähiten uusia elementtejä. Sanoihinkin alkaa kiinnittää huomiota, vaikka en ehdi niihin nyt syventyä (eikä minulla ole tapanani lukea lyriikoita ennakkoon kuulematta musiikkia). "Jos et tottele olet päissäsi tai on päässäsi - aivohalvaus."

"Rabies" lähtee hienosti käyntiin. Kitaroinnissa on jotain hienoa ja koukuttavaa tässä biisissä. Möreät vokalisoinnit muun tekstin välissä kuulostavat mureilta. Sitten yllättää Hyrden herkempi vokalisointi. Ja perinteinen Pexin tilutussoolo. Biisi alkaa sinkoilla Stam1namaisesti taas ihan minne sattuu, eikä alun tunnelmasta ole tietoakaan...kunnes jynkkä alkaa taas ja palataan kertsiin, joka on kosketinsoitinmattoineen kyllä aika lepsunkuuloista biisin alun jälkeen. Onneksi biisi loppuu siihen hienoon alkupuolen riffiin.

"Lepositeet" alkaa tyylikkäästi hiljaisella ja selkeällä laululla. Koskettimet tukevat tunnelmointia upeasti. "Toivoisin näkeväni edes painajaista". Biisi jatkuu hiljaisella tunnelmoinnilla laulun puolesta. Onkohan tuo edes Hyrde? No, tulihan se Hyrdekin sieltä esiin. Hienon kuuloinen kertsi. Sitten jopa imelän kuuloista meininkiä, hui. Kunnes siirrytäänkin melodisen hokeman jälkeen hienoon murinaan...ja alkaa hämmentävin Stam1na-soolo koskaan. Jatsia? ;) Hyvä jätkät! Kovin veto tähän mennessä.

"Nomad" on levyn ainoa englanniksi vetäisty viisu. Sekin sopii Stam1nan "teemme mitä haluamme, miten haluamme" -mentaliteettiin. Hyrde tosin kuulostaa aluksi hieman oudolta englanniksi, mutta kyl se siitä: "I am Atheist I am None". Heh, huomasin, että välissä on myös suomenkielisiä laineja ;) Biisi hieman junnaa menemään ja jossain vaiheessa tuntuu jo, että nyt alkoi mennä liikaa taas harhailun puolelle. Mielenkiintoistahan tätä ois livenä todistaa, kun biiseissä on vaikka mitä soiteltavaa :)

"Ei encorea" kaahaa jälleen tuttuun Stamp1o-tyyliin. Kitaroinnissa on kevyttä räyhää, kunnes edetään pidemmälle ja tulee, öö, kosketinsoitinsoolo? Tämä on just hienoa näissä. Oikeasti et voi tietää etukäteen, mitä biisissä pian tapahtuu (ennenkuin tietty oppii tuntemaan biisit), mutta aina saa yllättyä iloisesti. Täytyy myöntää, että ihan pikkusen minua häiritsee Pexin tilutussoolot, joita en vaan kerta kaikkiaan jaksa hirveästi kuunnella. En ole siis tilutushevin ystävä :) Ja ylinopea stam1nointikaan ei aina sytytä. Se on liian täyteenahdettua. Ymmärrän kuitenkin Stam1nan sielunelämää. Se ei ole mitään normi-ihmisen rauhallista arkea. Se on hyperventiloimista arjen kourissa. Biisi loppuu aivan vitun hienosti: "Hiljaa!"

"Arveton on arvoton" kaahaa jälleen, mutta jälleen yksityiskohdat ja monipuolisuus ja riffit ja laulumelodiat ja kaikki antaa semmoisen fiiliksen, että perkele. En tiedä, tuleeko tästä (taaskaan) mitään ikikuunteluklassikkoa (koska sellainen ei ole minulle yksikään Stam1nan levyistä - vaikka biiseistä ja bändistä pidänkin, tavattoman paljon), mutta on aina ilo löytää heidät: "Uudelleen!"

Summa summarum: Pika-arvio eka kuuntelulla on ohi. Käteen jäi hyvä fiilis. Kaikenlaista kivaa pitää lähteä kokemaan ja kaivamaan esiin uudelleen ja uudelleen...Kosketinsoittimet hienosti messissä, minä pidän! Hyrde laulaa hienosti! Pexillä tilutuksista huolimatta ote hallussa! Kake rumpaloi kaiken kuten vain Kake pystyy! Kaikka on mun idoli! Stam1naaaa!

Juoppo julkaisee

Viime aikoina ei ole oikein "kynästä" irronnut mitään kovin ylevää. No, kirjoitin minä yhdelle naiselle pienen elämäkerran itsestäni, mutta muuten on vähän semmoinen fiilis, että tulee kirjoitettua ainoastaan päissään - ja huonosti. Olen välillä joutunut blogistanikin poistamaan seuraavana aamuna kirjoituksia, joita en muistanut sinne laittaneeni. Aika huolestuttavaa, tiedän...

Eli juoppous pitäis saada ensin kuriin. Se ei onnistu ainakaan varastoimalla kaappiin viskiä - jota sitäkin sitten käyttää väärin ja lantraa, kuten tässä eilisiltaisessa pätkässä:

Otin just Red Bullin ja kaadoin siihen Johnny Walker Black Labelia.
Kaikki on The Voice of Finlandin syytä.
Noi laulajat on niin ihania!
Ja tuomaritkin. Mä en tiiä, miks mä niin tykkään tosta.
Tavoittelevat jotain...unelmaa?
Vetävät kuin viimeistä päivää - tai ääni väristen.
Laulavat suoraan sydämestä - tai kuvitellen, että heidän äänensä on kultaa.
Suurta draamaa on ilmassa.
Tämä on minulle tosi-tv:n huipentuma.
Musiikki tulee sydämestä.

Joskus viikko sitten vissiin kirjoittelin kans The Voice of Finlandista, jota katson siis netistä, koska en säännöllisesti katso telkkarista mitään. Tuossa "laulu ratkaisee" -tyyppisessä kisailussa on hauska tuomarinelikko (Mike Monroe, Paula Koivuniemi, Lauri Tähkä ja Elastinen) ja on hienoa kattoa sekä tietty ennen kaikkea kuunnella noita laulajia. Tämmöinen pätkä ajatuksenvirtaa jäi talteen edellisestä kattelukerrasta:

musiikin hienous, kauneus, vaikuttavuus ovat onneksi edelleen jokaisen meidän päätettävissämme, eivätkä mitään ammattilaisten "arvoja", joita pitäisi seurata...

Niin, olutta ostin muutaman eilen illalla ja pääsin ne nauttimaan, kun tytär oli palautettu ja poijatkin nukkumassa. Saatanan keksintö, viski, sen sijaan pisti sitten äijän ihan sekaisin. Tässä vaiheessa en vissiin ollut vielä kauhean sekaisin, mutta en kyllä muista, mistä tämä ajatuksenjuoksu lähti liikkeelle:

Verot ovat hyvästä.
Meidän pitää antaa osamme, ennen kuin saamme.
On järjetöntä, että jotkut rikkaat vaan rikastuvat lisää.
Ja köyhät köyhtyvät.
Tai ettei työnteolla koskaan saavuta elintasoa,
joka turvaisi oman - tai lasten - elämän
sairauden tai kuoleman varalta,
varsinkaan jos ei saa henkivakuutusta,
jos on jo valmiiksi sairas.
Rikkaat sen sijaan saavat osinkonsa,
kunhan vaan sijoittavat rahansa oikein.
Kai sekin on työtä, jonka rahatalous sallii
mutta on se vaan vitun väärin.

Känni alkoi sitten kohota ja laulut oli tsiigattu. Facebookiin kävin jorisemassa ja linkittämässä Basement Jaxxia ja Lisa Kekaulaa, mutta tässä horinassa ei ole enää kyllä kaikki palikat kohdillaan:

Kun on tarve kuunnella vain se yksi biisi
niin on hienoa, että se löytyy internetin ihmemaasta
eikä sitä tarvitse etsiä 100+ cd-levyn tai muun äänimaiseman seasta
ja että pääset rakkaan viisusi pariin, oli se sitten mieltä nostattava
tai kaiken lokaan lakoava kappale.
Pääasia, että se on sun kappale,
sellainen jonka puolesta sanot "vittu joo!" tänä iltana
vaikka paremmin perusteltuna (tai 10 vuoden päästä) sanoisit,
että "se OLI hyvä biisi!"

Lopulta oli vissiin jo aika sekava olo. Aivoissa selvästikin alkoi liikenne vähetä ja palattiin perusasioiden äärelle ajatustenkin osalta:

Miksköhän vitussa kännisen tekee mieli alkoholia?
Vaikka tietää, että ei se oloa paremmaksi tee...
Tai hurmosta miksikään nosta.
Ehkä se ongelma on silti aina sen kokijan päässä.
Että jos ottaa sitä viskiä vielä lisää,
vaikka tietää olevansa jo kännissä,
niin onko tuo nyt niin suuri kumma,
että sitä känniä seuraa krapula.

Oisko nyt viimein ja oikeasti aika pistää se korkki kiinni. Tässä vielä teemaan liittyen aiempi kirjoitukseni "Ystäväni alkoholi" viime vuoden keväältä, kun kävin kattomassa upean ja ajatuksia herättäneen näytelmän Kajaanin kaupunginteatterissa.

Ja jotta typeryys olisi huipussaan, aloitin pelaamaan Traviania, jotta voisin mukamas mahdollisesti korvata yhden addiktion toisella...