Tiiättekö mitä - ei etsimällä löydä, mutta jumalatar voi tulla silti vastaan.
Eihän sitä selitä mikään muu kuin kohtalo, jos aamulla vastaat varovaisesti tekstiviestiin (jossa kysellään oudon soittajan perään) soiteltuasi edellisyönä aivan omituiseen numeroon etsittyäsi oikeata numeroyhdistelmää omaan puhelinnumeroosi: "Hei, pahoittelen öistä sekoiluani puhelimen kanssa - soitin "väärään" numeroon eli en tavoitellut sinua :) Jarkko". (Virallinen selitys: Vapaaillan vietto oli edennyt yöhön ja sekin oli jo pitkällä, kirjaimet ja numerot vilisivät
silmissä, mutta halusin antaa ircissä yhdelle naiselle numeroni, jos hän
joskus ottaisi yhteyttä, koska ircissä tulee käytyä niin pirun harvoin,
mutta numeroni näytti kirjoitettuna oudolta ja päätin soittaa siihen
varmistaakseni, että olen antamassa omaa numeroani, koska ajattelin, että kun soittaa omaansa, niin pitäisi tuutata varattua...ja loppu on
historiaa :D)
Usean tekstiviestin jälkeen istun illalla Skypessä oululaisen kaunottaren kanssa ja puhumme syvällisiä, hyvin tärkeitä ja fiksuja, sekä hassun höpsöjä asioita, aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja. Ainoa asia, mitä harmittelemme, on se, ettemme voi haistella toisiamme.
Valon valtameri on ympärillämme, jos vaan tahdomme siihen uskoa. Yksin meistä ei kukaan saavuta yhteyttä, siihen vaaditaan toinen osapuoli. Miksi minua kohti kurotti tämä säteilevän hymyilevä kaunotar, sitä mietin ja ihmettelen? Mutten valita.
28.4.13
19.4.13
Ihan tavallista
Kun tapaa pitkästä (tai vähemmän pitkästä, kaikki on suhteellista) aikaa tutun, tulee aina ensimmäisenä perinteinen: "Mitäpä kuuluu?" "No, mitäpä tässä. Arkea, lapsiperheellisen elämää, töitä ja kotia. Lapset kasvaa ja maha. Mitäpä itelles?" Ja ei siinä mitään, se on ihan tavallista. Se on arjen, elämän keskiön, kertaamista. Arki on erilainen riippuen elämäntilanteesta, mutta ihan jokainen meistä tekee jotain elääkseen - olkoon se sitten vaikka työkkärilappujen täyttely, mutta aina jotain. Jokainen myös huolehtii perustarpeistaan. Ja muutenkin tarpeistaan, tavalla tai toisella. Riippuvuuksiakin ihmisille muodostuu, pieniä ja suuria, siedettäviä ja vahingollisia. Ihmisiä kun olemme, niin ihmissuhteiden viidakossakin vaellamme. Jotkut tosin jättävät ne siihen "pakolliseen kanssakäymiseen", mutta on niitäkin, jotka aina vain haikailevat jotain. Kun ei yksinkään oikein osaa olla. Paitsi jotkut. Kaikkeen tottuu ja itsekseen on sitä paitsi hyvä opetella tuntemaan se elämän tärkein ihminen: Itsensä.
Ihan tavallista siis kuuluu, mitäpä tässä. Yksinhuoltajan arkea. Lapset kasvaa, tosiaan. Kyllä ne pitää miehen liikkeessä. Ilman niitä vois joskus jopa käpertyä omaan itseyteensä ja todeta, että vitut minä minnekään töihin mene, tai mihinkään muuallekaan; masentuakin. No tokihan aivokäyrät pistää matalaksi, olipa lapsia tai mitä tahansa, jos niikseen tulee. Me ihmiset ollaan erilaisia. Joku joskus mulle ääneen ihmetteli, että mitä vittua ne ihmiset oikein masentuu ja kehittelee ongelmia, itsekkäät paskat. Niin ja itsemurhiakin tekevät, kusipäät. Mutta jokainen tekee mitä tekee, koska jokainen tekee, mikä itsestä tuntuu ainoalta oikealta, vaikka se tuntuisi toisista (tai jopa itsestä samaan aikaan) väärimmältä. Mä olen aika vapaamielinen ihminen, noin niinkuin toisten ihmisten valintojen suhteen. Lapsia koitan kaitsea oppimieni mallien ja periaatteiden (ja toki lasteni äitien kasvatusperiaatteiden) mukaisesti, mutta muuten kyllä heillekin sallin mitä vaan, kunhan omia valintojaan elämässä tulevat tekemään. Pitääkö lapsia suojella? Kyllä, mielestäni, tiettyyn rajaan saakka. Mutta se ei ole suojelua, että rajoittaa heitä kokemasta asioita, jotka he kuitenkin joskus kokevat. Ja mikä minä olen sitten sanomaan enää mitään, kun lapseni ovat aikuisia. Odotan (vaikkakin joskus myös kauhulla) sitä päivää, kun lapseni sanovat tosissaan minulle vastaan ja alkavat päättää omista asioistaan, täysimääräisesti. Mulla ei ole mitään sanottavaa aikuisen ihmisen elämään, vaikka kuinka isä olisikin. Minä en ole, enkä tule olemaan koskaan mikään patriarkka.
Töissä on kyllä kivaa, kun sen oikein oivaltaa. Tykkäsin työstäni valtavasti jo silloin, kun olin yksin oman toimipisteeni herra, mutta nykyään duunin elämänsisällöllinen merkitys on potenssiin x siihen verrattuna, kun aloitin. Olen edelleen tänäkin päivänä kiitollinen siitä, että ex-vaimoni halusi meidän muuttavan Kajaaniin, vaikka sitten työttömäksi. Isovanhemmat ovat tietysti asia ja aihe erikseen - heille niin syvä kumarrus kaikesta heidän avustaan ja tuestaan ja lasten kasvatustyöstään, että ei voi syvempään kumartaa - mutta sitten vielä iso kiitos vanhalle kamulle, joka soitti kotihoidontuella siinä vaiheessa 9kk Kajaanissa olleelle vanhalle kaverille (siis minulle), että oisitko kiinnostunut hakemaan tämmöistä työtä, pitäis kiireesti saada hänelle paikkaaja, kun siirtyy toisiin hommiin. Pikku briiffinki ja eikun haastatteluun, joka meni paremmin kuin hyvin. Ja entinen elämäkään ei toki pahitteeksi tilanteessa ollut ja kolme suht paskaa työvuotta Espoossakin koettiin erittäin positiiviseksi lähtötilanteeksi (eikä 9kk kotona löllöttelystä puhuttu mittään). Ei muuta ku hommiin, viikko perehdytystä ja sit haasteellista yksinäistä puurtamista mielenkiintoisessa sairaalaympäristössä. 30.3.2004 aloitin ja päivääkään en töissä pois vaihtaisi. Nykyhetki on sitten jotain aivan mahtavaa lähtötilanteeseen verrattuna. Palkasta ei kannata puhua, se on ihan yhtä paska kuin aloittaessani, mutta työkaverinani on hyvä Ystävä ja toinenkin, kollega, on omalla tavallaan elämäni tärkeimpiä ihmisiä, koska työ on minulle yksi tärkeimpiä kiintopisteitä ja sisältöjä elämässäni. Ei se ole minulle pelkkä elinkeino, eikä todellakaan mikään pakko. En minä kuolisi tai joutuisi vararikkoon, jos työni loppuisi. Mutta ihan vitun ison loven ja aukon se Elämääni tekisi.
Vaikka olin tapani mukaan hieman varovaisen skeptinen (yli)innokkaan ex-vaimoni "päähänpistosta" muuttaa isompaan asuntoon ja hieman lähemmäksikin meidän kotitaloa, niin enpä ole enää. Aivan mahtavaa, että hänellä on nyt valoisa ja avara koti, jossa poikasemme voivat asustella, kun siellä ovat. En tiedä, osasinko ajatella aiemmin, että hänen keskustan asuntonsa olisi ollut poikien toinen koti, mutta nyt, vain lyhyen ajan jälkeen Puistolassa, ajattelen, että pojillani on kaksi kotia. Se on todella hieno juttu ja olen iloinen siitä, että välimme meidän vanhempien kesken ovat hyvät. Jossain toisissa olosuhteissa emme ehkä koskaan olisi eronneet, mutta toisaalta en osaa ajatella niinkään, että mitään katuisin. Enkä kadukaan, en ole tähän päivään mennessä katunut. Elämä menee eteenpäin, en märehdi menneitä. Tulemme yhdessä ja erikseen olemaan lapsillemme parhaita mahdollisia vanhempia, aina, ja se on tärkeintä.
On mahtavaa, että meikäläiselle järjestyy tällaisia perjantai-iltoja. Aina välillä ajattelen, että parisuhteessa jonkun toisen aikuisen kanssa minulla olisi enemmän mahdollisuuksia, mutta toisaalta mitäpä minä ennenkään kodin ulkopuolella tein, kun se parisuhde oli? No, ennen lapsien syntymää tuli pelattua Stadissa FC Huonon riveissä potkupalloa, mutta sen jälkeen olen ollut kotipoika. Ja ainahan minä sellainen olen ollut. Joskus sitä miettii, että vois mennä kattomaan teatteria tai jotain, mutta sitten toteaa, että no jaa, enpä jaksa alkaa sopimaan lasten hoitoa. Ehkä halu ei ole tarpeeksi suuri. Samaten tällaisina perjantai-iltoina, kun lapset ovat hoidossa (kaksi vanhempaa poikasta isovanhemmilla, nuorimmainen äidillään), voisin tehdä mitä vaan, mutta tekee vaan mieli olla kotona, huudattaa hyvää musiikkia (äskettäin soineet: Juliet Jonesin Sydän, Rush ja Editors), syödä mitä huvittaa (välittämättä lapsista ja heidän mieltymyksistään - äsken vetäsin halloumi-juusto-munakkaan) ja nauttia hyvää bisseä (nam, löysin kaupasta kaksi mahtavaa Suomi-uutuutta: Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils ja ehkä Suomen kovimman pienpanimon Stadin Panimon American Pale Ale, hitto kun on hyvää humalaista matskua ja maitokauppavahvuudella vieläpä!) sekä kirjoitella tällaisia elämän päiväkirjamerkintöjä. Aion myös huomenna nukkua piiiiiiiiiiiiitkään. Perkele, että elämä on hienoa!
PS. Mun piti kirjoittaa naisista - ja kirjoitinkin, pitkästikin, mutta aihe alkoi rönsyillä vähän liikaa. Mulla ei ole muuta kuin rakkautta naisia kohtaan yleensä, naissukupuolta, kaikkia elämäni naisia ja ajattelen/koen olevani pro-feministi, koska mielestäni maailma on kokonaisuutena liian miehinen, miesten dominoima ja monin paikoin naisia alistava, ikävä kyllä. Toivotankin kaikille tätä lukeville naisille parasta mahdollista päivän hetkeä (ja jatkoa), kun tätä luette - olkaa itsestänne ja naiseudestanne ylpeitä, teissä on voima muuttaa maailma paremmaksi, päivä kerrallaan!
Ihan tavallista siis kuuluu, mitäpä tässä. Yksinhuoltajan arkea. Lapset kasvaa, tosiaan. Kyllä ne pitää miehen liikkeessä. Ilman niitä vois joskus jopa käpertyä omaan itseyteensä ja todeta, että vitut minä minnekään töihin mene, tai mihinkään muuallekaan; masentuakin. No tokihan aivokäyrät pistää matalaksi, olipa lapsia tai mitä tahansa, jos niikseen tulee. Me ihmiset ollaan erilaisia. Joku joskus mulle ääneen ihmetteli, että mitä vittua ne ihmiset oikein masentuu ja kehittelee ongelmia, itsekkäät paskat. Niin ja itsemurhiakin tekevät, kusipäät. Mutta jokainen tekee mitä tekee, koska jokainen tekee, mikä itsestä tuntuu ainoalta oikealta, vaikka se tuntuisi toisista (tai jopa itsestä samaan aikaan) väärimmältä. Mä olen aika vapaamielinen ihminen, noin niinkuin toisten ihmisten valintojen suhteen. Lapsia koitan kaitsea oppimieni mallien ja periaatteiden (ja toki lasteni äitien kasvatusperiaatteiden) mukaisesti, mutta muuten kyllä heillekin sallin mitä vaan, kunhan omia valintojaan elämässä tulevat tekemään. Pitääkö lapsia suojella? Kyllä, mielestäni, tiettyyn rajaan saakka. Mutta se ei ole suojelua, että rajoittaa heitä kokemasta asioita, jotka he kuitenkin joskus kokevat. Ja mikä minä olen sitten sanomaan enää mitään, kun lapseni ovat aikuisia. Odotan (vaikkakin joskus myös kauhulla) sitä päivää, kun lapseni sanovat tosissaan minulle vastaan ja alkavat päättää omista asioistaan, täysimääräisesti. Mulla ei ole mitään sanottavaa aikuisen ihmisen elämään, vaikka kuinka isä olisikin. Minä en ole, enkä tule olemaan koskaan mikään patriarkka.
Töissä on kyllä kivaa, kun sen oikein oivaltaa. Tykkäsin työstäni valtavasti jo silloin, kun olin yksin oman toimipisteeni herra, mutta nykyään duunin elämänsisällöllinen merkitys on potenssiin x siihen verrattuna, kun aloitin. Olen edelleen tänäkin päivänä kiitollinen siitä, että ex-vaimoni halusi meidän muuttavan Kajaaniin, vaikka sitten työttömäksi. Isovanhemmat ovat tietysti asia ja aihe erikseen - heille niin syvä kumarrus kaikesta heidän avustaan ja tuestaan ja lasten kasvatustyöstään, että ei voi syvempään kumartaa - mutta sitten vielä iso kiitos vanhalle kamulle, joka soitti kotihoidontuella siinä vaiheessa 9kk Kajaanissa olleelle vanhalle kaverille (siis minulle), että oisitko kiinnostunut hakemaan tämmöistä työtä, pitäis kiireesti saada hänelle paikkaaja, kun siirtyy toisiin hommiin. Pikku briiffinki ja eikun haastatteluun, joka meni paremmin kuin hyvin. Ja entinen elämäkään ei toki pahitteeksi tilanteessa ollut ja kolme suht paskaa työvuotta Espoossakin koettiin erittäin positiiviseksi lähtötilanteeksi (eikä 9kk kotona löllöttelystä puhuttu mittään). Ei muuta ku hommiin, viikko perehdytystä ja sit haasteellista yksinäistä puurtamista mielenkiintoisessa sairaalaympäristössä. 30.3.2004 aloitin ja päivääkään en töissä pois vaihtaisi. Nykyhetki on sitten jotain aivan mahtavaa lähtötilanteeseen verrattuna. Palkasta ei kannata puhua, se on ihan yhtä paska kuin aloittaessani, mutta työkaverinani on hyvä Ystävä ja toinenkin, kollega, on omalla tavallaan elämäni tärkeimpiä ihmisiä, koska työ on minulle yksi tärkeimpiä kiintopisteitä ja sisältöjä elämässäni. Ei se ole minulle pelkkä elinkeino, eikä todellakaan mikään pakko. En minä kuolisi tai joutuisi vararikkoon, jos työni loppuisi. Mutta ihan vitun ison loven ja aukon se Elämääni tekisi.
Vaikka olin tapani mukaan hieman varovaisen skeptinen (yli)innokkaan ex-vaimoni "päähänpistosta" muuttaa isompaan asuntoon ja hieman lähemmäksikin meidän kotitaloa, niin enpä ole enää. Aivan mahtavaa, että hänellä on nyt valoisa ja avara koti, jossa poikasemme voivat asustella, kun siellä ovat. En tiedä, osasinko ajatella aiemmin, että hänen keskustan asuntonsa olisi ollut poikien toinen koti, mutta nyt, vain lyhyen ajan jälkeen Puistolassa, ajattelen, että pojillani on kaksi kotia. Se on todella hieno juttu ja olen iloinen siitä, että välimme meidän vanhempien kesken ovat hyvät. Jossain toisissa olosuhteissa emme ehkä koskaan olisi eronneet, mutta toisaalta en osaa ajatella niinkään, että mitään katuisin. Enkä kadukaan, en ole tähän päivään mennessä katunut. Elämä menee eteenpäin, en märehdi menneitä. Tulemme yhdessä ja erikseen olemaan lapsillemme parhaita mahdollisia vanhempia, aina, ja se on tärkeintä.
On mahtavaa, että meikäläiselle järjestyy tällaisia perjantai-iltoja. Aina välillä ajattelen, että parisuhteessa jonkun toisen aikuisen kanssa minulla olisi enemmän mahdollisuuksia, mutta toisaalta mitäpä minä ennenkään kodin ulkopuolella tein, kun se parisuhde oli? No, ennen lapsien syntymää tuli pelattua Stadissa FC Huonon riveissä potkupalloa, mutta sen jälkeen olen ollut kotipoika. Ja ainahan minä sellainen olen ollut. Joskus sitä miettii, että vois mennä kattomaan teatteria tai jotain, mutta sitten toteaa, että no jaa, enpä jaksa alkaa sopimaan lasten hoitoa. Ehkä halu ei ole tarpeeksi suuri. Samaten tällaisina perjantai-iltoina, kun lapset ovat hoidossa (kaksi vanhempaa poikasta isovanhemmilla, nuorimmainen äidillään), voisin tehdä mitä vaan, mutta tekee vaan mieli olla kotona, huudattaa hyvää musiikkia (äskettäin soineet: Juliet Jonesin Sydän, Rush ja Editors), syödä mitä huvittaa (välittämättä lapsista ja heidän mieltymyksistään - äsken vetäsin halloumi-juusto-munakkaan) ja nauttia hyvää bisseä (nam, löysin kaupasta kaksi mahtavaa Suomi-uutuutta: Mallaskosken Kuohu Valioluokka Pils ja ehkä Suomen kovimman pienpanimon Stadin Panimon American Pale Ale, hitto kun on hyvää humalaista matskua ja maitokauppavahvuudella vieläpä!) sekä kirjoitella tällaisia elämän päiväkirjamerkintöjä. Aion myös huomenna nukkua piiiiiiiiiiiiitkään. Perkele, että elämä on hienoa!
PS. Mun piti kirjoittaa naisista - ja kirjoitinkin, pitkästikin, mutta aihe alkoi rönsyillä vähän liikaa. Mulla ei ole muuta kuin rakkautta naisia kohtaan yleensä, naissukupuolta, kaikkia elämäni naisia ja ajattelen/koen olevani pro-feministi, koska mielestäni maailma on kokonaisuutena liian miehinen, miesten dominoima ja monin paikoin naisia alistava, ikävä kyllä. Toivotankin kaikille tätä lukeville naisille parasta mahdollista päivän hetkeä (ja jatkoa), kun tätä luette - olkaa itsestänne ja naiseudestanne ylpeitä, teissä on voima muuttaa maailma paremmaksi, päivä kerrallaan!