Keskellä arkea on parasta

Keskiviikot on parhaita päiviä
Aamulla ehkä alkaneen viikon myllerrys väsyttää,
mut muuten alkaa rytmi löytyä
Viikko taittuu

Sunnuntai on enää haaleneva muisto
Perjantai edessä häämöttävä kohde
Töissä ehtii sumplia niin alkuviikon,
kuin loppuviikon hommia

Iltapäivällä haen tyttäreni päiväkodilta
ja olen tyytyväinen elämääni
Kaikki lapset koolla ja kotona kanssani
Olen onnellinen mies

Ilta sujahtaa mukavan leppoisissa merkeissä
Saan olla lasteni kanssa oma itseni
Kun tytär on palautettu äitinsä hellään huomaan,
on iltapalan, -pesun ja satujen aika...

...Paitsi minulle, koska Sons of Anarchyn uusin jakso
Ilmestyy aina keskiviikkoisin
Joten nappaan ykkösen, puraisen juustoa ja uppoan mielikuvitusmaailmoihin
Arjen selkä on taitettu, hymyssä suin

Sunnuntaina, aina

Mä en jaksa
Vaikka aamulla vielä kuvittelin
Olevani virkeä
Suorastaan sirkeä
Tytärtäkin kyselin kylään
Ootellen leppoisaa kotipäivää
Lomapäivää...
Mutta ei semmoista olekaan
Ei tässä huushollissa

Arkihan rullaa mainiosti
Viihdyn duunissa
Illat sujuu rutiinien keskellä
Kuin omalla painollaan
Viikonloppu on kuitenkin
Kaikkea muuta
Mahdollinen "iltavapaa"
Kuten tänä viikonloppuna
Ja väsyneitä toipilaspäiviä
Kun ei osaa oikeasti levätä
Silloin kun pitäisi

Kotipäivä on ruokahuoltoa
Vaatehuoltoa, pyykkäystä
Viikon aikana kertyneiden
Puhtaiden pyykkivuorten perkausta
Nuorimmaisen nukutusta
Keskimmäisen kanssa leikkimistä
Vanhimman komentelua
Toki myös kivoja hetkiä
Jokaisen kanssa
Haleja ja hymyjä ja hyvää mieltä
Mutta myös kitinää
Hermojen venytystä
Hermojen menetystä

Tytär ei sit tänään tullutkaan
Mut ihan tarpeeksi oli tässäkin
Kolmen pojan apinalaumassa kaitsemista
Ehkä tästä vois nauttia
Jos ei tarttis huolehtia
Hoitohommista, vaatteiden vaihdosta
Ruokkimisesta, perseen pyyhinnästä
Sotkujen siivouksesta, järjestelystä
Arkeen valmistautumisesta

Ja vielä kun on väsynyt itse
Lopen uupunut
Vaikka luulin olevani
Pirteä kuin peipponen
Iski sunnuntai taas halolla takaraivoon

Kissaa olen katellut päivän mittaan
Kadehtien sen leppoisaa menoa
Kerällä nukkunut sohvalla
Käynyt välillä syömässä
Venytellyt ja ollut lasten silitettävänä

Toki se on myös mun armoilla
Kuten viime yönä, kun nukahdin Aakin viereen
Enkä ollutkaan antamassa iltaruokaa
Mut fiksuna kissana osasi tulla
Puoli viideltä makkariin mouruamaan
Ja tottakai minä lähdin sen ruokkimaan
Lempeä varahoitaja
Ja kattelin, kun Ortsu alkoi hotkia ruokaa
Kuin ei olisi syönyt mitään aikoihin

Mut ei musta ois elämään
Tommosta kissanelämääkään
Tulisin hulluksi vankeudessa
Tois(t)en armoilla
Tai vaikka vain kokopäiväisenä koti-isänä
Yhteiskunnan tukien varassa

En enää kiroa työtä
Kuten joskus nuorempana
Tosin siitä maksetaankin paremmin
Ja piti vaan löytää duuni
Jossa on hyvä
Ja jossa on hyvä olla
Joka antaa enemmän kuin ottaa

Isänä oleminen käy työstä
Ja on siinä ja siinä
Antaako se enemmän kuin ottaa
Hetkittäin se on parasta
Mitä elämä tarjoaa
Välillä raskasta
Kuin helvetillisin duuni
Jossa ihmisestä revitään kaikki mehut
Eikä mua oo tarkotettu semmosiin hommiin

En tosin tarkoitusta etsikään
Elämässä tai työtä tehdessäni
Kunhan vaan pärjäis
Päivästä toiseen
Kunnialla tän yhden elämän
Tai edes sunnuntain :)

Viikon varrelta eli tunnelmien kertausta, elokuvakokemus ja Ville Leinosen upea keikka

Yhtenä iltana
Kyyneleet silmissä
Koska on vain niin yksin
Toisena iltana
Kyyneleet silmissä
Koska on niin hyvä olla
ja elää ihanien lasten kanssa
En ota vieläkään kantaa siihen
Pitäisikö ihmisten oppia elämään yksin
En ainakaan itse osaa, enkä tahdo

--

Kiintoisa kokemus
Katsoa "historiallista toimintaelokuvaa"
Jossa ei tapahdu paljon mitään
On hiljaista ja hidasta
Välillä raa'asti purkautuvaa väkivaltaa
Typerän taikauskon sekoittamia ihmisiä
Mykkä, mutta muuten paljon puhuva päähenkilö
Tarina, joka välillä häviää Kuvan ja Äänen ja mielipuolisuuden taa
Lopun päätös, joka minulle isänä on osoitus siiitä,
että lapsen vuoksi uhrautuminen on kauneinta epäitsekkyyttä

--

Yksinäinen perjantai-ilta vaihtui netissä höpöttelyn jälkeen sosiaaliseksi keikkatapahtumaksi, kun päätin sitten kuitenkin lähteä Ville Leinosen keikalle. Ja mikä keikka se olikin! Yllättävä, hämmentävä, naurattava, nautittava. Taisinpa luonnehtia keikan hurjimmissa käänteissä sitä "Osasto 12" -meiningiksi, millä viittasin paikalliseen psykiatriseen osastoon. Kieltämättä kokemus oli maaninen, tai oikeastaan vaihdellen rauhallisista ja hiljaisista rakkauslauluista armottomaan repimiseen ja psykedeliaan. Hienoa, siis!

Ville ja Janne Lastumäki astuivat mustiin pukeutuneina lavalle ja aloittivat ambient-sävyisten äänten myötä matkan Ville Leinosen musiikin moniin puoliin. Mitä ilmeisimmin äänimies Teemu Markkula pisteli myös omaa osuuttaan peliin samalla, kun väänteli nappeja kauempana lavasta. Osaa katsojista tuntui hämmentävän äkkiä vaihtelevat tunnelmat liikaa ja päitä pyöriteltiin. Osa ei tiennyt, pitäisikö nauraa siksi, että oli hauskaa vai siksi, että tunsi myötähäpeää - jota Ville ei näyttänyt kaipaavan kyllä pätkääkään :)

Keikkapaikka Ballsilla ei ollut hirveästi porukkaa, mutta näytti siltä, että artisti silti kiinnosti ja varmasti yleisökin sai muistorikkaan kokemuksen, vaikka jokainen ei ehkä saanutkaan sitä, mitä läksi hakemaan. Jos on kuitenkin kuunnellut tai edes kuullut Ville Leinosen paria viimeistä levyä, on ehkä huomannut, että koko ajan mennään enemmän ja enemmän psykedeelisempään suuntaan, josta pop tai pop-rock tai muu vastaava kategorisointi ei onnistu antamaan oikeata kuvaa. Todellista alternative-meininkiä - vai pitäisikö sanoa paremminkin avant garde -meininkiä, jollaista on kiva kuulla pitkän linjan artistin esittämänä, jolloin vanha (tai vanhat) ja uusi tyyli vuorottelevat ja show on sen mukainen - todella monipuolinen ja koko ajan kiinnostava.

Keikka oli myös vuorovaikutusta yleisön kanssa, vaikka yleisöä ei juurikaan kosiskeltu. Yhdessä vaiheessa Ville mainitsi, että lavan edessä on tilaa, vaikka tanssijoillekin, jolloin pari naista liikahtikin lavan eteen. Tämän jälkeen esitetty biisi kliimaksoitui siihen, että Ville hinkkasi kitaraansa kuin villisti masturboiden ja tilanne oli huvittava, kun tanssijoilta meni yhtäkkiä rytmi alta ja "tanssibiisi" muuttui lopun räminäksi loppuen vielä muistaakseni äkkiä.

Toinen tanssikohtaus koettiin myöhemmin, jolloin Ville hiipi lavalta lähekkäin tanssivien ystävysten viereen polvilleen ja lauloi serenadia, jonka huomattuaan tanssijat hämmentyivät ja taas yleisöä nauratti. Välillä kuultiin kaunista ja herkkää Villen sooloilua, hyviä tuttuja biisejä ja sitten taas yhtäkkiä jotain rajumpaa, tempovaihteluita kesken biisin jopa laulun osalta, teatraalista mölinää, huudahduksia, kaiutusta ja vaikka mitä. Hieno kohtaus keikassa oli duetto nuken kanssa, joka alkoi tämän "laulajan" etsinnällä ja paljastamisella lavan reunalta mustan liinan alta, jossa led-valot silminä vilkkuen tyttönukke mukamas mikkiin lauleli (nauhalta kuului naisen laulua).

Loppuvaiheissa keikkaa revittely ja sekoilu yltyivät. Mahtava punk-asenteella vedetty keikka, joilla sanoin kiitin Villeä myös henkilökohtaisesti samalla, kun pyysin ex-vaimolle nimmaria/viestiä, kun tämä ei päässyt paikalle, vaikka olisi varmasti ollut keikasta todella innoissaan. Nimmari/viesti oli kaunis/komea muisto ja kyllähän se L sitä arvosti, suuresti, kun tänään sen hänelle ojensin. Hieno mies tuo Ville ja keikka jäi kyllä mieleen yhtenä mielenkiintoisimmista koskaan.

Mustan maanantain jälkeiset

Tiistai

Party, party

Kuuntelinpa tänään tallustaessani kotiin vesisateessa yhtä mahtavaa kappaletta, joka sai aikaan mielleyhtymän hautajaisiini, joissa soitettaisiin tuo biisi, ja monta muuta hyvää. Musiikillahan olen aina tunteitani peilannut ja eikös kuolemanodotus (tai -pelko, kutsu sitä miksi haluat) aiheuta aikamoisia tunteita sekin - ainakin silloin, kun olo on yhtä paska kuin minulla tässä taannoin, aika vähän aikaa sitten. Eli siis silloin, kun sydäntä kivistää - tai kuten Martikainen jo vuonna 1987 asian osuvasti Euthanasian biisissä totesi: "Oksetti ja huimasi ja päässä soi." Kenpä ei tuolloin, heikkona hetkenään, ainakin hetkisen miettisi myös kuolemaansa, joka tulee joko kohta tai sitten vasta viidenkymmenen vuoden päästä kasvina laitoksessa, mutta tulee silti. Jos se kuitenkin tulisi kohta, olisi syytä jälkeenjäävien ystävien ja läheisten pitää hyvät pirskeet, koska eiväthän hekään ole vielä aivan kasveja, vaikka keskiluokkainen, keskinkertainen ja keskipalkkainen eivät kuulostakaan enää kirosanoilta, vaan arjelta.

Niinpä tässä olisi biisejä, joita alan koota tänään, tiistaina 4.10.2011, 38-vuotiaana, eli vuosien verran kappaleitakin olisi varmaan syytä kerätä yksien kalmankalpeiden bileiden järjestämiseksi muistokseni, jos aika pian jättää, ja jää vain nyt.

CMX - "Vainajala"

Komea kappale, jonka tunnelmasta olen pitänyt aina, mutta ennenkaikkea tänään. Ollapa vesisade ja matka, taas, niin tämän soittaisin. Ja matka se on viimeinenkin matka.

Paarma - "Pidä liekkis"

Mä olen sanomanlevittäjämiehiä ja mun sanoma on rakkaus (vaikka aina ei uskois, kun olen vanhemmiten muuttunut myös vihaiseksi). Pidä siis mies/nainen/ystävä/lähimmäinen/kuokkavieras liekkis, älä anna sitä pois! Tehkää jokainen elämällänne mitä haluatte, älkääkä sitä, mitä joku toinen haluaa. Rakastakaa, mutta muistakaa, että rakkaus ei ole suuri vankila, vaan ainoa todellinen vapaus - tunne, joka tulee, kun tekee hyvin ja oikein, sitä mitä tahtoo.

Pelle Miljoona - ”Mä vaan pogoon”

Tanssi, musiikki, punk-asenne. Mä vaan pogoon, vaan pogoon, vaan pogoon, vaan pogoon - kunnes kuolen!

Bad Religion - ”Sorrow”

There will be sorrow, there will be sorrow, there will be sorrow – no more. Eli minun – tai kenenkään – puolesta ei enää kannata surra, kun aika on jättänyt. Jälkeenjäävien puolesta voi toki huolta pitää – lapsista eritoten.

...to be continued

--

Keskiviikko

Höpöpuhetta

Suomessa puhutaan "vihapuheesta",
jota kuulemma kuulee joka suunnasta.
Eniten tietysti motkotetaan Halla-Ahon fasistivitseistä,
joista äijälle seurasi hurja kahden viikon karanteeni
oman puolueensa toiminnasta – ja jonkun mielestä se on vielä rangaistus.
Mutta muualla Euroopassa ne vasta motkottaakin.
Lars von Trier joutui jopa poliisikuulusteluihin,
kun lehdistötilaisuudessa jutteli niitä näitä siitä,
kuinka ajatteli joskus, että olisi halunnut olla juutalainen,

mutta tajusikin olevansa natsi,
ja miettineensä millaista vanhalla, kaiken menettäneellä Hitlerillä
oli ennen kuolemaansa bunkkerissaan.

Siinä missä Lars von Trier sai elinikäisen tahran uralleen,
kun media demonisoi miestä oikein olan takaa,
langetti ties kuinka pahan maineen elokuvateollisuudessa
sekä aiheutti lopulta jotain naurettavia poliisikuulusteluja,
kulkee, kirjoittaa ja politikoi Suomessa vapaana mies,
joka on tärkeässä valtiollisessa asemassa,
ihannoi fasistidiktatuureja,
ja on oikeasti natsi...paska,
jonka sanomisia ei mukamas kuitenkaan pitäisi ottaa todesta,
koska hänhän sanoo niitä vain ”kärjistäen” ja ”leikillään”.

En sympatiseeraa aikoja,
jolloin napin sai otsaan vähemmästäkin,
mutta kyllä kunnon sakinhivutus ois välillä tarpeen
itse kullekin tyhjänpuhujalle,
joka ei ota edes vastuuta puheistaan.

Joku roti olisi syytä saada tähän hommaan.
Kertaan vielä, mitä tapahtui ja yritän ymmärtää:

Taiteilija pohtii pikkuhiprakassa elokuvan lehdistötilaisuudessa elämänarvojaan
peilaten itseään ja ehkä omaa ristiriitaisuuttaan maailmanhistorian kammottavimpiin aikoihin, jonka vuoksi hänet teilataan pahimman luokan natsiksi
ja alistetaan poliisikuulusteluihin.
Rasistinen, pitkään muukalaisvihaa kirjoittaen kylvänyt valtakunnan tason poliitikko
ehdottaa oman ”huumorintajunsa” keinoin julkisesti verkossa
fasistista sotilasvallankaappausta toiseen EU-maahan,
jolloin häntä hetki paheksutaan, ja nuhdellaan oman puolueensa toimesta,
mutta homma jatkuu kuten ennenkin, kunhan pöly on laskeutunut.

Oikeutta ja kohtuutta ei ole enää siis olemassa.
Ne ovat ääripäitä, joiden välillä poukkoillaan järjettömästi,
kun kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa missä tahansa,
jonka jälkeen media saa antaa tuomionsa
ja muut ihmiset päivittävät näkemyksiään
kaiken valheellisenkin paskan avulla.

Millään ei ole kuitenkaan mitään merkitystä,
koska jokainen voi tämän jälkeen jälleen sanoa mitä tahansa, missä tahansa.
Rasisti jatkaa puuhiaan ilman kunnon seuraamuksia
ja taiteilija jatkaa anteeksipyytelyään, kun ei muutakaan voi.

--

Torstai

Hyvän illan ainekset

Rauhallinen, lämmin, hyvä fiilis.
Lapset rauhallisia, eivät tappele.
Mieli on valpas, hetkessä.
Lapset saattelen unten maille.
Suukkojen ja hyvän yön toivotusten kera.
Nautin hyvää ruokaa.
Lasin punaviiniä.
Pari pienen pientä siivua viskiä.
Sons of Anarchyn parissa tunnelma tiivistyy.
Aivan helvetin intensiivistä draamaa.
Justifiedin parissa jatkan, kun SOA päästää otteestaan.
Hyvää on tämäkin paska.
Samaistun päähenkilöön, joka hymyilee,
mutta pitää sisällään voimakkaita tunteita,
jotka purkautuvat vain tilanteen salliessa
– tai kun uskaltaa tarttua hetkeen.

Illan päättää linkki, jonka aukaisen naamakirjassa.
Upea esitys, ”hiphopin kuningattarelta”, jonka ura on jo pitkällä,
mutta jonka olen sivuuttanut P. Diddyn ”suojattina”,
jolla on diivan elkeet, mutta ei sielua.
But she is gorgeous! Ja löytyy netistä muutakin hyvää,
tuoreen, kymmenennen levyn sinkkukin kolahtaa.
Aina on kiva löytää uusia artisteja, uusia itselle,
sellaisia, joiden musiikki voi koskettaa, ainakin hetkessä,
tänä hyvänä iltana.

--

Perjantai

Tarantinon tytöt

Viikko lopuillaan.
Yllättävä tarjous ex-vaimolta,
kun kaksi poikaa on jo menossa mummolaan,
joten hän ottaa sitten kolmannen yökylään.
Vapaa-ilta minulle – kunhan en kuulemma ryyppäisi, vaan lepäisin.
Sitäkin voi tehdä monella tapaa :)

Parasta ruokaa, sauna, olutta – tosin vähäalkoholista, etten ryyppäisi, tietty.
Elokuvien parissa lopullinen rentoutuminen.
Inglourious Basterds jäi kesken aiemmin viikolla,
ja nyt senkin ehdin päättää.
Yhtä hyvä kuin ensimmäiselläkin katsomiskerralla vuosia sitten.
Christoph Waltzin roolisuoritus korostuu jälleen.
Hans Landa on elokuvan ensimmäisessä ja viimeisessä kohtauksessa
ja leffan päätähti, vaikka Brad Pitt ”pääosaa” esittääkin,
mutta kuten Tarantinolla yleensä, on osansa jokaisella, joka pääsee puhumaan.
Siinä missä Pittille on kirjoitettu pari hauskaa repliikkiä,
vetää Waltz varsinaisen wiener-valssin ja ottaa elokuvan – ja katsojan – otteeseensa.

Illan toisessa elokuvassa, alelaarista 4 eurolla ostamassani Death Proofissa
Tarantino nostaa hattuaan 1970-luvun amerikkalaisille ja 1980-luvun australialaisille kaahailuelokuville,
kikkailee kuvalla, väreillä, naatiskelee naiskauneudella ja seksikkyydellä,
soittaa tapansa mukaan vinyyliltä asiaankuuluvaa musiikkia
ja tarjoilee väkivaltaisia kohtaamisia – autoilun merkeissä.
Kurt Russell on täydellinen elokuvan miespahiksena,
kun taas naisten osana on paitsi kuolla (ja olla seksikkäitä), myös toimia koston enkeleinä.
Täydellistä perjantaiviihdettä tuutin täydeltä - ja pöhöttynyt ukko nukkumaan.

--

Lauantai

Ulkoiluaamu

A2V:n (12 päivän päästä A3V...) palattua kotiin,
alkaa leikki – ja isän arki.

Kun äiskä lähtee, pistetään hevi soimaan ja jorataan.
A2V:n tanssityylinä on nostella kyynärpäitä ilmaan, iskä pogoaa.
Ruoka valmistetaan lapsen ohjeiden mukaan: Munaa, kastiketta ja pastaa.
Pitkä pyöräilylenkki virkistää mielen ja ruumiin.
A2V paahtaa menemään, paitsi ylämäessä, jolloin iskän pitää työntää pyörää.
Vastaan tulee ilman käsiä ajava isompi poika – A2V nauraa ja yrittää matkia häntä.
Iskän matka kuluu komentaessa poikaa olemaan kiemurtelematta, mutta sujuu muuten hyvin.

Kotipihalla onkin aika vaihtaa kulkupeli – rattaat kehiin ja lampea kiertämään.
Ajatukset pyörivät naisissa ja seksissä, kunnes housuissa värähtää,
julkinen paikka muistuu mieleen vastaantulevien ihmisten myötä
- ja ajatusten aihe vaihtuu, vaikka pakolla.
Musiikki, kirjoittaminen, arkikin pyörivät mielessä, kunnes ei enää mitään.
On mielenrauha, ainakin hetken.

Kotona odottaa hetkinen omaa aikaa, kun A2V nyt nukkuu.
Kirjoittamaan on päästävä, suoltamaan ajatuksia näppikselle.
Sepultura tarjoaa tahdit, sokeriton Red Bull energian.
Lopulta pää tyhjenee ja on aika olla hetki vaan tekemättä yhtään mitään.