Yksi vaihtoehtoinen otsikko oli myös: Pettymyksiä ja niistä selviämisiä.
Sitähän se kaikki on, rakkautta rakkautta vaan. Tai myös sekoilua ja seestymistä. Siitä tuliki mieleen Pekka Pohjola, ah!
Kuuntelenpa nyt sitten tässä Pekkaa ja mietin, mistä minun piti kirjoittaa; Ainakin siis pettymyksistä ja niistä selviämisistä. Tai siis, itseenhän sitä ihminen pettyy, jos on pettyäkseen. Toki muutkin voivat olla pettymyksiä, mutta vain, jos odotat heiltä jotain, mihin he eivät kykene vastaamaan. Itseen kuitenkin voi pettyä myös siksi, että ei kykene, ei pysty, ei suoriudu, ei saa aikaiseksi, ei vaan onnistu, saatana.
Yksi pettymyksen aiheuttaja ovat tietysti ihmissuhteet. Polyamorinen avioliittomme on haastava kuvio ihmisille, joita me aikuiset koitamme tapailla oman perheyhteisömme ulkopuolelta. Ymmärrystä ulkopuolisilta ei huvita lähteä edes hakemaan, kun tietää ihmisten asenteet ja ennakkoluulot, konservatiivisen, jopa raamatullisen meiningin, vaikkeivät sitä itse myöntäisikään. Kun perinteisesti on toimittu jotenkin, niin mitenkään muuten ei voi toimia? Jos on parisuhde, niin se on vain pari, ei siihen mahdu muita, vaikka olisi yhteisesti sovittu ja asia hyväksytty? Jos on avioliitto, niin se on "pyhä"? Tosin itse olen pakana-avioliitossa, jos se uskontoon pitää jotenkin suhteuttaa, koska en ole jumalalle tai jumalille mitään vannonut ja olen paatunut ateisti. Ja onhan näitä muitakin "totuuksia", joita sitten pitäisi haastaa, kuten vaikkapa, että lapset kärsivät, näiden puolesta pitää olla surullinen, tuollainen suhdekuvio on vain hyväksikäyttöä tms. En tiiä, tekee mieli sanoa ahdasmielisille, että haistakkee..., mutta sen sijaan sanon, että rauhaa & rakkautta ihmiset, ei tässä ketään vahingoiteta, ei tässä ketään petetä, ei tässä ketään ahdistella, ei tässä kenenkään turvallisuuden tunnetta murenneta, ei tässä kukaan kärsi siksi, että aikuisilla ihmisillä on omia menoja. Olen mä saanut tässä taas muistutuksia toisenlaisistakin suhteista, joissa on aivan järkyttävää mustasukkaisuutta, stalkkausta, ahdistelua, häirintää, kiristystä ja mikä pahinta - niihin lapsiinkin vaikuttamista. Ihmiset on monilta osin idiootteja ja kun niillä on paha olla, niin ne purkaa sen joka suuntaan ajattelematta yhtään vaikutuksia. Mua haukuttiin sairaaksi jo lähes viisitoista vuotta sitten, kun sallin vaimoni suhteen ja se tuntui järkyttävältä, että minua ja lapsiani vedettiin mukaan siihen myrkkyliemeen, vaikka yritin vain toimia niin kuin aina toimin, läheisteni parhaaksi. Myönnän, että silloin keitti yli niin paljon, että jos sanoilla olisi voinut tappaa, niin olisi varmaan ruumiitakin tullut ja olen katunut sitä ja pyytänyt sitä anteeksi, toivottavasti saanutkin, mutta jossain se näköjään on raja meikäläisenkin sietokyvylläkin, vaikka rauhan & rakkauden miehiä olenkin.
Mutta niin, pettymys lähtee tietysti aina itsestä. Minä olen yrittänyt tässä kymmenisen vuotta opetella elämään uudenlaisessa parisuhteessa sen jälkeen, kun yritin jotain muuta, eikä se toiminut. Se on vaatinut kasvamista ja ymmärtämistä ja hyväksymistä, joten miksipä se ei niille ahdasmielisille paskoillekin olisi vaikeata, jos on joskus minullekin. Mutta minä olen mennyt uudestaan naimisiin rakkaan vaimoni Lauran kanssa, koska rakastamme toisiamme ja olemme elämänkumppaneita, vaikka hyvin olen tietänyt, että mikään "perinteinen" avioliitto meillä ei ole, eikä tarvitsekaan olla. Mutta meillä on hyvä olla yhdessä ja perheen kesken ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin se; Ei mikään.
Olen omalta osaltanikin kokeillut erilaisia naissuhteita, koska vaimoni on polyamorinen ja suhteemme on polyamorinen, joiden johdosta olen päätynyt itsekin siihen ajatukseen, että kun tällaiseen lähtee, on sitä itsekin. Olen kasvanut tähän. On järisyttävän vapauttavaa, kun tajuaa, että ketään ei voi tai missään nimessä edes tarvitse tai pidä omistaa, hallita, kontrolloida, sitoa. Liitto on juuri niin hyvä kuin sen osapuolet, eikä se toimi, jos osapuolet eivät halua toimia sen puolesta. Sama pätee mihin tahansa suhteisiin. Ei kai ystävältäkään vaadita, että sinä saat olla vain minun ystäväni tai jos et nyt huomioi ennenkaikkea minun tarpeitani, niin ystävyytemme täytyy loppua? Tuntuu, että parisuhteesta on tehty joidenkin ahdasmielisten mielissä juurikin se vankila, jossa lusitaan ja josta yritetään sitten karata viekkaudella ja vääryydellä, ja jossa mieluummin petetään, kuin ollaan avoimesti sellaisia kuin ollaan. Ystävyys on muutenkin hyvä pohja kaikille ihmissuhteille; Se, että kunnioitat toista ja pidät hänen puoliaan ja et (ainakaan tietoisesti) loukkaa häntä.
Yksi pettymykseni liittyy siihen, että olen ollut huono ystävä. Olen sitä varmasti miespuolisille ystävillenikin, mutta eniten se on aiheuttanut pettymystä naisystävien kanssa. Minulla on eri puolia; Erakko kotipoika ja perhekeskeinen isukki, joka haluaa kököttää himassa ja keskittyä omaan perheeseensä (ja perseeseensä). Menevä hulivilipoika, joka hilluu kaupungilla ja ottaa vastaan kaiken ihanuuden, vikittelee naisia ja nauttii saamastaan huomiosta, kosketuksista, seikkailuista. Suhdevirityksissä nämä menevät sitten täysin ristiin, enkä kykenekään antamaan itsestäni tarpeeksi, joten väkisin minusta tulee ennen pitkää välinpitämätön, välittämätön kuva miehestä, joka haluaa vain sitä ihtiään, eikä ole oikeasti kiinnostunut toisesta. Vaikka olisinkin. Mutta ristiriita on suuri ja ymmärrän, miksi kanssani on tämän vuoksi erittäin hankalaa tuntea itsensä halutuksi tai välitetyksi. Annan itsestäni paljon, kun olen paikalla, mutta muulloin palaan omaan kotipojan rooliini. Niin ja onhan minulla se parisuhde kotonakin, sekin vielä. Se onkin paras suhde, mikä minulla on, ja mikä voi unohtua naisilta, jotka kanssani lähtevät jotain suhdekuvioita kokeilemaan. En repeä joka paikkaan, monille ihmisille, yhtä aikaa. Se on vaikeata hyväksyä, vaikka sen ymmärtäisikin.
Jotenkin tuntuu siltä, että voisin summata pettymystä itseeni myös Leevi and the Leavingsin kappaleeseen "Elämänmeno". Tuntemukseni menevät välillä kuten kertsissä sanotaan: "ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki". Ja hitto sitä pilsneriä en ota enää ikinä! Paitsi ensi kerralla. Mutta yritän olla taas ottamatta, jotta ei karkaa homma lapasesta. Kivoja kohtaamisia on kyllä riittänyt menopäällä ja olen tavannut ja saanut ystäviä ja kavereita, mutta toisaalta on kohtaamisten ja suhdeviritysten jäljiltä ex-heiloja, joiden kanssa yhteys on katkennut tai katkolla. Väkisinkin sitä näköjään aiheuttaa pettymystä muille ja on siten pettymys myös itselleen. Mutta putoan aina jaloilleni, koska mulla on tärkeimmät kunnossa eli koti & perhe & työ.
