Vuoden kainuulainen?

Kainarissa on jälleen menossa vuoden 2007 kainuulaisen valintaprosessi. Minulla ei ollut asiaan mitään mielipidettä, enkä ole aiemmin noteerannut koko valintaa - enhän ole edes kyseisen maakuntalehden tilaaja - mutta keskustelimme aiheesta siskoni kanssa, kun tuli puheeksi, että Vuolijoella nälkälakkoa terveysaseman puolesta pitänyt Teuvo Ruotsalainen on ehdokkaana. Itse en siis valintaa mitenkään merkittävänä asiana pidä, mutta noista ehdokkaista pitää kyllä vähän narista. Siis mikä ihmeen kainuulainen on henkilö, joka ei asu Kainuussa? No, ehkä se ei ole kynnyskysymys - siskonikin pitää itseään edelleen kajaanilaisena, vaikka on asunut Helsingissä jo varmaan yli kymmenen vuotta.

Miten Kainuun sanomat sitten ehdokasvalinnan pohjustaa. Ehdokkaiden pärstät ja saate löytyy täältä http://www.kainuunsanomat.fi/vastaa/Vuoden_kainuulainen/
Katsotaanpa: ”Onko joku yllä olevista henkilöistä mielestäsi ansainnut Vuoden 2007 suosituin kainuulainen -tittelin, vai onko tiedossasi joku muu, joka toiminnallaan on perustellusti edesauttanut kainuulaisten elinoloja, toiminut esimerkillisesti maakuntamme parhaaksi tai ollut ylivoimainen oman alansa asiantuntija, taitaja tai kehittäjä?”

Tuota lehden saatetta lukiessani tulee ensimmäisenä mieleen, että mitä helvettiä nuo urheilijat tuolla joukossa tekevät - ne nyt eivät ainakaan tee mitään kainuulaisten hyväksi. Joku golffariko vuoden kainuulainen? Tai jääkiekkoilija? Tai hiihtäjä? Mitä vittua tuokin Heikki Kovalainen tuolla tekee?! Saatanan veropakolainen, eihän se maksa enää edes Suomeen veroja! Siinä mallia kainuulaisille nuorille, että menkää helevettiin täältä korvesta, hankkikaa rikkauksia ja älkää nyt herran tähden jääkö Suomeen, kun täällä on niin kova verotuskin. Niin, on kova verotus ja syystä. Ne verotulot, mitä Heikkikin voisi edelleen "kirjat" vaikkapa kotipaikassaan Suomussalmella pitämällä maksaa, menis yhteiskunnan pyörittämiseen ja oikeasti sitä rahaa tarvitseville, tavallisille kainuulaisille. No joo, enhän minä tietenkään voi Heikkiä syyttää siitä, että kun on muuttanut, niin on muuttanut, mutta mietin vaan tätä kainuulaisuushommaa, että mitä se niinkuin oikein sitten on. Sitäkö, että käydään kerran vuodessa pyörähtämässä täällä viettämässä kesälomaa?

Alussa mainitsemani Teuvo Ruotsalainen ja ehkä jotkut Kainuussa sitkeästi pysyvät yrittäjät voisivat mielestäni olla vuoden kainuulaisen tittelin arvoisia, sikäli mikäli mistään titteleistä on heille iloa. Mutta joku roti hommassa pitää olla ja jos ei muuta, niin lapsille on annettava mallia siitä, mikä on oikeata toimintaa maakuntamme hyväksi. Itse äänestin Teuvoa, koska peruspalvelujen puolesta ja ahneutta vastaan on taisteltava.

PS. Kävin just kattomassa: Sehän Kovalainen on jo voittanut kahden edellisvuoden äänestykset! Taisi olla turhaa tämäkin kitinä, johan tuon tuloksen tietää, kun ihmisiä kiinnostaa enemmän formulat kuin hyvinvointi, ikävä kyllä.

Kapitalismi - kaiken pahan alku?

Monet asiat ovat maailmassa päin helvettiä ja syitä sekä seurauksia voi pohtia monelta kannalta. On sotia, konflikteja, väkivaltaa, keinottelua, riistämistä…kaiken takana on aina lopulta raha ja ihmisten ahneus, mutta koska raha on kuitenkin vaihdon väline ja ahneus ei pelkästään riitä syyksi kaikkiin vaikeuksiin, niin mikä on sitten kaikista suurin syy niihin? Väitän, että ongelmien ytimessä on talousjärjestelmä tai oikeastaan tuotannon tapa nimeltään kapitalismi.

Kapitalismille on tunnusomaista, että jokainen täysivaltainen on itse vastuussa toimeentulostaan. Ongelmana on se, miten yksilön "täysivaltaisuus" määritellään. Kuka määrittelee, onko vaikkapa lievistä mielenterveysongelmista, unettomuudesta ja vaikkapa paniikkihäiriöstä tai muista sosiaalisista ongelmista kärsivä ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku toinen, jolla edellä mainitun kaltaisia ongelmia ei ole? Samaten voi pohtia sitä, onko vaikkapa kotonansa pahoinpidelty tai muuten alistettu ihminen yhtä täysivaltainen kuin joku, joka saa elää rakastettuna ja vapaana? Entäs jos ihminen on näennäisesti hyvinvoiva, mutta kärsii vaikkapa peli-, päihde- tai muista riippuvuuksista, jotka häiritsevät hänen kykyään olla täysivaltainen ja vastuussa toimeentulostaan? Näitä sosiaalisia näkökulmia kapitalismi ei tunne. Kapitalismin periaate siitä, että kansalaisilla on oikeus vapaasti päättää ammatistaan, työpaikastaan ja taloudellisesta toiminnastaan on toki muuten yksilönvapauden ihanteiden mukainen eli kuten asioissa yleensä, ei tässäkään tapauksessa voida yksiselitteisesti sanoa, että kapitalismi olisi pelkästään paha asia, vaikka se onkin erittäin kyseenalainen ja huono tapa toimia.

Kapitalismin perusajatuksiin kuuluu yksityisomistus. Yksityinen omistus merkitsee sitä, että yksityishenkilöt tai heidän vapaaehtoisesti muodostamansa yksityiset yritykset, yhdistykset tai muut yhteisöt omistavat tuotannon tekijät ja palkkaavat työvoimaa. Yksityisomistukseen kuuluu oikeus päättää omaisuudestaan eli esimerkiksi käyttää, myydä ja lahjoittaa sitä. Nämä ovat periaatteessa hyväksyttäviä ajatuksia, kunnes palataan sosiaalisiin näkökulmiin. Kapitalismin periaatteet eivät ota huomioon työvoiman oikeuksia, asiakaskunnan rajoittunutta maksukykyä tai mahdollisuuksia arvioida tarvettaan ostaa palveluita tai hyödykkeitä. Kun yksityisomistukseen ajautuu esimerkiksi palveluita, joita kaikki tarvitsevat, kuten terveydenhuolto, ollaan vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa kapitalismi muuttuu riistoksi. Yhdysvallat on malliesimerkki siitä, miten ei pitäisi toimia. Lähes jokainen Yhdysvalloissa (lukuun ottamatta valtion hallintoa) on käytännössä pakotettu ottamaan kallis vakuutus, jotta hän joutuessaan käyttämään terveydenhuollon palveluita, on oikeutettu "ilmaiseen" tai kohtuullisen hintaiseen sairaanhoitoon. Jos henkilöllä ei ole varaa vakuutukseen, häntä kyllä hätätapauksessa hoidetaan, mutta samalla hän joutuu maksamaan siitä kovan hinnan, vaikka ei edes pystyisi valitsemaan haluaako hoitoa vai ei, jos on vaikkapa vakavasti loukkaantunut ja tajuton hoitoon tullessaan tai hoidosta päättävät hänen omaisensa.

Kapitalismi korostaa yksityisomistusta, mutta ei ota huomioon sitä, että suurin osa ihmisistä työskentelee jonkun toisen leivissä. Jos siis omistajalla on mahdollisuus vapaasti määritellä se, miten paljon työntekijälle työstä maksetaan, voi hän riistää työntekijää teettämällä tällä töitä yhteiskunnan hyväksymällä minimipalkalla ja kääriä itse yritystoiminnasta syntyvät voitot. Toki omistajalla on myös riskit yritystoiminnan kannattavuudesta, mutta työntekijöiden oikeudet ovat mielestäni omistajan riskeihin nähden mitättömät. Omassa työssänikin olen kapitalismin pelinappula. Saan saman palkkasumman joka kuukausi teinpä sata tai vaikka vain yhden asiakastoimeksiannon, vaikka niistä kaikista joudun tekemään kirjaukset järjestelmään ja raha liikkuu tehtyjen töiden mukaan. Jos ahkeroin ja aherran niska limassa tehden kaiken mahdollisen ja mahdottoman, saan saman summan kuin surffaamalla netissä. Toki työnantaja velvoittaa minua tekemään tulevat toimeksiannot, mutta käytännössä joustovara on melkoinen sen suhteen, mitä teen ja milloin. Ylitöitä ei korvata, jolloin jää oman työmoraalini varaan teenkö vaikkapa hieman normaalista työajasta ylitse menevän työn loppuun vai jätänkö kesken ja lähden kotiin. Mikäli jään ylitöihin, on se omalla vastuullani ja tällöin jää omaksi tehtäväkseni "liukua" sopivassa ylityötä korvaavassa määrin joskus toisena aikana, vaikka tätä ei saakaan virallisesti mihinkään papereihin merkitä. Luulenpa, että suurimmassa osassa työpaikkoja kyseinen toiminto ei onnistu yhtä kätevästi kuin meillä, mistä olen toki kiitollinen. Tämä järjestelmä ei kuitenkaan kannusta minua tekemään yhtään enempää kuin mikä kulloinkin sattuu itseäni kiinnostamaan.

Työnantajani on malliesimerkki kapitalistisesta ajattelusta. Teen asiakastoimeksiantoja yhden yrityksen nimissä, joka ostaa palvelua toiselta yritykseltä, joka ostaa alihankintaa kolmannelta yritykseltä, jossa itse työskentelen. Oma työnantajayritykseni ei tiedä juuri mitään siitä, mitä työkseni teen, enkä ole koskaan tavannut yhtään kyseisen yrityksen esimiestä tai ole muutenkaan yhteyksissä yritykseen juuri koskaan. Tämä henkilöstönvuokrausyritys käärii rahaa siitä, että se myy minua alihankintana toiselle yritykselle, joka taasen laskuttaa tekemieni toimeksiantojen perusteella yritystä, jonka nimissä työskentelen asiakkaalle, joka joutuu maksamaan sekä könttäsummaa että lisämaksua joistakin tekemistäni töistä, jos ne eivät kuulu perustoimenkuvaani. Loppupeleissä touhuni maksaa jokainen veronmaksaja, koska asiakas on kunnallinen/maakunnallinen toimija, mutta kolme välistävetäjäfirmaa ovat kansainvälisiä yrityksiä, jotka vastaavat ainoastaan kansainvälisille osakkeenomistajilleen ja pyrkivät tuottamaan jokainen tahollaan rahaa siitä, mitä minä teen.

Vaikka kuinka tuo kuvio ärsyttää yhteiskunnalliselta näkökannaltaan, niin omalta osaltani en voi väittää olevani katkera. Saan mielestäni aivan hyvän korvauksen tekemästäni työstä. Silti tuntuu hölmöltä, että tekemästäni työstä hyötyvät myös tahot, jotka eivät sitä mielestäni ansaitsisi. En ole katkera myöskään siksi, että koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä maassa, jossa työntekijän perusturva on kuitenkin kohtalaisen hyvällä mallilla. Palkallani pystyy elämään toisin kuin joissakin ns. sivistysvaltioissa. Yhdysvalloissa, tuossa kapitalismin pesäkkeessä, on järjestelmä, joka pakottaa sosiaaliturvan varaan pudonneet ihmiset töihin huonolla palkalla kauas kotoaan. Käytännössä ihmiset saattavat joutua tekemään montaa eri työtä ja käyttävät siis suurimman osan ajastaan töissä, eivätkä ehdi huolehtia jälkikasvustaan tai muusta elämisestä. Työn ei pitäisi mielestäni olla elämän ainoa sisältö, varsinkaan riistotyö. Toki maailmassa on paljon pahempiakin paikkoja kuin Yhdysvallat. Orjuuteen verrattavia töitä teetetään lapsilla ympäri maailmaa ja aina silloin tällöin tiedotusvälineistä saa lukea myös ihmisistä, jotka ovat oikeasti orjia vailla oikeuksia, eivätkä siis saa työstään minkäänlaista korvausta, jos ei ruoka-annosta ja kattoa pään päällä palkaksi lasketa – eikä mielestäni lasketa.

Kapitalismista puhuttaessa sekoitetaan se usein markkinatalouteen. Markkinatalous on talousjärjestelmä, jossa hinnanmuodostus eli hyödykkeiden hintojen määräytyminen on vapaan kysynnän ja tarjonnan säätelemä. Markkinatalous voi kuitenkin toimia ilman kapitalismin periaatetta siten, että yhteiskunta, valtiot ja valtioliitot valvovat sen toimintaa. Näin onkin, mutta valvonta on koko ajan globalisoituvassa maailmassa aina vaan vaikeampaa. Kun yritykset voivat toimia kaikkialla maailmassa, ulottuvat niiden lonkerot aina lopulta paikkoihin, joissa ei tällaista valvontaa ole. Tämä mahdollistaa yrityksille halvan työvoiman käytön sekä raaka-aineiden ja materiaalien halpatuonnin ja sitä kautta kehitysmaiden riiston, joka johtaa entistä syvempään maailman epätasa-arvoistumiseen.

Mielestäni Suomen Vihreän puolueen Osmo Soininvaara on esittänyt hienosti ajatuksensa siitä, millaista markkinatalouden tulisi olla. Sitä tulisi ohjata yhteiskunnan taholta, koska siitä ei voida enää luopuakaan. Suunnitelmatalous, jota kommunistit hyödynsivät, ei toiminut, joten markkinataloudessa on elettävä mukana sitä ohjaillen. Kapitalismiksi Soininvaara erottelee markkinataloudesta toiminnan, jossa kapitalistit hallitsevat yhteiskuntaa ja rikkovat markkinatalouden sääntöjä pääoman hyväksi. Se voi olla joko väkivaltakoneiston tukemista kuten kehitysmaissa vielä nykyään tapahtuu tai lauhkeampaa länsimaista kapitalismia, jossa pyritään erilaisin keinoin kilpailun rajoittamiseen ja viime kädessä monopoleihin. Soininvaara pitää myös täysin vapaata kilpailua turhana varsinkin kuntataloudessa. Hyöty siitä, että hinnat laskevat, on pieni siihen verrattuna, että työpaikoilla olot kiristyvät ja työntekijät siis tavallaan maksavat kilpailun kustannukset. Samalla syntyy päällekkäisiä palveluja ja tuotteita, joiden valmistamiseen käytetään suuria summia. Toisaalta jos tyydytään vain yhteen hyväksi havaittuun tuotteeseen tai palveluun, saattaa siitä muodostua monopoli, joka johtaa siihen, että pääoma kasautuu jonnekin, kuten vaikkapa atk-ohjelmistopuolella Yhdysvaltoihin Microsoftille ja Bill Gatesille. Soininvaara muistuttaa myös, että vaikka joku liiketoiminto ei olisi kannattava osa kokonaisuutta, se voi silti olla yhteiskunnallisesti tärkeä osa vaikkapa joukkoliikennettä tai sairaanhoitoa, eikä kapitalistinen ajattelu tällöin sovi siihen, koska kapitalismin periaatteiden mukaisesti kannattamattomasta toiminnasta pitää luopua.

Kapitalismi hyödyntää markkinatalouden porsaanreikiä. Tuote voidaan tehdä halvemmalla kuin kilpailijan tuote, jos se tuotetaan halvemmalla energialla, joka yleensä saastuttaa enemmän ympäristöä, kuin kalliimpi, yleensä uusiutumiseen perustuva energiamuoto. Tuote voidaan tehdä halvemmalla, kun se tuotetaan maassa, jossa työlainsäädäntö ei ole samalla lailla kohdillaan kuin kilpailijalla. Tuote voidaan tehdä halvemmalla myös käyttämällä halvempia materiaaleja välittämättä siitä, että voitaisiin käyttää esimerkiksi ympäristöystävällisiä tai kierrätysmateriaaleja. Kuluttajan varaan jää siis paljon, mikä on ehkä liikaa vaadittu. Kapitalismi hyödyntää ihmisten tietämättömyyttä. Kuluttajat voivat toki vaikuttaa kapitalismin toimintatapoihin suosimalla esimerkiksi luomuruokaa tai ympäristöystävällisiä tuotteita sekä järjestämällä ostoboikotteja haitallisille tuotteille, mutta suuret massat eivät välitä loppupeleissä muusta kuin tuotteiden hinnasta. Lisäksi tiedostavien kuluttajien ostoboikotit ovat yleensä hyvin mustavalkoisia. Joku tuote jätetään ostamatta ympäristöystävällisyydestään huolimatta, koska sen on tuottanut yritys, joka on tiettävästi toiminut joskus epäeettisellä tavalla kehitysmaissa, kun taas toinen tuote ostetaan, vaikka sen tuotannossa ei käytettäisi ympäristöystävällisyyttä, kun yritys ei juuri nyt satu löytymään boikotoitavien ”mustalta listalta”.

Kapitalismissa tavara- ja palvelumarkkinoiden lisäksi toimii tyypillisesti arvopaperimarkkinat ja pääomasijoittamista, koska yritystoimintaan on kerättävä suuria määriä pääomaa. Tämä on jälleen ongelmallista sosiaalisista lähtökohdista, kun yrityksissä aletaan toimia arvopaperimarkkinoiden ja pääomasijoittamisen ehdoilla. Millään muulla kuin sijoittajien voitoilla ja yrityksen pörssikurssilla ei ole merkitystä, jolloin yritysten vähäinenkin inhimillisyys, työoloista huolehtiminen tai yritystoiminnan eettinen ja moraalinen vastuu häviävät ja tilalle astuu ainoastaan rahan saaminen ja voiton kasvun turvaaminen.

Nykyisten sosialistien mukaan kapitalismille luonteenomainen piirre on riskien ulkoistaminen, jossa yritystoiminnan toteutuneet riskit (esim. ympäristöriskit, työttömyys) siirretään yhteiskunnan maksettavaksi, mutta voitto jaetaan omistajien kesken. Tämä on arkipäivää jo Suomessakin. Kaikki ulkoistetaan, jotta voitaisiin toimia ”tehokkaammin”, mutta käytännössä tuottamattomat yksilöt vain joutuvat yhteiskunnan eläteiksi ja firmat käärivät voitot. Jopa palkansaajat alkavat ahneuksissaan kannattaa kapitalismia. Rahankiilto silmissään ihmiset metsästävät aina vain suurempaa palkkaa ja parempia etuja vaihtamalla työpaikkaa sen mukaan, missä eniten tarjotaan välittämättä siitä, onko työ mielekästä, asuinympäristö kohdillaan tai vapaa-aika laadukasta. En sano, että pitäisi olla lojaali yrityksille, koska nekään eivät ole lojaaleja työntekijöilleen, mutta tuskin yritysmaailma ainakaan pehmentää asenteitaan, kun työntekijöihinkään ei voi enää yhtään luottaa. Jossain yksityisten ihmistenkin rahanhimon raja on mentävä, mutta kun menestymisen tarvetta joka tuutista toitotetaan, niin ihmisten järki asian suhteen vaikuttaa kadonneen. Ihmiset ovat siis tavallaan oman elämänsä kapitalisteja ja pyrkivät saamaan oman elämänsä ”tuottamaan” tavoitellen yltäkylläistä elämäntapaa. Minusta tuntuu, että ihmisten pitäisi lopettaa tilipussiin katsominen, jos työ on muuten mielekästä – tai sitä ylipäätään on. Varsinkin täällä syrjäseudulla elävänä miettii välillä, että eikö sitä voisi olla välillä tyytyväinen työstään, eikä vaan haikailla isompia palkkoja, joita muualla tai muilla aloilla saadaan. Toki itsekin kannatan palkankorotuksia aloilla, jotka ovat selvästi palkkakuopassa muihin aloihin nähden, mutta ainainen rahasta puhuminen vie huomion olennaisilta asioilta sekä työpaikoilla että muussa elämässä.

Kapitalismi ”voitti” kommunismin 1900-luvulla. Voittaisiko valvottu ja sosiaalisista puolista huolta pitävä markkinatalous kapitalismin 2000-luvulla? Uskon kuten Osmo Soininvaara, että ihmiset tulevat rahasta ja taloudellisesta turvasta onnelliseksi vain tiettyyn rajaan saakka. Sen jälkeen lisärahalla ei ole mitään tekemistä onnen tai hyvän olon tunteen kanssa. Ikävä kyllä yrityksillä ei ole tunteita. Silti toivon, että ihmiskunta kehittyy tulevaisuudessa siihen suuntaan, että yritystenkään ei tarvitsisi riistää ihmisiä ja silti jokaiselle voitaisiin lähtökohdistaan huolimatta taata sellainen elintaso, ettei tarvitsisi raataa nälkäpalkalla tuottaen rahaa jollekin kapitalistiporholle, joka ei edes huomaa, jos hänen tililleen napsahtaa miljoona dollaria lisää. Tämä tarkoittaisi ikävä kyllä vapauksien rajoittamista ja ehkä jollain tasolla heikompaa demokratiaa, mutta mielestäni valtioiden ja valtioliittojen on ajateltava enemmän kansalaistensa kuin yritysten hyvinvointia. Jos elintaso saataisiin kapitalisteja suitsimalla kasvamaan ympäristöystävällisesti ja vähävaraisimmatkin voisivat elää ns. normaalia elämää, vähentäisi se varmasti syrjäytymistä, väkivaltaa, sotia ja ylipäänsä pahuutta maailmassa. Tämä on tietysti täyttä toiveajattelua, eikä se koskaan tule toteutumaan, jos jatkamme elämistä kapitalistisessa maailmassa. Onko se edes mahdollista? Unelmointi ei liene kiellettyä, vaikka naiiviudesta minua voikin syyttää. Kapitalismin juuret – ahneus ja rikkauksien tavoittelu – voivat olla meissä kaikissa, mutta ne on tietoisesti kitkettävä pois, jotta voimme elää hyvää elämää.

Lähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kapitalismi
http://www.soininvaara.fi/

Känni14 ja teemablogi

Viimeisin Känni-lehti näki päivänvalon kesä-heinäkuun vaihteessa. Olen omien laskelmieni mukaan jakanut tähän mennessä 24 kpl lehtiä ja vielä muutama on jakamatta, mutta se oli sitten tällä kertaa siinä. Onneksi olen saanut palautettakin, jotta uskon lehteä myös jonkin verran luetun, muutenhan se kaikki vaiva olisi mennyt tavallaan hukkaan. Vaikka siis vakuuttelenkin usein, ettei sillä palautteella niin ole väliä, niin onhan sillä kuitenkin tämmöisessä tapauksessa - enhän minä lehden antamisesta mitään hyödy esimerkiksi rahallisesti. Se ei olisi kuitenkaan minulle riittävä palkkio työstäni, vaikka joku hullu siitä maksaisikin. Ainoa ja kaikista paras palkkio Kännistä on, että joku lukee sen ja ajattelee asioita. Minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä - ei tietenkään - tai pitää lukemastaan, mutta välillä, kun jotain sanomalehtiä lukee, tulee mieleen, että miksi siellä julkaistaan juttuja, jotka eivät ota millään lailla mihinkään kantaa. Sitä kaipaan. Toivottavasti Känni on ottanut kantaa. Toivottavasti Känni on ärsyttänyt, viihdyttänyt, naurattanut ja jopa pistänyt jonkun ajattelemaan jotain.

Muutamat saamani kommentit ovat osoittaneet, että Känni on mm. hyvää vessalukemista ja että olen käsitellyt mukavan kattavasti aiheita, joita lukijatkin ovat joskus miettineet. Kiitos kommentoineille. Toki voi miettiä, onko hyvän journalismin merkki, että Känniä on ollut hyvä lukea vessassa, mutta toisaalta, eivätkö kaikki parhaat ideat synny joko kakkaa ängätessä tai nukahtamista odotellessa.

Yhdestä kommentista olin erityisen kiitollinen, koska se koski lehdessä viimeisenä ollutta juttuani "En usko uskoon - ja vielä vähemmän kirkkoihin". Kyseistä juttuahan pidän lehteni teemajuttuna. Aihepiiri on jostain syystä kiinnostanut minua koko kuluneen vuoden ajan, joten päätin julkaista sen myös netissä. En kuitenkaan tässä blogissa, vaan omassa teemablogissaan, jonka löydät täältä. Pieni varoituksen sana, ennen kuin klikkaat - siellä on näköjään jotain outoja kommentteja joltain ihmehiippareilta, minkä lisäksi juttuni käsittelevät vain uskontoa tai siis sen kriittistä katsantokantaa.

Kännin taru jatkunee vielä yhden numeron verran, minkä jälkeen seuraa suuri pamahdus ja pölystä nousee joko Jeesus tai uusi uljas pienlehti...

Levyarvosteluni

Jotta saisi blogiinikin vaihteeksi jotain uutta, pistän tännekin levyarvosteluni kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni...väsäsin tätä viikon verran isolla sydämellä, joten kaipa tässä on jotain muutakin kuin "tavallinen levyarvostelu". Olokaapa hyvät, toivottavasti jaksatte lukea, vaikka Rush ei teille mitään merkitsisikään:

RUSH - Snakes & Arrows
(P) © 2007, Anthem / Atlantic
Tuottanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz ja Rush
Äänitys & miksaus Richard ’Rich’ Chycki
Sävellykset Geddy Lee & Alex Lifeson, paitsi ”Hope” Alex Lifeson
Sanoitukset Neil Peart

Neil Peart - rummut, symbaalit, sähköiset perkussiot, tamburiini
Geddy Lee - basso, bassopedaalit, mellotron, laulu
Alex Lifeson - akustiset ja sähkökitarat, mandola, mandoliini, bouzouki

Odotin Snakes & Arrowsin ilmestymistä enemmän kuin mitään muuta Rush-levytystä tätä ennen. Bändi on ollut yksi ikisuosikeistani vuodesta 1991 lähtien. Järjestyksessään 18. studioalbumi ilmestyi melkein neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Geddy ja Alex alkoivat rokata Toronton baareissa. Neilinkin liittymisestä yhtyeeseen on jo 32 vuotta. Puhutaan siis konkareista, joiden suurimmat luovuuden ja tekemisen innon päivät ovat takanapäin…vai ovatko? Jostain syystä kiihkeimmät Rush-fanit tuntuvat odottavan aina Rush-levyn ilmestyessä uutta mestariteosta ja virstanpylvästä - tai vaihtoehtoisesti pelkäävät levyn olevan kaikkea muuta kuin edellä mainittua. Herrat Lee, Lifeson ja Peart ovat kulkeneet pitkän matkan erilaisten musiikillisten vaikutteiden ja henkilökohtaisten elämiensä välillä hyvinkin traagisten käänteiden parissa. Uusi Rush-levy on aina iso tapaus paitsi faneille myös bändille itselleen. Tällä kertaa se myös kuuluu levyltä, siihen on nimittäin panostettu ja tuloksena on mielestäni yksi parhaista Rush-levyistä.

Levyllä on kaksi pääteemaa. Ensinnäkin teemana on yksilön henkilökohtainen usko ja spiritualismi/henkisyys suhteessa yhteisöjen ja uskontokuntien tarjoamaan malliin uskosta. Tätä on Neilin mukaan käsitelty kappaleessa ”Far Cry”, jossa kyseiseen teemaan viitataan ja jota viedään pidemmälle kappaleissa ”Armor and Sword”, ”The Way the Wind Blows” ja ”Faithless”. Toinen Snakes & Arrowsin pääteema on ’rakastavaisten riidat’, joissa osapuolina onkin Neilin mukaan tavallisen pariskunnan sijaan yksilö vastaan ”ihmiset, jotka eivät tunnu ajattelevan asioista samalla tavoin kuin sinä itse”. Tätä käsitellään kappaleissa ”Spindrift”, ”Good News First”, ”The Way the Wind Blows” ja “We Hold On”. Levyn nimeä kuvaa hyvin Hugh Symen kansilehtisessä oleva kuva, jossa lapsi konttaa maantiellä takanaan käärme ja ilmassa näkyy putoavia nuolia, minkä lisäksi tietä reunustaa mutkaisen tien varoitusmerkki; Ihmiselämä on mutkikas ja täynnä vaaroja. Levyn nimi mainitaan kappaleen ”Armor and Sword” ensimmäisessä säkeessä: ”The snakes and arrows a child is heir to”. Neilin mielestä saamme elämäämme tietyt eväät jo syntyessämme ja kamppailu mutkaisella elämäntiellä alkaa.

Keväällä Rushin virallisilla sivuilla ja myöhemmin digitaalisena singlenä julkaistu ”Far Cry” aloittaa levyn. Alkuun paukkuu Neilin hervoton rumpuintro, joka on kuin tuulahdus menneestä. Biisin alkupuoli rokkaa hienosti. Kun biisi hieman etenee ja Geddykin avaa suunsa, paljastuu, että kyseessä on tarttuva renkutus, jolla varmastikin on radiosoittopotentiaalia ja siksipä se julkaistiin myös levyn ensimmäisenä makupalana. Se on toimiva kappale, joka jää päähän soimaan ja tykittää levyn käyntiin miljoona kertaa paremmin kuin edellisen pitkäsoiton Vapor Trailsin avaava ”One Little Victory”. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Geddy Leen lauluäänestä enemmän, kun mies ei ’revitä’ koko aikaa, kuten tässä nopeatempoisessa avausbiisissä. ”Far Cryn” teksti ei jostain syystä tuntunut aukeavan minulle kuuntelussa, joten sitä oli mietittävä kansilehtinen kädessä. Löydän siitä Neilin viitteitä ahdistuksesta, jota nykymaailman informaatiotulva, sähköisten ärsykkeiden valtava määrä ja teknistyvä kehitys aiheuttavat ihmisille yleensä, mutta varsinkin tähän teknomaailmaan pienestä pitäen kasvaville nuorille. Toisaalta taas sama ahdistus koskee toisessa ääripäässä vanhempia ihmisiä, jotka tuntuvat putoavan ’kehityksen’ kelkasta vähän väliä. Jonkinlaisen merkityksellisen viittauksen voi löytää myös siihen, mitä Rush bändinä nykyisin merkitsee ja onko sille paikkaa maailmassa - vähän Test for Echon perusajatuksen (”onko meidän tekemisille vielä vastakaikua?”) tapaan. Snakes & Arrowsilla Rush hakeekin juuriaan modernissa (musiikki)maailmassa ja mielestäni myös upealla tavalla ne löytää.

Toinen kappale ”Armor and Sword” pitää sisällään sekä tekstillistä että musiikillista jylhyyttä. Kun kuulin biisin ensimmäistä kertaa, kulkivat selkäpiissäni kylmät väreet. Se johtui todennäköisesti osin siitä jännityksestä, millä uuden Rush-levyn ensimmäisen minulle tuntemattoman biisin kuulin, mutta varmasti myös siitä, että biisin soundimaailma on upea. Tämä on Rushia parhaimmillaan ja biisissä kuullaan hard rockiksi vääntyvää tiukkaa riffittelyä, mutta yhtä lailla kauniita väliosia, upeata ja koskettavaa laulua sekä kaiken kruunaavat koskettavat sanat, jotka esittelevät levyn teeman.

”Armor and Swordin” teemana on Neilin haastatteluissaankin pohtima ’hyvä’ ja ’paha’ usko. Siinä missä usko on joillekin suojaava haarniska ja henkilökohtainen voimanlähde, on se joillekin miekka, jolla hyökätä toisten kimppuun. Tämä ’hyökkäys’ voi Neilin mukaan olla vaikkapa kadulla tai ihmisten ovilla tapahtuvaa oman uskon tuputtamista tai toisessa ääripäässä uskonnollista fanatismia, kuten marttyyri-itsemurhia jumalan nimissä. Biisi alkaa hienosti pohtien sitä, miten lapsi syntyy viattomana, mutta perii kuitenkin vanhemmiltaan uskonnolliset näkemykset ja niiden tunnustamisen osana elämää ja kulttuuria. Samaa teemaa käsitellään hienosti myös myöhemmin kappaleessa ”The Way The Wind Blows”, jossa ihminen rinnastetaan puuhun, joka taipuu tuulen suuntaan. Yhteisöllisyyden ja kulttuurin vaikutukset ihmisten ajatusmaailmaan ja asenteisiin ovat yhtä lailla näkyvissä muutenkin kuin uskon asioissa.

”Armor and Sword” luotaa mielenkiintoisesti myös sitä, että vaikka usko olisi perustaltaan hyvää, voi sen puolustaminen muuttua pian hyökkäämiseksi, kun oma ’hyvä’ usko on uhattuna ’pahan’ uskon taholta, joka voi olla omalla sarallaan ihan yhtä ’hyvää’ uskoa. Itsekin olen sitä mieltä, että usko johonkin suurempaan voimaan, oli se sitten jumala tai mikä tahansa, on henkilökohtainen asia, eikä sitä tarvitsisi muille julistaa. Olisi vaan onnellinen, jos haarniskan suojissa voi turvassa ja tyytyväisenä elää, eikä lähtisi saarnaajien ja muiden kansankiihottajien mukana heiluttelemaan miekkaa ;-)

Taistelu taivaspaikasta on kovaa ja mietin, haluaako Neil sanoa biisin loppupuolella, että taivasta ei olekaan, kun Geddy jättää yhden kerran pois loppuosan usein toistuvasta rivistä ja laulaa ”No one gets to their heaven” (jatkuu muissa kohdissa biisiä: ”without a fight”). Mene ja tiedä. Joka tapauksessa Neil pohtii tekstissä hienosti sitä, miten uskon hyvän perusmerkityksen voi helposti pilata. Hieno, väkevä biisi, joka on ainakin aluksi ollut useiden muidenkin fanien mielestä levyn paras yksittäinen esitys ja josta voi kasvaa aikanaan Rush-klassikko.

”Workin’ Them Angels” on biisi, joka on ainakin allekirjoittaneelle ’kasvanut’ koko ajan, joka kuuntelukerralla. Tämä on Neilin henkilökohtainen tilitys siitä, kuinka elämässä on mentävä eteenpäin, vaikka joutuisi kohtaamaan tragedioita ja tuskaa, jollaista Neil on kokenut lähipiiriään myöten menettäessään vaimonsa ja tyttärensä. Enkeleitä on työllistetty ylitöinä, kun mies on paahtanut menemään prätkällään ympäri maailmaa ja yrittänyt päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Lopulta kappale päättyy iloisiin tunnelmiin, joista rivit ”väännä musiikki kovalle ja hymyile” sekä ”innostu kappaleista ja tarinoista, jotka tuovat mieleen kadonneet ajat” kertovat - ehkä vielä paremmin, jos ajattelee ne Neilin suusta lausuttuina minä-näkökulmasta. Elämä voittaa, sanoo siis Neil-setä ja sanoma tulee kauniisti esiin. Biisi on soitannollisestikin mielenkiintoinen - eikä vähiten mandoliiniosion takia ;-) Neilin soitto on nautinnollisen rennon kuuloista ja Geddyn bassokuljetukset rauhallisemmissa väliosissa hienoja. Geddyn laulu toimii hienosti tukien biisin katkeransuloista selviämistarinaa. Alex on kertonut haastatteluissa, että levyn biisit sävellettiin tällä kertaa pääasiassa akustisella kitaralla, mikä kuuluu myös levyllä ja yllättäen siihen tottuu pian – akustinenkin Rush toimii! Biiseissä on muutakin kuin paahtoa ja kitarajyräystä, kun akustiselle on annettava tilaa hengittää. Rush on viimein aikuistunut ;-) säilyttäen silti hard rock -juurensa.

”The Larger Bowl” on yksi suosikkikappaleistani Snakes & Arrowsilla. Joidenkin fanien mielestä biisin sanoma kuulostaa naiivilta tai teksti muuten vaan simppeliltä ja biisi rallatukselta, joka ei oikein lähde käyntiin. On totta, että kyseessä on herkkä poppiskappale, eikä mitään hard rockia ja että sanoitus pohtii aika selkein kääntein maailman kahtiajakoisuutta köyhiin ja rikkaisiin, mutta omasta mielestäni se on kappaleen vahvuus. Biisi on kuin herkkä ja viaton lapsi, joka ihmettelee, miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen. Kyynisen aikuisen voi olla vaikea heittäytyä lapsen tasolle ihmettelemään asiaa, koska siihen on turtunut ja sen taivastelu tuntuu tekopyhältä – jokainen on loppupeleissä kiinnostunut pääasiassa omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Välillä on kuitenkin oikeasti hyvä muistaa maailman eriarvoisuus, tiedostaa se ja tehdä asian hyväksi jotain, jos pystyy – ja pystyyhän sitä, jos haluaa. Biisin akustinen äänimaailma sopii teemaan erinomaisesti ja Geddyn ääni ’soi’ kauniisti. Alexin sähkökitarasoolo on hauska - kuulen siinä jopa ripauksen Eppu Normaalin kitarasankareiden tilutuksia kultaisen ’80-luvun puolivälin paikkeilta ja sekös tämmöstä vanhaa Eppufania lämmittää ;-) ”The Larger Bowl” on lisäksi Neilin mukaan kirjoitettu tietyn runokaavan, pantoumin, mukaan. Kyseinen runokaava on lähtöisin malesiasta, josta se levisi Ranskan kautta länsimaihin 1800-luvulla. ”The Larger Bowl” -kappaleen Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com) kirjoittaneensa jo viisitoista vuotta aiemmin, mutta uskaltaneensa vasta Snakes & Arrowsia tehtäessä esitellä bändikavereilleen.

”Spindrift” on taasen edellisen biisin vastakohta, rokkipläjäys. Kitarakuvio on jopa uhkaavan oloinen ja seilaa synkissä vesissä. Sanoitus on itse asiassa mielenkiintoinen, vaikka siihen joutuukin syventymään eri lailla, koska Geddyn rokkilaulutyyli ei tuo mielestäni sanomaa esiin läheskään samalla teholla kuin rauhallisemmissa kappaleissa. ”Spindrift” käyttää meren aaltoja ja niiden iskeytymistä rannikolle vertauskuvana törmäyksiin, joita tapahtuu, kun ihmisillä on jyrkästi eriäviä mielipiteitä. Tämän voi tulkita levyn muun teemallisen annin mukaan esimerkiksi uskonnollisena mielipide-erona tai sitten yleensä kulttuureiden törmäämisenä, koska aallot kiertävät maailman meriä ja biisissä ”tuulee kovaa idästä” ja aallot ryskyvät ”lännen rannoilla”. Tämän voi tulkita viittaukseksi esimerkiksi Lähi-idän kriiseihin tai jopa WTC-iskuihin. Yleisempi tulkinta voisi olla huomio siitä, kuinka maailma on jakautunut ideologisesti ’länteen’ ja ’itään’. Biisin sanoman voi ajatella myös yksilön törmäyksenä yhteiskunnan sääntöjä vastaan. Niin ja rakkauslauluna :-). Ihmissuhteissa riidellään ja ollaan välillä hyvinkin erimielisiä tai etäännytään toisesta ja joudutaan etsimään laulun sanoin "aaltoa, joka kantaisi lähemmäksi sinua"...Todella mielenkiintoinen biisi ja ainakin itselleni haastavaa kuunneltavaa. Todennäköisesti "Spindrift" vain paranee vanhetessaan.

”The Main Monkey Business” on ensimmäinen levyn kolmesta instrumentaalikappaleesta. Ja hieno onkin! Biisi alkaa rauhallisesti, kehittelee mieleen porautuvan teeman, joka kuulostaa todella tutulta, mutta ei kuitenkaan ole tuttu, jonka jälkeen alkaa nautinnollinen soitanta, jonka aikana kuullaan kaikenlaisia mahdollisia perkussioita, koskettimia sekä kovan kolmikkomme taidokasta bändisoittoa. Teemaan palataan toistamiseen, kunnes vajaan kolmen minuutin jälkeen kohotetaan tunnelmaa, jonka huipennukseksi Alex päräyttää ilmoille mahtavan soolon. Neil paukuttaa tyylillä, Geddy komppaa ja Alexin kitarat alkavat jyrätä - tämä todella rokkaa! Neil kertoo esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että “The Main Monkey Business” oli levyn biiseistä hankalin tapaus kirjoittaa, sovittaa ja äänittää. Neilin mukaan häneltä meni ainakin kolme päivää, ennen kuin hän oppi ylipäätään soittamaan koko kappaleen. No, kaipa tuo kolme päivää on prohvessoorille sitten pitkä aika ;-)

”The Main Monkey Businessin” nimi tuli Geddyltä, joka oli puolalaisen äitinsä kanssa keskustellut serkusta, joka on sekaantunut ’apinabisneksiin’ ja kun Geddy yritti saada tarkennusta, että niin minkälaisiin ’apinabisneksiin’, niin äitinsä oli korostanut lausetta ”Main”-sanalla. Suomentakoon kukin miten haluaa, mutta itse ajattelen, että hyvä suomalainen vastine tuolle on vaikkapa ”hämärähommat”. ;-)

”The Way the Wind Blows” alkaa hieman uhkaavalla rumpuintrolla, joka kuulostaa osin siltä kuin kyseessä olisi sotajoukon rumpali, joka soittelee viimeisiä vetojaan ennen taistelun alkua. Biisi kertookin mielestäni nykyisistä ja ehkä menneistäkin sodista uskonnon nimissä (kuten ristiretket). Biisin ajatuksen liittää tähän päivään Irakin sota, joka oli tavallaan moderni ristiretki, jota Bush kumppaneineen johti ”Jumala on puolellamme” –tyyliin. Uskonnollisilla fraaseilla puhutaan hyvästä ja pahasta, mutta sivuutetaan ’ristiretkelle’ sopimattomat faktat.

Neil viittaa tekstissä ”tyhjiin puheisiin massojen harhauttamisesta” eli ymmärtääkseni sodan lietsonnasta perättömien väitteiden – kuten vaikkapa Irakin oletetut joukkotuhoaseet – ja yleisen mielipiteen muokkauksen myötä. Massat menevät yleisen mielipiteen mukana siihen suuntaan kuin ”tuuli kuljettaa”. Voimme ”kasvaa vain tuulen suuntaan” eli sen mukaan, mihin meidät opetetaan, minkälaiset asenteet meille syötetään mediassa ja kasvatuksen myötä saamme. Ne, jotka haluaisivat toimia toisin jäävät vähemmistöön ja ovat laulun sanoja käyttäen kuin ”yksinäinen mänty paljaalla tuulen runnomalla rannalla”, eivätkä voi muuta kuin katsoa vierestä, kun sodan myrskytuuli puhaltaa eteenpäin.

Soitannollisestikin kappale on mielenkiintoinen. Neil on rumpuineen hyvässä vedossa koko biisin ajan. Intron jälkeen tulee yllättävä elementti Alexilta eli blueskitarointia Gary Moore -hengessä. Aluksi olin, että mitä häh, mutta nyttemmin olen todennut, että blueskitarointi toimii todella hienosti! Geddy bassottelee tiukasti ja käyttää tässä biisissä todennäköisesti koko nykyisen ’aikuisen miehen’ ääniskaalansa hienosti hyväkseen. Alexin ’itämaisia’ aineksia sisältävä soolo on upea. Kaiken kaikkiaan hieno kappale, jossa on jylhä meininki.

”Hope” on levyn akustinen välipala, Alexin soolo, jota voi luonnehtia myös levyn ’täytekappaleeksi’, koskapa se ei ole bändikappale. Se tosin toimii hienosti ”Faithlessin” introna ja on itse asiassa saanut nimensäkin ”Faithlessin” rivistä ”But I still cling to hope”. Biisi on akustista länkkärimeininkiä, joka toimii välisoittona tai introna, mutta ei mielestäni nouse irrallisena kappaleena Rushin normitasolle. Tietysti voi pohtia, kuuluuko joku Neil Peartin rumpusoolokaan sitten Rushin keikalle, mutta keikkatilanne onkin mielestäni eri asia. En tarkoita, että ”Hope” olisi mitenkään huono kappale itsessään, mutta ilman albumia ympärillään tai ”Faithlessia” perässään se voisi olla jopa merkityksetön. Toisaalta, kun biisiä ajattelee osana ”Faithlessia” tai sitten nimensä mukaisesti toivon pilkahduksena synkkyyden keskellä, puolustaa ”Hope” teemallisesti paikkaansa levyllä. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi, onko tämä vain intro tai välisoitto vai tuleeko kappaleesta joskus jotain ’suurempaa’. Toistaiseksi itselleni ”Hope” on levyn kappaleista ainoa, jonka voisin huoletta jättää levyltä pois, koska en osaa edes hyräillä sitä. Se on mielestäni merkki siitä, että se ei ole kovin muistettava tai vaikuttava kappale.

”Faithless” on upea biisi, joka paranee sekin useammalla kuuntelulla. Aluksi siitä erottui ainoastaan kaunis kertosäe, mutta nyt usean kuuntelun jälkeen koko biisi toimii hienosti. Tässä biisissä on sama ajatus kuin minulla on ollut nuoresta aikuisesta lähtien, jolloin elin avoliitossa uskovaisen naisen kanssa. Minulla ei ollut, eikä ole ehkä vieläkään ’uskoa uskoon’ siinä merkityksessä kuin se yleensä ajatellaan, vaikka toivonkin, että joku hyvä voima meitä varjelisi. Jumala-uskon sijaan uskon rakkauteen ja siinä on minulle uskoa riittämiin, kuten Neil sanoituksessa oivasti toteaa. Biisissä pohditaan myös sitä, kuinka omaa henkilökohtaisesti ’räätälöityä’ uskoa on vaikea säilyttää yleisessä painostuksessa, joka on joissakin yhteisöissä/kulttuureissa voimakasta. Biisissä on kauniita vertauskuvia ’hiljaisesta vastarinnasta’ eli yksilön valinnasta massojen mielipidettä vastaan. Hieno teksti, upea kappale.

”Bravest Face” on vaatinut levyn kappaleista ehkä eniten sulattelua. Biisi alkaa ihan mukavasti, mutta sitten rauhallisemman kohdan melodia on jotenkin ärsyttävä. Alex soittaa akustista kitaraa ja Geddyn laulufraseeraus on jollain lailla häiritsevää. Sanatkaan eivät kolahda aivan samalla tavalla kuin muissa kappaleissa - tai sitten se johtuu vaan tosiaan tuosta niiden laulutavasta. Kertsiin tultaessa biisissä on vähän tuttua tulta ja tarttuvuutta, mutta se karisee pian akustisen kohdan taas alkaessa. Laulun kaiutus tai siis ’kaiku vastaa’ -tyylinen kikkailu kuulostaa kans oudolta nimenomaan tässä kappaleessa, vaikka sitä on käytetty useissa kappaleissa. Biisi kertoo vastakohdista ja ’kaksista kasvoista’, jotka kaikilla asioilla tuppaa olemaan – niin kuin tällä biisilläkin. Alexin soolo kolmen minuutin kohdalla on sekin jotenkin erikoinen, mutta kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Koko biisi on vähän kuin yritys tehdä jotain vähän erilaista, kenties ’epä-Rushmaista’, mutta toisaalta kertsikohta on aika perus-Rushia nykymittapuussa. Uskoisin tämän olevan kuitenkin vaikea pala muillekin kuin minulle. Mielestäni biisi on kaukana tämän levyn huippukohdista, mutta toisaalta voi ihan yhtä lailla edustaa joillekin levyn huippua. Minun mielipiteeni on kuitenkin se, että levy olisi vielä himpun verran parempi kokonaisuus ilman ”Bravest Facea”. Toisaalta minun täytyy myöntää, että biisi jää juuri tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäessään soimaan tehokkaasti päähän ja se voi olla sen vahvuus. Tiedä vaikka joku päivä totean, että onpas tämä loistava kappale, mutta kyllä siinä meni aikaa, ennen kuin sen oivalsin…

“Good News First” on edeltävän kappaleen ohella siinä mielessä levyn ’vaikeimpia’ kappaleita, että biisi tuntuu jäävän useimpien levyn alkupuolen biisien varjoon. Geddyn laulussa käytetään jotain efektiä osassa biisiä ja se kuulostaa ’jännältä’, mutta kertosäkeessä mennään jo normi-päivän puitteissa. Ehkä biisi ei oikein koskaan lähde ’lentoon’? Siinä missä ”Bravest Face” onnistuu ainakin ärsyttämään, jää ”Good News First” ehkä vähän pimentoon ja peruskappaleeksi. Noin kolmen minuutin kohdalla tuleva rauhallisempi lauluosuus on ihan mukava, mutta laulun ’kaiku vastaa’ -kikkailu ei minua miellytä - tätä samaahan koin jo edellisessä kappaleessa. Alexin soolopätkä on hieno, mutta lyhyt. Tämä on peruskauraa, eikä mitään neljän viljan puuroa, kuten seuraavana tuleva huikea instrumentaalipläjäys…

”Malignant Narciccism” livahti nettiin ennen julkaisua, joten olin kuullut sen ennakkoon, jolloin se kuulosti hieman erikoiselta pätkältä Rush-tuotokseksi. Pituuskin on Rush-mittakaavalla erikoinen: 2:17 - tosin onhan ”Hopekin” lyhyt eli 2:02, mutta se onkin soolojuttu. Joku on käyttänyt tästä biisistä osuvaa sanontaa ”svengaa kuin hirvi”. Geddy pääsee irrottelemaan bassollaan ja Alex saa soitella mielenkiintoisia juttuja. Neilin paukutuskin hivelee svengikorvaa. Silti minusta koko biisin hauskin kohta on lopussa; Ensin aivan Iron Maidenin biisin lopetukselta kuulostava tydydydy-tadadada-tödödödöö ja sit ihan vimoseksi Geddyn basson vinkautus. Hauska biisi ja aika lyhyt, joten eiköhän se livenäkin tulla kuulemaan, kun settilistaankin se on helppo lisätä ilman, että veisi tilaa monelta muulta kappaleelta.

”Malignant Narcissism” syntyi Geddyn jammaillessa bassollaan studiossa, kun tuottaja ’Booujze’ Raskulinecz innostui, tallensi jammailua ja innosti bändin tekemään (lähes) spontaanin irrottelukappaleen. Neilin massiivinen rumpusetti ei ollut enää edes paikalla studiossa, joten hän joutui soittamaan pienellä varasetillä, mikä teki varmasti ainakin Neilin osalta oman lisänsä biisin jammailuhenkisyyteen. Kyseessä on hieno instrumentaalivälipala, vaikka ei sävellettyjen ’virkaveljiensä’, kuten ”YYZ”, ”La Villa Strangiato” tai tämän levyn ”The Main Monkey Business” tasolle mielestäni aivan ylläkään, mutta toisaalta tekotapakin on niin Rushille epäsovinnainen, että kyseessä on omassa lajissaan klassikko.

”We Hold On” päättää Snakes & Arrowsin. Tässä on ehkä jotain Vapor Trails –levyn henkeä varsinkin menokohdissa. Joidenkin mielestä biisi ei ole oikein toiminut tai ainakaan noussut esiin, mutta itselleni kappale toimii juuri parhaiten levyn päättäen. Se rokkaa ja antaa vaikutelman: Rush on ja pysyy.

”We Hold On” toimii hienosti yksittäisenäkin kappaleena ja voi olla, että joitakin on ’häirinnyt’ se, että biisi tulee hauskan ja soitannollisesti irrottelevan MalNarin jälkeen, jolloin sen teho ei tule ehkä samalla lailla esiin. Mielestäni Alexin kitarointi on tiukkaa ja rytmiryhmä toimii – tämä on hieno bändikappale. Geddyn laulu kuulostaa kans miellyttävältä - siinä on jotain omalaatuista otetta. Neilin sanoitus luotaa kamppailuja, joita käymme rakkaudessa ja elämässä yleensä. Vaikka välillä tekeekin mieli luovuttaa (”threaten to call it quits”), löydämme itsestämme voimaa jatkaa: ”We Hold On”. Siinä on mielestäni myös kiteytetty Rushin asenne. Herrat Lee, Lifeson ja Peart vanhenevat, mutta jatkavat aina uudestaan, koska Rush on kuitenkin heillekin tärkeä asia. Itse asiassa Neil mainitsee esseessään ”The Game of Snakes and Arrows - Prize Every Time” (www.rush.com), että bändityöskentely oli pitkästä aikaa nautittavaa ja kertoo sanoneensa äänittäjä Richille ja Booujzelle oman osuutensa purkituksen jälkeen, että hän ei ollut koskaan aiemmin nauttinut näin paljon levynnauhoituspuuhista saati ollut näin tyytyväinen tuloksiin. Tämä kuuluu mielestäni levyllä ja lupaa hyvää Rushin tulevaisuudelle.

Lopuksi vielä katsaus pakettiin, jossa levy tarjoillaan. Kansikuvana levyllä on ”The Leela of Self-Knowledge” eli ”itsetuntemuksen peli”, jossa Leela on hindinkielinen sana pelille. Kyseinen kuva on siis maalaus, joka toimii pelilautana ja jonka on maalannut alkuperäisen kuvan pohjalta Harish Johari, joka toi pelin 1970-luvulla Yhdysvaltoihin. Peli on buddhalaiseen karma-oppiin pohjautuva ja siten vertauskuva elämälle ja valinnoille, joita teemme. Ensimmäinen reaktioni kansikuvaa katsoessani oli, että onpa ruma, mutta toisaalta, onhan se aika mielenkiintoinen. Neil halusi tuon kansikuvaksi siksi, että siitä löytyi suoraan viittaus levyn nimeen ja teemaan yksilön kamppailusta elämässä.

Toisaalta itse tein levynkannen suhteen niin, että käänsin levyn kantta vasten kuvan, jossa on hauska kuva käärmeestä, jolla on pikkulapsen hampaat ja nuoli menee pään läpi. Muutenkin Hugh Symen yhdessä Neilin kanssa ideoima ja toteuttama kuvasto kansilehtisessä on kerta kaikkisen upeata. Pidän kaikista kuvista ja niistä saa vielä lisätunnelmaa kappaleiden kuunteluun ja tekstien lukuun. Yksi suosikeistani on kuva ”Good News First” -biisin kohdalla, jossa lumisessa maassa on tuore hauta, jonka päällä varis, punainen ruusu ja ilmassa sanomalehti, jossa lukee isoin kirjaimin: ”Hoitokeino löydetty”. Kaikissa kansilehtisen kuvissa on voimaa ja kauneutta.

Minulle Snakes & Arrowsin aukeneminen oli yllättävän helppoa. Luulenpa, että yhtenä suurimmista vaikuttajista siihen on The National Midday Sun – The Home for European Rush Fans eli tuttavallisemmin TNMS ja sen suomenkielinen foorumi. Levyn odotuksesta lähtien olen ollut aiempaa intensiivisemmin mukana, kun on löytynyt ’vertaistukiryhmä’, jossa ei kannusteta pois ’hulluudesta’, vaan suorastaan yllytetään siihen. Alun perin aloin tehdä omaa Rushfanin shaitti –nettisivustoakin, koska en löytänyt netistä paljonkaan suomenkielisiä Rush-sivuja. Rush-fanaattisia kavereitakaan minulla ei juurikaan ole, joten yksinhöpinä on nyt vaihtunut yhteisölliseksi fanikeskusteluksi.

Palatakseni kuitenkin arviooni Snakes & Arrowsista – joka tämä yksinhöpinämaratoni yrittää siis olla ;-) – löydän siitä monia vahvuuksia. Tuotanto on onnistunutta ja Rushia nuoresta pojasta lähtien fanittanut Nick ’Booujze’ Raskulinecz on loihtinut studiossa ja miksatessaan ”loistavat ja terävät” soundit, kuten fanikollega JiiPee/Headbanger omassa arviossaan toteaa. Allekirjoitan myös toisen JiiPeen/Headbangerin ajatuksen eli että S & A on ”näennäisen yksinkertainen, mutta kuitenkin vaikeasti avautuva levy.” Lähes jokaisella kuuntelukerralla biiseistä löytyy uusia ulottuvuuksia - eli avautui vaikeasti, vaikka sen kuuntelu oli helppo aloittaa ja se avautui heti ainakin jollain tasolla - eli se oli näennäisen yksinkertainen.

Rushin lähihistorian levyt Roll The Bones, Counterparts, Test For Echo ja Vapor Trails ovat kaikki pitkäsoittoja, jotka olen itsekin saanut ”vastailmestyneenä” kokea. Roll The Bonesista tykkäsin aikoinaan kovastikin. Counterpartsilla käännytin yhden kaverini Rush-faniksi ja syksyllä 2007 samainen kaveri on mukanani areenalla. Test For Echolla käännytin toisen kaverin Rush-faniksi ja hänkin lähtee mukaan syksyn areena-keikalle. Vapor Trailsista en pitänyt kovin paljon, joten siihen verrattuna uusi levy on huima parannus. Rush ei ole enää sama bändi kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten, joten on mukavaa todeta, että bändi on Snakes & Arrowsilla käyttänyt hyväkseen kaikki nykyiset voimavaransa: Hienot melodiat, upeat tekstit, toimivaa bändisoittoa, kokeilevampaa lähestymistapaa perinteitä kunnioittaen ja – viimeisenä vaan ei vähäisimpänä – pitkän historiansa aikana imettyjen vaikutteiden tyylitajuinen käyttö. Joidenkin hard rock –fanien korvaan saattavat Snakes & Arrowsilla särähtää akustisen kitaran jonkinlainen hallitsevuus sekä pari hauskaa yksityiskohtaa, kuten ”Workin’ Them Angelsin” mandoliiniosuus tai ”The Way the Wind Blowsin” blueskitarointi. Rush onkin ehkä yrittänyt Snakes & Arrowsilla tehdä epämodernia musiikkia, joka on kuin raikas tuulahdus menneestä tämän päivän kaaoksen keskelle. Neil kuvaa esseessään levyn ensimmäisiä valmiita biisejä kuultuaan tunnelmaa ”henkiseksi” ja ”raa’an hienostuneeksi”. Rush on samaan aikaan löytänyt juurensa ja jonkinlaisen rentouden tehdä juuri sellaista musiikkia, kuin herrat itse haluavat, paikasta ja ajasta riippumatta.

Jos Rush veti vuoden 1980 Moving Picturesilla kuin 100 metrin juoksija, on Rush vuoden 2007 Snakes & Arrowsilla maratonilla. Toivotaan, että tämä alkanut juoksu jatkuu vielä pitkään ja me faneista innokkaimmat saamme kuultavaksemme vielä ainakin yhden tai kaksi uutta levyä – mikä tekisi täydet 20 pitkäsoittoa – ja kenties uusia kiertueitakin. Näen Rushin ensimmäistä kertaa lokakuussa Helsingissä ja on hienoa, että bändi teki kiertuetta ennen levyn, joka itselleni on jopa yksi parhaista. Snakes & Arrows on loistava ja hyväntuulinen, vaikkakin teemoiltaan jopa synkkä levy. Joka tapauksessa se on hyvin voimakas kokonaisuus juuriaan hakevalla tavalla uudistuneelta ja arvokkaasti ikääntyneeltä Rushilta.

© 2007 Jarkko ’Rushfani’ Leinonen

PS. Arvosteluni julkaisu myös Rushfanin shaitillani

Kuusi outoa asiaa minusta

Laura haastoi minut omassa blogissaan listaamaan kuusi outoa asiaa itsestäni. Tässäpä tulevat aatokseni, vaikka ulkopuolisten olisi ehkä helpompi nämä asiat huomioida…

1. Olen tehnyt nyt yhdeksän vuotta omakustanneilmaisjakelupienlehteä nimeltään Känni (alaotsikolla suomalainen alkoholiriippuvainen lehti). En tiedä, onko se (enää) outoa lähipiirini mielestä, mutta ulkopuolisille se sitä ainakin aluksi on – yleensä kuitenkin positiivisessa mielessä. Känni 14 on parhaillaan työn alla...
2. Olen kuulunut pian 14 vuotta "veljeskuntaan" nimeltään Böhém. Perustimme sen "veljieni" Idea-Böhémin ja Vege-Böhémin kanssa. Jokaisella on Böhém-nimi. Minun Böhém-nimeni on Lover-Böhém. Meitä on tätä nykyä jo 10 ja olemme kaikki miehiä, joilla on jotain siteitä Kainuuseen – useimmat ovat täältä kotoisin. Tänä keväänä Böhémien etelän vetelien osasto kokoontuu Tallinnassa ja kesällä olisi tarkoitus tavata jopa koko poppoolla Keuruulla, jossa Tilannekomiikka-Böhém isännöi. Outoihin Böhém-tapoihin voisi laskea mm. "liittymisrituaalin" eli perseveden juomisen sekä julkisilla paikoilla suoritettavat juhlalliset veljeshuudot, kuten "Honohono molomolo!"
3. Kahdella nuorimmalla lapsellani on vain 3kk ikäero. Olen kokenut sen selittämisen hieman oudoksi ihmisille, jotka eivät kuulu lähipiiriini.
4. Olen varusmiespalveluksen loppuun asti käynyt sivari. Voin siis sujuvasti jutustella sekä armeija- että sivarijuttuja. No, jälkimmäinen palvelus kylläkin rajoittuu vain viiden päivän täydennyskoulutukseen (jonne jouduin kieltäydyttyäni aikanaan kertausharjoituksista), mutta kuitenkin ;-)
5. Siivoan wc-/talouspaperilla. Vaimoni mielestä tämä oli outoa ja kun tarkemmin ajattelen, niin en tunne ketään muuta, joka suorittaisi viikottaisen imuroinnin pyyhkien paperilla kaikki näkyvät villakoirat seinänvieruksia myöten pois. Tämä auttaa minua pärjäämään kahden ominaisuuteni eli siisteysintoilun ja laiskuuden välimaastossa.
6. Käytän 99%:sti mustia vaatteita. Toisaalta siinä ei ole mitään outoa, mutta voi kai sitä outonakin pitää, että muun värisiä vaatteita koen melkeinpä vastenmieliseksi päälleni pukea. Käytän siis mustia kantapäästä päälaelle asti, sukista hattuun asti. Kaikki käyttämäni alusvaatteetkin ovat mustia. Tuon yhden poikkeusprosentin muodostavat lahjaksi saamani Marian valinta t-paita (punainen), lahjaksi saamani kelta-harmaat villasukat ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Tottenham-kaulahuivi. Ja tarkalleen ottaen kai piponikin on todella tumman sininen. Voi perkele, onkohan 1% sittenkään riittävä luku. Tää oli vähän tämmönen väkisin väännetty outous, mutta sallinette sen – ei oo helppoo miettiä, mikä itessä on outoa!

Haastankin nyt kommenttiboksiin kertomaan outouksiaan kaikki blogiini eksyneet immeiset. Ja vinkkinä: Se mikä teistä voi tuntua täysin normaalilta, voi olla jonkun toisen mielestä hyvinkin outoa...

Jutut vähissä

Jos joku kitisi ennen joulua siitä, kun ”kunnon talvi” ei ottanut tullakseen, niin nyt hänen täytyy olla tyytyväinen. Olen kahtena peräkkäisenä aamuna kävellyt -27 asteen pakkasessa töihin ja se on mielenkiintoinen, virkistävä kokemus. On pakko liikkua, jotta ei jäätyisi. Räkä jäätyy nokan alle ja parta on huurussa. Päässä on pipon lisäksi huppu tai kaksi. Sen lisäksi kotonamme on takan kärytyksestä huolimatta iltaisin ihan luonnollista pitää vaikka villapipoa ja kaulaliinaa – hanskatkaan ei ois pahitteeksi. Onneksi rakas vaimoni teki mulle kämmekkäät, jotka on tosi kätevät tässä tietsikan kanssa – sormet ovat käytettävissä, mutta kuitenkin kädet pysyy siedettävän lämpiminä.

No juu, talvi siis tuli ja lunta on maassa. Siitä hohtava valo on mukava juttu. Vielä kun sais autot ja tehtaan pois saastuttamasta ilmaa, niin ah ku ois raikasta. Minähän olen harrastanut nyt kuukauden verran työmatkakävelyä. Läheskään aina ei tule mentyä kuin yhteen suuntaan, kun olen pois lähtiessä saanut kyydin tai mennyt Lauran ja poikien perässä Hoikkalaan. Jos tulee käveltyä molempiin suuntiin, niin se tekee tunnin reipasta kävelyä päivittäin. Aiemmin melkein ihmettelin yhtä kaveriani, joka käveli joka päivä töihin ja sanoi, että se on tosi mukavaa ja että hän ei haluaisi kyytiä vaikka saisi. Yksi aamu minunkin viereen pysähtyi tuttavaperheen auto ja kysyivät ikkunasta, että haluanko kävellä. ”Joo, haluan, mulla on tämmönen kuntokampanja meneillään!” No, olihan siinä totuuden siemen mukana, vaikka varsinaisesti en (ainakaan enää) kävele kuntoilun vuoksi. Olen huomannut, että kävely on älyttömän terapeuttista – ajatukset saavat juosta vapaana tai olla juoksematta. Lisäksi saan kuunnella rauhassa musiikkia. Ostin sitä varten korviini sopivat kuulokkeet (ei mitään nappihärdellejä) ja töistä saatu halpis-korruptiolahja-mp3 –soitin on ollut ihan kelpo vehje soittamaan musaa.

Tämänkertaisen jorinan otsikko viittaa osaltaan siihen, että jutut ovat olleet vähissä tämän blogin osalta. Kirjoitin tänne edellisen kerran puolitoista kuukautta sitten. Mihin aika on kadonnut? Minä, joka nimeän kirjoittamisen harrastukseni, en ole oikeastaan ”julkaissut” siis mitään puoleentoista kuukauteen. Olen kuitenkin kirjoittanut - joskin tosi vähän - ja ajatellut kirjoittamista. Siitä lisää kohta, mutta ensin täytyy kerrata sitä, mihin aika on karannut.

Ensinnäkin täytynee todeta, että koskapa tammikuun alkupuolella pidin pois jo viime vuonna kertyneitä ylityövapaita, niin työpäivät jäi tosi torsoiksi. Eli töissä ei ollut aikaa kirjoittaa ;-) Sittenhän töistä tullessa ei kirjoittamisesta voi perheellinen oikein haaveillakaan ennen iltakymmentä, jolloin Mirokin yleensä viimeistään simahtaa. Senkin jälkeen on aina välillä muita mielenkiintoisia aktiviteetteja tarjolla. Innostuinpa esimerkiksi tuossa vuoden vaihteessa panemaan myyntiin läjän levyjä sekä muutaman pelin ja musiikkivideon. Useimpien kommenttien perusteella levyjen myynti on joko a) typerää tai b) outoa. Itse ajattelin myyntipuuhaan ryhtyessäni, että levyt ovat vain materiaa, jota en tarvitse, koska se lojuu hyllyssä. Toki sinne piti jättääkin paljon, mutta olen nyt kuukauden aikana myynyt 33kpl musiikki-cd:eitä, 3kpl pc-pelejä ja 2kpl musiikkivideoita, eikä harmita yhtään. Onhan siellä varmaan mennyt joukossa joku klassikkokin tai levy, jota joskus vielä saattaisi kaivata kuunneltavaksi, mutta en usko, että näitä myyntejä koskaan kadun. Nuorempana vitutti myydä kaljan tuskissaan levyt, jotka kaverille kelpasi – tosin itsekin ostin samalla tyylillä levyjä toiselta kaveriltani. Tais käydä niin, että tämänkertaisessa myyntirytäkässä ainoastaan yhden levyn kohdalla vaimoni teki väliintulon – Nirvanan ”Nevermind” sai jäädä hyllyyn, koska se on klassikko – ainakin vaimolleni. Se oli minusta ihan hyvä peruste ja kun levyä kuuntelimme, niin huomasin, että se on yllättävän hyvä - ellei parempi – verrattuna fiiliksiin levyn ilmestymisaikoina.

Syy, miksi levyjä ja muuta matskua möin, oli sama kuin aina jotain myytäessä eli rahan saaminen. Olemme vaimon kanssa pyrkineet panemaan kaiken ylimääräisen kulutusluoton maksuun, joten koska halusin saada uusia levyjä piratismin sijaan, minun täytyi jostain saada normaalitulojen päälle ylimääräistä hilloa, jolla ostaa levyjä. Myyntikanavaksi valitsin Huuto.netin ja totesin, että se on ihan toimiva systeemi, joskin onhan siinä heikkoutensakin. Yritin kuitenkin tehdä tarpeeksi vetävät myynti-ilmoitukset ja vetää hinnat tarpeeksi alas, jotta paska kävisi kaupaksi. Ja ihmeen hyvinhän se kävikin – vain huonoimmat jäivät myymättä. Kai nekin menisi, jos eurolla myisi, mutta onhan siinä myyntihommassa oma vaivansa, jos sen kunnolla haluaa tehdä. Olen panostanut siihen, että huutokauppojen päätyttyä sähköpostiviesteissä on kaikki olennainen selkeästi esitettynä, jonka jälkeen pakkaan levyt niin, etteivät varmasti mene rikki ja teinpä töissä osoite- ja lähettäjä-tarrojakin. Sit on vielä se kauppojen jälkeinen viestittely ja tilin seuraaminen ja lähettely ja jälkipuinti. Ei sitä minkään euron takia viitsi tehdä. Ehkä saamieni 272,16 euron vuoksi. Ehkä ei moni niidenkään. Ja kaikkihan on tietysti jo tuhlattu ;-) Jotta ei ois mennyt ihan humpuukiin, piilotin pari kymppiä tyttäreni äiskän kassiin ja ostin pari anatomista pottaa.

Levyjäkin sain ja tässä on kuiva lista, josta vaimoni sanoisi (ja sanoikin), että siinä ei ole yhtään hyvää levyä ;-) Ei varmaan olekaan, monen muunkaan mielestä, mutta itselleni siinä on ollut paljonkin hyvää musaa – tosin pari vähemmän hyvääkin, mutta ne olenkin jo pannut kiertoon (niitä ei siis enää tartte mainitakaan):

Hero Dishonest – When The Shit Hits The Man
Iron Maiden – Powerslave
Iron Maiden – Somewhere In Time
Iron Maiden – Seventh Son Of A Seventh Son
Isis – Panopticon
Isis – In The Absence Of The Truth
Lamb of God – New American Gospel
Lamb of God – As The Palaces Burn
Lamb of God – Ashes Of The Wake
Lamb of God – Sacrament (special edition)
Mastodon – Call Of The Mastodon
Mastodon – Remission
Mastodon – Leviathan
Mastodon – Blood Mountain
...Tosin täytynee vielä lisätä listaan yksi, josta vaimokin tykkää eli hänelle lahjaksi ostamani levy:
Jippu – Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan

Lupasin kuitenkin vielä palata aiheeseen kirjoittaminen tai sen ajattelu. Päätin nimittäin yrittää saada aikaiseksi jälleen yhden Känni-lehden, joka olisi järjestyksessään 14. Innostukseen saattoi vaikuttaa se, että lainasin Känni-lehtiä ystävällemme Mierolaiselle, jolloin tuli mieleen kaikki hetket rakkaan ”lapseni” parissa. Eihän ne niin rakkaita tietysti ole kuin hetket rakkaiden lapsieni parissa, mutta kuitenkin ;-) Känni14 alkoi pikku hiljaa elää ajatuksissa ja valitsin siihen jo ensimmäisen jutunkin. Se on kyllä aika huono, koska en viitsinyt sitä panna edes blogiini, kun aikanaan sen väsäsin. Sit yks ilta tekaisin toisen jutun, joka oli mielessä pyörinyt jonkin aikaa. Siitähän se lähtee. Juttuideoitakin olisi muutama, mutta ei vielä läheskään lehdeksi asti. Ehkäpä joku lukee tämän ja nakkaa mulle ideoita tai innostuu jopa itse kirjoittamaan *vinkkivinkki*.

Mistä Känni14 sitten kertoo – meikäläisen kännäys-urahan näyttää pahasti olevan mennyttä aikaa. Eihän esimerkiksi tämä kulunut kuukausikaan tipaton ollut, mutta ei kaksi ykkösolutta ja desi siideriä isäni 60v-juhlan kunniaksi ole minusta kovin hirveätä kännäystäkään. Niin, ehkä joku Känniin perehtynyt hokasi jo: Eihän Känni ole koskaan, alkuperäiseltä idealtaankaan ollut lehti kännäyksestä, vaikka se yksi osa elämääni on esimerkiksi Böhémin kautta pitkään ollutkin. Enemmänkin näkisin Kännin teeman riippuvuuksissa ja niiden vaikutuksessa elämään ja ajatteluun(i). Känni on ollut pitkälti oma juttuni, vaikka olenkin ilokseni saanut aikojen kuluessa myös muita innostumaan kirjoittamisesta tai muusta mukana luomisesta. Ehkä voisinkin alkaa tekemään teemanumeroita muista riippuvuuksista kuin alkoholista, vaikka myönnettävä on, että Se on riippuvuus, joka varmaan aina jossain nurkan takana kolkuttelee ja omaa aikaansa taas odottelee. Tai sitten ei. Jää nähtäväksi – ja ehkä luettavaksikin.