En koskaan arvostele musiikkia. Arvostelen toki omien
mielipiteitteni mukaan bändien ja artistien tuotoksia sekä joskus heidän
tekemisiäänkin, mutta musiikki on minulle lähimpänä pyhää, mitä elämässä olen
löytänyt. Rakastan musiikkia, elän sen rytmissä, ja minun jumaliani ovat kaikki
musiikkia samalla tavalla palvovat muusikot, laulajat ja artistit.
Viimeisimpään ryhmään lasken mm. kaikki musiikin kanssa leikkivät taidokkaat ja
tuntevat tyypit ja kollektiivit, jotka luovat uutta vanhoista samplaamalla ja miksaamalla
ja remiksaamalla ja yhdistelemällä pätkiä sieltä täältä. Musiikki on rajaton ja
genrerajat tai "aito musiikki" ovat vain ahdasmielisten asettamia keinotekoisia rajoja.
Toki jokainen saa olla sitä mieltä kuin haluaa. Joku tykkää
yhdestä, joku toisesta, joku väittää tykkäävänsä hiljaisuudesta. Ehkä hänkin
löytää jostain rytmin ja oman ”musiikkinsa” oli se sitten vaikka lintujen
laulua, mutta jotenkin en vain halua sulattaa ajatusta ihmisestä, joka väittää,
ettei mikään musiikki ole häntä varten. Minulle musiikki on lähimpänä uskontoa,
mutta ei saarnaavalla tavalla vaan voimana, josta ammennan itseeni voimaa
kaikenlaisten tunteiden ja ajatusten ja hetkien aikana.
Minua on jo pitkään ottanut päähän musiikin arvostelu. Se ei
tunnu riittävän arvostelijoille, että he arvostelisivat jotain tiettyä
muusikkoa hänen lava-työskentelystään (Metallican rumpali Lars Ulrich lienee
tästä hyvä populäärimusiikin esimerkki – ja Lars itse totesi hauskan
itseironisesti yhdessä tammikuussa 2013 tehdyssä videohaastattelussa, että
hänen 14-vuotias poikansa soittaa paremmin kuin hän ja ettei se nyt paljon
vaadi muutenkaan, soittaminen paremmin kuin hän ;D) tai sitten arvostellaan
jotain bändiä siitä, että lavashow on sitä ihteään eikä live-esiintymistä. Joskus
ajattelin, että rokin puolella oltaisiin vapaamielisempiä ja vähemmän
arvostelevia, mutta toisaalta yleisö tuntuu vittuilevan melkein mistä tahansa.
HC-punkbändeille todennäköisesti vittuillaan siitä, jos he soittavat liian
hyvin. Harmittaa, että ihmiset ovat niin kapeakatseisia, etteivät voi nauttia musiikista, vaan keskittyvät keksimään jotain negatiivista jopa siitä, mistä tykkäävät.
En sano, että olisin joku pyhimys, vaikka pyhää musiikkia palvonkin,
vaan että koitan löytää kaiken musiikin ytimen ja merkityksen. Kaikkea en vaan
voi ymmärtää tai en löydä siihen yhtymäkohtia, mutta halpamaisinta minusta on
alkaa arvostella vaikkapa muuten arvostamaansa yhtyettä siitä, että joku
yhtyeen jäsen on mukamas huonompi muusikko kuin muun bändin tyypit ja että tämä
mukamas siksi häpäisee bändin ja sen musiikin. Samaten joskus ihmetyttää
kuolleiden musiikintekijöiden glorifiointi verrattuna siihen, mitä elossa olevat nykyartistit tekevät, vaikka onhan se mielenkiintoista
ollut itsestäkin etsiä helmiä sellaisten artistien ja bändien tuotannosta,
joiden ura on keulahahmon tai tärkeän bändin jäsenen kuoleman jälkeen tavallaan
noussut koko maailman tietoisuuteen, koska kuolema myy. Silti sitäkään ei saa
käyttää syynä kyseisen artistin/bändin tuotannon glorifioimiseen tai dissaamiseen. Musiikki puhuu
puolestaan. Musiikki jää, se voittaa ja jää elämään kuoleman jälkeenkin.
Kun maailmanloppu on käsillä, sähköäkään ei ehkä enää ole,
ja toivo on menetetty, meillä on silti musiikki. Meillä on se kaikki musiikki,
jota olemme kuunnelleet, kaikki laulut ja rytmit ja biitit, joita voimme
hyräillä niin kauan kuin meissä henki pihisee. Minusta paras esimerkki tästä
ovat alzheimer-potilaat, jotka eivät enää osaa puhua, mutta reagoivat – ja jopa
laulavat/hyräilevät – biisejä, jotka ovat heille olleet rakkaita. Olen itsekin
todistanut aikanaan lähes puhekyvyttömän ihmisen pystyvän laulamaan hänelle
tärkeätä kappaletta. Se ei ole sattumaa. Se on musiikin voima, magia.
