Elämöinnin sietämätön kevennyksen puute

Elämme jännittäviä aikoja - tai sitten emme. Elämä(ni) on suhteellisen seesteistä, näin kesälomalaisen näkökulmasta. Maapallolla toki ilmastonmuutos etenee ja muun muassa Siperian ikirouta sulaa - siellä oli mitattu jopa +38 asteen lämpötiloja. Roudasta nousee metaania ja kasvihuoneilmiö sulattaa taas vähän nopeammin napajäätiköitä. Ruokakatastrofeja odotellessa, vaikka onhan sitä nälänhätää tälläkin hetkellä muun muassa Afrikan eteläosissa, joissa kuivuus on vienyt satoja ja arviolta 45 miljoonaa ihmistä on ruoka-avun tarpeessa - vaikka samaan aikaan Afrikka tuottaa enemmän ruokaa kuin koskaan, mutta tasaisestihan safkat ei tällä pallolla ole koskaan jakautuneet...

Ihmiset länsimaissa sen sijaan miettivät tulevaisuuden sijaan - vai mitä pitäisi ajatella päästöttömän tulevaisuuden ohjelmista Suomessa 2035 tai Saksan vastaava 2050, eikö se ongelma ole jo akuutti ja 15:n tai varsinkin 30:n vuoden päästä jo liian myöhäistä? - tätä hetkeä, jossa ahistaa lähinnä korona ja köyhyys ja rasismi ja rakenteellinen eriarvoisuus sekä väkivalta, joista ensinmainittu tappaa vähiten, mutta on ollut koko vuotta leimaava ilmiö ja yhteiskunnan lähes lamaannuttanut virustauti, koska näkymätön uhka on tietysti aina pahin uhka vai miten se meni - vaikka onhan niitä ruumiitakin toki tullut, vajaa puoli miljoonaa, joka on kuitattu noin kolmen päivän syntyvyydellä - toki sairaanhoidon kulut hipovat pilviä, näin mm. uutisen amerikkalaisesta ukosta, joka oli ollut 30 päivää sairaalassa tehohoidossa ja saanut siitä yli miljoonan dollarin laskun. Koronarajoituksista on alettu pikku hiljaa Suomessa luopua ja Euroopassakin on muun muassa päätetty pelata suurimmat potkupallosarjat loppuun, vaikkakin sitten etäkatsomoille - sitähän toki olen harrastanut itse muutenkin, mutta onhan se aika oudon näköistä, kun ukot juoksentelee stadionilla, jolla voisi olla 50000 ihmistä paikan päällä, mutta onkin vain kymmeniä.

Ihmislajia korona ei kuitenkaan pysäytä, ei vaikka kuinka sotisimme siinä sivussa; poliittisia jatkuvia konflikteja on eri puolilla ja esimerkiksi Syyriassa kansan ahdinko syvenee vaikka sotatoimet ovatkin tauonneet, mutta Yhdysvallat vs. Venäjä ja Iran -asetelma ylläpitää Assadin hallintoa ja sen taloudellisia pakotteita. Venäjällä Putinin koneisto tekee jälleen uutta lakimuutosta, että saadaan herra diktaattorille "demokraattisesti" pitkä jatkokausi samaan aikaan, kun Putin-nuoret harjoittelevat tulevia sotia varten. Palestiinassa elämä on jatkuvaa apartheidin värittämää arkea. Kiinassa jopa miljoona uiguuria on internoitu leireille oppimaan kiinaa ja pois omasta kielestään ja kulttuuristaan eli keskitysleirejä on yhä tänäkin päivänä; leireillä heiltä viedään identiteetti, yhteisö ja osalta kuulemma sisäelimetkin. Yhdysvalloissa maailman suurin johtaja lyö leimoja päätöksiin, joita hänen oikeistopopulistinen kabinettinsa takoo, tai saattaahan niistä osa olla hänen omiaankin, mutta jotta ei menisi ihan monsterimeiningiksi, niin kauhun tasapainoa pidetään yllä muun muassa humanitaarisuuden (uiguurien internoinnin jonkin asteinen tuomitseminen ts. nokittelua Kiinalle) tai demilitarisoinnin nimissä (Saksasta vedetään Yhdysvaltain sotilaista jopa kolmannes pois, joka on tietysti oikeasti joko kuluerän karsimista ts.  nokittelua Saksalle). Muutenhan Yhdysvalloissakin on alkukesä mellakoitu urakalla, koska #blacklivesmatter ja kytät on natsisikoja. Väkivaltakoneisto ja vanhoillisuus jyräävät ja oli mielenkiintoista katsoa nelituntinen Hillary-dokumentti, joka avasi jälleen hieman lisää muun muassa Trumpin öyhötys-meininkiä, yhteiskunnan eriarvoisuutta ja ylipäätään amerikkalaisuutta. Toisaalta oli ihanaa katsoa myös dokumentti Ask Dr. Ruth, jossa vanhempansa holokaustissa menettänyt ja myöhemmin Israelista Ranskan kautta Yhdysvaltoihin asettunut valtavan elämänvoimainen nainen otti seksikasvatuksen elämäntyökseen juuri siellä, niin että hänestä tuli koko maan seksuaalikasvattaja. Tärkeätä, avarakatseista ja merkityksellistä työtä, joka yhä jatkuu yli 90-vuotiaana. Yhdysvallat on todellinen kansojen sulatusuuni ja vaikka se nykyisin onkin Trumpin aikakaudella America first -meininkiä ja rajat kiinni -valtio, niin siellä asuvassa populaatiossa on kaikkia maailman kansoja, eikä sen merkitystä ihmiskunnalle tule väheksyä. Toivo elää, että sieltä löytyy myös viisautta olla maailman kansakuntien esimerkkinä, eikä pelkästään silmätikkuna joidenkin ikävien tapahtumien johdosta.

Maailma on tänä keväänä pysähtynyt ja sitä on ollut myös oma elämäni sillä ihanalla poikkeuksella, että lähipiirissäni ei ole kukaan sairastunut koronaan ja olen saanut käydä normaalisti töissä. Kuten tiedätte, mottoni on "arki on ihmisen parasta aikaa". Tai jos ette tienneet, niin nyt tiedätte, kaikki kaksi-kolme blogini säännöllistä lukijaa. Niinpä olen ollut henkilökohtaisesti pääosin tyytyväinen jopa tähän poikkeukselliseen kevääseen. Täytyy myöntää, että ilman töissäkäyntiä ja perheeni lähellä oloa, voisin olla tyytymätön, mutta nyt kaikki on ollut henkilökohtaiselta kannalta katsottuna hyvin. Pikkuisen toki säikäytti kesäloman myötä ilmaantuneet sydänoireet ja pari viikkoa kestänyt flimmereiden ja niiden jälkeisten kanssa painiminen. Nyt sydän on taas ollut rauhassa pari viikkoa, joten eiköhän se siitä ja syksyllä sitten taas jotain tutkimuksia. Lähipiirini lisäksi minulla on ollut koko kevään jatkunut yhteys mukavaan naiseen, jonka kanssa olen pääosin kirjoitellut, mutta kesän myötä myös pari kertaa kohdannut. Se on ollut yksi mukava henkireikä koronakevään eristyneisyyden keskellä ja olen kirjoittanut elämästäni hänelle varmaan jo pienoisromaanin verran. Välillä olen miettinyt, pitäisikö sen sijaan kirjoittaa jotain pitkäkestoista ja "isompaa", mutta samapa tuo toisaalta on, mihin vähäiset kirjoitustuotoksensa suoltaa, kun ei tästä ainakaan mitään ammattia tai toisaalta elämäntehtävääkään taida tulla. Hyvää "kirjeenvaihto" on ainakin tehnyt ja pakottanut analysoimaan itseä, menneisyyttä ja nykyisyyttä. Tulevaisuudesta puhuminen on aina minulle vaikeata, mutta kyllä minä elää haluan, se tuli taas selväksi, kun noi sydänoireet alkoivat. Vaikka millään ei olisi mitään merkitystä, niin elämä jatkuu.

Kesälomani ohjelma on ollut pääosin seuraava: datailua, pelaamista, lukemista, musiikin kuuntelua, ruoanlaittoa perheelle, leffojen ja sarjojen ja dokkarien ja futismatsien kattomista sekä tietysti tätä kirjoittamista. Lukemisen osalta panostin loman tullen uusien kirjojen tilauksiin, vaikka vanhatkin ovat vielä kesken - olen äärettömän hidas lukemaan ja keskittymiskykyni on surkea, mutta jos ei muuta, niin lukeminen on paras unilääke. Päivisinkin olen yrittänyt vähän lueskella ja tähän mennessä olen saanut luettua kokonaan yhden opuksista, jopa kaikkien aikojen kirjalistalleni kelpuuttamani Pentti Saarikosken viimeiseksi kirjoitustyöksi jääneen "Euroopan reuna" -romaanin, josta muistot olivat hataria tyyliin "Pentti ajaa pyörällä kauppaan ostamaan viiniä, sitten palaa kirjoituskoneensa ääreen kirjoittamaan siitä". Käytännössä kirja on päiväkirjamaista jorinaa Pentin viimeisen täyden elinvuoden 1982 matkoista ja tapahtumien huomioinnista eri puolilla Eurooppaa. Keräsin Pentin kirjasta itselleni parhaiten kolahtaneita kohtia - koko kirjahan on yhtä tajunnanvirtaa:
"Kielistä sanotaan, että niitä hallitaan, mutta ei kieliä voi hallita, ne hallitsevat sinua. Sinulla on yksi kieli, yksi vaimo ja yksi hallitsija, joka muuttaa muotoaan."
"Maailma ei hengittäisi, jos kieliä olisi vain yksi, kielet ovat ihohuokosia, miltään kieleltä ei saa tukkia suuta."
"Polyteistiset uskonnot ovat luonnon järjestyksen mukaisia, mutta kun ihminen rupeaa kuvittelemaan, että hän tuntee itsensä, kun muodonmuutosten aikakausi on ohi, syntyy monoteismi, ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, ja siitä saa kaikki paha alkunsa."
"Näin on avioliitossa, että kun kaksi kelloa näyttää samaa aikaa, se on niille oikea aika, vaikka kaikki muut maailman kellot olisivat toista mieltä."
"nyt istun keittössä ja opiskelen kieltä, hullun touhua tietysti, mutta ei sen hullumpaa kuin hölkkääminen. En minä bretagnenkieltä tule koskaan tarvitsemaan, mutta eivät hölkkääjätkään sitä varten hölkkää, että jaksaisivat juosta pakoon, jos ovat varastaneet"
"Nyt olen masentunut, siihen ei ole mitään syytä, mielenmasennuksesta olisikin helppo päästä jos siihen olisi joku syy."
-Pentti Saarikoski, Euroopan reuna

Musapuolella kesä on painottunut Spotifyn listojen pyörittämiseen (pääasiassa suosikit, suomirap, naiset ja meteli) kuten yleensä, ja löydöt lähinnä Spotifyn uutuuslistoihin sekä muutamaan valittuun tv-sarjoista bongattuun biisiin, joista erikoisimpina Narcos-sarjan muutama salsa-veto. Kyseisen sarjan kaksi ensimmäistä kautta olivat kyllä huikeita (tulihan se sana sieltä :D) ja Pablo Escobarin nousu ja tuho tulivat mielenkiintoisesti käsiteltyä. Paljon muutakin olen katsonut, niin sarjoja kuin elokuvia, joista täytyy mainita Lauralle "sairaaksi" kutsumani saksalainen toisen maailmansodan järjettömien loppuvaiheiden kuvaus Der Hauptmann, joka sekä puistatti että epäuskoisesti nauratti, vaikka onnistuikin välittämään sodan järjettömyyden ilman varsinaisia rintamakuvia suht helvetin hienosti. Välillä tuntui, että suurin osa katsomistani elokuvista käsitteli sotaa, mutta mielenkiintoisista näkökulmista; esimerkiksi Suomen hauskin mies yllätti ratkiriemukkaalla mustalla huumorillaan -  Martti Suosalolta aivan loistava rooli Suomen sisällissodan punaisten vankileirin näytelmäprojektin vetäjänä. Lisäksi on tullut tiirattua dokumentteja ja lukuisia konserttitaltiointeja. Toki keikkojakin on striiminä tullut nautittua - jopa virtuaalifestarin verran, mutta kieltämättä on ikävä paikan päälle livekeikoille ja ihmisten ilmoille. Silti on ollut hienoa huomata, että livemusaa voi välittää monipuolisesti myös netissä ja aivan varmasti se tulee tulevaisuudessa tämän johdosta lisääntymään, mikä on itselleni hyvä, koska täältä korvesta keikoille lähtö on muuten kortilla.

Nyt alkaa tuntua siltä, että loma on tehnyt tehtävänsä, olen rentoutunut riittävästi ja töihin paluu ensi viikolla tuntuu yhtä aikaa mielekkäältä ja jännittävältä - olen päässyt irti työstressistä ja -ajatuksista, mutta kaipaan jollain tasolla arjen tuomaa struktuuria sekä mietin, mitä haastavia työtehtäviä on edessä. Toisaalta tuntuu hyvältä sekin, että töitä on taas vaan kolme viikkoa nelipäiväisenä, jonka jälkeen uusi kolmen viikon lomajakso. Kesä on lämmin ja hikinen, luonto ympärillä saa minun puolestani rehottaa ihan niin paljon kuin haluaa ja niin rehottaa partanikin, mutta ehkä ensi viikolla vähän vähemmän, kun pitää särmiintyä ja pääsee kattomaan, miten kollegat ovat pärjäilleet sairaalan tukihommissa. Sitä ennen vielä vähän lomailua ja aivojen narikkaan heittämistä eli olemisen sietämätön keveys jatkukoon, lähinnä mulla on just nyt mielessä seuraava lounas, jatkaisko roomalaisten maailmanvalloitusta Civilization VI:ssä ja joisko illalla yhden imperial stoutin :D

Kesäkuun kaksi Leinolareissua saavat toimia kuvallisena antina kesäkuusta 2020 (kuvat by J & Vilmis & Laura):

Päihdejuttu

Minullahan ei paljon päihteitä elämässäni ole: En saa kiksejä mistään muusta kuin alkoholista;  tupakin ja cigarillot olen jättänyt taakse, kofeiinia ei kai lasketa Suomenmaassa päihteeksi ja seksistäkään en niin paljon ole päihtynyt, ehkä enemmänkin syömisestä. Mutta aloitetaan päihteistä kovimmalla, ja lainataan Blackribbon-bändin solisti-biisintekijän  Jarin sanoja:

"En tiennyt, että minussa on niin paljon vihaa, ennenkuin otin ensimmäisen kerran opiaatteja."
- Jari, Blackribbon

Blackribbon on ruotsalainen bändi, jossa on kaksi ruotsinsuomalaista jäsentä, joista molemmilla on vahva päihdetausta. Jarilla siihen liittyy lapsuuden väkivaltaiset kokemukset isänsä sekakäyttöraivoisten purkausten kohteena, kerran hänet muun muassa hakattiin tajuttomaksi rottinkituolilla ja neljävuotiaana hän pakoili äitinsä kanssa kirveellä heiluvaa isää.

Itse en kärsinyt huonosta kohtelusta, äitini tukisti joskus minua ja isä harvoin hermostuessaan pelotti minut piiloon, mutta en pelännyt koskemattomuuteni puolesta. Sen sijaan pelkäsin jossain vaiheessa äitini puolesta, perheeni puolesta ja koin jääväni yksin, huomiotta tai jopa välillä "isättömäksi", vaikka toki isäni sitten ollessani teini-iässä yrittikin korjata tilannetta yhteisillä harrastuksilla. Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan:

"En tiennyt, että minussa on niin paljon tyhjyyttä, ennenkuin otin ensimmäisen kerran kaljaa."
- Jarkko, Böhém-veljeskunta ja Gentlemen's Club Kajaani

Vaikka kuinka päihteisiin olisi geneettinen heikkous, niin väitän, että henkinen riippuvuus vaatii jonkinlaisen vian, ennenkuin todella jäät koukkuun. Se hyvä olo, mitä päihteistä saat, korvaa kaiken pahan, mitä olet kokenut; kaiken turvattomuuden, turhuuden tunteen ja pelot. Päihteiden vaikutuksen alaisena uskallat, pystyt, haluat olla sosiaalinen ja tutustua inhimillisiin vietteihisi syvällisemmin.

Minun päihteeni on alkoholi, johon tutustuin 17-vuotiaana. Onnekseni en ole muita päihteitä kokeillutkaan, enkä laske kokeiluiksi paria hassua kertaa, jolloin olen vetänyt ehkä yhdet hatsit hasista tai marihuanaa. Haluaisin kyllä höpöheinää poltella, jos vielä olisi sellaista hyvin jalostettua matskua, eikä mitään katumatskua, jossa on pelkkää THC:tä vitusti, eikä riittävästi CBD:tä, koska katumatskut aiheuttavat enemmän paranoiaa ja muita haittavaikutuksia. Tietysti myös psykoosinvaara on aina olemassa.

Alkoholi on kuitenkin vakavasti otettava myrkky, jonka kanssa on tullut siis kolmekymmentä vuotta iloittua, surettua ja taisteltua. Tätäkin kirjoitan muutaman kaljan voimalla ja siksi, että haluan asiaa pohtia, jotta voisin selittää itselleni, miksi minä nyt taas lähdinkään sinne kaljakauppaan...

Yksi suosikkikirjojani koskaan on runoilija-kääntäjä Pentti Saarikosken "Euroopan reuna", jota hän kirjoitti 45-vuotiaana, vain vuosi ennen kuolemaansa, vain vuotta nuorempana kuin minä nyt olen. Hankin kirjan itselleni kesäloman kunniaksi ja olen yrittänyt päästä sisään Pentin maailmaan. Kirja on välillä hyvinkin rujoa päiväkirjakertomaa, mutta välillä tosi hyviä ajatelmia ja pohdintoja sisältävää kerrontaa, jossa on päivittäisiä huomioita ihmisistä, paikoista, historiasta, kulttuureista ja kielistä. Alkoholi on läsnä päivittäin ja Pentti tuntuu olevan vanha ja väsynyt, huonossa kunnossa. Yksi tärkeimmistä mielikuvistani kirjasta oli se, kuinka ihannoin sitä, kun Pentti ajelee polkupyörällä kauppaan ostamaan viiniä, jonka jälkeen ajaa takaisin kirjoittamaan. Ajattelin jo nuorena miehenä oman tulevaisuuteni sellaiseksi, koska en tiennyt, että tulen työllistymään näin hyvin. Jokin minussa tuntui olevan vialla ja halukas heittäytymään Pentin elämäntapaan, kirjoittamaan, dokaamaan, odottamaan elämän päättymistä. Rappioromantiikka ei ole kaunista, mutta sanat olivat ja koin niiden luomisen ainoaksi itseäni kiinnostavaksi tavaksi elää tässä maailmassa.

"Polyteistiset uskonnot ovat luonnon järjestyksen mukaisia, mutta kun ihminen rupeaa kuvittelemaan, että hän tuntee itsensä, kun muodonmuutosten aikakausi on ohi, syntyy monoteismi, ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, ja siitä saa kaikki paha alkunsa."
-Pentti Saarikoski, Euroopan reuna

"Näin sanoi mies tuo juotuaan / Katseensa peiliin luotuaan / Peilistä katsoi rentoa / Täydellistä olentoa / Näen Jumalan, kuvan humalan / Miestenhuoneen peilissä / Täydessä seilissä"
- 'Lahtinen näkee jumalan',  es. Eppu Normaali, san. Martti Syrjä

Eppu Normaalin Studio Etana ilmestyi vuonna 1993, joka oli itselleni vaikea vuosi. Olin vuoden varusmiespalveluksessa, avoliittoni särkyi sen aikana, olin masentunut, dokasin liikaa, pilasin muitakin ihmissuhteitani, sekoilin kännissä myös vanhempieni luona ja halusin vain kadota jonnekin. Alkoholi tuntui ainoalta ystävältäni, Kimmon lisäksi. Tosin ensinmainittu ei ollut ystävä, vaan rakastettu, jonka kanssa oli hetken hauskaa, jonka jälkeen vitutti ja ahdisti entistä enemmän.

Ilman alkoholia en olisi tavannut yhtään rakastetuistani, ensirakkauttani lukuunottamatta. Olisinko tavannut jossain vaiheessa jonkun tai joitakuita ilman alkoholia? Vaikea sanoa, koska se kuului elämääni, se oli päihteeni, sen avulla uskalsin. Muistan yhden tosi kovan ihastuksen ollessani 18-vuotias lukion kolmannella luokalla. Ostin tuolle tytölle lahjan ja kirjoitin kirjeen ja olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mutta en uskaltanut. Olin silloin pääosin juomatta ja viikonloppuisin kuskasin mukavaa tyttöporukkaa ympäri kaupunkia. He joivat useammin kuin minä, minäkin joskus harvoin, mutta pääasiassa en. Kerran pääsin saattamaan ihastukseni autolla kotiin, soitin lempimusiikkiani autossa ja olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Lahja ja kirje jäi antamatta, koska en vaan saanut aikaiseksi tai uskaltanut, ja näin tytön joskus myöhemmin baarissa jonkun toisen miehen kanssa, jolloin sydämeeni sattui. Sekään ei kuitenkaan saanut minua juomaan. Tyttöystävän ja tulevan avovaimon, ensimmäisen oikean seurustelusuhteeni sain selvinpäin, mutta vain, koska olin juoppokuskina kavereille ja tuo kyseinen tyttö hirveässä humalassa, tarrautuen minuun. Se ei tuntunut oikealta, mutta siitä tuli kuitenkin kiihkeä suhde, jossa oli demoninsa. Ensimmäinen oli se, että jätin kaikki haaveeni tulevaisuuden osalta sikseen ja keskityin suhteeseemme, en hakenut yliopistoon, kuten olin jo vuosia suunnitellut.

Emme dokanneet oikeastaan yhdessä, mutta suhteemme oli toisen osapuolen osalta ylettömän mustasukkainen ja omistushaluinen. Sen kun yhdisti ajan myötä siihen, että hän ei oikeastaan halunnut minua seksuaalisesti, niin olin edellistalvena alkaneen suhteen takia seuraavana syksynä niin ahdistunut, että mieluummin join alkoholia yksin, kuin lähdin minnekään - se kun olisi tarkoittanut riitelyä siitä, kenen kanssa lähden ja minne, mitä siellä teen ja kenen kanssa. 19-vuotissyntymäpäivänäni join yo-juhlista ylijääneen Elysée-pullon (1,5 litraa) kokonaan yksin, olin ihan vitun kännissä ja huonovointinen jo illasta ja krapula kesti aamuisine pahoinvointikohtauksineen viisi päivää. Loppuvuosi meni samoissa tunnelmissa, sitten alkoi armeija ja jätin avopuolison taakseni, aiheuttaen sillä välirikkomme, koska takertuja ei kestänyt eroamme. Jälkeenpäin ajatellen se oli tietysti siunaus, että pääsin siitä suhteesta eroon, koska se ei ollut monellakaan tapaa normaali, vaan toisen osapuolen mustasukkaisuus pilasi minulta rakkaita vuosikausia kestäneitä ystävyyssuhteitakin, joita en koskaan saanut enää korjattua. Silti jätetyksi tuleminen, ahdistus, pettymys ja vanhempien nurkkiin viikonloppuvapaiksi palaaminen oli hirveätä ja alkoholi oli ainoa keino paeta sitä tuskaa ja tyhjyyden tunnetta, joka silloin minua riivasi.

Armeijan jälkeen pääsin tolpilleni vain, koska oli pakko jättää dokaus taas tauolle. Olin jo pilannut ihmissuhteeni, luottamuksen lähimmäisiini ja oman mielenterveyteni. Oli päästävä ylös. Menneen vuoden haamut meinasivat ajaa ylitseni tai minä niiden vuoksi ajaa itseni hengiltä, mutta onneksi reaktioni pelastivat minut, enkä ajanut kolaria surun vallassa. Surua kuitenkin oli luvassa myöhemmin, kun sekoilin juhlien aikaan ja kaipasin muuta kuin omaa parisuhdettani. Osaltaan sen seurauksena jätetyksi joutuminen sattui, mutta alkoholilla sitä oli helppo voidella. Baarista löytyi aina seuraa, jos oli jäänyt yksin, sen opin silloin. Sen opin myös petyttyäni uudelleenlämmitetyssä parisuhteessani, jossa en saanut seksiä, koska toinen osapuoli oli näin jälkikäteen ajatellen ehkä jopa jonkin sortin a-seksuaali eli ei-seksuaalinen ollenkaan, joka taas ei minun käsitykseeni parisuhteesta sopinut. Baariheilan perään haikailu muuttui kesän myötä pettämiseksi ja lähtemiseksi, mutta sekään ei onnea tuonut. Sekoilu seestyi, mutta löysin lopulta sekoiluni seassa tulevan vaimoni, joka pelasti minut.

Alkoholilla oli nuoren avioliittomme alussakin paikkansa. Biletimme, pidimme hauskaa. Mikkelissä asuessamme se oli välillä ainoa henkireikäni kotielämästä, koska en aluksi ollut missään töissä enkä koulussa, joten elämä oli todella tylsää. Myöhemmin sain onneksi opiskelun myötä tarkoitusta ja löysin myös kaverin - jonka kanssa juopotella, mutta alkoholi oli vielä normaali elämäämme kuuluva asia. Etelän reissulla Espoossa ja Helsingissä tuli sielläkin välillä juopoteltua liikaa ja ahdistuttuakin siitä, sekä elämän hektisyydestä tai milloin mistäkin ihmissuhdesopista, joihin monesti kuului myös alkoholin käyttö, joten Lauran raskaaksi tulo ja lopulta muutto Kajaaniin tuntuivat uudelta alulta.

Nuoruuden veljeskuntamme Böhémien tapaaamiset perustuivat yhdessä juopotteluun ja teimme kaikkea pöljää kännissä. Ne muistot, mitä niistä retkistä jäi ja dokumentoitiin, ovat jälkikäteen ajatellen tietysti hauskanpitoa ja kivvaa. Mutta aika raskaiksihan ne tapaamiset ja viikonloput äityivät. Monesti niistä toipuminen kesti viikkokausia, henkinen toipuminen ja jälkipyykkien peseminen sitäkin enemmän. Niihin toki muistoissa sekoittuvat myös Villen luona bilettämiset Kauppakadulla, missä sattui ja tapahtui vaikka ja mitä. Vielä Kajaaniin palattuamme kävin kerran "Böhém-reissulla" Tuomon luona Keuruulla, mutta sitten se toiminta jäi. Kajaanissa alkoi kuitenkin uuden porukan kasaus työkaverin ja sittemmin ystävän Aldinin kanssa, kun perustimme Gentlemen´s Clubin. Sekin perustui miesten väliseen ystävyyteen, jota voitelimme alkoholilla. Yhdeksi teemalauluistamme muodostui tämä Gogol Bordellon viisu:

"Yeah, oh yeah, you seen me walk on burning bridges
Yeah, oh yeah, you seen me fall in love with witches
And you know my head is held inside by stitches
Yet you know I did survive all of your lonely sieges
And you know that I'll pick up every time you call
Just to thank you one more time
Alcohol, oh alcohol, alcohol"
- 'Alcohol', es. Gogol Bordello, san. Eugene Hütz

Kun ikää kuitenkin tulee, alkaa rappeutumisen huomata paremmin. Toki nuorempanakin oli hetkiä, jolloin hengenlähtö oli lähellä, kaaduin kännipalloa pelatessamme keppiin, ajoin todennäköisesti promillien vaikutuksen alaisena yhdeltä mömmön kikiltä kotiin (kun muitakaan edes kohtuukuntoisia kuskeja ei ollut) ja väsyneenä meinasin töräyttää auton ojaan, ja varmasti monia muita tapahtumia, joita ei edes muista. Rikoimme milloin kukakin milloin mitäkin, Kimmo hyppäsi junasta ja hajotti nilkkansa, minä sain turpaani kadulla, Kimmo löi kätensä saunan ikkunalasin läpi ja vuoti verta, Juha rikkoi päänsä hypättyään järveen, jossa ei ollutkaan ihan niin paljon vettä, kuin arvelimme jne. Sen lisäksi mursin kerran humalassa solisluuni ja olin joutua kerran pahoinpidellyksi ynnä muuta, mutta jotenkin sitä vaan ajatteli, että niin tapahtui, mutta niin ei tule enää tapahtumaan. Alkoholilla oli kuitenkin osuutta asiaan.

Vanhempana Gentsien kanssa meininki ei ole ollut ihan niin hurjaa, mutta kännit ja toipuminen sitäkin raskaampia. Seniorina nuorempien kanssa ei ole aina ollut helppoa, mutta jotenkinhan tuota on selvitty. Siinä vaiheessa, kun oma elämä alkoi avioeron jälkeen mennä reisille, oli kuitenkin myönnettävä, että alkoholi ei enää ole missään määrin kiva ja hauska päihde, vaan ainoa pakokeino arjen ahdistuksesta, johon en kuitenkaan enää halunnut mitään muuta kuin itseni ja alkoholin. Yksinjuopottelu oli viimeinen tippa, silloin olin syvällä ja lopulta pohjalla. Vaikka sainkin pidettyä työni ja kotini ja lapseni, niin en tiedä, olisinko siitä ilman apua selvinnyt. Onneksi Laura piti huolta ja tajusin itse vielä etsiä ulkopuolista keskusteluapua A-klinikalta, joka auttoi käsittelemään asiaa toisella tapaa.

Viime vuosina olen ajatellut taas alkoholia ystävänä, joka on ihan hauska, mutta jota en halua tavata liian usein. Lisäksi olen yrittänyt olla juopottelematta yksin, vaikka tämmöisenä korona-keväänä se on osoittautunut hieman hankalaksi. Tosin määrät ovat vähentyneet, mikä on aina positiivista. Ehkä jossain välissä voisin taas kokeilla sellaista vuotta ilman viinaa, kuin Aarnia odottaessamme, mutta todennäköisesti jotain muuta yhtä hauskaa ja rentouttavaa ja addiktiivista toimintaa pitäisi sitten keksiä korvikkeeksi. Viimeksi löysin nettipeli Travianin ja sen yhteisöissä tulikin sitten pyörittyä kymmenisen vuotta. Kun vaan saisi pidettyä tuon kaiffarin juhlajuomana ja sosiaalisena sellaisena, niin se riittäisi.

Nyt kesäloman alkaessa järkkäsin Gentseille puistopiknikin, jossa oli hauskaa. Juotiin ja juteltiin ja syötiin ja oltiin yhdessä. Jatkoille ei ehkä ois kannattanut lähteä, koska siellä juotiin lisää ja saunottiin ja tuli känni ja sammuin lopulta ystävän sohvalle. Sitten kärsin krapulasta ja huonoista unista seuraavina öinä ja lopulta sydänkin alkoi vittuilla ja tuli flimmereitä. Tänään, viidentenä varsinaisena lomapäivänä uskaltauduin ostamaan taas kaksi kaljaa ja osallistuin netissä tapahtuvaan livetastingiin, joka oli hauskaa. Niin hauskaa, että piti lähteä ostamaan vielä kaksi kaljaa lisää, jonka jälkeen aloin kirjoittaa tätä juttua, jotta jälkipolvillekin jäisi muisto siitä, että kaljaa se ainakin kittasi, jos lähtö tulee ensi yönä. Jospa ei kuitenkaan. Ja toivoisin, että muistatte, kuinka paljon hyvääkin kaljanlanttaus on minulle tuonut. Monia iloisia hetkiä, ystäviä, tuttavia, rakkaita. Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. En siksi, että olen dokannut, vaan siitäkin huolimatta.

Bonus: Olen pitänyt vuosien varrella myös englanninkielistä kaljablogia ja ajattelin, että teen huvikseen tällekin vuoden yhden postauksen (blogi on jäänyt päivittämättä, ehkä taas joskus...ja se on jossain blogwatch-seurannassa, niin enää ei kehtaa mitä tahansa shittiä julkaista), mutta enpä taida kehdata julkaista videota, kun tuli höpistyä mitä sattuu :D Aattelin, että tällaiseen päiväkirjamaiseen settiin nämäkin voisivat sopia, vaikka ovatkin englanniksi. Näissä pätkissä Jimbo maistelee Tropical lageria saunan jälkeen, ensimmäinen osa kuvaten eteenpäin osa1 ja toinen pärstäpuolelta osa2.

Edit: Kuten oluen voimalla kirjoitettuun juttuun voi olettaa eksyvän, niin tässäkin oli pari asiavirhettäkin, jotka ahkera bloginlukija oli huomannut: Kannabiksen toinen tärkeä vaikuttava aine on tietenkin "vihreä vitamiini" eli THC (eikä HTC, kuten olin horissut) ja Ruotsissa asuvat Suomi-taustaiset henkilöt ovat ruotsinsuomalaisia eikä päin vastoin. Videoissa, jotka bonuksena huvin vuoksi lisäsin tähän, lausun APA/IPA -oluet suomalaisittain tarkoittaen American Pale Ale ja Indian Pale Ale -oluttyylejä. Lisäksi oli huvittanut (ja huvittaa näin jälkikäteen itseänikin :D) termi "sauna jacket" kuvaamaan saunatakkia, joka voisi kääntyä esimerkiksi "bath robe" tai vastaavaksi. Toisaalta, se kuuluu myös asiaan, että sekä tekstit että videot kaljablogissani ovat vähän semmoista yleistä höpinää eli vaikka oluita arvostan ja arvostelen, niin itse arvio voi olla tyyliin "helposti juotava", "on tässä makua" ja niin edelleen eli ei liikaa hifistelyä :)