Mä muistan, kun sä synnyit.
Yhdeksän vuotta sitten.
Sua oli odotettu.
Oli pelätty ja toivottu ja kaikkee.
*
Oltiin synnärillä.
Väsytti sikana, kun piti valvoa yö,
ja ootella, hoivata äitiäsi,
vaik en mä oikein jaksanut.
En mä oikeesti tajunnut, mitä kohta tapahtuu.
Että elämä muuttuu ihan täysin.
Mikään ei oo enää entisensä.
Musta tuli isä ja susta mun poikani.
*
Mä pesin sua lämpölamppujen alla.
Ja sä itkit, voi hitto, kun sä itkit.
Sä itkit melkein koko seuraavan yön.
Ja voi hitto, että mua väsytti.
Mä rummutin sut uneen,
kun sun äitis oli vielä väsyneempi, heh.
Eihän mun oikeesti tarvinnut tehdä paljon mitään.
Sehän sua kantoi yhdeksän kuukautta.
Sit joutui vielä hoitamaan raskaimman homman;
Synnyttämään sut.
Mun hommat alkoi toden teolla,
kun putkahdit ulos.
*
Olit hassu ja mua vähän jännitti,
kun pitelin sua.
Kakkasit hienoa mustaa pihkaa.
Olit pieni ja ruttunen.
Just ennen kuin sä synnyit,
mä melkein kakkasin housuun,
ja juoksin vessaan,
mut ehdin nähdä sun syntymän,
joka oli aivan mahtavaa.
Mulla ei ollut silloin pieni eikä ruttunen olo:
Mä olin varmaan onnellisempi kuin koskaan.
*
Arkeahan se elämä tietty sit oli.
Yrjösit - tai no puklasit - kerran suoraan mun suuhun.
Ja kaikkialle muuallekin.
Sit aloit liikkua ja vedit takaraivollesi parkettiin,
niin että pääsi pompsahti siihen kuin raskas pallo.
Vetelit videokasetit kaapista aina vain uudestaan ja uudestaan.
*
Tultiin kotio Kainuuseen ja mä nukutin sua yömyöhään,
raivosin ja olin väsynyt.
Mut kyl mä leikinkin.
Vuosia kului ja sä kasvoit.
*
Mulle jäi mieleen,
kun sä katoit Kopsalan ikkunasta tiellä kävelevää äitiä,
ja itkit lohduttomasti.
Silloin mäkin itkin.
Sä kysyit vähän aikaa sitten,
että "etkö sä isi koskaan itke?"
*
Eihän me erottu silloin lopullisesti äitis kaa.
Ei silloin, kun sä alle kolmivuotiaana itkit äitis perään.
Ja vaikka me nyt sit oikeasti erottiin,
niin ei se oo sun vikasi - eikä ollu aiemminkaan.
Me ollaan yhä molemmat sun vanhempiasi,
vaikka sun äitisi ei täällä asukaan.
Me molemmat, äitis ja mä.
Ja kyllähän sä sen tiedätkin, sä oot fiksu.
*
Sait pikkusiskon muistutukseksi ekasta erostamme.
Tai eihän se suhun liittynyt - mut sisko sulla silti on,
ja on hienoa kattoo, kun te leikitte yhdessä.
Sit tuli pikkuveli.
Se on sulle pirun rakas - ja pirun ärsyttävä.
Sait toisenkin pikkuveljen, jota rakastat hirmuna.
Sulla on mahtavat sisarukset,
jotka on sun perhettäs ikuisesti.
*
Oot jo iso poika, koululainen.
Täytät yhdeksän vuotta.
Sulla on omia mielipiteitä,
oma puhetyyli.
Sulla on omia kiinnostuksen kohteita,
omia kavereita,
omia tavaroita.
Sul on kännykkä, jolla sä soitat huolettomasti,
toisin kuin puhelinkammoinen iskäsi.
Sä oot hauska ja eläväinen tyyppi.
Viimeksi tänään pyysit mua leikkimään kanssasi.
Viimeksi tänään sä itkit.
Sä oot ihana poika Miro.
Ja mä rakastan sua.
29.7.11
Keski-ikäinen
Keski-ikäinen menee ja ostaa kaupasta pensasleikkurin.
Keski-ikäinen miettii auton vaihtamista.
Keski-ikäinen on jo ehtinyt olla naimisissa melkein 12 vuotta ja eronnut.
Keski-ikäisellä on lauma lapsia.
Keski-ikäinen miettii edelleen elämän tarkoitusta, kuten nuorena.
Keski-ikäinen on edelleen se sama ihminen, kuin aina ennenkin;
Vain vähän vanhempi ja kokeneempi.
Keski-ikäinen miettii auton vaihtamista.
Keski-ikäinen on jo ehtinyt olla naimisissa melkein 12 vuotta ja eronnut.
Keski-ikäisellä on lauma lapsia.
Keski-ikäinen miettii edelleen elämän tarkoitusta, kuten nuorena.
Keski-ikäinen on edelleen se sama ihminen, kuin aina ennenkin;
Vain vähän vanhempi ja kokeneempi.
Siivousjuttu
Mulla oli oikein muistutus sähköpostissa, että "viimeistään perjantaina imuroi" (siis itse itselleni lähettämä) ynnä muuta kivaa. Mä vihaan imurointia. Tai en mä vihaa, mä en vaan pidä sitä hirveästi arvossa :)
Pienenä opin jo pitämään imuria vihollisena. Ihmettelin, miks on aina pakonomaisesti imuroitava joka viikko, joka viikonloppu. Vitutti se imurin ääni, kun oli teini ja ois halunnut nukkua, eikä kuunnella sitä saamarin hurinaa. Ja omakin muutaman neliön lääni piti ihan itse imuroida, vittu ;)
No, kylhän mä opin sit aikanaan imuroimaan, mut en mä koskaan siihen hommaan tykästynyt. Vitutti se melu, se haju, se ilmaan nouseva pöly ja se inhottava tuskanhiki, mikä siitä hommasta tuli. Ja tulee yhä, jos ei ota iisisti. Ehkä mä en vaan osaa imuroida iisisti? Vitut. Mä inhoon sitä paskahommaa, saatana.
Viimeksi imuroin kuusi viikkoa sitten - ennen K5V:n synttäreitä. Tänään oli sit pakko taas imuroida - ennen M9V:n synttäreitä. Otin rennosti. Tai no karjuin M9V:lle vähän väliä, että siivoa nyt saatana se lattia ja ota ne kengät sieltä eteisestä ulos ja matot ja etkö voi vähempää pölyttää niitä matkalla perkele. Olen vittumainen faija. Ehkä jopa hieman vittumaisempi, kun pitää imuroida. Paitsi tänään sujui suht kivasti. [Yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että missähän vitussa meidän Roomba on?! Mulla tuli nimittäin hieno älynväläys ja mä panin keittiössä Roomban eli robotti-imurin vetämään rundia samaan aikaan, kun itekin imuroin...Roomba on varmaan kuukahtanut jonnekin, voi raukkaa]. En edes hermonnut kovin. Miro kysyi, että miks sul on tommoset hassut tossut jalassa? No tietty siks, että ne kerää pölyä. Vetelin niillä "moppitossuilla" mm. kellariin ja yläkertaan johtavat portaat sekä yläkerran lattiapintoja "puhtaiksi", kun jäi imuroinnit tällä kertaa alakerran tasolle. Mut se oli hyvä sessio! Kalsareissa oli hyvä riehua, varsinkin kun lapset karkas ulos. [Kävin just äsken kattomas; Roomba oli mennyt rattaiden alle piiloon :)]
Olen miettinyt, onko imurointi oikeastaan kovin tärkeätä? Tai että pitääkö sitä hitto tehdä joka viikko, jos inhoaa sitä enemmän kuin suurin piirtein mitä tahansa muuta siivoukseen liittyvää? Tai no - en mä pese ikkunoita. Tai luutua lattioita. Ja on sitä varmaan kaikkee muutakin. Mä kyl pidän siisteydestä. Se on kivaa. Varsinkin, kun ei ole näkyvää roskaläjää, pölypunkkiarmeijoita tai tiskiläjiä. Eli se on kaiken a ja o: Pitää hommat piilossa. Siivota tärkeimmät. "Imuroida" vaikka parilla vessapaperinpalalla pahimmat pölyvuoret. Käyttää tiskikonetta (Halleluja, ehkä tärkein kodinkone! Hellan ja mikron ja kahvinkeittimen ja paahtimen ja pesukoneen jälkeen...eiku vittu tärkein!). Harsot on kans kova sana - niillä siivoaa, pyyhkii, jopa luutuaa kaikki pahimmat moskat. Ja tietty tavaroita on kiva kasata aina jonnekin toisaalle välillä, kun alkaa ahistaa. Tänäänkin meni roskiin paljon, hyllyyn paljon ja piiloon kaappiin/verhon taa/lootaan kaikenlaista. Pääasia, että eivät hypi silmille, romut.
Puhtaus on puoli ruokaa, mutta mitä on siisteys? Puolet viihtyvyydestä? Mä ainakin "viihdyn" vähän toisella tapaa kuin siivoamalla, mutta pakko kai se on todeta, että on mussa vähän myös siivoushullun vikaa - vaikkakin aika vitun vähän :)
Pienenä opin jo pitämään imuria vihollisena. Ihmettelin, miks on aina pakonomaisesti imuroitava joka viikko, joka viikonloppu. Vitutti se imurin ääni, kun oli teini ja ois halunnut nukkua, eikä kuunnella sitä saamarin hurinaa. Ja omakin muutaman neliön lääni piti ihan itse imuroida, vittu ;)
No, kylhän mä opin sit aikanaan imuroimaan, mut en mä koskaan siihen hommaan tykästynyt. Vitutti se melu, se haju, se ilmaan nouseva pöly ja se inhottava tuskanhiki, mikä siitä hommasta tuli. Ja tulee yhä, jos ei ota iisisti. Ehkä mä en vaan osaa imuroida iisisti? Vitut. Mä inhoon sitä paskahommaa, saatana.
Viimeksi imuroin kuusi viikkoa sitten - ennen K5V:n synttäreitä. Tänään oli sit pakko taas imuroida - ennen M9V:n synttäreitä. Otin rennosti. Tai no karjuin M9V:lle vähän väliä, että siivoa nyt saatana se lattia ja ota ne kengät sieltä eteisestä ulos ja matot ja etkö voi vähempää pölyttää niitä matkalla perkele. Olen vittumainen faija. Ehkä jopa hieman vittumaisempi, kun pitää imuroida. Paitsi tänään sujui suht kivasti. [Yhtäkkiä tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että missähän vitussa meidän Roomba on?! Mulla tuli nimittäin hieno älynväläys ja mä panin keittiössä Roomban eli robotti-imurin vetämään rundia samaan aikaan, kun itekin imuroin...Roomba on varmaan kuukahtanut jonnekin, voi raukkaa]. En edes hermonnut kovin. Miro kysyi, että miks sul on tommoset hassut tossut jalassa? No tietty siks, että ne kerää pölyä. Vetelin niillä "moppitossuilla" mm. kellariin ja yläkertaan johtavat portaat sekä yläkerran lattiapintoja "puhtaiksi", kun jäi imuroinnit tällä kertaa alakerran tasolle. Mut se oli hyvä sessio! Kalsareissa oli hyvä riehua, varsinkin kun lapset karkas ulos. [Kävin just äsken kattomas; Roomba oli mennyt rattaiden alle piiloon :)]
Olen miettinyt, onko imurointi oikeastaan kovin tärkeätä? Tai että pitääkö sitä hitto tehdä joka viikko, jos inhoaa sitä enemmän kuin suurin piirtein mitä tahansa muuta siivoukseen liittyvää? Tai no - en mä pese ikkunoita. Tai luutua lattioita. Ja on sitä varmaan kaikkee muutakin. Mä kyl pidän siisteydestä. Se on kivaa. Varsinkin, kun ei ole näkyvää roskaläjää, pölypunkkiarmeijoita tai tiskiläjiä. Eli se on kaiken a ja o: Pitää hommat piilossa. Siivota tärkeimmät. "Imuroida" vaikka parilla vessapaperinpalalla pahimmat pölyvuoret. Käyttää tiskikonetta (Halleluja, ehkä tärkein kodinkone! Hellan ja mikron ja kahvinkeittimen ja paahtimen ja pesukoneen jälkeen...eiku vittu tärkein!). Harsot on kans kova sana - niillä siivoaa, pyyhkii, jopa luutuaa kaikki pahimmat moskat. Ja tietty tavaroita on kiva kasata aina jonnekin toisaalle välillä, kun alkaa ahistaa. Tänäänkin meni roskiin paljon, hyllyyn paljon ja piiloon kaappiin/verhon taa/lootaan kaikenlaista. Pääasia, että eivät hypi silmille, romut.
Puhtaus on puoli ruokaa, mutta mitä on siisteys? Puolet viihtyvyydestä? Mä ainakin "viihdyn" vähän toisella tapaa kuin siivoamalla, mutta pakko kai se on todeta, että on mussa vähän myös siivoushullun vikaa - vaikkakin aika vitun vähän :)
27.7.11
Tappohommia
Viimeiset kuusi päivää on uutisvirtaa - jota seuraan lähes pelkästään HS:n uutispääsivun kautta - hallinnut Norjassa tapahtunut massamurha. Se on siis väistämättä tullut tutuksi ja tunkeutunut jonkin verran ajatuksiinkin. Mustaan kirjaan raapustin eilen jotain mieleen juolahtanutta:
En ole puhunut lapsilleni Norjan massamurhasta, enkä muistakaan tappohommista, joita maailmalla tapahtuu, vaikka olenkin sanonut toivomuksena, että älkää osoitelko (leikki)aseillanne ja ammuskelko puhuen samaan hengenvetoon "tappamisesta", koska maailmassa tapahtuu sellaista oikeasti ja kun ihminen tapetaan, se kuolee oikeasti, "katoaa", eikä sitä ihmistä enää ole olemassa, se ei hengitä, se pannaan maan multiin ja sinne se jää. Jo K5V kuitenkin tajuaa, mikä on leikin ja toden ero ja on sanonut mulle: "Eiku tää on vaan leikkiä!"
Tänään pelasin A2V:n päiväunien aikaan strategiapeliä muinaisen Japanin sodista (Shogun Total War 2), jossa sattui sitten tulemaan taisteluosuus, jonka lopuksi jahtasin vihollisen pakoon juoksevia joukon rippeitä ympäri maita ja mantuja - ihan niinkuin Norjan massamurhaaja omia avuttomia uhrejaan. K5V ja M8V sattuivat marssimaan keittiöön läppärin ääreen ja innoissaan seurasivat mitä tapahtuu. Hehkuttipa K5V vielä iskän tappaneen vihollisen kenraalin ja joukot, kun kävimme hakemassa V5V:n loppupäiväksi meille kylään, mikä hieman hävetti, kun tyttäreni äitiä K5V:n hehkutuksen jälkeen katsoin. Olen kyllä yleensä pitänyt arvossa lasten(i) viattomuutta, enkä ole sallinut pelejä tai ohjelmia, joissa väkivaltaa näytetään, mutta nyt hieman lipsahti. Silti se oli vaan peliä...ja uskon, että pojatkin sen tajusivat. Voin kylläkin kuvitella, että tietynlaisia "1st person shooter" -tappopelejä pelaavat keskenkasvuiset saavat tietynlaisen ihannoitavan kuvan tappamisesta, varsinkin jos saavat omissa kodeissaan vapaasti ja valvomatta pelata kyseisenlaisia, nykyisin jo aika helvetin realistisia ja aidon näköisiä pelejä päivästä toiseen. Vaatii silti jonkinlaisen luonnehäiriön, että pystyy sekoittamaan pelin ja toden rajan. Peleissä tappaminen on jännitystä, viihdettä. Oikeasti se ei sitä ole. Vai onko sittenkin? Voiko tappaminen olla oikeasti jonkun mielestä hauskaa?
Luin muutama päivä sitten uutisen tutkimuksesta, joka oli tehty nauhoittamalla salaa toisen maailmansodan jälkeen saksalaisia sotavankeja. Nauhoituksista selvisi mm. että useat ns. tavallisetkin sotilaat osallistuivat keskitysleirien joukkomurhaamisiin tai että tappamiseen tottui nopeasti - siitä tuli "normaalia" toimintaa epänormaaleissa olosuhteissa. Tutkimuksesssa nauhoitetuista keskusteluista saatiin kuulla, kuinka sota turmelee mielen siten, että vaikka tappaminen ensin järkyttää, siihen turtuu nopeasti, jonka jälkeen sillä ei ole enää "mitään merkitystä" - siis sillä, että ammuttuaan tappaa jonkun. Tappaminen alkaa tuntua suorittamiselta ja joidenkin mielestä se voi olla jopa "hauskaa".
Minä olen pasifisti, rauhan ja rauhanaatteen kannattaja sekä sodan vastustaja. Ja eiköhän suurin osa muistakin ihmisistä ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieltäisin ihmisrodun väkivaltaisuuden tai etten tiedostaisi sitä, miksi ihmiskunta on aina sotinut ja tulee aina sotimaan. En ole myöskään mikään "pyhimys", joka väittäisi, etten puolustaisi itseäni tai perhettäni vaikka tappaen, jos tilanne niin vaatii. Aika todennäköisesti en myöskään alkaisi rintamakarkuriksi, jos sellainen tilanne tulisi, että minulle pistettäisiin ase käteen sotatilanteessa, jossa toinen vaihtoehto olisi siis yrittää paeta sen uhalla, että jää kiinni ja joutuu vangiksi tai saa napin otsaan. Eiköhän tärkeimpänä olisi silloin mielessä se, miten saa parhaiten suojeltua omaa perhettään - ja silloin on tärkeintä pysyä hengissä. Pasifistinen elämäntapa, vannoutuminen pasifismin kannattajaksi, suojelijaksi ja toteuttajaksi vaatisi sotatilanteessa äärimmäistä "aatteen paloa", uskaliaisuutta, rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä - vakaumuksen, joka estäisi osallistumasta tappamiseen tai sen tukemiseen, vaikka se kuinka olisi "oman maan puolustamista" tai muuta tappamisen "oikeuttavaa" toimintaa. Tapa tai tule tapetuksi. Harva jäisi tapetuksi vapaaehtoisesti, jos ainoa vaihtoehto olisi tarttua itse aseeseen.
Norjan massamurhaajan kaltaiset julmat tappajat ovat onneksi yhtä harvinaisia kuin nuo sota-aikana suoraselkäisesti (tai kuolemaa pelkäämättä, syystä tai toisesta) väkivallasta kieltäytyvät rauhanaatteen sankarit. Ehkäpä siis kaikesta huolimatta hyvä niin - ja rauhaa!
***
Täytyy kuitenkin vielä laajentaa aiempaa mieleen tullutta, koska eihän asia ole niin yksiulotteinen. Mikä tekee ihmisestä tappajan? Vai onko ihminen pohjimmiltaan myös tappaja? Olenhan minäkin tappanut. Olen tappanut välillisesti (esim. syönyt tapettuja eläimiä) ja omin käsinkin tappanut lapsena kaloja (tahallisesti), ajanut jäniksen ja lintujen päälle (vahingossa) ja nitistänyt lukemattomia hyönteisiä, joista suurimman osan vain siksi, että saisin olla niiltä rauhassa. Ei tappaminen siis luonnotonta ole. Muutkin lajit tappavat, tosin yleensä vain elääkseen. Ei taida montaa esimerkkiä eläinmaailmasta löytyä, jossa tappamisen tarkoitus olisi muu kuin ravinnon hankinta tai oman pesän/poikasten/itsensä suojelu. Ihminen sen sijaan tappaa mm. huvikseen (metsästys kun kuulemma on harrastus) tai vain pitääkseen muut lajit loitolla sieltä, missä haluaa itse hillua rauhassa.
Toki toisen ihmisen tappaminen katsotaan yleisesti ottaen vakavammaksi rikokseksi. Tällöin on ensinnäkin erotettava olosuhteet. Kirjoitin jo "sotatilanteessa" tappamisesta ja siitä, kuinka se muuttaa olosuhteita ja turmelee ihmismielen. Tällöin kaikki muukin väkivalta muuttuu ihmisten mielissä "normaaliksi" tai muuten suotavaksi ellei sitten pakolliseksi (tapa tai tule tapetuksi -periaate) toiminnaksi. Se erottaa pääsääntöisesti Norjan tappajan monista muista. Ja onhan se poikkeuksellista muutenkin, että yksi tyyppi ottaa aseet (sekä valmistamansa pommit) ja toteuttaa pitkään suunnittelemansa "terrori-iskut", joista varsinkin saarella tapahtunut lasten ja nuorten järjestelmällinen tappaminen on jotain käsittämätöntä "normaalille" ihmiselle, "normaalissa" tilanteessa (vs. sotatilannne). Elämäntapa- ja ammattirikolliset ovat asia erikseen, mutta tässä Norjan massamurhassahan oli kyse vain tappamisesta jonkun käsittämättömän ideologisen maailmankuvan mukaisesti, jolloin tämä anti-jihadin mukainen terrori-isku ja omalla pitkällä manifestilla selitetty "pyhä sota" oli hänen omasta mielestään täysin oikeutettua toimintaa - aatteen puolesta. Toki tappajille löytyy maailmassa laillisia väyliäkin päästä tappamaan toisia ihmisiä; Senkun hommaa itsensä palkkasoturiksi esimerkiksi muukalaislegioonaan tai muihin maailman "virallisiin" ja vähän epävirallisempiin armeijoihin, koska jos jotain, niin sotaa ja konflikteja ja tappamista maailmassa riittää. Voiko siis sanoa, että tappaminen on epäinhimillistä? Ei voi.
Tärkein tehtävä, jonka vanhemmat voivat elämässään tehdä on opettaa lapsilleen, kasvattaa ja ennenkaikkea hoivata heitä huomaamaan se, että elämässä on kyse elämisestä - oikeudenmukaisesta, empaattisesta, hyvästä elämisestä, johon ei kuulu hyväksikäyttö tai väkivalta, vaikka kuinka yhteiskunta ja itse asiassa koko ihmiskunta historiansa painolastia kantaen opettaisikin. Sitä minäkin yritän tiedostaen samalla, että tappaminen - tai ainakin sen leikkiminen (johon lasken mukaan myös pelaamisen ja telkkarin - ennen vanhaanhan on sodittu ihan yhtä lailla ja leikitty tappamista silti, vaikkei telkkareita ole ollut olemassakaan) on jostain pirun syystä välillä todella kiehtovaa, ellei jopa hauskaa hommaa. Banzai! Ja sitä rauhaa, saatana!
En ole puhunut lapsilleni Norjan massamurhasta, enkä muistakaan tappohommista, joita maailmalla tapahtuu, vaikka olenkin sanonut toivomuksena, että älkää osoitelko (leikki)aseillanne ja ammuskelko puhuen samaan hengenvetoon "tappamisesta", koska maailmassa tapahtuu sellaista oikeasti ja kun ihminen tapetaan, se kuolee oikeasti, "katoaa", eikä sitä ihmistä enää ole olemassa, se ei hengitä, se pannaan maan multiin ja sinne se jää. Jo K5V kuitenkin tajuaa, mikä on leikin ja toden ero ja on sanonut mulle: "Eiku tää on vaan leikkiä!"
Tänään pelasin A2V:n päiväunien aikaan strategiapeliä muinaisen Japanin sodista (Shogun Total War 2), jossa sattui sitten tulemaan taisteluosuus, jonka lopuksi jahtasin vihollisen pakoon juoksevia joukon rippeitä ympäri maita ja mantuja - ihan niinkuin Norjan massamurhaaja omia avuttomia uhrejaan. K5V ja M8V sattuivat marssimaan keittiöön läppärin ääreen ja innoissaan seurasivat mitä tapahtuu. Hehkuttipa K5V vielä iskän tappaneen vihollisen kenraalin ja joukot, kun kävimme hakemassa V5V:n loppupäiväksi meille kylään, mikä hieman hävetti, kun tyttäreni äitiä K5V:n hehkutuksen jälkeen katsoin. Olen kyllä yleensä pitänyt arvossa lasten(i) viattomuutta, enkä ole sallinut pelejä tai ohjelmia, joissa väkivaltaa näytetään, mutta nyt hieman lipsahti. Silti se oli vaan peliä...ja uskon, että pojatkin sen tajusivat. Voin kylläkin kuvitella, että tietynlaisia "1st person shooter" -tappopelejä pelaavat keskenkasvuiset saavat tietynlaisen ihannoitavan kuvan tappamisesta, varsinkin jos saavat omissa kodeissaan vapaasti ja valvomatta pelata kyseisenlaisia, nykyisin jo aika helvetin realistisia ja aidon näköisiä pelejä päivästä toiseen. Vaatii silti jonkinlaisen luonnehäiriön, että pystyy sekoittamaan pelin ja toden rajan. Peleissä tappaminen on jännitystä, viihdettä. Oikeasti se ei sitä ole. Vai onko sittenkin? Voiko tappaminen olla oikeasti jonkun mielestä hauskaa?
Luin muutama päivä sitten uutisen tutkimuksesta, joka oli tehty nauhoittamalla salaa toisen maailmansodan jälkeen saksalaisia sotavankeja. Nauhoituksista selvisi mm. että useat ns. tavallisetkin sotilaat osallistuivat keskitysleirien joukkomurhaamisiin tai että tappamiseen tottui nopeasti - siitä tuli "normaalia" toimintaa epänormaaleissa olosuhteissa. Tutkimuksesssa nauhoitetuista keskusteluista saatiin kuulla, kuinka sota turmelee mielen siten, että vaikka tappaminen ensin järkyttää, siihen turtuu nopeasti, jonka jälkeen sillä ei ole enää "mitään merkitystä" - siis sillä, että ammuttuaan tappaa jonkun. Tappaminen alkaa tuntua suorittamiselta ja joidenkin mielestä se voi olla jopa "hauskaa".
Minä olen pasifisti, rauhan ja rauhanaatteen kannattaja sekä sodan vastustaja. Ja eiköhän suurin osa muistakin ihmisistä ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieltäisin ihmisrodun väkivaltaisuuden tai etten tiedostaisi sitä, miksi ihmiskunta on aina sotinut ja tulee aina sotimaan. En ole myöskään mikään "pyhimys", joka väittäisi, etten puolustaisi itseäni tai perhettäni vaikka tappaen, jos tilanne niin vaatii. Aika todennäköisesti en myöskään alkaisi rintamakarkuriksi, jos sellainen tilanne tulisi, että minulle pistettäisiin ase käteen sotatilanteessa, jossa toinen vaihtoehto olisi siis yrittää paeta sen uhalla, että jää kiinni ja joutuu vangiksi tai saa napin otsaan. Eiköhän tärkeimpänä olisi silloin mielessä se, miten saa parhaiten suojeltua omaa perhettään - ja silloin on tärkeintä pysyä hengissä. Pasifistinen elämäntapa, vannoutuminen pasifismin kannattajaksi, suojelijaksi ja toteuttajaksi vaatisi sotatilanteessa äärimmäistä "aatteen paloa", uskaliaisuutta, rohkeutta, voimaa ja päättäväisyyttä - vakaumuksen, joka estäisi osallistumasta tappamiseen tai sen tukemiseen, vaikka se kuinka olisi "oman maan puolustamista" tai muuta tappamisen "oikeuttavaa" toimintaa. Tapa tai tule tapetuksi. Harva jäisi tapetuksi vapaaehtoisesti, jos ainoa vaihtoehto olisi tarttua itse aseeseen.
Norjan massamurhaajan kaltaiset julmat tappajat ovat onneksi yhtä harvinaisia kuin nuo sota-aikana suoraselkäisesti (tai kuolemaa pelkäämättä, syystä tai toisesta) väkivallasta kieltäytyvät rauhanaatteen sankarit. Ehkäpä siis kaikesta huolimatta hyvä niin - ja rauhaa!
***
Täytyy kuitenkin vielä laajentaa aiempaa mieleen tullutta, koska eihän asia ole niin yksiulotteinen. Mikä tekee ihmisestä tappajan? Vai onko ihminen pohjimmiltaan myös tappaja? Olenhan minäkin tappanut. Olen tappanut välillisesti (esim. syönyt tapettuja eläimiä) ja omin käsinkin tappanut lapsena kaloja (tahallisesti), ajanut jäniksen ja lintujen päälle (vahingossa) ja nitistänyt lukemattomia hyönteisiä, joista suurimman osan vain siksi, että saisin olla niiltä rauhassa. Ei tappaminen siis luonnotonta ole. Muutkin lajit tappavat, tosin yleensä vain elääkseen. Ei taida montaa esimerkkiä eläinmaailmasta löytyä, jossa tappamisen tarkoitus olisi muu kuin ravinnon hankinta tai oman pesän/poikasten/itsensä suojelu. Ihminen sen sijaan tappaa mm. huvikseen (metsästys kun kuulemma on harrastus) tai vain pitääkseen muut lajit loitolla sieltä, missä haluaa itse hillua rauhassa.
Toki toisen ihmisen tappaminen katsotaan yleisesti ottaen vakavammaksi rikokseksi. Tällöin on ensinnäkin erotettava olosuhteet. Kirjoitin jo "sotatilanteessa" tappamisesta ja siitä, kuinka se muuttaa olosuhteita ja turmelee ihmismielen. Tällöin kaikki muukin väkivalta muuttuu ihmisten mielissä "normaaliksi" tai muuten suotavaksi ellei sitten pakolliseksi (tapa tai tule tapetuksi -periaate) toiminnaksi. Se erottaa pääsääntöisesti Norjan tappajan monista muista. Ja onhan se poikkeuksellista muutenkin, että yksi tyyppi ottaa aseet (sekä valmistamansa pommit) ja toteuttaa pitkään suunnittelemansa "terrori-iskut", joista varsinkin saarella tapahtunut lasten ja nuorten järjestelmällinen tappaminen on jotain käsittämätöntä "normaalille" ihmiselle, "normaalissa" tilanteessa (vs. sotatilannne). Elämäntapa- ja ammattirikolliset ovat asia erikseen, mutta tässä Norjan massamurhassahan oli kyse vain tappamisesta jonkun käsittämättömän ideologisen maailmankuvan mukaisesti, jolloin tämä anti-jihadin mukainen terrori-isku ja omalla pitkällä manifestilla selitetty "pyhä sota" oli hänen omasta mielestään täysin oikeutettua toimintaa - aatteen puolesta. Toki tappajille löytyy maailmassa laillisia väyliäkin päästä tappamaan toisia ihmisiä; Senkun hommaa itsensä palkkasoturiksi esimerkiksi muukalaislegioonaan tai muihin maailman "virallisiin" ja vähän epävirallisempiin armeijoihin, koska jos jotain, niin sotaa ja konflikteja ja tappamista maailmassa riittää. Voiko siis sanoa, että tappaminen on epäinhimillistä? Ei voi.
Tärkein tehtävä, jonka vanhemmat voivat elämässään tehdä on opettaa lapsilleen, kasvattaa ja ennenkaikkea hoivata heitä huomaamaan se, että elämässä on kyse elämisestä - oikeudenmukaisesta, empaattisesta, hyvästä elämisestä, johon ei kuulu hyväksikäyttö tai väkivalta, vaikka kuinka yhteiskunta ja itse asiassa koko ihmiskunta historiansa painolastia kantaen opettaisikin. Sitä minäkin yritän tiedostaen samalla, että tappaminen - tai ainakin sen leikkiminen (johon lasken mukaan myös pelaamisen ja telkkarin - ennen vanhaanhan on sodittu ihan yhtä lailla ja leikitty tappamista silti, vaikkei telkkareita ole ollut olemassakaan) on jostain pirun syystä välillä todella kiehtovaa, ellei jopa hauskaa hommaa. Banzai! Ja sitä rauhaa, saatana!
22.7.11
Lötkölötköt
Torstai oli onnistunut päivä! Niin onnistunut, että siitä pitää vähän hehkuttaa blogissakin. Päivään kuului toki ärtymystä, väsymystä ja hermostuneisuuttakin, mutta sen vastapainoksi päivän aikana ehti olla myös rentouttavaa, nautinnollista, hauskaa, yhteisöllistä ja viihdyttävää. Mökkisauna huuhtoi pois ruumiin ja mielen moskat, jonka jälkeen ihanat mummo ja pappa ottivat kolmannen poikasen eli A2V:n yökylään (ja mahtavat ukki ja mummu mökille K5V:n ja M8V:n :)) ja pääsinkin sit vanhan ystävän eli Kimmon kans keikalle. Ilta oli monin tavoin onnistunut jo ennen keikalle lähtöä. Kaiken kruunasi sitten Jätkäjätkät-yhtyeen upea keikka. Bändi on todellakin nähtävä livenä, että osaa arvostaa sen asennetta ja meininkiä, joka ainakin Kajaanin Ballsilla oli aivan mahtava. Yleisökin oli aivan pähkinöinä eli pääasiassa Kajaanin nuorista aikuisista koostunut jengi bailasi sydämensä kyllyydestä. Tämmöinen ei-ihan-niin-nuori-aikuinen meni sit siinä meiningeissä mukana sivummalla, josta näki loistavasti 8-henkisenä esiintyneen yhtyeen koko kuvan ja sai itsekin jammailla oman mielensä mukaan. Fiilistelyksihän se meni monen biisin kohdalla, joita oli tarttunut Jätkäjätkien levyiltä mieleen, vaikka bändin "kokonaiskuva" olikin mulle varsin hämärä (kun tyyppejä on niin monta, vokalistit vaihtuu biisien välillä usein jne). Asiaa tosin hieman helpotti se, että olin nähnyt livekeikan Teemalta ja ehdin kuunnella uutta levyä repeatilla torstain aikana ajatuksen kanssa. Uusia suosikkibiisejäkin syntyi, yleisönhuudattajia, tanssiinpakottajia ja yksi "slovari", jonka esitti bändin komein (no ehkä myös ulkoisesti, mutta tarkoitan musiikillisesti :D) jannu, Joska Josafat, joka rämpytteli bozoukiaan, mutta eritoten veti kaikki Jätkäjätkien hienoimmat lauluosuudet - myös siinä slovarissa "Jokainen aamu". Muita mieleen jääneitä huippukohtia olivat mm. "Flygareita", "Lippulaulu" (yleisö lauloi antautumuksella oman osuutensa "lippuja lappuja vaan") sekä tietty varsinkin tyttöjä huudattanut "Joku saa tietää". Ja olihan niitä monta muutakin. Bändin "keulahahmona" kaiketi pidetään Asaa ja olihan mies tavallaan se liima, joka piti sitä jengiä kasassa, vaikka hän olikin "vain yksi solisteista". Karismaattinen esiintyjä kuitenkin, veti koko ajan hymy korvissa, pilke silmäkulmassa ja asenteella. Huomasin yleisössä olevan hiphop-jengiä, joka oli tullut kattomaan nimenomaan Asaa ja oli liekeissä aina Asan päästessä esille. Jätkäjätkät on kuitenkin kokonaisuutena aivan mielettömän monipuolinen porukka musiikillisesti sekoittaen hiphopia, folkkia, rockia, poppia, reggaeta ja milloin mitäkin, joten hienoa, jos "Suomi-rap-fanit" sai monipuolisen keikkaillan. Asa oli keikan jälkeenkin energisellä tuulella ja roudasi varmaan eniten bändin kamoja bussiin, hymyili välillä kommentoiville yleisön edustajille ja kävi raapustamassa tyttöjen papereihin nimmareita. Hieno keulakuva upealle yhtyeelle.
Kylläpä muuten kuulosti Jätkäjätkien toinen levy Jatkojatkot tänään huomattavan erilaiselta, kun biisit olivat tulleet tutuiksi ja keikalta tarttunut fiilis edelleen mielessä. Keikalla olin siis pakosta vähän sosiaalinen - tai siis lähinnä vitsailin typeriä Kimmon kans, mutta näkyihän siellä pari muutakin böhémiä ja vanhaa tuttua, joiden kans tuli haasteltua. Kotimatka sateisen lämpimän kosteassa illassa yksin kävellen tuntui ikuisuudelta ja tänään perjantaina on ollut aikasen väsynyt olotila, mutta eipä se eilisen fiiliksiä mihinkään vie. Eli summa summarun: Torstai oli yksi tämän kesän hienoimpia päiviä ja sillä siisti :)
Kylläpä muuten kuulosti Jätkäjätkien toinen levy Jatkojatkot tänään huomattavan erilaiselta, kun biisit olivat tulleet tutuiksi ja keikalta tarttunut fiilis edelleen mielessä. Keikalla olin siis pakosta vähän sosiaalinen - tai siis lähinnä vitsailin typeriä Kimmon kans, mutta näkyihän siellä pari muutakin böhémiä ja vanhaa tuttua, joiden kans tuli haasteltua. Kotimatka sateisen lämpimän kosteassa illassa yksin kävellen tuntui ikuisuudelta ja tänään perjantaina on ollut aikasen väsynyt olotila, mutta eipä se eilisen fiiliksiä mihinkään vie. Eli summa summarun: Torstai oli yksi tämän kesän hienoimpia päiviä ja sillä siisti :)
20.7.11
Orava pissii housuun
Pieni hinku heräsi taas noin viikon tauon jälkeen ihmisten ilmoille (siis "vapaalle" ja "seurustelemaan" mukavien ihmisten kanssa ilman lapsien aiheuttamia rajoitteita), kun tyttäreni äiti oli lähdössä kaunistuneena kesäretkelle. Mainitsipa vielä ystäväni nimen, joka oli kans samaisen porukan retkelle lähdössä tai ainakin ilmoittautunut. Oishan se varmaan kivaa itsekin osallistua johonkin tommoiseen, hyvässä seurassa, joo...toisaalta sitä tiedostaa jatkuvasti hyvin muutamat perusasiat:
- Mulla on neljä lasta, joista kolmesta olen lähes koko-/jokapäiväisesti vastuussa. Just nyt on ihan luksusta, kun kotona on vain nuorin, kun toiseksi nuorin meni yökylään mummolaan, vanhin on mökillä ja toiseksi vanhin tietty ei täällä asukaan ja meni omaan mummulaansa. Silti on aina vähän jotenkin vastenmielistä alkaa järjestämään "omaa aikaa" - mähän elän omaa aikaani, tää on nyt mun elämääni, sitä täysintä, vaikka en väheksy sitäkään, että välillä jokaisen on hyvä ehkä vähän rikkoa rutiinejaan. Jos ei muuten, niin huomatakseen, kuinka niistä loppujen lopuksi nauttii. Ainoa pieni särö arjen onnessa on se, etten voi jakaa sitä kenenkään "sydämen valitun" kanssa, vaan nuo omaan elämään tupsahtaneet lapset saavat sitten nauttia (ja kärsiä) seurastani, joka päivä ja joka ikinen yö :)
- Viimeksi, kun lähdin tuulettumaan, tuli hankittua "poikien kanssa" kauhea känni, loppuilta on ihan sumua (kiitos Timpan sain tukea kävelyharjoituksiini, jotta pääsin nukkumaan) ja seuraavana päivänä oli sekä fyysinen että moraalinen krapula, joka jatkui muutaman vuorokauden.
- Mä en itse asiassa hirveästi pidä "vapaalla olosta" ja "seurustelusta" mukavien ihmisten kanssa, vaan tykkäisin ennemmin olla kotona mukavan naisen kainalossa tai edes jonkun hyvän kaverin/ystävän kans istua iltaa ennemmin kuin olla jossain menomeiningeissä porukalla. Nuorempana oli monesti bileissä tai meiningeissä jopa yksinäinen ja ontto olo - liekkö sekin tosin liiallisen alkoholin käytön syytä...
- Mä tunnen välillä itseni niin väsyneeksi (ja toisaalta vittumaiseksi), että en tiedä, haluaisinko itsekään olla omassa seurassani :)
Niinpä onkin helppoa taas huokaista, nauttia elämän muista iloista, pienen poikani hymystä, hyvästä ruoasta, muutamasta oluesta, kirjoittamisesta, lukemisesta, ehkä jostain elokuvasta ja pelaamaankin olen taas ruvennut loman salliessa (en tosin mitään vuoden kestävää nettipeliä tyyliin Travian :D). Eli elämäni voi ihan hyvin ja toinen lomaviikko on jo hieman aurinkoisempi (siis mielen puolesta).
Musiikki on myös aina ystäväni, joka ei jätä. Tänään päädyin jonkun linkin myötä kuuntelemaan Tiëstoa, joka on trance-, klubi- ja tanssimusiikin kruunaamaton kuningas. Vähänhän tuo tanssijalka vippasi. Mut sit oli kiva taas palata oman "Kesäheinä" -Spotify-soittolistan pariin, jonne kasasin "vohvelinpaistomusaa" :) eli muutamia vanhoja suosikeita sekä tämän kesän kovimpia, kuten Jukka Pojan "Silkkii" (mut siis kuitenkin semmosta tosi rauhallista matskua istuskeluun ilta-auringon hämyssä). Kun paras, itseä koskettava, tanssittava, sykähdyttävä musiikki soi, myös sydämessä alkaa liikkua, eikä mulla ole kiire enää minnekään.
Silti - tai siitä huolimatta - ois nastaa huomenna päästä vanhan paikkakunnalle tulleen ystävän kanssa hänen kutsumanaan keikalle...ehkä järjestän sen, niin ettei tule dokattuakaan, mut jää nähtäväksi. Oishan siel kuitenkin Jätkäjätkät. Ja vanha ystävä...
***
Kesän parhaat touhut by A2V:
- iskän kastelu vesitykillä (lelutykki)
- pyöräily
- kaivuuhommat hiekkalaatikolla
- legot
- uudet ja vanhat Maisa-videot
***
Leikkipuistossa V5V ja K5V kattoivat tänään puiston viereisellä tiellä lenkkeilevää ukkoa, jolla ei ollut kuin sortsit jalassa. "Hihihi, kato tota [sormi ojossa, pian toisellakin], alaston mies juoksee, hihihi!" Oli jälleen yhden oppitunnin aika...
***
Ilta taaperon kanssa:
A2V: "Itkä, paa jo mulle te Ninjago!"
Isi: "Eiku mä taidan panna sulle Maisan...mikä pannaan?"
A2V: "Arttu kutee."
- Mulla on neljä lasta, joista kolmesta olen lähes koko-/jokapäiväisesti vastuussa. Just nyt on ihan luksusta, kun kotona on vain nuorin, kun toiseksi nuorin meni yökylään mummolaan, vanhin on mökillä ja toiseksi vanhin tietty ei täällä asukaan ja meni omaan mummulaansa. Silti on aina vähän jotenkin vastenmielistä alkaa järjestämään "omaa aikaa" - mähän elän omaa aikaani, tää on nyt mun elämääni, sitä täysintä, vaikka en väheksy sitäkään, että välillä jokaisen on hyvä ehkä vähän rikkoa rutiinejaan. Jos ei muuten, niin huomatakseen, kuinka niistä loppujen lopuksi nauttii. Ainoa pieni särö arjen onnessa on se, etten voi jakaa sitä kenenkään "sydämen valitun" kanssa, vaan nuo omaan elämään tupsahtaneet lapset saavat sitten nauttia (ja kärsiä) seurastani, joka päivä ja joka ikinen yö :)
- Viimeksi, kun lähdin tuulettumaan, tuli hankittua "poikien kanssa" kauhea känni, loppuilta on ihan sumua (kiitos Timpan sain tukea kävelyharjoituksiini, jotta pääsin nukkumaan) ja seuraavana päivänä oli sekä fyysinen että moraalinen krapula, joka jatkui muutaman vuorokauden.
- Mä en itse asiassa hirveästi pidä "vapaalla olosta" ja "seurustelusta" mukavien ihmisten kanssa, vaan tykkäisin ennemmin olla kotona mukavan naisen kainalossa tai edes jonkun hyvän kaverin/ystävän kans istua iltaa ennemmin kuin olla jossain menomeiningeissä porukalla. Nuorempana oli monesti bileissä tai meiningeissä jopa yksinäinen ja ontto olo - liekkö sekin tosin liiallisen alkoholin käytön syytä...
- Mä tunnen välillä itseni niin väsyneeksi (ja toisaalta vittumaiseksi), että en tiedä, haluaisinko itsekään olla omassa seurassani :)
Niinpä onkin helppoa taas huokaista, nauttia elämän muista iloista, pienen poikani hymystä, hyvästä ruoasta, muutamasta oluesta, kirjoittamisesta, lukemisesta, ehkä jostain elokuvasta ja pelaamaankin olen taas ruvennut loman salliessa (en tosin mitään vuoden kestävää nettipeliä tyyliin Travian :D). Eli elämäni voi ihan hyvin ja toinen lomaviikko on jo hieman aurinkoisempi (siis mielen puolesta).
Musiikki on myös aina ystäväni, joka ei jätä. Tänään päädyin jonkun linkin myötä kuuntelemaan Tiëstoa, joka on trance-, klubi- ja tanssimusiikin kruunaamaton kuningas. Vähänhän tuo tanssijalka vippasi. Mut sit oli kiva taas palata oman "Kesäheinä" -Spotify-soittolistan pariin, jonne kasasin "vohvelinpaistomusaa" :) eli muutamia vanhoja suosikeita sekä tämän kesän kovimpia, kuten Jukka Pojan "Silkkii" (mut siis kuitenkin semmosta tosi rauhallista matskua istuskeluun ilta-auringon hämyssä). Kun paras, itseä koskettava, tanssittava, sykähdyttävä musiikki soi, myös sydämessä alkaa liikkua, eikä mulla ole kiire enää minnekään.
Silti - tai siitä huolimatta - ois nastaa huomenna päästä vanhan paikkakunnalle tulleen ystävän kanssa hänen kutsumanaan keikalle...ehkä järjestän sen, niin ettei tule dokattuakaan, mut jää nähtäväksi. Oishan siel kuitenkin Jätkäjätkät. Ja vanha ystävä...
***
Kesän parhaat touhut by A2V:
- iskän kastelu vesitykillä (lelutykki)
- pyöräily
- kaivuuhommat hiekkalaatikolla
- legot
- uudet ja vanhat Maisa-videot
***
Leikkipuistossa V5V ja K5V kattoivat tänään puiston viereisellä tiellä lenkkeilevää ukkoa, jolla ei ollut kuin sortsit jalassa. "Hihihi, kato tota [sormi ojossa, pian toisellakin], alaston mies juoksee, hihihi!" Oli jälleen yhden oppitunnin aika...
***
Ilta taaperon kanssa:
A2V: "Itkä, paa jo mulle te Ninjago!"
Isi: "Eiku mä taidan panna sulle Maisan...mikä pannaan?"
A2V: "Arttu kutee."
18.7.11
Musta pokkari
Vuonna 1987 näin elokuvan Robocop. Se oli siihen aikaa iso tapaus. Scifi-meiningillä tuotettu väkivaltainen toimintaelokuva oli kaikkien huulilla - myös elokuvatarkastamon. Näin elokuvasta leikatun version, koska Suomessa ei tuolloin saanut näyttää K18-leimalla varustettuja elokuvia. Leikkauksen jäljiltä monet elokuvan kohtaukset olivat aivan torsoja, kuten esimerkiksi se, jossa Robocop astelee rikollisten varastohalliin, katsahtaa ympärilleen ja *leikkaus* kaikki makaavat kuolleina, paitsi tietysti tuo "tulevaisuuden" kyborgi-poliisi, jossa on ihmistä enää pieni osa jäljellä. Ja vaikka itse tuohon aikaan etsin elokuvista (mitä ilmeisimmin) vain sitä armotonta äksöniä (jota siitä ei löytynyt, kun se oli *leikattu*), etsi sen sijaan juuri sitä pienen pientä ihmisen tai ihmisyyden ripettä mäiskeen keskellä elokuvan ohjaaja, hollantilainen Paul Verhoeven, joka tuli Robocopin jälkeen tunnetuksi mm. elokuvillaan Total Recall (ison Arskan avaruus-scifi-pläjäys), Starship Troopers (scifi-pläjäys, jossa avaruusheinäsirkat on vähän isoja ja pahoja) ja Basic Instinct (josta en sano mitään, kun en muista edes nähneeni sitä Sharon Stonen *leikattu*).
Suuren luokan Hollywood-ohjaajasta siis puhutaan, mutta nyt oli vuorossa Verhoevenin paluu Hollantiin eli vuodelta 2006 oleva "jännäri" (tai miksi hitoksi tuota elokuvaa nyt haluaakaan nimittää, "epookiksi", historialliseksi draamajännäriksi, sotaelokuvaksi tai vaikka sitten trilleriaineksia sisältäväksi seikkailuksi) nimeltään Zwartboek (alkuperäinen hollantilainen nimi), Musta kirja, joka oli mielestäni miehen elokuvista iskevin. Eihän se mitään realismia tavoitellut, mutta eihän helvetti nyt tuommoisessa sopassa mitään yltiörealistista pidä ollakaan! Elokuvasta tuli mieleen tusina näkemääni elokuvaa, joissa joko a) seikkaillaan, b) soditaan, c) juonitaan tai d) ollaan karkuteillä. Elokuvassa on myös Verhoevenin "tavaramerkin" mukaan riittämiin alastonta naiskauneutta, seksiä, väkivaltaa, yllättäviä käänteitä ja mahdottomia tilanteita. Ja silti elokuva alkaa väittämällä perustuvansa tositapahtumiin. No sitäkään en epäile - totuushan on, kuten tiedämme, tarua ihmeellisempää.
Miksi sitten tuommoisen elokuvan ylipäätään eksyin katsomaan? No, kesähän on pokkarien aikaa, joten pokkareita on aikaa yksinäisinä iltoina plärätä. Mutta entäs jos ei jaksakaan lukea? No, ei hätää, nykyään saa kaupoista - jopa kaikkien lähikauppojen äidistä Siwasta - elokuvapokkareita. Ne ovat pahvikansiin pakattuja muutaman euron elokuva-DVD:eitä. Olen ostanut niitä muutamia aina silloin tällöin ja tällä kertaa mukaan tarttui tämä Black Book, jonka ansioksi on laskettava jännittävä sisältö, hienot tuotantoarvot, hollantilaisuus puhetta myöten ja upea pääosanesittäjä Carice van Houten, uu-la-laa :) Ilman tuota tuikkivaa tähteä elokuva olisikin voinut olla aika ankea, mutta ainakaan minä en pitkästynyt ja sehän oli pokkarin tarkoituskin :D
Mietin kyllä yhdellä pitämälläni sikaritauolla, että helvetti sentään, olenko ikinä ennen nähnyt yhtään hollantilaista elokuvaa? No, nyt olen. Hollantihan on tunnettu ennemminkin Amsterdamista, Ajaxista, Heinekenista ja alankomaistaan, jotka on kynnetty merelle, ja joista maa on saanut myös toisen nimensä. Tietty listaa vois jatkaa vaikka Etelä-Afrikan aikoinaan asuttaneilla buuri-siirtolaisilla, mutta ennemmin ajattelen hollantilaisia hyvinä futaajina ja hienoina merimiehinä. Mutta nyt sit kai tuli nähtyä se eka hollantilainen elokuvakin - koska olihan se siellä tehty, sikäläisellä näyttelijäkalustolla pääosan esittäjää myöten. Ja Paul Verhoevenhan on vähän niinkuin meidän Renny Harlin - paitsi miljoona kertaa menestyneempi :)
Elokuvan loppu jäi vaivaamaan minua. Oliko mukana viittaus siihen, että juutalaisten kamppailu jatkuu yhä ja nimenomaan siten, että heitä yhä sorretaan? Elokuvahan tapahtui pääasiassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, mutta leffan alussa ja lopussa pääosanesittäjä nähtiin Israelissa, kibbutsilla, vuonna 1956. Lopussa kibbutsilla alkaa rytistä ja kuva häipyy, kun mitä ilmeisimmin Suezin kriisi eli Suezin sota (tai Suez-Siinai sota) on alkanut. Mietin sitten elokuvan jälkeen sitä, mitä tuosta pitäisi ajatella. Oliko se vain viittaus siihen, että päähenkilön elämä on ollut ja tulee olemaan yhtä sodan melskeissä selviämistä? Vai oliko siinä viittaus juutalaisten kärsimyksiin toisessa maailmansodassa (pääosanesittäjä on juutalainen ja hän mm. joutuu kokemaan koko perheensä lahtaamisen) ja siihen, että heidän taistelunsa jatkui ja jatkuu yhä? Ja oliko sillä mitään asenteellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska tilannetta ei esitelty sen pidemmälle? Elokuvassa juutalaisia ei ainakaan mitenkään erityisasemaan nosteta, vaikka pääosanesittäjä sitkeänä sissinä (ja suurin piirtein kaikesta selviävänä, usein viehätysvoimansa ansiosta) kuvataankin. Sen sijaan elokuvassa viimeiset natsivainoilta säästyneet juutalaiset, jotka ovat vaurautensa vuoksi säästyneet, saavat lynkkyä, mutta ilman mitään kummempaa glooriaa - he luulevat pääsevänsä pakoon vain siksi, että heillä on varaa maksaa ihmissalakuljettajille. En siis tulkitse loppukohtausta mitenkään, koska en muutenkaan ole missään asemassa ottamaan kantaa siihen, onko juutalaisen valtion perustamisessa Palestiinaan ollut mitään tolkkua ja onko siionistien laajennushalukkuus perusteltua vai ei. Konfliktia ei alueelta tule puuttumaan koskaan, mutta mikäpä esimerkiksi minä olen sanomaan mitään kenenkään "valtioista" tai "kodista", enhän minä ole muuta kuin syntynyt tähän "omaan" maahanikaan. Ihmisrotu tulee aina taistelemaan tilasta ja väistämättä aina välillä jonkun on mentävä jonkun toisen tonteille, koska eihän kenelläkään loppupeleissä ole oikeutta mihinkään - vain sillä on merkitystä, että joku yhteisö on aikanaan muodostunut tarpeeksi voimakkaaksi voidakseen päättää ottaa haltuun tai "itsenäistyä" asuttamalleen maalle ja pystyy sen myös itsellään pitämään.
Päätän kuitenkin tämänkin jorinan kertaamalla ihan eri väristä kirjaa, nimittäin Christopher Hitchensin "mustaa raamattua", hehheh, eli oikeasti keltaisella päällystettyä "god is not Great" -opusta, jonka vihdoin tänään kahlasin loppuun kaivettuani sen kirjakasan pohjalta. Upeaa kirjaa tuli fiilisteltyä kyllä ajan kanssa ja tänään oli enää loppusuoran aika. Kiitossanoissaan Hitch toivoi kirjan päätyvän sellaisten ihmisten käsiin, joille "taikausko ja barbarismi" (eli siis totalitaarinen uskonnollinen yhteisö tai kulttuuri tai valtio jne) on yhä arkipäivää. Itselleni kun ateismi on elämäntapa ja täysin vapaa valinta, niin kirjaakin ehkä eri tavalla luin, mutta olihan se hienoa todeta sitä lukiessaan, että minulla on ollut täsmälleen samanlaisia fiiliksiä kuin Hitchillä aikanaan koulupoikana, kun itse istuin Kajaanin kirkossa ja uskontunnustuksen aikaan kieriskelin vaivaantuneena ja mietin, että vaikka kuinka haluan kuulua joukkoon ja teen kaikkeni, jotta en erottuisi (vitun levikset ja muut, mitä yläasteikäisenä piti olla tietty kaikilla, ettei vaan vahingossakaan erottunut, kun olin mikä olin, norminuori), niin onhan tämä ihan perseestä! Hitch saa lisäksi nauramaan kaikelle järjettömälle, mitä uskonnon nimissä tehdään ja kirja on ehdottomasti paras lukemistani uus-ateistisen aallon opuksista. Hitch lainasi loppupuheessaan sanontaa "Järjen ääni on heikko" (eng. "Voice of Reason is soft") ja jatkoi omin sanoin: "Mutta se on todella sitkeä" (tai sinnikäs tai kestävä, eng. "But it is really persistent"). Niinhän se on ja niillä opeilla mennään kaikkia maailman mustia kirjoja vastaan, oli ne sitten raamattuja, koraaneja tai mitä tahansa, vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa musta kirja olikin muistikirja, josta selvisi, kuka onkaan susi lampaiden vaatteissa...
Suuren luokan Hollywood-ohjaajasta siis puhutaan, mutta nyt oli vuorossa Verhoevenin paluu Hollantiin eli vuodelta 2006 oleva "jännäri" (tai miksi hitoksi tuota elokuvaa nyt haluaakaan nimittää, "epookiksi", historialliseksi draamajännäriksi, sotaelokuvaksi tai vaikka sitten trilleriaineksia sisältäväksi seikkailuksi) nimeltään Zwartboek (alkuperäinen hollantilainen nimi), Musta kirja, joka oli mielestäni miehen elokuvista iskevin. Eihän se mitään realismia tavoitellut, mutta eihän helvetti nyt tuommoisessa sopassa mitään yltiörealistista pidä ollakaan! Elokuvasta tuli mieleen tusina näkemääni elokuvaa, joissa joko a) seikkaillaan, b) soditaan, c) juonitaan tai d) ollaan karkuteillä. Elokuvassa on myös Verhoevenin "tavaramerkin" mukaan riittämiin alastonta naiskauneutta, seksiä, väkivaltaa, yllättäviä käänteitä ja mahdottomia tilanteita. Ja silti elokuva alkaa väittämällä perustuvansa tositapahtumiin. No sitäkään en epäile - totuushan on, kuten tiedämme, tarua ihmeellisempää.
Miksi sitten tuommoisen elokuvan ylipäätään eksyin katsomaan? No, kesähän on pokkarien aikaa, joten pokkareita on aikaa yksinäisinä iltoina plärätä. Mutta entäs jos ei jaksakaan lukea? No, ei hätää, nykyään saa kaupoista - jopa kaikkien lähikauppojen äidistä Siwasta - elokuvapokkareita. Ne ovat pahvikansiin pakattuja muutaman euron elokuva-DVD:eitä. Olen ostanut niitä muutamia aina silloin tällöin ja tällä kertaa mukaan tarttui tämä Black Book, jonka ansioksi on laskettava jännittävä sisältö, hienot tuotantoarvot, hollantilaisuus puhetta myöten ja upea pääosanesittäjä Carice van Houten, uu-la-laa :) Ilman tuota tuikkivaa tähteä elokuva olisikin voinut olla aika ankea, mutta ainakaan minä en pitkästynyt ja sehän oli pokkarin tarkoituskin :D
Mietin kyllä yhdellä pitämälläni sikaritauolla, että helvetti sentään, olenko ikinä ennen nähnyt yhtään hollantilaista elokuvaa? No, nyt olen. Hollantihan on tunnettu ennemminkin Amsterdamista, Ajaxista, Heinekenista ja alankomaistaan, jotka on kynnetty merelle, ja joista maa on saanut myös toisen nimensä. Tietty listaa vois jatkaa vaikka Etelä-Afrikan aikoinaan asuttaneilla buuri-siirtolaisilla, mutta ennemmin ajattelen hollantilaisia hyvinä futaajina ja hienoina merimiehinä. Mutta nyt sit kai tuli nähtyä se eka hollantilainen elokuvakin - koska olihan se siellä tehty, sikäläisellä näyttelijäkalustolla pääosan esittäjää myöten. Ja Paul Verhoevenhan on vähän niinkuin meidän Renny Harlin - paitsi miljoona kertaa menestyneempi :)
Elokuvan loppu jäi vaivaamaan minua. Oliko mukana viittaus siihen, että juutalaisten kamppailu jatkuu yhä ja nimenomaan siten, että heitä yhä sorretaan? Elokuvahan tapahtui pääasiassa toisen maailmansodan loppuhetkillä, mutta leffan alussa ja lopussa pääosanesittäjä nähtiin Israelissa, kibbutsilla, vuonna 1956. Lopussa kibbutsilla alkaa rytistä ja kuva häipyy, kun mitä ilmeisimmin Suezin kriisi eli Suezin sota (tai Suez-Siinai sota) on alkanut. Mietin sitten elokuvan jälkeen sitä, mitä tuosta pitäisi ajatella. Oliko se vain viittaus siihen, että päähenkilön elämä on ollut ja tulee olemaan yhtä sodan melskeissä selviämistä? Vai oliko siinä viittaus juutalaisten kärsimyksiin toisessa maailmansodassa (pääosanesittäjä on juutalainen ja hän mm. joutuu kokemaan koko perheensä lahtaamisen) ja siihen, että heidän taistelunsa jatkui ja jatkuu yhä? Ja oliko sillä mitään asenteellista merkitystä suuntaan tai toiseen, koska tilannetta ei esitelty sen pidemmälle? Elokuvassa juutalaisia ei ainakaan mitenkään erityisasemaan nosteta, vaikka pääosanesittäjä sitkeänä sissinä (ja suurin piirtein kaikesta selviävänä, usein viehätysvoimansa ansiosta) kuvataankin. Sen sijaan elokuvassa viimeiset natsivainoilta säästyneet juutalaiset, jotka ovat vaurautensa vuoksi säästyneet, saavat lynkkyä, mutta ilman mitään kummempaa glooriaa - he luulevat pääsevänsä pakoon vain siksi, että heillä on varaa maksaa ihmissalakuljettajille. En siis tulkitse loppukohtausta mitenkään, koska en muutenkaan ole missään asemassa ottamaan kantaa siihen, onko juutalaisen valtion perustamisessa Palestiinaan ollut mitään tolkkua ja onko siionistien laajennushalukkuus perusteltua vai ei. Konfliktia ei alueelta tule puuttumaan koskaan, mutta mikäpä esimerkiksi minä olen sanomaan mitään kenenkään "valtioista" tai "kodista", enhän minä ole muuta kuin syntynyt tähän "omaan" maahanikaan. Ihmisrotu tulee aina taistelemaan tilasta ja väistämättä aina välillä jonkun on mentävä jonkun toisen tonteille, koska eihän kenelläkään loppupeleissä ole oikeutta mihinkään - vain sillä on merkitystä, että joku yhteisö on aikanaan muodostunut tarpeeksi voimakkaaksi voidakseen päättää ottaa haltuun tai "itsenäistyä" asuttamalleen maalle ja pystyy sen myös itsellään pitämään.
Päätän kuitenkin tämänkin jorinan kertaamalla ihan eri väristä kirjaa, nimittäin Christopher Hitchensin "mustaa raamattua", hehheh, eli oikeasti keltaisella päällystettyä "god is not Great" -opusta, jonka vihdoin tänään kahlasin loppuun kaivettuani sen kirjakasan pohjalta. Upeaa kirjaa tuli fiilisteltyä kyllä ajan kanssa ja tänään oli enää loppusuoran aika. Kiitossanoissaan Hitch toivoi kirjan päätyvän sellaisten ihmisten käsiin, joille "taikausko ja barbarismi" (eli siis totalitaarinen uskonnollinen yhteisö tai kulttuuri tai valtio jne) on yhä arkipäivää. Itselleni kun ateismi on elämäntapa ja täysin vapaa valinta, niin kirjaakin ehkä eri tavalla luin, mutta olihan se hienoa todeta sitä lukiessaan, että minulla on ollut täsmälleen samanlaisia fiiliksiä kuin Hitchillä aikanaan koulupoikana, kun itse istuin Kajaanin kirkossa ja uskontunnustuksen aikaan kieriskelin vaivaantuneena ja mietin, että vaikka kuinka haluan kuulua joukkoon ja teen kaikkeni, jotta en erottuisi (vitun levikset ja muut, mitä yläasteikäisenä piti olla tietty kaikilla, ettei vaan vahingossakaan erottunut, kun olin mikä olin, norminuori), niin onhan tämä ihan perseestä! Hitch saa lisäksi nauramaan kaikelle järjettömälle, mitä uskonnon nimissä tehdään ja kirja on ehdottomasti paras lukemistani uus-ateistisen aallon opuksista. Hitch lainasi loppupuheessaan sanontaa "Järjen ääni on heikko" (eng. "Voice of Reason is soft") ja jatkoi omin sanoin: "Mutta se on todella sitkeä" (tai sinnikäs tai kestävä, eng. "But it is really persistent"). Niinhän se on ja niillä opeilla mennään kaikkia maailman mustia kirjoja vastaan, oli ne sitten raamattuja, koraaneja tai mitä tahansa, vaikka Paul Verhoevenin elokuvassa musta kirja olikin muistikirja, josta selvisi, kuka onkaan susi lampaiden vaatteissa...
16.7.11
eka koe
Luin tänään loppuun Jukka Pojasta kertovan haastattelukirjan. Ja kertoihan se Suomi-reggaestakin sekä sen ympärillä kukoistavasta musiikin alakulttuurista. Pääosassa oli kuitenkin tuo mielihyvän messias, joka pohti toki myös elämän varjopuolia, vaikka musiikki ja sen ilot olivatkin pääosassa. Yksi Jukan sanoma haastattelunpätkä jäi mielen päälle, kun pohdin omaa päänsisäistä liikehdintääni kuluvan viikon aikana: "Tunteetkin ovat monille viihdettä. Kiukku tuntuu viihdyttävältä, samoin itsesääli. Jotain millä täyttää kuppiansa. Sitten kun kuppi on tyhjä, sinne mahtuu todellisuutta." Mietin itsekriittisesti mm. tätä blogia, kuinka "viihteellistän" suruni ja iloni ja tunteeni ja ajatukseni, vaikka en myönnäkään kirjoittavani tätä "viihdyttääkseni". En ole viihdyttäjä, en taiteilija, en runoilija, en kirjailija, en kolumnisti, en toimittaja. Jos jotain, olen kirjoittaja ja kirjoitan omaksi "ilokseni", purkaakseni tunteita ja ajatuksia sanoiksi, jotta voisin käsitellä ne ehkä parhaalla tavalla, jonka osaan. Luen itse blogiani aika ajoin, vanhoja kirjoituksia joskus ja uusia useastikin. Se on itseterapiaa, ei viihdettä - ainakaan tarkoituksenmukaisesti. Mutta Jukan sanomasta tuli kyllä mieleen, että totta tuokin, osuvasti sanottu, hieno mies, varmasti.
Oma viikkoni on siis ollut vuoristorataa - helvettiin. Kouluarvosanaksi 4-10 asteikolla vois lätkäistä juuri ja juuri hyväksytyn 5-, hyvästä yrityksestä, monista hyvin alkaneista jutuista ja harvoista onnistuneista. Luulin vielä lukioon mennessäni matematiikkaa eksaktiksi tieteenlajiksi, jossa vain lopputuloksella on merkitystä, eikä itse laskusuorituksella kohti vastausta. Sen sijaan lukion laajan matematiikan opettajani antoi minulle yhdestä kokeesta 5-, vaikka koepaperissa ei ollut yhtään laskua oikein. Oikein alkaneita suorituksia oli sen verran monta, että läpi meni, että heilahti. Ehkä elämässäkään, arjessa - tai tässä tapauksessa loma-arjessa - ei tartte pyrkiä mihinkään, kunhan suorittaa, ainakin pyrkii tekemään oikein, yrittää, aloittaa hyvin ja vaikka hyytyisi loppusuoralla - kun ei tämä isi näköjään jaksa, ei - niin eipä sillä näytä olevan loppupeleissä merkitystäkään, kun lapset nukkumaan mennessään lähettävät lentosuukkoja ja jäävät näennäisen tyyninä nukkumaan; Olen tehnyt ilmeisesti edes jotain oikein :)
Tänään parasta kai oli pienimmän poijan pyöräilyinnostus. Se nyt muutenkin keksii koko ajan itse, mitä tehdä haluaa, kun iskä ei jaksa tuputtaa sille mitään muuta kuin pottaa alle. Onneksi isi on myös vastuuntuntoinen isi ja pani potan päähänkin, kun jätkä veti sitten kaarella pyörän päältä asfalttiin. Ois ollut taas lisää otsankolinaa luvassa aiemman, sairaalareissunkin vaatineen otsalleentulon jälkeen. Haettiin sit vahingosta viisastuneena pienempi pyörä isovanhemmilta ja vedettiin pienet rundit kahden pienimmän poikasen voimin. Pidempää rundia ei ois jaksanutkaan; Hermothan siinä ois riekaleina, kun yks vetää jossain omia polkujaan, ja toinen ei pysy tien reunassa, vaikka kuinka vääntäisi. Saunakin piti pitkästä aikaa pistää sit tulille, jos se vaikka rentouttaisi? Itse saunominenhan ei rentouttanut, kuten yleensäkään, se muistiin pantakoon. Kolme läträävää, kinastelevaa, kuseksivaa, ovissa ramppaavaa apinaa ei takaa saunarauhaa. Mutta olihan se saunanjälkeinen poltetun ihon euforia ihan mukava ja jatkuu vielä näköjään loppuiltaan. Tää oli sit tässä, ehkä ensi viikolla ollaan opittu ensimmäisen lomaviikon sudenkuopista ja päästään jonnekin seiskan tienoille. Sen parempia viikkoja täällä harvoin vietetään muutenkaan. Tai eihän viikko ole edes vielä ohi, mutta huomenna onkin sunnuntai, päivistä pahin. Ja koska en odota siltä mitään, se tulee olemaan varmasti jälleen yksi aivan siedettävä päivä :)
Oma viikkoni on siis ollut vuoristorataa - helvettiin. Kouluarvosanaksi 4-10 asteikolla vois lätkäistä juuri ja juuri hyväksytyn 5-, hyvästä yrityksestä, monista hyvin alkaneista jutuista ja harvoista onnistuneista. Luulin vielä lukioon mennessäni matematiikkaa eksaktiksi tieteenlajiksi, jossa vain lopputuloksella on merkitystä, eikä itse laskusuorituksella kohti vastausta. Sen sijaan lukion laajan matematiikan opettajani antoi minulle yhdestä kokeesta 5-, vaikka koepaperissa ei ollut yhtään laskua oikein. Oikein alkaneita suorituksia oli sen verran monta, että läpi meni, että heilahti. Ehkä elämässäkään, arjessa - tai tässä tapauksessa loma-arjessa - ei tartte pyrkiä mihinkään, kunhan suorittaa, ainakin pyrkii tekemään oikein, yrittää, aloittaa hyvin ja vaikka hyytyisi loppusuoralla - kun ei tämä isi näköjään jaksa, ei - niin eipä sillä näytä olevan loppupeleissä merkitystäkään, kun lapset nukkumaan mennessään lähettävät lentosuukkoja ja jäävät näennäisen tyyninä nukkumaan; Olen tehnyt ilmeisesti edes jotain oikein :)
Tänään parasta kai oli pienimmän poijan pyöräilyinnostus. Se nyt muutenkin keksii koko ajan itse, mitä tehdä haluaa, kun iskä ei jaksa tuputtaa sille mitään muuta kuin pottaa alle. Onneksi isi on myös vastuuntuntoinen isi ja pani potan päähänkin, kun jätkä veti sitten kaarella pyörän päältä asfalttiin. Ois ollut taas lisää otsankolinaa luvassa aiemman, sairaalareissunkin vaatineen otsalleentulon jälkeen. Haettiin sit vahingosta viisastuneena pienempi pyörä isovanhemmilta ja vedettiin pienet rundit kahden pienimmän poikasen voimin. Pidempää rundia ei ois jaksanutkaan; Hermothan siinä ois riekaleina, kun yks vetää jossain omia polkujaan, ja toinen ei pysy tien reunassa, vaikka kuinka vääntäisi. Saunakin piti pitkästä aikaa pistää sit tulille, jos se vaikka rentouttaisi? Itse saunominenhan ei rentouttanut, kuten yleensäkään, se muistiin pantakoon. Kolme läträävää, kinastelevaa, kuseksivaa, ovissa ramppaavaa apinaa ei takaa saunarauhaa. Mutta olihan se saunanjälkeinen poltetun ihon euforia ihan mukava ja jatkuu vielä näköjään loppuiltaan. Tää oli sit tässä, ehkä ensi viikolla ollaan opittu ensimmäisen lomaviikon sudenkuopista ja päästään jonnekin seiskan tienoille. Sen parempia viikkoja täällä harvoin vietetään muutenkaan. Tai eihän viikko ole edes vielä ohi, mutta huomenna onkin sunnuntai, päivistä pahin. Ja koska en odota siltä mitään, se tulee olemaan varmasti jälleen yksi aivan siedettävä päivä :)
15.7.11
Huomiseen
Hävettää melkein myöntää:
Jätin ilmoituksen deittipalstalle.
Pikkupäissään kirjoittelin,
asioita, joita en haluaisi itsekään itsestäni lukea.
Ja pistin oikein yrmyn kuvankin,
etteivät naiset vahingossakaan mitään tyhjännaurajaa odottaisi.
Pari päivää kärvistelin ajatuksen kanssa treffeistä,
joille en ehtisi tai pääsisi.
Enkä ehkä edes haluaisi.
Pistin profiilin jäihin ja jäin miettimään...
Mitä elämässäni olisi antaa ja kenelle?
Olen oman elämäni vanki,
kahlittu lapsiini, kotiini,
omasta tahdostani - toki - ja
vastuuntunnosta, pelosta olla toisinkaan.
Ja kun yritän pientäkin irtiottoa,
tulee sanomista,
hoitajilta - tai lapsilta,
jotka muutenkin tuntuu haluavan vaan olla koko ajan muualla,
eikä mun kanssa (mitä en ihmettele).
Ja sekin vielä, että oma "tuulettuminen" on näköjään sitä,
että vetää pään täyteen,
ja pilaa siten seuraavat kolme päivää elämästään.
Tänäänkin olin kuin perseelle ammuttu karhu.
Huusin ja räyhäsin, sinkoilin.
Olin kiukun voimalla aktiivinen,
järjestelin kämppää ja sänkyjä,
siivosin leluja ja lakaisin pölyjä,
tein ruokaa ja hoidin lapsia,
mutta ai jai, että olin myös vittumainen.
Kun mitta täyttyi, kävin riehumassa
oli aihetta tahi ei.
Isoin pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei muut vielä mitään tajuakaan.
Keskimmäinen pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei yritäkään tajuta.
Pienin pojista sai kuulla kunniansa,
kun minä en vaan jaksa.
Pieniä onnenhetkiäkin päivään mahdutin;
Helvetin hyviä biisejä kuuntelin,
samalla, kun istuin pihalla kokaten vohvelia - tietysti yksin,
ja nautiskelin hetkestä...
...jota häiritsivät alituiseen vohvelin vonkujat,
yhteen naapuriin kylään singahtanut känninen äijä,
ylisosiaaliset keskenään pulisevat toiset naapurit,
autot, lokit, tuuli, aurinko, ihan sama, kaikki.
Ja omia vieraitakin odoteltiin.
Kyl se piiloleikki ja muu touhuilu pihalla oli hetken hauskaa,
ja ne mun sisko ja sen mies ja niiden lapsi ovat aivan ihania,
mutta sit, kun ne lähti, en enää taas jaksanut edes yrittää,
vaan vajosin vitutukseen,
räyhähenkeen.
Kun en enää kestänyt itseänikään,
tuijotin tyhjään,
komentelin ja odotin,
iltapalan syöjiä, pesullakävijöitä.
Lopulta vein ne nukkumaan ja luin kärsivällisesti,
sen mitä luin, ja käskin nukkua.
Vein sentään vielä pienelle lohduksi kaivurin,
ja pääsin lopulta omaan rauhaani.
Nyt otan pari bisseä,
ja kirjoitan tyhjänpäiväisiä,
tyhjänpäiväisistä tunteistani,
tyhjänpäiväisiä ajatuksia kelaten,
tyhjänpäiväisesti.
En odota huomiselta mitään.
Silti jaksan uskoa huomiseen.
Jätin ilmoituksen deittipalstalle.
Pikkupäissään kirjoittelin,
asioita, joita en haluaisi itsekään itsestäni lukea.
Ja pistin oikein yrmyn kuvankin,
etteivät naiset vahingossakaan mitään tyhjännaurajaa odottaisi.
Pari päivää kärvistelin ajatuksen kanssa treffeistä,
joille en ehtisi tai pääsisi.
Enkä ehkä edes haluaisi.
Pistin profiilin jäihin ja jäin miettimään...
Mitä elämässäni olisi antaa ja kenelle?
Olen oman elämäni vanki,
kahlittu lapsiini, kotiini,
omasta tahdostani - toki - ja
vastuuntunnosta, pelosta olla toisinkaan.
Ja kun yritän pientäkin irtiottoa,
tulee sanomista,
hoitajilta - tai lapsilta,
jotka muutenkin tuntuu haluavan vaan olla koko ajan muualla,
eikä mun kanssa (mitä en ihmettele).
Ja sekin vielä, että oma "tuulettuminen" on näköjään sitä,
että vetää pään täyteen,
ja pilaa siten seuraavat kolme päivää elämästään.
Tänäänkin olin kuin perseelle ammuttu karhu.
Huusin ja räyhäsin, sinkoilin.
Olin kiukun voimalla aktiivinen,
järjestelin kämppää ja sänkyjä,
siivosin leluja ja lakaisin pölyjä,
tein ruokaa ja hoidin lapsia,
mutta ai jai, että olin myös vittumainen.
Kun mitta täyttyi, kävin riehumassa
oli aihetta tahi ei.
Isoin pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei muut vielä mitään tajuakaan.
Keskimmäinen pojista sai kuulla kunniansa,
kun ei yritäkään tajuta.
Pienin pojista sai kuulla kunniansa,
kun minä en vaan jaksa.
Pieniä onnenhetkiäkin päivään mahdutin;
Helvetin hyviä biisejä kuuntelin,
samalla, kun istuin pihalla kokaten vohvelia - tietysti yksin,
ja nautiskelin hetkestä...
...jota häiritsivät alituiseen vohvelin vonkujat,
yhteen naapuriin kylään singahtanut känninen äijä,
ylisosiaaliset keskenään pulisevat toiset naapurit,
autot, lokit, tuuli, aurinko, ihan sama, kaikki.
Ja omia vieraitakin odoteltiin.
Kyl se piiloleikki ja muu touhuilu pihalla oli hetken hauskaa,
ja ne mun sisko ja sen mies ja niiden lapsi ovat aivan ihania,
mutta sit, kun ne lähti, en enää taas jaksanut edes yrittää,
vaan vajosin vitutukseen,
räyhähenkeen.
Kun en enää kestänyt itseänikään,
tuijotin tyhjään,
komentelin ja odotin,
iltapalan syöjiä, pesullakävijöitä.
Lopulta vein ne nukkumaan ja luin kärsivällisesti,
sen mitä luin, ja käskin nukkua.
Vein sentään vielä pienelle lohduksi kaivurin,
ja pääsin lopulta omaan rauhaani.
Nyt otan pari bisseä,
ja kirjoitan tyhjänpäiväisiä,
tyhjänpäiväisistä tunteistani,
tyhjänpäiväisiä ajatuksia kelaten,
tyhjänpäiväisesti.
En odota huomiselta mitään.
Silti jaksan uskoa huomiseen.
10.7.11
Työminä
Kesäloman kunniaksi ajattelin julkaista vaihteeksi valokuvia. Tällä kertaa tämä voi vaikuttaa hieman omahyväiseltä, koska kuvat ovat itsestäni, mutta menköön :D Kuvat on ottanut kollegani Aldin Tokalic, ystäväni. Se(kin) toivottavasti näkyy kuvissa, olenhan ilomielin suostunut kuvattavaksi, jopa työmaalla.
Tämä Bloggerin kuvatyökalu on sen verran idiotic-mallia oleva, etten nyt saa tämän järkevämpää kuvakollaasia aikaiseksi, mutta kuvissa seikkaillaan mm. uudessa koulutusluokassa, jota kesäkuussa 2011 Altsun kanssa pystytimme, sit istun kirkasvalolampun loisteessa omalla työpisteelläni helpparivuorossa kevättalvella (meillä on aika hyvä ilmastointi ja tulee kylmä ilman hanskoja, joskus on ollut pipokin päässä :D), sekä varastohuoneessamme, jossa on "hieno" palvelintyöasema erittäin upeilla työergonomiaominaisuuksilla (näyttö jonkun lootan päällä pöydän vieressä). Sit yks foto on asennuskeikalta ja tappomeiningillä ollaan liikenteessä, kun on meisseli kourassa. Semmottiis! Mut nyt on loma, joten ei ihanasta työpaikastani sen enempiä :)
30 päivän viikonloppu
Herätään
Pottaillaan
Pestään hampaat
Syödään aamupalaa
Katsotaan ohjelmia
Pottaillaan
Ammuskellaan vesitykeillä
Juostaan hippaa
Syödään lounas
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Pelataan
Pottaillaan
Pelataan
Taaperon päiväunet
Rakennellaan legoilla
Syödään välipalaa
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Hillutaan pihalla
Syödään päivällinen
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Mennään leikkipuistoon
Pottaillaan
Mennään suihkuun
Katsotaan ohjelmia
Syödään iltapalaa
Pottaillaan
Pestään hampaat
Luetaan kirjoja&lehtiä
Nukutaan
Ja iltaisin iskä jaksaessaan valvoo, dokaa, tupakoi, mietiskelee, kirjoittaa, katsoo elokuvia
Toisinaan päivät menevät hieman eri tahtiin, peruskuvioiden pysyessä samana
Tää on tätä, mutta toisaalta...
Tehdään yhdessä
Syödään yhdessä
Riidellään yhdessä
Viihdytään yhdessä
Ollaan yhdessä
Loma on alkanut
Pottaillaan
Pestään hampaat
Syödään aamupalaa
Katsotaan ohjelmia
Pottaillaan
Ammuskellaan vesitykeillä
Juostaan hippaa
Syödään lounas
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Pelataan
Pottaillaan
Pelataan
Taaperon päiväunet
Rakennellaan legoilla
Syödään välipalaa
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Hillutaan pihalla
Syödään päivällinen
Pottaillaan
Rakennellaan legoilla
Mennään leikkipuistoon
Pottaillaan
Mennään suihkuun
Katsotaan ohjelmia
Syödään iltapalaa
Pottaillaan
Pestään hampaat
Luetaan kirjoja&lehtiä
Nukutaan
Ja iltaisin iskä jaksaessaan valvoo, dokaa, tupakoi, mietiskelee, kirjoittaa, katsoo elokuvia
Toisinaan päivät menevät hieman eri tahtiin, peruskuvioiden pysyessä samana
Tää on tätä, mutta toisaalta...
Tehdään yhdessä
Syödään yhdessä
Riidellään yhdessä
Viihdytään yhdessä
Ollaan yhdessä
Loma on alkanut
Levotonta
Yöllä (harhailemassa):
Illan hämy, aamun kämy.
Yksin kaupungilla, yksin muiden keskellä.
Humaltumista ilman päämäärää.
Nuoret naiset tulee juttusille,
mutta mitä vittua ne wanhalle ukolle.
Iän arvuutteluun pakottavat – voisin olla faijanne.
Höh, liukenen paikalta, omaan rauhaan,
sinne ihmisten keskelle, missä en tunne ketään.
Illalla (humalassa):
Ihan ESBiä,
kun noi porukat valtaa terassit
ja mä yksinäinen
en kehtaa tunkea mihkään,
joten istun tyhjissä sisätiloissa
ja nautin ESBiä.
Aamulla (krapulassa):
Elämä ei armahda yksinäistä
vaan nakkaa sen
suden suuhun
naisen syliin
viinamäelle
alas
ja taas ylös.
Päivällä (töissä):
Valo antaa voimaa
Kuumuus vie voimaa
Tuskaa tuottaa tupakka
Tuskaa lieventää tupakka
Odottavan aika on pitkä
Pinna on liian lyhyt
Hyvännäköinen nainen värähdyttää
Hiljaa istuminen kypsyttää
Munat ovat hiessä
Suihku ja alaston nainen olisivat poikaa
Illan hämy, aamun kämy.
Yksin kaupungilla, yksin muiden keskellä.
Humaltumista ilman päämäärää.
Nuoret naiset tulee juttusille,
mutta mitä vittua ne wanhalle ukolle.
Iän arvuutteluun pakottavat – voisin olla faijanne.
Höh, liukenen paikalta, omaan rauhaan,
sinne ihmisten keskelle, missä en tunne ketään.
Illalla (humalassa):
Ihan ESBiä,
kun noi porukat valtaa terassit
ja mä yksinäinen
en kehtaa tunkea mihkään,
joten istun tyhjissä sisätiloissa
ja nautin ESBiä.
Aamulla (krapulassa):
Elämä ei armahda yksinäistä
vaan nakkaa sen
suden suuhun
naisen syliin
viinamäelle
alas
ja taas ylös.
Päivällä (töissä):
Valo antaa voimaa
Kuumuus vie voimaa
Tuskaa tuottaa tupakka
Tuskaa lieventää tupakka
Odottavan aika on pitkä
Pinna on liian lyhyt
Hyvännäköinen nainen värähdyttää
Hiljaa istuminen kypsyttää
Munat ovat hiessä
Suihku ja alaston nainen olisivat poikaa
8.7.11
Tunteiden muisti
Aika parantaa haavat, sanotaan.
Mut rakkauden rupi
voi olla vaikea tapaus.
Mietin myös,
haluanko sen parantuvankaan
raavittuani sitä taas auki.
Saavutetuista eduista
on vaikea luopua
- ja sama pätee onneen,
jonka saa ja joka mullistaa;
Irtipäästäminen ei ole helppoa.
Vaalin muistoja,
ne ovat minulle rakkaita.
Ehkä vielä tulee aika,
jolloin tämäkin rakkaus haalenee,
roihu hellittää,
muistot patinoituvat.
Olet tallessa rintalastassa,
kuten ensirakkauteni,
jonka kanssa samaa sydämeni taloa
sinäkin, viimeisin rakkauteni, asutat.
Mut rakkauden rupi
voi olla vaikea tapaus.
Mietin myös,
haluanko sen parantuvankaan
raavittuani sitä taas auki.
Saavutetuista eduista
on vaikea luopua
- ja sama pätee onneen,
jonka saa ja joka mullistaa;
Irtipäästäminen ei ole helppoa.
Vaalin muistoja,
ne ovat minulle rakkaita.
Ehkä vielä tulee aika,
jolloin tämäkin rakkaus haalenee,
roihu hellittää,
muistot patinoituvat.
Olet tallessa rintalastassa,
kuten ensirakkauteni,
jonka kanssa samaa sydämeni taloa
sinäkin, viimeisin rakkauteni, asutat.