All you need is love?

Aikuisten välinen rakkaus, universaali rakkaus, jumalan rakkaus, rakkaus lapsiin, rakkaus elämään. Rakkautta ei ole koskaan liikaa. Siitä puhe mistä puute? Ehkä niinkin.

Jumalan rakkaudesta en yleensä jaksa paljon jaaritella, varsinkin kun se on minulle aina ollut ”ulkoistettua” rakkautta, vaikka eipä se minulta ole pois, jos joku sen voimalla elää. Viime aikoina on kuitenkin paljon puhuttu siitä, mitä se Jumalan rakkaus on, kun ainakaan se ei vaikuta olevan suvaitsevaista tai ymmärtävää. Tällä viittaan muutamien valtakunnan eturivin poliitikoiden intoon vedota uskoon ja ”Jumalan sanaan” perinteiden säilyttämiseksi koskien erityisesti avioliittoa ja perhe-elämää. En sano, etteikö perinteinen malli olisi hyvä ja toimiva, mutta maailma ja ajat muuttuvat koko ajan, eikä enää voi määritellä sitä, millainen on esimerkiksi hyvä perhe, ainakaan minkään mallin mukaisesti. Tärkeintä lienee, että perheessä riittää rakkautta, olipa perheessä isä ja äiti, tai isä ja isä, tai äiti ja äiti, tai vaan äiti tai isä tai ihan mitä tahansa muuta.

Rakkaus on toisista huolehtimista epäitsekkäästi, välittämistä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Toivon, että omat lapseni ainakin tulisivat muistamaan aina sen, että me vanhemmat rakastimme ja rakastamme heitä, eikä sitä, että vanhemmat ovat eronneet ja asuvat erillään. En usko, että lapsemme jäävät kotonaan rakkautta vaille, eivät poikaseni eikä tyttärenikään, koska tulen varsinkin poikasten äidin kanssa olemaan aina läheinen, ystävä, ja se tuntuu paljon tärkeämmältä kuin mikään perinteinen malli, jossa pysyttäisiin yhdessä hautaan saakka, vaikka yhteiselämä ois kuinka helvettiä. Olen varma, että lapset myös aistivat sen, millaiset meidän vanhempien välit ovat ja eiköhän siitä ole ainakin viime aikoina välittynyt pelkästään se hyvä, toista kunnioittava, lämmin ja läheinen suhtautuminen.

Aikuisten välinen rakkaus on mietityttänyt tietysti itseänikin tässä viime vuodet ja monenlaista suhdeviritystä on tässä nyt tullut nähtyä ja koettua. Rakkauttakin. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ei elämäntilanteen eikä kaiken koetun jälkeen. Ehkä tämä Juliet Jonesin Sydämen klassikko vuodelta 1985 kiteyttää aika hyvin sen, mitä minulle on jäänyt käteen: ”Rakkaus meidät repii, repii riekaleiksi.” En sulje sydäntäni rakkaudelta, jos sellainen aikuisten välisen suhteen kauttakin minut kohtaa, mutta en sitä etsimällä jaksa enää etsiäkään.

Jumalan rakkaudesta tuli lähinnä mieleen viihdyttävä, koskettava ja vähän tietysti asiaankuuluen myös ahistava The Walking Dead, apokalyptinen zombie-sarja, jossa ihmisten välistäkin rakkautta on tietysti dramaattisten tapahtumien ohella käsitelty, mutta mieleen jäi tämä lausahdus uskovaisen vanhan papan suusta, kun hänen ajatuksensa ihmiselämän merkityksestä alkoi realisoitua: ”God promised resurrection. I just thought he had something different in mind.”

Onko kuitenkaan mitään rakkautta olemassakaan, jos ei rakasta elämää – ja itseään? Ehkä rakastaminen on vaan asenne, tai asennevamma, miten sen nyt ottaa :) Minä yritän pärjätä sen asenteen tai vamman kanssa, vaikka viime vuosina olenkin kyynistynyt. Luovuttanut en kuitenkaan ole.

Silta romahtaa, krokotiili on pöntössä

Katsoin pitkästä aikaa elokuvan, jossa oli käsitelty ihmisyyttä monelta kantilta ja rehellisesti. Siihen tarvittiin dokumentti, jonka päähenkilöt eivät osaa esittää esittävänsä. "Kovasikajuttu" oli sikakova juttu.

Leffa seuraa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändiä, jonka jäsenet sattuvat olevaan kehitysvammaisia. Sitä kautta saamme rehellistä kuvaa ihmisyydestä, peloista, ihmissuhteista ja erilaisuudesta. Todella hieno elokuva, jonka ei tarvitse kikkailla, seurata vaan tuota porukkaa, joka lavalla on kuin mikä tahansa punk-bändi, mutta jonka jäsenillä jokaisella on kehitysvammastaan johtuen tai siitä huolimatta asioita elämässään, jotka eivät ihan kohdillaan ole. Mutta kelläpä meistä olisi, taviksillakaan. En nimittäin pidä bändin jäseniä taviksina, koska vammoistaan huolimatta he esiintyvät eläville yleisöille ja hoitavat homman kotiin. Lavalla he ovat tähtiä.

He ovat myös "normaaleja" ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Toki aina välillä hassuja ja outoja, ei-kehitysvammaisiin verrattuna, mutta myös pirun sympaattisia taiteilijoita ja persoonia. Erityisesti laulaja Kari saa leffan perusteella täydet propsit punk-asenteensa, mutta myös rakkaus-asenteensa vuoksi :) Mä fanitan Karia täysillä, hieno mies! Elokuvan extroissa Saksan kiertueella paljastui Karin pelot matkustamisvälineisiin ja ne toivat vaan uuden näkökulman miehen elämään. Pelot ovat osa elämää ja iso osa, jos ne sitä hallitsevat. Onhan näitä kuultu ennenkin, "normaalienkin" parista, kuinka vaikka joku futisjoukkueen tähti ei osallistu tiettyihin europeleihin, koska ei uskalla lentää, eli pelko hallitsee. Karin pelot ovat toki sitten vielä normi-ihmisestä äärimmilleen vietyjä, kuten että silta romahtaa. Tosin bändin sävelkynä, toinen mahtipersoona ja ”johtaja” Pertti on ykkönen peloissakin: Hän pelkää, että Saksassa putkistoissa elää krokotiileja tai alligaattoreita ja kyselee sitä matkalla meren yli laivan kapteenilta :)

Helevetin sympaattinen porukka, kaiken kaikkiaan, vaikka kuten Perttikin toteaa: Vihaan Sami Hellettä. Mutta Samillakin on demoninsa. Kilpailuvietti on kova, tappion hetkellä vituttaa ja muutenkin on tarve hallita elämäänsä ja siihen liittyviä asioita kuten bänditoimintaa oman mallin mukaan, joka aiheuttaa kahnauksia muiden bändiläisten kanssa. Silti yhdessä tehdään ja onnistumisista iloitaan. Tyyppien ikä tai osaaminen ei määritä heidän asemaansa yhteiskunnassa, vaan heitä kohdellaan tietyn muotin, kehitysvammaisuuden, kautta, vaikka he jokainen ovat erilaisia. Yksi suunnittelee naimisiinmenoa, toinen ei haluaisi muuttaa ikääntyvien vanhempiensa luota pois.

Mahtavinta on, että bändi tekee rehellisiä biisejä siitä, mikä vituttaa tai vaikka sitten siitä, että kahvi on hyvää. Punk rules ok! Tosin Pertti yhdessä välissä ilmoittaa Samiin hermostuttuaan, että punk on roskaa, hän alkaa kuunnella tästä lähtien vaan iskelmää ja klassista, ja aikoo mennä kotiin heittämään punk-levynsä roskiin :)

Upea dokumentti hienoista ihmisistä, jotka ovat elokuvan arvoisia ja antavat komeat kasvot kehitysvammaisuudelle, jota yhteiskunta siivoa ”normaalien” silmistä aika tehokkaasti.