74. päivä

Karu totuus on, että en ole sen onnellisempi nyt, kun olen ollut juomatta 74 päivää. Hienointa kuitenkin on, että ei sillä ole mitään väliä, koska olen silti onnellinen – komparatiivi vain puuttuu. Myönnän kuitenkin, että olo on hieno, fiilis on kohdillaan ja olen tyytyväinen, jos vertaa vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin tein kaikkea, mitä nytkin, mutta olut-hifistely oli muuttunut pakkomielteiseksi nousuhumalan etsimiseksi. Sillä sitähän se on, tapatissuttelukin. Ja kun se on jokapäiväistä tai ainakin lähes-sellaista, menee siitä maku. Silloin alkaa maistua myös rapakalja. En ole kääntynyt, hurahtanut, viisastunut enkä edes rakastunut (vaikka rakastankin, erityisesti pian-taas-virallisestikin-avovaimoa ja lapsiani – unohtamatta itseäni), mutta tiedostan myös tilanteen ja olenkin pakottanut itseni löytämään onnenhetkiä muualtakin kuin pullosta. Eipä se sinänsä vaikeata ole ollutkaan, kun on ollut rakas lähellä. Lisäksi olen tiedostanut vajaan vuoden kestävän itsetutkiskelun aikana, että tärkeämpää kuin olutharrastus (tai siihen yhtenä osana liittynyt humaltuminen, koska olut nyt vaan sattuu olemaan alkoholijuoma – alkoholittomat oluet ovat huono vitsi) sinänsä, on ollut joku ikioma juttu, jota ei kenenkään muun tarvitse ymmärtää, paitsi tietysti olutharrastaja-lajitoverien :) Nyt kun olen ollut juomatta tippaakaan, olen silti voinut hyvillä mielin seurata olut-skenen edesottamuksia, koska tunnen päivä päivältä paremmin voivani hallita omia mielihalujani alkoholin suhteen ja samaan aikaan tiedostan oman rajallisuuteni sen sietokykyä ajatellen. 

Olen onnekas, että minulla on läheisiä, jotka pitävät mielen virkeänä ja olon tarpeellisena. Työtäni olen kehunut aiemminkin, eikä sitä sovi unohtaa nytkään – vaikka pikkusen on alkanut stressitaso viime aikoina kasvaa, kun työmäärä tuntuu syystä tai toisesta vain kasvavan, mutta aika ei kerta kaikkiaan riitä sillä normi-työläisen tahdilla. Ymmärrän itsellisiä ja haluamattaan tai halusta yksineläviä sekä perheettömiä, mikäli he löytävät työstä elämänsisältöä, uran, ja haluavat toteuttaa itseään töitä tekemällä. Itselleni se on kuitenkin vain yksi osa elämää, joten kellokortti on ystäväni ja lapsiperheen arki herätyskelloni, jos työnteko alkaa liikaa maistua. Avoimille työmarkkinoille potkaistuna olisin varmastikin hankala rekryttävä – sikäli mikäli edes kenessäkään kiinnostusta herättäisin – koska ”kehittyminen”, ”kasvaminen” tai ylipäätään ”ura” eivät merkitse minulle työssä mitään. Opin mitä opin, mutta vakituiset työajat, kivat työkaverit ja säännöllinen palkkapäivä riittävät. Toki iloitsen työstäni – sitä ei pidä unohtaa! Urakehitys kuulostaa itselleni silti vähän samalta kuin globaalin markkinatalouden ”jatkuvan kasvun” tavoite. Joku voisi sanoa, että minulla ei täten ole kunnianhimoa – ja on varmaan aivan oikeassa. Jotenkin tuntuu, että koko käsite on kärsinyt inflaation. Kovaa työtä, halu ja päättäväisyys menestyä, mutta millä hinnalla? Eikö riitä, että meihin on iskostettu auktoriteettien, poliisin, jumalan ja kuoleman pelko – pitääkö protestanttisen työmoraalin säilyttämisen ohella vielä loputtomiin kasvaa, kehittyä ja olla kunnianhimoinenkin? Tietysti käsitteitä voi väännellä loputtomiin ja todeta, että meillä ihmisolennoilla on monenlaisia tapoja tavoitella omaa ”valaistumista”. Sallittakoon joillekin se työn kautta, mutta toivottavasti työ voisi olla myös mielekästä ja auttaa yhteiskuntaa toimimaan entistä paremmin (vrt. poliitikkojen, talousihmisten ja kovien arvojen ”entistä tehokkaammin”), kohti entistä turvallisempaa ja avoimempaa tulevaisuutta. Vaikka tämmöistä lämmintä helmikuuta ihmetellessä sitä välillä miettii, onko ihmislajin kohtalo jo sinetöity…

Juttu lähti hienosti rönsyilemään, kuten minulla on kai tapana. Tai en tiiä, kirjoitan yleensä vain ”onnenhuumassa” eli nousuhumalassa :D No, olen kai mä myös kirjoittanut umpihumalassa, laskuhumalassa ja vähän krapulassakin, mutta kun tänään yksi blogini ahkera lukija kysyi, että onko koko blogi kuopattu, kun mitään ei tapahdu, niin olkoon rehellinen vastaus vaikka sitten, että olen juoppo-kirjoittaja. Onhan kirjailija-ihanteenikin Pentti Saarikoski, jolta olen lukenut hädin tuskin pari romaania ja joitain runoja, mutta jonka viimeisinä elinvuosinaan kirjoittamaa omaelämäkerrallista proosaa fiilistelen aina aika ajoin ja mietin, että ehkäpä minäkin vietän vanhuuttani jossain maaseudulla pyöräillen ostamaan kirjoitusviiniä lähikaupasta. Jos siis sitä viiniä vaikka joskus sais lähikaupoistakin, vaikka näinä uuden kieltolain orastavina aikoina tuntuukin, että mennään vastakkaiseen suuntaan. Tosin enhän mä edes juo viiniä, mutta sanotaan sitten käsityöläisolutta, eikä ainakaan mitään teollisuusjättien bulkkikuraa.

Draaman kaari on ehkä jo läpikäyty, mutta jatkan vielä höpisemistä, kun vauhtiin pääsin. Mitä elämääni on nämä 74 päivää kuulunut? Yhteiseloa ex-vaimon eli tulevan avovaimon kanssa on harjoiteltu ja muuttohommia tehty pikkuhitaasti, lähinnä tietysti tuon muuttajan ahkeroidessa (vaikka meinasi mullakin jo joku jännetuppitulehduksen esiaste syntyä peräkärryä nykiessäni). Lapsiperheen arkeahan tässä on tietty enimmäkseen eletty. Tukeakin siihen – perheemme jaksamiseen – on haettu ja saatu, keskusteluapua ja muutakin lähes koko porukalle. Apua saa, jos uskaltaa/osaa sitä pyytää. Ja en minä sano, etteikö aina välillä olisi sitä apua kaivannutkin, vaikka pääasiassa ajattelenkin, että minulla ja perheelläni on asiat ihan hiton hyvin – kaikista kipuiluista huolimatta. Elämä voi olla kamppailua niin monella hirvittävällä tavalla, että on mahtavaa, jos ainakin lapsiin ja heidän tulevaisuuteensa voidaan panostaa nyt, kun he ovat vielä pieniä taimia. Siitä voi olla kiitollinen, että on olemassa ammattilaisia, kuten perhekeskuksen väki ja varsinkin mahtavan Kaarnapurren päiväkodin ihanat aikuiset, joita ilman poikastemme varhaisvuodet olisivat voineet olla huomattavasti vaikeampia kotona olevien aikuisten ollessa välillä lievästi sanoen vajavaisia antamaan päivittäistä tukea ja turvaa, kun rutiinit ja oma häröily on vienyt huomion kipuiluista. Sinnitelty on ja siinä on auttanut apu ja tuki, isovanhemmista ja kaikista muistakin läheisistä lähtien. Aina uudestaan ja uudestaan yritän muistaa sanoa jokaiselle heistä (tai sanon ainakin nyt): Kiitos!

Olen nauttinut viime aikoina myös itsekkäästi ihan omista, kauniista, mutta myös rumista asioista. On kuitenkin kyse ajatuksista ja/tai viihteestä, joten en pidä niin pahana vaikkapa aika ajoin ultraväkivaltaisen pikkukaupunkitarinan fanittamista á la Banshee – loistava uusi sarja kyseessä. Kyseinen sarja ei sovi herkkähermoisille ts. ihmisille, joiden mielestä väkivalta on kivaa, kunhan se ei näytä pahalta (ja kiimaista seksiäkin siinä on, hui). Kauniista asioista voisin mainita vaikkapa elämänmakuisen ja jatkuvana selviytymistarinana toimivan Soberismia-blogin, joka on loistavaa luettavaa alkoholista eroon riittävän ajoissa päässeeltä mieheltä. Kaunista rumuutta tai rumaa kauneutta edustakoon KuningatarAlkoholi-sarjisblogi, jossa alkoholistivanhemman lapsi purkaa lapsuuden traumojaan upeasti tunnelmat, ajatukset ja tunteet muutamaan ruutuun tiivistäen. Musiikkipuolella (joka on kyllä lähes ehtaa kauneutta – harva musiikki on mielestäni rumaa, lähinnä se on silloin epäonnistunut välittämään muuta kuin jotain laskelmoitua ei-musiikkiin liittyvää) ovat hallinneet viime aikoina rytmit eli biitit, unohtamatta tietenkään rap-metalli-punk-pop-rock-folk –nautintoja – mutta rytmit ne on kaikissa edellä mainituissakin nautinnoissa ja biittejä ei pidä väheksyä, ne ovat tavallaan musiikkia puhtaimmillaan (vaikka olisivatkin pelkästään tietsikalla väsättyjä tai koostuisivat sampleista). Biittipuolelta nostankin nyt virtuaalista hattua bändille Gramatik sekä paremmin rap-puolelta tutulle Huge L:lle. Perinteisemmän musiikin puolelta mainittakoon vastikään löytynyt rock-metal-posse Baroness, jossa on jotain samanlaista tuntua kuin Mastodonissa, mutta pehmeämmin ja lopulta itseäni miellyttävämmin. Silti välillä kunnon HC-punk on parasta.

Ilon ja viihtymisen lisäksi minua tietenkin myös vituttaa – pitäähän nyt vastavoima olla. Vitutusta on monenlaista. On tarpeellista vitutusta, joka antaa perspektiiviä oman perseen kaiveluun ja ”ensimmäisen maailman” ongelmiin. Vituttaa maailman epätasa-arvoisuus, joka pahenee globaalin talouden myötä koko ajan. Ihmisiä huijataan olemaan tyytyväisiä, kunhan saavat kuluttaa ja kunhan tietyt palvelut pelaa, vaikka samaan aikaan maapalloa kynnetään hirmuista tahtia, jotta riittäis elukoille rehua ja biodieseliä koko ajan kasvavalle autoilijajoukolle. Ja se joukko kasvaa eksponentiaalisesti, meitä on jo ihan älyttömän paljon ja kehittyvät maat pistävät päreiksi maita ja mantuja omien maidensa ohella myös kehitysmaissa. Luonnosta revitään kaikki, mikä siitä irtoaa, eläimet ovat tuotantohyödykkeitä ja ihmiset korvattavissa uusilla surkimuksilla, jos ei työ kelpaa. Tämmöisessä Kainuun lintukodossa on kiva löllötellä ja viihtyä, kun on niin pirun kylmä, ettei suuret massat viihdy, mutta missä ne pakkaset oli tänä vuonna (ei sillä, että mä niitä oikeasti kaipaisin). Lintukodossakin saapi rellestää miten haluaa, ainakin Talvivaara, ainakin siihen saakka, kun pörssi tahkoaa joillekin siitä rahaa (ja enää ei tunnu tahkoavan sitäkään). Jäljelle jää joutomaa ja työttömät. Mutta kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan. Ei ihmiskunta enää osaa peruuttaa. Pikku hiljaa robotit varmaan saadaan korvaamaan kaivosmiehetkin ja sitten täytyy vaan häätää ihmiset tarpeeksi kauas kaivos- ja tehdasalueilta, jotta luulevat kaiken olevan hyvin. Ihmiskauppa rehottaa ja sekös kuvottaa, hyväksikäytön laajuuden tiedostaminen syövyttää mieltä. Pienet uutiset sieltä täältä saavat ajattelemaan, että kehitys kehittyy, mutta aina jossain joku saa lynkkyä, olivatpa sitten hengenvaarassa surkeissa oloissa työskentelevät tuhannet ja taas tuhannet etelä-aasialaiset raksamiehet Qatarin MM-futiksen 2022 näyttämöitä Persianlahden pätsissä kootessaan, tai ghanalaiset homoseksuaalit, jotka kenellekään yhtään mitään pahaa tekemättä ovat joutumassa maansa uuden lakien mukaan linnaan elinkautiseksi pelkästään siksi, että ovat, keitä ovat (ja veikkaanpa, ettei heitä vankilassakaan silkkihansikkain tultaisi kohtelemaan), tai vaikkapa prostituutiolla elävät lapset, joita pelkästään Intiassa arvioitiin vuonna 2009 olevan noin 1,2 miljoonaa eli reippaasti Suomen pääkaupunkiseudun verran lapsia, joilla ei ole muita keinoja hankkia elantoaan, kuin myymällä oman terveytensä hinnalla ruumistaan. Vitutus on loputonta ja tieto lisää tuskaa, mutta silti pientä ihmistä keskellä Kainuun korpea voi jonain päivänä vituttaa maailman kauheuksia enemmän vaikkapa se, että muurahaiset ovat vallanneet kellarissa olevan kylpyhuonetilan alustan, rakennelleet sinne ties millaisia tunneleita ja pikku hiljaa murentaneet lattialaattojen alta itselleen kulkureittejä meidän ihmisten iloksi. Murkut on kivoja, paitsi kun ne hajottaa sun lattian ja kävelee joka paikassa, missä et haluaisi niitä nähdä. Vitutus on kuitenkin aina suhteutettavissa oikeisiin ongelmiin, jolloin murkut ei paljon paina, kun aattelee, että on kuitenkin terve ja koko perhe voi ihan ok.

Palaanpa kuitenkin lopuksi otsikon viitoittamalle tielle ja vitutuksesta tämän oman pienen selviytymistarinan pariin. Sellaiseksi nimittäin sosionomiopiskelija (tai joku vastaava) kuvasi meikäläisen viimeistä tuntia (ainakin tällä erää) A-klinikalla, jossa ehdin vajaan vuoden verran käydä jutustelemassa henkeviä (opiskelija oli kuulemma joutunut edeltävän viikon kuuntelemaan vain surkeita ihmiskohtaloita). Jo toinen kohdalleni osunut terapeutti alle vuoden sisällä on lopettamassa hommat tuolla, joten ajattelin, että lienee aika itsekin lopetella tässä tilanteessa, jossa koen olevani huomattavasti tukevammalla pohjalla juomisen hallinnan suhteen kuin vuosi sitten. Silloinhan innostuin Claudia Christianin upeasta selviytymistarinasta, jota hän kuvasi kirjassaan Babylon Confidential. Lääkeaine, jolla CC pääsi viinanpirustaan eroon, ei kuitenkaan auttanut meikäläistä, kun jo muutaman pillerin kokeilun jälkeen totesin, että saan siitä aivan järkyttäviä sivuoireita ja sitä pahempia, jos en juonut ollenkaan. Jatkoin kuitenkin terapiasessioita ja viime syksynä päätin jo, että pidän selkeän tauon, jolloin en nauti sitten yhtään laatuolutta, ei tipan tippaa. Ajattelin, että 3kk voisi olla hyvä tauko, koska oman aiemmankin kokemuksen mukaan se on aika, jonka kestää, että voi hallita alkoholinkäyttöään, mikäli siihen on jonkinasteinen psyko-fyysinen riippuvuus, ja se on alkanut hallita ajatuksia ja käyttäytymistä niin, ettei enää pysty olemaan ajattelematta sitä. Nyt on siis 74. päivä, jonka tiedän siitä, että aloin pitää pienimuotoista päiväkirjaa aloittaessani 90 päivän selvistelyn. Täytyy sanoa, että onpa ollut helppoa, en olisi uskonut! Minulla on toki ollut tukea asiassa, vaikka päätöksen tein ihan itse jo aikaa sitten odotellen vaan sopivaa ajankohtaa ja valmistautuen henkisesti. Tilalle on tullut hieman lisää karkinmässytystä, mutta siinäpä ne haittapuolet taitavatkin olla – jos ei lasketa sitä, että Alkon Käsityöläisolut-kampanja on ollut menossa jo monta viikkoa, enkä tiedä, ehdinkö saada sieltä yhtään kotimaista pienpanimo-olutta maistiaisiksi eli onko kaikki jo myyty, kun 90 päivää on täynnä ja annan itselleni luvan hankkia muutaman oluen jonain kauniina perjantai-iltana lasten mennessä yökylään :) Ajattelin kuitenkin vielä elää sen verran pitkään, että ehdin maistella hyviä ja loistavia oluita, mutta jatkossa ne rapakaljat pitää jättää juomatta. Hyvä olut on elämännautinto ja niitä nautintoja tarvitaan kaiken sen vitutuksen vastapainoksi, mutta olutta vain hallitusti ja hillitysti, sopivasti, vaan ei liikaa. Kippis ja hyvää elämää kaikille!

PS. Linkkejä käsitellyistä aiheista:

Banshee - "IMdb What to Watch"

Soberismia - Selvä blogi.

KuningatarAlkoholin sarjakuvablogi

Gramatik: Weird

Baroness: Mtns. (The Crown & Anchor)

Qatarin stadionityöläisistä (ja paljonkohan niille on järjestetty sinne maksullista seksiorjaseuraa...vapaaehtoista tai ei)

Seksiorjuudesta ja lasten prostituutiosta

Claudia Christianin selviytymistarina