Ystävänpäivän kunniaksi 2024 teimme rakkaan Niinani kanssa toisillemme listaukset kaikkien aikojen biiseistä ja tietty soittolistat mukaan. Koska tässä mennään musa edellä, julkaisen oman kirjelmäni myös blogissa muistojen kirjaan kirjattavaksi:
Mahdoton tehtävä valita kymmenen parasta biisiä ikinä, eivätkä nämä ne varmaankaan ole, vaan toivon, että ne ovat vielä kuulematta. Tässä kuitenkin TOP10 selityksineen ja ajatuksena käydä läpi elämänvaiheita ja bändejä ja ihmisiä ja tietysti myös niitä biisejä, joilla iso merkitys sitten kuitenkin on. Toisaalta listan olisi voinut jakaa kahteen ja panna siihen pelkästään Eppuja (Murheellisten laulujen maa, Pimeyden tango, Joka päivä ja joka ikinen yö, Älä katso jne.) ja Rushia (Between The Wheels, Afterimage, Natural Science, Middletown Dreams jne.), mutta tästä tuli enemmän semmoinen Jarkon kasvutarina rytmimusiikin parissa, vaikka konemusa tällä kertaa jäi harmittavasti listalta puuttumaan, kuten myös punk. Toisaalta koneita on näissäkin osassa käytetty tai ainakin soitinsellaisia :D Ja punk on sitäpaitsi enemmän elämänasenne kuin musiikkityyli. Joten mennään tällä kertaa vaikka näillä ja ehkä vuoden tai kymmenen päästä jotkut muut ovat elämäni TOP10:ssä, tosin hyvin todennäköisesti eivät ole:
1. Tähdenlennon tiellä - Eppu Normaali (1984)
Neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu "Rupisia riimejä, karmeita tarinoita" on ensimmäisiä, ehkä ensimmäinen itselleni hankittu levy. Tai kasetti se silloin oli, mutta alkuperäinen myyntikappale kuitenkin, ei nauhoitus. Ensimmäiset nauhoitukset olivat olleet todennäköisesti AC/DC:tä Juhalta vuotta-paria aiemmin. Eppujen levyistä tämä sisältää monta uskomatonta helmeä. Levyn päräyttää käyntiin mahtava "Taivaassa perseet tervataan", joka Lucky Lukensa lukeneelle kymmenvuotiaalle Jarkolle oli tietysti mieleen. Heti toisena tulee levyn helmi, josta on kasvanut ikisuosikkini. Olin jo kymmenvuotiaana hienoinen scifi-fani ja kyllähän tämä tarina siihen(kin) lokeroon sujahtaa, vaikka rakkauslaulukin on. Ehkä jopa vähän maailmanlopun meininkiä sisältävä tarina siitä, kuinka "maailma hukkuu hätään ja paskaan, eikä pelkoa torju ase paraskaan", mutta "tähdenlennon tiellä sinua lemmin". Tässä olisi voinut soida myös vaikkapa karaokessakin usein vetämäni "Pimeyden tango", josta Hittimittarissa oli siihen aikaan hassutteluvideokin, mutta kyllä "Tähdenlennon tiellä" on silti aina mulle se ykkösbiisi, kun Epuista puhutaan. Kuten johdannossa sanoin, olisin helposti voinut panna TOP10:iin vaikka viisi Eppujen biisiä, mutta annetaan muillekin artisteille mahdollisuus. Kaikkien aikojen kovin suomalainen yhtye.
2. Phantom of the Opera (live at the Hammersmith Odeon, lokakuu 1984) - Iron Maiden (1985)
Fazerin musiikkikerhosta tuli tilattua muitakin uutuuslevyjä kasetteina. Iron Maiden oli tullut tutuksi naapurinpojalta, joten tämä tupla-live Maidenin maailmankiertueelta oli siinä mielessä hyvä ostos, että pääsin vähän niinkuin kesken bändin uran messiin, koska aikansa Maidenin best of tämä on. "Live After Death" on kaikkien aikojen hienoin live-levy. Toinen toistaan upeampia vetoja, joista erityisesti megalomaanisen pitkä proge-eepos "The Rime of the Ancient Mariner" ja tämä "Phantom of the Opera", joka myös proge-hevin lokeroon lumpsahtaa, ovat ehkä jääneet minulle rakkaimmiksi vedoiksi monen muun biisin ja välihuutojen lisäksi. Nämä ovat minulle ne oikeat versiot koko Maidenin tuohon astisesta urasta, jonka aikana eka solisti ehtikin jo vaihtua kaikkien aikojen hevilaulajaan eli Bruce Dickinsoniin. Biisi kertoo vertauskuvallisen tarinan päähenkilön sisäisestä kamppailusta minkäs muun kuin sisäisen petonsa kanssa. Ehkä tämän sisarbiisi voisikin olla Eppujen Rupisten riimien "Peto minussa"? Biisi on tietysti tilutuksen ilotulitusta, kun vuoroin Dave Murray ja Adrian Smith vetävät soolojaan, Nicko paiskii rumpuja ja bändin aivot sekä useimpien biisien tekijä Steve Harris bassottelee menemään. Kaikkien aikojen kovin heviyhtye.
3. One - Metallica (1988)
Yläasteelle meno oli elämäni toinen murrosvaihe, ensimmäisen oltua Kajaaniin muutto. Yläaste tuntui lapsuuden lopulta ja nuoruuden alkamiselta. Halusin kuulua porukkaan, mutta en halunnut kulkea massan mukana. Äitini piti huolen siitä, että minulla oli aina ajankuvan mukaiset uusimmat vaatteet ja puoliksi pakotti minut parturiin aina, jos hiukset kasvoivat hiemankin pidemmiksi. Minua lähinnä ärsytti se, että jokaisen piti toimia, kuten isommat näyttivät. Hölmöjä ulkonäköön liittyviä "sääntöjä" oli muun muassa se, että oltiin syystalvella paljain päin niin pitkään, että päät jäätyi. Jos erehtyi olemaan pipo päässä alkupakkasilla, niin sai kuulla vittuilua tai pipo lähti päästä lentoon. Kiersin sääntöä hatulla, jossa oli korvaläpät, joita pidin aina kun isompien lössin katse vältti. Eli olin aika paljon yksin ja hengailin jossain nurkilla näkymättömissä näyttäen typerässä hatussani typerältä, mutta kun korvia palelsi, niin vitut kauneudesta. Yläasteaikoina kuuntelin monenlaista musiikkia maailmalta ja vähän Suomestakin, mutta varhaisnuoruuden rock ja hevi eivät enää olleet ykkösmusaa, vaan maailmantähdet, kuten Michael Jackson olivat in. Kahdeksannen luokan keväällä Metallica julkaisi "...And Justice for All" -levyn ja palasin jälleen "mustan musiikin" puolelta (Kajaanin musiikin ukkeli muisti minut ainoana, joka käy aina ostamassa "mustaa musiikkia", eikä se siihen aikaan tarkoittanut black metallia :D) hevikantaan. Metallica oli ollut siihen asti meikäläisen makuun liian rajua, speed metal ja thrash metal eivät vielä kolisseet. Tämä levy kuitenkin aiheutti uuden metalliherätyksen ja on yhä tänä päivänäkin yksi suosikkilevyistäni. Muistan kuinka kuuntelimme levyä ehkä kasi- ja ysiluokan välisenä kesänä ja tuntui, että jotain on tapahtumassa, siirtymä johonkin uuteen. Ehkä ne oli ne kuuluisat hormonit, koska sinä kesänä tapasin myös ensi kertaa Tuulin. Mut Metallicassa vetosi aggressiivisuus, joka tuntui nuoren miehen päänsisäisessä myllerryksessä hyvältä. Levyllä on toinen toistaan hienompia rykäisyjä alkaen ympäristökatastrofista kertovasta aloitusbiisistä "Blackened" aina loppupuolen lähes instrumentaaliseen "To Live Is To Die" -vetoon ja levyn päättävään nuorison vapautuslauluun vanhempien ikeestä eli "Dyers Eve". Levyn hitiksi nousi videonsa kera "One", joka on yhä yksi parhaita sodanvastaisia kappaleita Kollaa Kestään ja Liisa Tavin "Jäähyväiset aseille" -vedon ohella ja ehkä tuolloin istutettiin minuun pasifistinen maailmankuva, vaikka kaikki sotaan liittyvä olikin nuorta minua aina kiehtonut - tai juuri siksi eli silmät piti avata karulle todellisuudelle:
"Landmine has taken my sight
Taken my speech
Taken my hearing
Taken my arms
Taken my legs
Taken my soul
Left me with life in hell"
4. They Won't Go When I Go - George Michael (1990)
Ensirakastuminen oli yhtä tunnemyrskyä ja ääripäitä. Muistan, kun talvella 1990 kuunneltiin yhdessä tätä levyä ja tunsin suurta tuskaa siitä, että olen niin rakastunut, mutta en saa rakastani, koska tämä asuu kaukana ja hänellä on oma elämänsä ja kaverinsa ja ystävänsä ja toisia poikia piirittämässä (joku on-off poikaystäväkin) Stadissa. En tiennyt rakkaudesta tai parisuhteista mitään, mutta se tunne, mitä siitä seurasi, oli jotain älytöntä, ylimaallista, uskomatonta - hirveää ja parasta ikinä yhtä aikaa. Siksi rakkaus on siitä lähtien ollut "elämäntarkoitukseni". Ei siis se älytön ja hullu rakastuminen tai suru vastarakkauden saamattomuudesta tai kaikki tuska, mikä siihen voi liittyä, vaan se, kun oikeasti rakastaa toista ihmistä ja haluaa tämän parasta ja tietää, että ei ole mitään parempaa. George Michaelin "Listen Without Prejudice" oli kuin raikas tuulahdus elämääni ja se linkittyy niin noihin hetkiin, jolloin tajusin myös ensimmäistä kertaa sen painon, kun on vaan päästettävä irti jostakusta, jota rakastaa. Oikeastaan tässä pitäisi olla levyltä kolme kappaletta, joista kuitenkin valitsin vain "They Won't Go When I Go" TOP-listalleni eli ensin suru, sitten perään olisi kuulunut "Something to Save" eli luopuminen ja hyväksyntä sekä lopuksi "Heal The Pain" eli ilo siitä, että on saanut rakastaa. Vaikka en minä kyllä sitä vielä silloin talvella 1990 tuntenut, kun Tuuli oli käymässä ja sisällä myllersi ihan vitusti. Ja olihan meillä seuraavana kesänäkin vielä jotain juttua, jonka jälkeen Tuulin lähdettyä taas kauas Stadiin kirjoitin tussilla Leinolan vintin seinään yksinäisen pojan tuskasta ja siellä se tussaus on vieläkin. Semmostapa se on tuo nuori rakkaus ihanuudessaan ja riipaisevuudessaan. Mut Yrjö Mikkelin levy on mulle yhä henkilökohtaisesti kovin pop-musiikin klassikko.
5. Subdivisions (live at Birmingham, 1988) - Rush (1989)
Vuonna 1991 täytin 18 vuotta, mutta se oli edessä vasta syksyllä, joten kun kesällä alkoi kalja maistua, oli väärennettävä opiskelijakortti, jolla onnistuin ostamaan jopa kaljaa, sekä käytyä Juhan kanssa Kajaanin ainoassa baarissa, jonne pääsi alaikäisenä eli Kajanuksen alakerran katutasossa olevassa pienessä baarissa. Jonkun tuommoisen illan aikana oltiin Juhan kaverin luona ja katsoimme Rushin live-videota vuoden 1988 kiertueelta ja aloimme väittelemään siitä, onko tässä nyt hienoin yhtye (tai ainakin trio) koskaan, koska Juhan ja kaverinsa mielestä oli. Väittely ei edennyt, koska Juhan kanssa oli haastavaa väitellä, joten kompromissina ja riidan välttämiseksi totesin, että haen myöhemmin Juhalta lainaan "A Show of Hands" -levyn, joka oli samalta kiertueelta ja kuuntelen sen, ennenkuin sanon lopullisen mielipiteeni. Kun "Subdivisions" pärähti live-levyltä soimaan, olin myyty. Siitä alkoi tähän päivään asti kukoistanut rakkaus maailman parasta bändiä, Rushia, kohtaan. Biisi olisi joka ikisellä TOP-listallani, tekisinpä sen vaikka missä tilanteessa ja elämänvaiheessa ja spekseillä hyvänsä. Se on kertomus lähiönuoren paineista sopeutua massan mukana eli just siitä tunteesta, jota koin koko yläasteen ajan. Vasta lukiossa aloin löytää paikkani, kavereita joiden kanssa hengata ja tärkeimmän ystäväni.
"Subdivisions
In the high school halls
In the shopping malls
Conform or be cast out
Subdivisions
In the basement bars
In the backs of cars
Be cool or be cast out"
6. The Ship Song - Nick Cave & The Bad Seeds (1990)
Rakkauslaulu Nick Caven malliin. Lukiossa tutustuin rakkaimpaan ystävääni Kimmoon, joka esitteli minulle monia bändejä, joita en ollut kuunnellut aiemmin. The Doors, Pelle Miljoona, Joy Division ja sitten Nick Cave, tuo Australian lahja musiikille. Ausseissa Nick teki Birthday Partyn riveissä aika rajua kamaa, mutta vasta Berliinin muuton jälkeen Nick löysi semmoisen possen, jonka kanssa nousi alternative-piireistä maailmanmaineeseen. Kimmo näytti jopa silmissäni vähän Nickiltä, samanlainen liehuletti. Nickin laulussa on aika ajoin pimeää raivoa ja välillä suurta lämpöä, todella vaikuttavaa. Ystävyys kasvoi siinä sivussa tätä kuunnellessa.
7. Songs From The Wood - Jethro Tull (1977)
Lukion jälkeen olin ensin avoliitossa Tanjan kanssa, mutta sen päätyttyä murheellisissa merkeissä tuntui Riikan kanssa hyvältä, kunnes ei enää tuntunut. Suhteemme oli ylämäkeä ja alamäkeä ja loppujen lopuksi niin pitkään tasaista kaveruutta, että kun tapasin Katjan, iski minuun joku samanlainen hulluus kuin ehkä aiemmin vain ensirakastumisen huumassa. Katja oli kiehtova sekoitus lävitsetunkematonta synkkyyttä ja niin hurmaavaa hymyä, että olin sulaa vahaa. Ja seksi oli ihanaa ja yhdessä kuunneltiin musiikkia, pääasiassa Jethro Tullia. Katjan kanssa suhde päättyi, koska se oli loppujen lopuksi nimenomaan sitä, miltä se alussa tuntuikin, hulluutta, myrkyllistä sellaista. Mutta ei se suhde turha ollut, löysin nimittäin uuden rakkauden, Jethro Tullin. Olin Rushin myötä tutustunut progeen ja olihan Iron Maidenillakin hetkensä tuon ihanan musiikkigenren parissa, mutta progressiivisen rockin syvään päätyyn lähdin menemään vasta Jethro Tullin löydettyäni. Sitten löysin Yesin, Camelin ja monta muuta, mutta Jethro Tull ja Ian Andersonin ääni ja huilu porautuivat sydämeeni.
8. Kelaa sitä - Fintelligens (2000)
Lauran kanssa siirryimme Mikkelin kautta Espooseen ja sitten Helsingin Kallioon. Urbaani syke, bileet ja Suomi-räpin nousu värittivät aikakautta, joka oli varsin sekavaa aikaa, jota en muistele isolla lämmöllä, mutta toisaalta siellä Miro sai alkunsa, joten jotain hyvää siitäkin ajanjaksosta jäi käteen. Fintelligensin "Kelaa sitä" aloitti vahvan Mikkelissä alkaneen Suomi-hevi-kauden (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vahviten eturintamassa) jälkeen Suomi-räpin uuden nousun sen oltua hautautuneena Raptorin ja MC Nikke T:n alkuaikojen huumoriräpin varjoon. Kuuntelin tätä joissain bileissämme niin monta kertaa, että loppuillasta taisin saada kuunnella biisiä ihan yksin, kun muut lähti jo baariin. Mut tää oli mulle punkkia, jota mä kuuntelin lukion jälkeen jonkun aikaa koko ajan ja tuntui, että muuta musaa tai asennetta ei olekaan. Punk-musa jäi pääosin taustalle, vaikka asenne, DIY ja ajatukset säilyivät (sitäpaitsi kyllä punkin räimekin aika ajoin toimii ja olihan viime vuoden suosituimpien listallakin uutta suomipunkkia parin artistin ja todella monen biisin voimin, joten se siitä "taustalle jäämisestä"). Fintelligensin tulo rytinällä esiin osoitti, että myös räppi voi ottaa kantaa, myös suomeksi. Ja suomiräppi onkin ollut genrenä mun suosituinta musaa Spotifynkin mukaan jo monena vuonna eli joku siemen tuolloin 2000-2001 Kalliossa biisiä kuunnellessa kylvettiin.
9. Pidä liekkis - Paarma (2005)
Ystävyyden, läheisyyden ja rakkauden anthem vuosilta, jolloin Lauran kanssa lisäännyimme urakalla. Eikä vuodet olleet aina helppoja, auvoisia tai edes rakkaudentäyteisiä, mutta ne vuodet kuitenkin kasvattivat ja maistuivat elämälle. Tämä biisi tuo aina mieleen ne vuodet ja sen lämmön, joka perheessämme ja parisuhteessamme parhaimmillaan oli. Se on kantanut tähänkin päivään saakka ja on syy, miksi olemme yhä yhdessä.
10. Valon valtameri - Jukka Poika (2012)
Aina kun tämä biisi alkaa soimaan, mulle tulee tunteellinen, surumielinen olo ja kyyneleet alkaa kihota silmäkulmiin. En tiedä, pidänkö tästä kappaleesta - tai tietenkin pidän, mutta ilo sekoittuu katkeransuloisuuteen. Tätä biisiä kuuntelin lukemattomia kertoja, kun olin huonoimmassa paikassa elämässäni, yksinhuoltaja pojilleni ja vielä pahasti alkoholin koukussa. Jukka Pojan sanat antoivat voimaa ja uskoa siihen, että minussa on sisälläni voimaa nousta tästä alhosta. Silti palaan aina tätä kuunnellessani hetkeksi niihin tunnelmiin, joissa pahimmillaan olin. Toisaalta, olisinko tässä, jos en olisi saanut uskoa siihen, että pääsen irti kierteestä ja riippuvuudesta - joka yhä tänäkin päivänä aina välillä mietityttää.
---
Bubbling under:
* Irish Blood, English Heart - Morrissey (2004)
Morrisseyllä on monta loistavaa kappaletta, niin soolouralta kuin The Smithsin kanssa lähtien kasarin Meat is Murderista This Charming Manin kautta tähän vuoden 2004 levyn kappaleeseen, joka oli mulle jonkin sortin anglofiilina - tosin lähes pelkästään jalkapallon ja musiikin takia - loistava veto, jossa irlantilaisten maahanmuuttajavanhempien lapsi Morrissey vetää sydämensä kyllyydestä englantilaisia perinteitä paskaksi tai siis, esittää kainon toiveen, että voisitteko englantilaiset kanssani haistattaa vitut toryille ja labourille ja kuningashuoneelle, joka yhä tänäkin päivänä vannoo Oliver Cromwellin nimeen, joka mm. aikanaan johti sotaa Irlannin katolilaisia vastaan, pakkolunasti maat, aiheutti maahan nälänhädän, jossa kuoli 200000 ihmistä, pakkosiirsi 50000 irlantilaista muualle ja oli osaltaan aiheuttamassa suurta nälänhätää, joka johti noin miljoonan ihmisen kuolemaan, kun Englannin pakottama yhden viljeltävän kasvin, perunan, sato epäonnistui, eikä irlantilaisilla ollut ruokaa. Näitä faktoja Morrissey ei tietenkään lausu, mutta pakkohan sitä oli googlailla, kun biisissä myös Cromwellin nimi esiin syljettiin. Biisi siis on kuitenkin kohdistettu valtaapitäviin, ei Englantiin tai englantilaisiin, onhan Morrissey itsekin yksi heistä. Mut biisi on täyttä tulitusta, hieno pop-kappale, yksi hienoimmista mun kirjoissa.
* Vaeltava mies - Pelle Miljoona & Rockers (2004)
Pelle oli yksi punk-aikani löytöjä ja kun kuuntelin ensimmäisiä kertoja parikymppisenä Moottoritie on kuumaa ja Juokse villi lapsea, oli se valtava herätys, että näin hienoja veisuja tehtiin joskus punk-aikojen loppupuolella. Onhan Epuillakin punk-juurensa, joihin olen tietysti tutustunut, mutta Pelle on jäänyt mulle semmoiseksi suomi-punkin isoisäksi. Tämä vuoden 2004 levyllä ollut biisi vaikutti tosi paljon, koska juutalaisten ja Israelin valtion ja tietysti myös historian vaikutus on ollut minulle suuri ja olen ollut aikanaan sekä mukana Israel-boikotissa että todennut mielenosoituksessa, että nyt meni överiksi, kun palestiinalaiset alkoivat huutaa kuolemaa juutalaisille. Tai ei se ehkä ihan niin sanatarkasti mennyt, mutta siltä se tuntui. Sama paska on jatkunut vuosikymmeniä tai no, koko Israelin valtion olemassaolon ajan, mutta aina välillä vähän pahempana, kuten nyt taas. Pellen biisissä muistellaan juutalaisten eli "vaeltavan miehen" historiaa, mukaan lukien tietysti holokaustia, ja siinä on juutalaisia kunnioittava asenne, mutta koska "yhtä vain ei aikaan saa - veljensä kanssa rauhaa", niin lopussa sitten asetetaan ehto sille, että siihen voitaisiin päätyä: "Ei rauhaa ennen nähdä saa, kaunis Palestiinan maa, ennenkuin väsyy sotiinsa, palaa kotiinsa...vaeltava mies, päättynyt on ties, yksi maa, kaksi kansaa, rauha itsensä ja veljensä kanssa". Biisi päättyy laulaen sanoihin: "shalom, shalom, shalom, shalom, shalom". Ei hyvältä näytä rauhan kannalta tällä hetkellä, mutta toivoa ei saa menettää. Komea ja vaikuttava kappale, Pellellä on aina paikka mun sydämessä.
* Ahdistus - Turun Tauti (1992)
Tätä biisiä ei ole Spotifyssä, eikä koko bändiä, joka oli siis turkulainen punk-bändi, joka vaikutti 1990-luvulla ja kävi Kajaanissakin, ainakin sen kerran Tanelissa, kun minä siellä kävin heitä varta vasten fanittamassa. Otanmäestä tulleet punkkarit rähisivät paikallisten kanssa, jonka jälkeen Turun Tauti veti keikan, jossa oli räkää ja punkkia, eikä laulusta saanut mitään selvää, mutta minä tiesin sanat, koska olin biisejä kuunnellut jo paljon EP:ltä. Olin nuori wanna-be-punkkari ja "Ahdistus" kolisi kovaa, myös ahdistukseen. Loistava biisi, niinkuin tietty muutkin EP:n biisit, mutta varsinkin ahdistusta piti huutaa mukana niin keikalla kuin hiljaa kotona yöllä omassa sängyssä. En mä tiedä, oliko siinä mitään järkeä, mutta kai minusta tuntui silloin siltä.
"Tekis mieli huutaa tuskasta, tuhota kaikki ja itsensä
--
mieli huutaa, mutta olen hiljaa - vois saada rauhan!"
* Love Will Tear Us Apart - Joy Division (1980)
Yksi kaikkien aikojen bändejä ja tämä liittyy sekä mun punk-heräämiseen että Kimmoon. Joykkareiden alkuaikojen punkahtavampi meno ja loppuaikojen synkeät ulisevat ja hidastempoisetkin syntetisaattorivetoiset biisit toimivat aina. Harmiteltiin just siellä Tampereella, kun jäi legendaarinen RadioMafian Joykkari-spesiaali pois matkasta, Kimmolla ois ollut se CD:llä. Mä nauhotin sen joskus radiosta ja siinä Pertti Salovaara kertoili synkeitä käänteitä bändin historiasta biisien soidessa välissä. Sen sijaan "Love Will Tear Us Apart" on hittibiisi, josta bändi tunnetaan. Ja sen jäsenien jatkourasta New Orderin parissa, kun laulusolisti Ian Curtis oli päättänyt päivänsä ja bändin toiminnan juuri ennen "suurta läpimurtoa" ja Amerikan kiertueelle lähtöä. Rakkaus erottaa meidät, universaali tarina rakkaudesta ja rakkauden paradoksista - siitä, että kun rakastuu toiseen, niin aiempi rakkaus yleensä alkaa haihtua, vaikka ei päättyisikään.
* Blue Monday - New Order (1983)
Vuonna 1983 Joykkareiden entiset jäsenet julkaisivat tämän tanssilattioiden klassikon, jossa ei ollut enää punkkia tai surullisia syntikoita vaan menoa ja meininkiä. Kaikilla DJ:eillä pitäisi olla tämä levyhyllyssään tai ainakin kaikilla, jotka kunnioittavat itseään. Ainakin Heikkisen Ollilla on, olen kuullut ja nähnyt älpyn pyörähtävän levylautaselle paikallisessa :D
* Aivosähköä - CMX (1992)
Cloaca Maximan alkuaikojen rypistyksiä. Bändi on minulle yksi suomalaisista klassikkoyhtyeistä Eppujen, Pellen, Liekin, Limonadi Elohopean, Trio Niskalaukauksen, Stam1nan ja Mokoman ohella. Tätä biisiä tuli kuunneltua poikasten kanssakin, kun ne oli pieniä ja hypittyä yhdessä läjässä hikipäissään. Toimii aina. Ei mulla ole hajuakaan, mistä monikaan näistä CMX:n vedoista kertoo, mutta tätä ei voi kuunnella paikallaan, ei vaan voi. Edeltävä "Härjät" on jo aivan saatanan kova, mutta sitten tulee "ajattelen aikaa - ja aivosähköä", jolloin alkaa armoton moshaus. Myöhemmin biisissä "liha uhmaa aikaa, liha uhmaa aikaa - ja aivosähköä" ja taas mennään. Lopussa tempo laskee lähes olemattomiin ja rauhoitutaan lempeämpiin rytmeihin ja "juostaan helvetin kyytiä turvaan pimeään". Klassikko.
* Spirits In The Material World - The Police (1981)
Kun Juhan kanssa aikanaan väittelimme siitä, muodostavatko Rushin muusikot parhaiten yhteen soittavan trion, heitin, että no ei ne ainakaan The Policea parempia ole! Stingin bassottelu ja laulanta, Stewart Copelandin vitun kova rummuttelu ja Andy Summersin vähemmälle huomiolle jäänyt kitarointi (vähän niinkuin Alexilla Rushissa, vaikka Alex saikin koko seiskytluvun soittaa framilla skittaa, ennenkuin Rush syöksyi syntikkapopin maailmoihin) toimivat. Tämä biisi on kovin The Policen biisi. Menis aika monen Rushin biisinkin ohi, jos lähdettäisiin kiihdyttelemään, vaikka onhan The Policellakin muita huippuvetoja, kuten "Message in a Bottle", "Roxanne" ja "Walking on the Moon". Tämän biisin syntyhistoriaa luettuani tajusin muuten, miksi Andy Summers ei hirveästi tässä syntsavetoisessa biisissä - jossa toki rummut ja basso ovat hienosti framilla - loista, koska hänen kitaransa on levyversiossa häivytetty syntsan taakse, joka on Stingin käsialaa. Bassolinja on aivan maaginen ja toistuu koko biisin ajan. Copelandin rummut paukkivat päälle ja syntsamatot ovat nautittavia. Biisin sanoma on kai se, että olemme henkisiä olentoja materialistisessa maailmassa ja kaikkea ei voi ostaa, vaikka siltä välillä kaupallisuuden keskellä tuntuukin. Ja tämä biisi on kuitenkin tehty jo 1981, jolloin kasarin hullut kulutusjuhlat olivat vasta edessäpäin.
* Indians - Anthrax (1986)
Lukioikäisenä upposin historian maailmaan. Olin tykännyt historiasta jo yläasteella, mutta yläasteella opettaja Matti Eerola oli jo suorastaan idolini. Kolmannelle luokalle tullessa minulla oli vain yksi ajatus tulevaisuuteni ammatista: Historianopettaja. Yhtenä tutkielmatyönä kirjoitin intiaanisotien vaikutuksesta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen elämäntapaan ja senhän tietää, että se oli surullinen tarina. Olin ollut tietysti monen muun nuoren poijan tavoin kiinnostunut aina westerneistä, sarjakuvista, länkkäreistä - ja inkkareista. Joissain sarjakuvissa koitettiin jopa pitäytyä osin faktoissa ja koska olen aina ollut pienten ja häviäjien puolella, oli intiaanikansojen tarina surullista luettavaa ja tutkittavaa. Tässä biisissä amerikkalaisen Anthraxin intiaaniverta suonissaan (toinen vanhempi irokeesi) kantava laulaja Joe Belladonna laulaa surumielistä tarinaa sanoiksi: "Cry, cry, cry for indians." Tosin biisin kulminaatiopiste thrash metal -fanien keskuudessa on keskellä biisiä pysähtyvä breikki ja huuto: "Wardance!" jolloin viimeistään pitti alkaa yleisön keskellä pyörimään.
* The Heathen (Live at The Rainbow Theatre, London, 1977) - Bob Marley & The Wailers (1977)
Bob Marley on legenda. Minulla on vain yksi Marleyn alkuperäinen levy, kokoelma nimeltään "Legend". Reggaen ylipappi, rastafari. Legend-levyllä on kaikki Bob Marley -klassikot, paitsi "The Heathen", joka on noussut henkilökohtaiseksi myöhempien aikojen klassikoksi.
"Rise up fallen fighters
Rise and take your stance again
'Tis he who fight and run away
Live to fight another day"
Erityisesti live-versioista olen digannut ja nimesin niistä yhden, koska siitä on hieno video-taltiointikin. Junior Marvin kitaran varressa on aivan loistava. Bob ja taustakuoro laulavat upeasti yhteen samalla, kun basso ja rummut nakuttavat reggae-rytmejä. Sitten Marvinin kitara itkee. Tilutuskin toimii, upeasti. Välillä Bob vain tanssii rytmikkäästi kädet sivuillaan. Kaikki tanssivat, kun basso ja kitara pitävät rytmiä yllä. Marvin soittaa pienesti, kuin taustalla nyyhkyttäen, kunnes Bob taas julistaa: Mitä suurempi taistelu, sitä suurempi on jahin voitto! Sitten taas Marvinia. Kova, kovempi, kovin.
* A Sight to Behold - Gojira (2008)
Ranskalaisen ympäristöhevin kuninkaat. Japanilaisen Godzillan (hirviö, joka mutatoituu ydinkokeista ja nousee merestä tuhoamaan ihmiset) japaninkielisellä nimellä esiintyvä teknistä äärimetallia ja jotain muuta sen sorttista esittävä bändi, jonka seuraaminen alkoi tästä biisistä. Biisin alku on kuin alienien lausuma, synteettisen kuuloisen laulun kera, synkkä kertomuksen alku siitä, kuinka ihmiskunta tuhoaa luontomme, mikä näky! Eikä kovin positiivisessa mielessä. Bändin biiseissä seikkailevat myös lentävät valaat ja välillä mennään ihmiselon (ja kuoleman) ytimeen tai sitten vaan syvälle metsään. Tästä biisistä kaikki alkoi, surullisesta ja hieman lohduttomastakin kappaleesta, jossa kuitenkin pääsee myös kanavoimaan raivoaan kaikkea turhaa tuhoa kohtaan.
* A Tout le Monde - Megadeth (1994)
Biisi kertoo kuolevasta, joka sanoo viimeiset sanansa kaikille läheisilleen:
"So as you read this, know, my friends
I'd love to stay with you all
Please smile when you think of me
My body's gone, that's all
A tout le monde
A tout mes amis
Je vous aime
Je dois partir
These are the last words
I'll ever speak
And they'll set me free"
Yksi hienoimmista heviballadeista koskaan, ehkä hienoin. Metallican "Nothing Else Matters" on ehkä hitusen sydäntäkouraisevampi ja koskettavampi, mutta tämähän ei mikään nyyhkylaulu ole muutenkaan. Metallican ja Megadethin yhdistää se, että ennenkuin Metallica oli julkaissut ensimmäistäkään levyä, oli Mustaine bändin kitaristi, mutta sai Metallicasta potkut. Tämä ei Mustainea pysäyttänyt ja Megadethista tuli omalta osaltaan todella arvostettu ja suosittu thrash/heavy metal -bändi. Davella on isänsä puolelta myös suomalaisia sukujuuria, joka kaivetaan esiin aina, kun Megadeth käy Suomessa. Tämä on yksi harvoja biisejä, jotka edes tiedän Megadethiltä. Mutta aika vitun paljon parempi kuin moni muu hevikappale.
* Haaveissa vainko oot mun - Riki Sorsa (1985)
Alkaen saksofonisoolosta klassikko. Myös karaokessa :D Ja kun kultakurkku (eli Riki, en minä) avaa pelin, olen myyty:
"Haaveet, kaikki turhat haaveet
Minut on jo saaneet huutamaan huomiseen"
Haaveilla mennään siis etiäpäin elämässä, minunkin, katkeransuloiseen loppuun saakka.
SOITTOLISTA SPOTIFYSSÄ (miinus Ahdistus)
