Päätään heiluttaen hän,
kätensä naaman eteen nostaen,
muissa maailmoissa lentäen,
välittämättä,
mutta välittäen.
Silti hän tulee,
koska häntä odotetaan,
hänen on tultava,
mentävä, oltavakin,
mutta välittäen.
Hymy karehtii kasvoilta,
hetki sitten puuskaan peitetyiltä,
eikä huolta ole huomisesta,
jos oli ensinkään,
vaikka välittikin.
27.8.11
"Alkuperäiskansojen" kohtaloista
Viimeisen parin viikon aikana olen innostunut katsomaan elokuvia ja yhtä tv-sarjaa Pohjois-Amerikan "alkuperäiskansojen", intiaanien, kohtalonhetkistä 1600- ja 1800-luvuilla. 1600-luvullahan Pohjois-Amerikkaa alkoivat asuttaa eurooppalaiset maista kuten Ranska, Englanti, Espanja ja Hollanti. Yllättävän paljon yhtäläisyyksiä - ainakin elokuvallisten tapahtumien pohjalta - oli niissä 1600-luvun ensikohtaamisissa verrattuna 1800-luvulla tapahtuneisiin, jolloin Yhdysvallat (ja sen rajanaapuri Meksiko) olivat jo itsenäisiä valtioita, eivätkä enää Eurooppalaisten valtioiden siirtomaita. Kaikissa kuvauksissa korostettiin sitä, että intiaanit elivät omassa kulttuurissaan, omassa henkimaailmassaan ja omien perinteisten tapojen mukaan, jotka olivat suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä "valkoiset" toivat tullessaan. On käytännössä historiallinen totuus sanoa, että valkoiset valloittajat toivat mukanaan lähinnä kuolemaa mongolidista alkuperää (kuten Keski- ja Itä-Aasian väestö) oleville "alkuperäiskansoille" (joka tarkoittaa, että he olivat ensimmäisiä ihmislajin edustajia kyseisellä mantereilla). Kuolema tuli joko musketin, kiväärin tai tykin piipusta, tai sen aiheutti (itse asiassa paljon todennäköisemmin ja useammin) valkoisten mukanaan tuomat tauti (kuten isorokko, jolle intiaaniväestöltä puuttui vastustuskyky), nälänhätä (jonka senkin aiheutti monesti valkoisten toimet kuten biisonien teurastus tai reservaatteihin pakottaminen) ja viina (jota intiaanit eivät tunteneet ennen valkoisten tuloa).
Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.
Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.
Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).
Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).
Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.
Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.
Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.
Ihmisyydestä eri elokuvissa/sarjoissa kertoi se, että intiaanit taistelivat keskenään ihan yhtä lailla, kuin valkoisiakin vastaan. Se, että heistä oli hirveätä sopeutua valkoisten tavoille tai alkaa käyttämään heidän astioitaan/aseitaan, oli silti pientä siihen nähden, miten vihaa pidettiin ikiaikaisten vihollisten, naapurikansojen kanssa. Etelä-Amerikasta en katsonut elokuvia, mutta voin kuvitella, että sielläkin oli vastaavanlaisia ongelmia kuin Pohjois-Amerikan pienemmillä heimoyhteisöillä, kun valkoiset alkoivat roudata paikalle aseita. Niitä kun piti haalia nimenomaan kilpailevan, vihollisheimon lahtaamiseksi, eikä torjumaan tuoretta outoa vihollista. Samalla tulivat sitten taudit, viina ja kuolema. Etelä-Amerikan "korkeakulttuurit" tuhosi suurelta osin taikausko (lue: senaikaiset uskonnot), kun valkoiset nähtiin jonain luvattuna jumalan kansana ja heidän muskettejaan pidettiin jumalien ukkoskeppeinä, joten näitä vieraita valloittajia pelättiin kuin ruttoa. Kyllähän sieltä tauteja tulikin, jotka tappoivat ison osan populaatiosta tuhoten mahtavia imperiumeja eurooppalaisen elämäntavan (eli mm. orjuutuksen ja rikkauksien ryöstämisen) alta. Toki Etelä-Amerikassa intiaanikulttuurit vaikuttavat muutamissa maissa yhä tänäkin päivänä todella vahvasti, toisin kuin Pohjois-Amerikassa, jossa valloittaja käytti erilaista taktiikkaa eristäen intiaaniheimot rajatuille alueille, reservaatteihin, joissa elämänedellytykset olivat surkeita jo alkuunsa.
Siinä missä espanjalaiset onnistuivat kaatamaan ns. korkeakulttuureita, kaupungistuneita valtakuntia, oli Pohjois-Amerikassa valkoisilla valtaajilla vastassaan lähinnä keräilijöitä, metsästäjiä ja paimentolaisia, pieniä heimoja, joilla kaikilla oli omat erityispiirteensä - ja monesti jotain ikiaikaista kiistaa toisten heimojen kanssa. Vaikka valloitustapa ei olisi ollut tarkoituksenmukainen, olivat keinot (ainakin upean minisarjan "Into The West":in antaman mielikuvan mukaan) laskelmalliset: Ensin tultiin paikalle turkismetsästäjien voimin ja tehtiin intiaanien kanssa vaihtokauppaa. Suurin mielenkiinto intiaaneilla oli aseisiin ja viinaan, joten niitä vaihdettiin. Kun intiaanit saivat aseita ja viinaa, ne alkoivat tappaa ikiaikaisia vihollisiaan - eli toisiaan. Kun valkoinen populaatio kasvoi, tapettiin tasankojen intiaaneilta ravinnon ja vaatteiden - koko elinkeinon - lähde eli biisonit. Lopuksi paikalle lähetettiin armeija pakottamaan intiaanit joko reservaatteihin tai mahdottomaan taisteluun aseistukseltaan ylivoimaista vihollista vastaan, joka hyökkäsi usein ammattiarmeijalla suoraan leireihin, perheiden kimppuun.
Toki on tiettyjen tapahtumien - kuten "kultakuumeen" alkamisen syynä se, että suuret valkoiset massat alkoivat ylipäätään työntyä läpi erämaiden kohti länsirannikkoa ja Kaliforniaa. Tämän jälkeen rakennettu rautatie nopeutti muuttoliikettä entisestään ja kun intiaanit sitten olivat ensin tappaneet toisiaan, osin alkoholisoituneet ja luovuttaneet maansa tavalla tai toisella valkoisille, heidät oli helpompi armeijan avulla alistaa ja pistää reservaatteihin, joissa heillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun kuin peruselinkeinon hankkimiseen, jos siihenkään (koska viljelysmaina monet reservaatit olivat tiettävästi surkeita - parhaiden laidun- ja viljelysmaiden jäädessä tietysti valkoisille uudisasukkaille).
Yksi mielenkiintoisimpia intiaani-aiheisia elokuvakokemuksia "Into the West":in lisäksi oli 1600-luvulla tapahtunut, Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sijoittuva elokuva "Blackrobe", joka kertoi ranskalaisen jesuiittapapin matkasta läpi erämaan Huron-intiaanien leiriin, johon oli perustettu lähetysasema. Elokuva kuvasi hienosti papin omaa henkistä kamppailua "maallisten himojen" ja uskonnon välimaastossa (leikaten välillä pätkiin "onnellisesta nuoruudesta" Ranskassa) samalla, kun hän joutui täysin erilaisen kulttuurin (ja erämaan) keskelle, joka ei kunnioittanut, luottanut tai ymmärtänyt, kuinka joku voi olla kuin tuo mustaan kaapuun pukeutunut jesuiitta. Intiaanit pitivätkin elokuvassa jesuiittaa demonina. Nuoren pappisurasta haaveilevan matkakumppanin tie vei sen sijaan intiaaninaisen syliin ja siinäkös jesuiitalle oli vielä lisää tuskan aihetta, kun hän joutui kokemaan lähellään rakkauden kuumaa huumaa. Yhdessä kohtauksessa matkakumppanit istuivat heitä saattavan intiaanijoukon kanssa nuotiolla. Yksi intiaaneista kysyi jesuiitalta: "Onko taivaassa tupakkaa?", johon jesuiitta vastasi kuivasti, että sitä ei tarvita ja että siellä ei ole mitään muuta kuin Jumala, jonka luona on hyvä olla. "Eikö siellä ole edes naisia?!" intiaanimies jatkoi ihmeissään ja äänekäs hymähtely nuotiolla piippujaan polttavien intiaanien keskuudessa alkoi...Elokuva päättyi historiallisen faktan toteamiseen: Huronien käännyttyä lopulta kristinuskoon, meni vain viisitoista vuotta, jonka aikana vihollisheimo Irokeesit oli tappanut viimeisenkin "tapansa muuttaneen" Huronin (joka ei ollut sitä ennen kuollut valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin).
Geronimo (oik. nimeltään Goyaałé) oli yksi kuuluisimmista intiaanipäälliköistä, joka taisteli epätoivoista kamppailuaan vielä, kun koko muu Yhdysvallat oli käytännössä "puhdistettu" (eli intiaanit alistettu reservaatteihin). Katsoin Walter Hillin ohjaaman Geronimo-leffan, jossa apasseille annettiin lynkkyä historiallisia faktoja seuraten, kunnioitettiin heidän taitojaan taistelussa, annettiin käyttöön alkuperäinen kieli (vaikka tuskinpa monikaan elokuvan intiaaneista oli edes apasseja) ja todettiin samat vanhat ongelmat, mitä reservaatteihin pakottaminen aiheutti: Kuiva ja karu maa reservaatissa ei ollut kyllin hedelmällistä maanviljelyyn ja toisaalta maanviljely ei muutenkaan ollut jo pitkään sekä meksikolaisia että amerikkalaisia vastaan taistelleille apassisotureille luonteva tapa hankkia elantonsa. Mielenkiintoinen asia oli uskonnon vaikutus kapinahenkeen: Poppamies (aka medicine man) oli arvostettu hengellinen johtaja ja kun hän alkoi saarnata siitä, kuinka nykymeno ei ole oikein, kuinka valkoiset ovat tulleet ja vieneet iät ja ajat heille kuuluneet maansa, ja kuinka apassien lopullisen tuhon tie on alkanut, oli rytinä valmis. Elokuvassa apassien viimeinen kapina alkoi siitä, että yksi tuollainen saarnamies pistettiin amerikkalaisten toimesta reservaatissa kylmäksi - pitihän uskonnollinen fanatismi ja kansankiihotus kitkeä pois. Homma tietenkin kusi, tappelu oli valmis ja Geronimon johdolla reservaatissa kävi kato. Yhdysvaltain armeija lähti sitten tietysti jälleen voimalla ottamaan homman haltuun. Jotain apassien epätoivoisesta taistelusta kertoo varmasti se, että Yhdysvaltain armeijalla oli alueella n. 5000 sotilasta jahtaamassa viimeisiä vapaita intiaaneja, kun Geronimo lopulta antautui vuonna 1886 - vain 24 miehen, naisen ja lapsen joukkonsa kanssa.
Nuorena poikana kaikki intiaaniaiheiset kirjat ja sarjakuvat kiehtoivat minua. Urheiden, maanläheisten ja omaa perhettään/klaaniaan/heimoaan henkeen ja vereen puolustavien intiaanien taistelu tuntui läheisemmältä kuin tunkeutujien oikeus ottaa, mitä oli otettavissa, koska pystyivät. Nimitän itse Amerikan mantereen intiaanien kohtaloa kansanmurhaksi, vaikka tuskinpa esimerkiksi Yhdysvalloissa koskaan valtaapitävät sitä tunnustaisivat. Se oli heille vain "tyhjän maan" asuttamista. Kyllähän se aika tyhjäksi intiaanien osalta muuttuikin, kun esimerkiksi preeria-intiaanien pääasiallinen elinkeino, biisonit, metsästettiin - tai siis teurastettiin - lähes sukupuuttoon valkoisten toimesta, jonka jälkeen armeija lähetettiin "siivoamaan" kaikki vähänkin vastahakoiset heimot asuinsijoiltaan. Sopimuksia tehtiin ja sopimuksia rikottiin, mutta yksikään historioitsija ei varmasti kiellä sitä, etteikö intiaanien oikeuksia elinkeinoonsa, elämäntapaansa ja "maihinsa" olisi käytännössä varastettu valkoisten valloittajien toimesta. Se oli kuitenkin tietyllä tapaa "normaalia" kehitystä, koska ihminen on aina pyrkinyt ottamaan maasta sen, mitä siitä on otettavissa. Niin oli jo intiaanien esi-isillä, jotka Amerikan mantereen ensimmäisinä ihmisinä asuttivat ja niin oli valkoisilla, jotka viimeisimpinä valloittajina tulivat ja ottivat maat omakseen.
Ehkä jonain päivänä luonto tavalla tai toisella kostaa ihmisille ja jotkut muut lajit jäävät tallaamaan planeettamme maita ja mantuja, mutta olisi hienoa, jos ennen lopullista tuhoaan ihmiskunta pystyisi katsomaan taaksepäin historiaan ja oppisi varjelemaan asuinympäristöänsä, kuten Amerikan mantereen intiaanit ja monet muut "luonnonkansat" tekivät ennen kaupungistumista ja teollistumista. Intiaanit tiesivät, että "äiti maata" täytyy kunnioittaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että ihmislajin historia on sodan historiaa ja vaikka kuinka arvostaisi esimerkiksi luonnonmukaista elämäntapaa, niin rauhassa emme koskaan pystyisi toisten heimojen ja kansojen kanssa elämään, koska lopulta aina kaikki johtaa siihen, että vahvempi tulee ja käyttää heikompaa hyväkseen olosuhteiden muuttuessa ja "kehityksen" niin vaatiessa. Harmi vaan, että tuo kehitys yleensä revitään planeettamme selkänahasta, eikä kunnioiteta luonnon kiertokulkua, vaan pyritään nousemaan sen yläpuolelle. Siinä meillä olisi opittavaa, ihan jokaisella, vaikka sitten intiaaneilta, aboriginaaleilta tai saamelaisilta - olemme osa luontoa ja sen varjeleminen on samalla tulevien sukupolvien varjelemista.
24.8.11
HUUTAVAN ääni korvessa
Otsikon perusteella satunnainen surffailija voisi luulla päätyneensä korpiteatteriblogiin (jollaista toki blogini pito usein on), mutta tästä on teatteri kaukana, ellei aihetta voisi verrata muinaiseen Jumalan teatteriin, jossa heitettiin sentään oikeata paskaa virtuaalisen sijasta... Olen nimittäin saanut tarpeekseni nettikommentaattoreista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? Mistä he saavat inspiraationsa aina vain uudestaan trollata asiallisia(kin) blogikirjoituksia, uutisia tai kolumneja? Mistä kaikki se tyhjäpäisyys, tyhmyys, ilkeys ja jonninjoutava paskanjauhanta kumpuavat?
Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!
Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.
Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.
Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijia siis on, mutta nämä nettikommentaattorit, joilla ei ole mitään asiaa, pilaavat hyvänkin keskustelun.
Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jossa kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.
Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaimmillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.
Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnissa, kun ne taliaivot alkoivat kommenteissa heittää mieltäköyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!
Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.
PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi huutoni, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...
Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!
Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.
Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.
Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijia siis on, mutta nämä nettikommentaattorit, joilla ei ole mitään asiaa, pilaavat hyvänkin keskustelun.
Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jossa kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.
Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaimmillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.
Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnissa, kun ne taliaivot alkoivat kommenteissa heittää mieltäköyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!
Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.
PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi huutoni, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...
21.8.11
"Paskaa runoutta"
Täytyy vielä palata edelliseen kirjoitukseeni "Shit poetry", joka sai alkunsa istuessani pöntöllä vääntäen sitä ihteään ja mutistessani samalla englanniksi kyseisiä riimejä, luettuani juuri Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" -opusta ja ajatusteni edelleen muotoutuessa ainakin osin englanniksi. Toki viittasin otsikolla myös siihen, että meikäläisen "runous" on vähän mitä sattuu, ajatelmia, paskaakin, mutta runoutta yhtä kaikki. Englanniksi se tosin on varmasti kömpelömpää kuin suomenkieliset yritelmäni, joten siitä vielä lisäpontta otsikointiin. No, isäni, vanha ja viisas, mutta ei mikään kielinero, kokeili sitten kaikkien epäonnistuneiden käännösten äitiä eli Google Translatoria, joka ilmeisesti antoi hieman erikoisen version runostani. Itselläni ei ole Chrome-selainta, joten suoraan en päässyt runoani sivulta kääntämään, mutta kyllähän tuo kääntäjä löytyy myös google.fi -osoitteen takaa. Sinne siis runoni kopsasin ja tässä on tulos:
Kyllähän tuosta jotain selvää sai, vaikka ajatus hieman pätkikin välillä :) Ja ei pidä unohtaa sitä faktaa, että oma englannin kielioppini saattoi pätkiä ihan yhtä lailla ja Google Translator ei ottanut kantaa siihen, mitä lauseilla halusin sanoa, vaan siihen, mitä se sana tai sanapari kerrallaan tarkasti meinaa. Translatorin kunniaksi todettakoon, että siinä on mahdollisuus kaivaa vaihtoehtoisia merkityksiä eri sanoille tai lauseen osille, joten periaatteessa kai alkuperäistä vastaava käännös on lopulta mahdollista aikaansaada, jos jaksaa työkalun kanssa säätää (ja jos kirjoittaja osaisi itse kirjoittaa kieltä "oikein"). Runoudessa tosin oikeinkirjoitus ei liene se olennaisin pointti, kuitenkaan.
Koneellinen kääntäminen on aina vähän sinnepäin, suuntaa antava ja mahdollisesti myös täysin väärin tulkittu siihen nähden, mitä tekstillä halutaan sanoa. Siksi itsekin olen pyrkinyt lukemaan viime aikoina englanninkielisiä opuksia alkuperäiskielellä, koska englantia suht hyvin ymmärrän, enkä halua, että käännös pääsisi vaikuttamaan alkuperäisen kirjoituksen luonteeseen. Ainakin Christopher Hitchensiä alkuperäiskielellä (joka on kaiketi jotain britti- ja amerikanenglannin sekoitusta sekä osin myös kielellä leikkimistä) lukiessa tuntuu pääsevän hienosti kirjailijan ajatusten ja äänenpainojen äärelle, oppii tuntemaan tekstissä vilahtelevan huumorin, sarkasmin ja itseironian sekä saa lukea sujuvaa, mutta todella monipuolista kieltä.
Kääntäessä täytyy käyttää monipuolista (elämän)kokemusta, hienovaraisuutta ja sen kielen omia nyansseja, jolle kirjoitus käännetään. Samat vaatimukset on kohdistettava käännettävän kielen hallintaan ja siksi hyvän ja huonon käännöksen ero voi olla niin suuri, että käännös pilaa koko lukukokemuksen. Runouden osalta lienee vielä suurempi riski epäonnistua, koska kääntäjäkin on lopulta vain yksi runon tulkitsija ja kielissä eri sanoilla on erilaisia merkityksiä ja äänenpainoja. Minunkin englantini on tavallaan oma kielensä - se ei ole täydellistä tai kieliopillisesti välttämättä oikein, ja vain minä tiedän, mitä ajattelen kirjoittaessani englanniksi.
Siitä voitte muuten tätä nykyä saada lisämakua uudehkosta olutblogistani, jota aloin kirjoittamaan jokin aika sitten - englanniksi, koska ajattelin, että olutkulttuuri on maailmanlaajuinen asia ja periaatteessa on mahdollista, että joku jossain maailman toisella kolkalla on kiinnostunut tietämään, millaista olutta Suomessa pannaan (vaikka olutblogini ei mitenkään suomalaisiin oluisiin keskittynyt olekaan). Tervetuloa lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa - sillä varauksella, että Google Translator ei välttämättä anna höpinästäni aina sitä kuvaa, mitä olen aatellut :)
"Paskaa runoutta
Hyvä elämä on hetkiä
rauhan ja rakkauden
tai himon ja rentoutumista.
Ei ole mitään "elämän tarkoitus"
kuten jotkut haluavat siellä oli
vaan mahdollisuus elää elämääsi täysillä
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia.
Tämä yksi elämän onnellisuutta
ja suru
täynnä toimintaa
ja ikävystyminen
on edelleen ainoa saimme.
Ja kun suru iskee
tai jopa masennusta
mies vain on kestettävä.
Koska siellä on aina
mahdollisuus parempaan huomiseen
hetki hetkeltä
jotkut parempia, jotkut huonompia."
Kyllähän tuosta jotain selvää sai, vaikka ajatus hieman pätkikin välillä :) Ja ei pidä unohtaa sitä faktaa, että oma englannin kielioppini saattoi pätkiä ihan yhtä lailla ja Google Translator ei ottanut kantaa siihen, mitä lauseilla halusin sanoa, vaan siihen, mitä se sana tai sanapari kerrallaan tarkasti meinaa. Translatorin kunniaksi todettakoon, että siinä on mahdollisuus kaivaa vaihtoehtoisia merkityksiä eri sanoille tai lauseen osille, joten periaatteessa kai alkuperäistä vastaava käännös on lopulta mahdollista aikaansaada, jos jaksaa työkalun kanssa säätää (ja jos kirjoittaja osaisi itse kirjoittaa kieltä "oikein"). Runoudessa tosin oikeinkirjoitus ei liene se olennaisin pointti, kuitenkaan.
Koneellinen kääntäminen on aina vähän sinnepäin, suuntaa antava ja mahdollisesti myös täysin väärin tulkittu siihen nähden, mitä tekstillä halutaan sanoa. Siksi itsekin olen pyrkinyt lukemaan viime aikoina englanninkielisiä opuksia alkuperäiskielellä, koska englantia suht hyvin ymmärrän, enkä halua, että käännös pääsisi vaikuttamaan alkuperäisen kirjoituksen luonteeseen. Ainakin Christopher Hitchensiä alkuperäiskielellä (joka on kaiketi jotain britti- ja amerikanenglannin sekoitusta sekä osin myös kielellä leikkimistä) lukiessa tuntuu pääsevän hienosti kirjailijan ajatusten ja äänenpainojen äärelle, oppii tuntemaan tekstissä vilahtelevan huumorin, sarkasmin ja itseironian sekä saa lukea sujuvaa, mutta todella monipuolista kieltä.
Kääntäessä täytyy käyttää monipuolista (elämän)kokemusta, hienovaraisuutta ja sen kielen omia nyansseja, jolle kirjoitus käännetään. Samat vaatimukset on kohdistettava käännettävän kielen hallintaan ja siksi hyvän ja huonon käännöksen ero voi olla niin suuri, että käännös pilaa koko lukukokemuksen. Runouden osalta lienee vielä suurempi riski epäonnistua, koska kääntäjäkin on lopulta vain yksi runon tulkitsija ja kielissä eri sanoilla on erilaisia merkityksiä ja äänenpainoja. Minunkin englantini on tavallaan oma kielensä - se ei ole täydellistä tai kieliopillisesti välttämättä oikein, ja vain minä tiedän, mitä ajattelen kirjoittaessani englanniksi.
Siitä voitte muuten tätä nykyä saada lisämakua uudehkosta olutblogistani, jota aloin kirjoittamaan jokin aika sitten - englanniksi, koska ajattelin, että olutkulttuuri on maailmanlaajuinen asia ja periaatteessa on mahdollista, että joku jossain maailman toisella kolkalla on kiinnostunut tietämään, millaista olutta Suomessa pannaan (vaikka olutblogini ei mitenkään suomalaisiin oluisiin keskittynyt olekaan). Tervetuloa lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa - sillä varauksella, että Google Translator ei välttämättä anna höpinästäni aina sitä kuvaa, mitä olen aatellut :)
20.8.11
Shit poetry
Good life is about moments
of peace and love
or lust and relaxation.
There is no "meaning of life"
as some people wish there was
but a chance to live your life fully
moment by moment
some better, some worse.
This one life of happiness
and sorrow
filled with action
and boredom
is still the only one we got.
And when the sadness strikes
or even depression
man just has to endure.
Because there are always
a chance of better tomorrow
moment by moment
some better, some worse.
of peace and love
or lust and relaxation.
There is no "meaning of life"
as some people wish there was
but a chance to live your life fully
moment by moment
some better, some worse.
This one life of happiness
and sorrow
filled with action
and boredom
is still the only one we got.
And when the sadness strikes
or even depression
man just has to endure.
Because there are always
a chance of better tomorrow
moment by moment
some better, some worse.
18.8.11
Arki-isin ajatuksia
Tuntuu aina yhtä pahalta,
kun lapsi sanoo,
että "isi aina huutaa".
Vielä pahemmalta tuntuu,
jos se jatkaa: "kun se huutaa,
niin se retuuttaa paidasta".
Voin kuvitella millaista on,
kun rakas vanhempi pelottaa.
Ainoa lohtuni silloin on,
että tiedän, ettei se ole koko totuus.
En huuda aina,
ja retuutan harvoin.
Mutta se on laiha lohtu,
pirun laiha.
Koska kuten viisas nainen sanoi:
Lapsi muistaa.
On ihan sama,
huudanko aina,
tai kerran illassa,
vaikka vain kerran viikossa,
- sillai oikein kunnolla -
kun kumminkin huudan.
Ja olen huutanut ihan riittävästi,
retuuttanutkin.
Mutta jos en sanoisi mitään,
en edes yrittäisi puolustella itseäni
- vaikka en totuutta kielläkään,
kasvaisi sisälläni vaan suuttumus,
jopa viha, odottaen purkautumistaan.
Minun on pakko sanoa jotain,
joka pehmentäisi lapsen sanomaa,
koska en voi olla välittämättä.
Haluan lasteni parasta
- kukapa ei,
ja tiedän, että pitää vaan jaksaa.
Pitää yrittää, pitää sietää.
Pitää pitää itsestään ja huolta.
Ja minä pidänkin,
enkä pelkää,
vaikka odotankin päivää,
jolloin saan potut pottuina.
Räjähdän välillä turhasta.
Sanon, että hermot menivät.
Pinna kiristyi, kunnes katkesi.
Kolme poikaa, kauhea kähinä,
oma väsymys, itkevä lapsi,
tappelu, kukaan ei kuuntele,
kukaan ei lopeta.
Perkele!
Onneksi useimmiten räjähdyksen jälkeen
on hiljaista...
Ja hiljaisuus täyttyy hymyllä,
halauksella, naurullakin.
Mutta välillä voimat vaan loppuvat,
ja sota jatkuu,
räjähdykset eivät lopukaan,
viattomat kärsivät,
eikä sopua tunnu syntyvän.
Niistä sodista ei ilman arpia poistuta.
Anteeksipyyntö ja halaus ovat laastari,
jotka useimmiten parantavat akuutin haavan,
mutta muistot jäävät.
Ja vaikka minäkin muistan,
ja yritän,
ne eivät silti muuta olosuhteita,
eivät luonteita,
eivät elämäntapaa,
eivät arjen rutiineja.
Mutta vaikka ei uskoisi voivansa parempaan,
pystyy.
Niin kauan on toivoa,
kuin ei ole menettänyt uskoaan siihen,
että on - olen - ihan kelvollinen,
ihan hyvä, virheineen, heikkouksineen.
Omat lapset ovat ihmisiä,
joiden kunnioitusta ei kannata menettää.
Yritän parhaani,
tai ainakin parempi olisi.
kun lapsi sanoo,
että "isi aina huutaa".
Vielä pahemmalta tuntuu,
jos se jatkaa: "kun se huutaa,
niin se retuuttaa paidasta".
Voin kuvitella millaista on,
kun rakas vanhempi pelottaa.
Ainoa lohtuni silloin on,
että tiedän, ettei se ole koko totuus.
En huuda aina,
ja retuutan harvoin.
Mutta se on laiha lohtu,
pirun laiha.
Koska kuten viisas nainen sanoi:
Lapsi muistaa.
On ihan sama,
huudanko aina,
tai kerran illassa,
vaikka vain kerran viikossa,
- sillai oikein kunnolla -
kun kumminkin huudan.
Ja olen huutanut ihan riittävästi,
retuuttanutkin.
Mutta jos en sanoisi mitään,
en edes yrittäisi puolustella itseäni
- vaikka en totuutta kielläkään,
kasvaisi sisälläni vaan suuttumus,
jopa viha, odottaen purkautumistaan.
Minun on pakko sanoa jotain,
joka pehmentäisi lapsen sanomaa,
koska en voi olla välittämättä.
Haluan lasteni parasta
- kukapa ei,
ja tiedän, että pitää vaan jaksaa.
Pitää yrittää, pitää sietää.
Pitää pitää itsestään ja huolta.
Ja minä pidänkin,
enkä pelkää,
vaikka odotankin päivää,
jolloin saan potut pottuina.
Räjähdän välillä turhasta.
Sanon, että hermot menivät.
Pinna kiristyi, kunnes katkesi.
Kolme poikaa, kauhea kähinä,
oma väsymys, itkevä lapsi,
tappelu, kukaan ei kuuntele,
kukaan ei lopeta.
Perkele!
Onneksi useimmiten räjähdyksen jälkeen
on hiljaista...
Ja hiljaisuus täyttyy hymyllä,
halauksella, naurullakin.
Mutta välillä voimat vaan loppuvat,
ja sota jatkuu,
räjähdykset eivät lopukaan,
viattomat kärsivät,
eikä sopua tunnu syntyvän.
Niistä sodista ei ilman arpia poistuta.
Anteeksipyyntö ja halaus ovat laastari,
jotka useimmiten parantavat akuutin haavan,
mutta muistot jäävät.
Ja vaikka minäkin muistan,
ja yritän,
ne eivät silti muuta olosuhteita,
eivät luonteita,
eivät elämäntapaa,
eivät arjen rutiineja.
Mutta vaikka ei uskoisi voivansa parempaan,
pystyy.
Niin kauan on toivoa,
kuin ei ole menettänyt uskoaan siihen,
että on - olen - ihan kelvollinen,
ihan hyvä, virheineen, heikkouksineen.
Omat lapset ovat ihmisiä,
joiden kunnioitusta ei kannata menettää.
Yritän parhaani,
tai ainakin parempi olisi.
6.8.11
Isyys, äitiys, sukupuoli
Elokuvan Kabuli Kid (kts. ed. kirjoitukseni) jälkimainingeissa mietin tänään miesten ja naisten eroja eri kulttuureissa erityisesti vanhemmuuden näkökulmasta. Nähdäkseni suurin ongelmien lähde vanhemmuudessa - kulttuurista riippumatta - ovat eri uskonnot. Patriarkaalisuus, maskuliinis-autoritaarinen, mieslähtöinen elämäntapa kukoistaa pääuskontojen ja/tai niiden lahkojen toiminnassa niin, että naisten alistaminen (vaikka sitä ei erityisesti itse uskontokunnan piirissä korostettaisikaan) toimii niiden perustana, kantimena, kaiken pohjalla. Ilman naisia ei patriarkaalisuuden nimissä voisi hallita perheitä, sukuja, sukujen yhteisöjä, yhteisöjä, kyliä, kaupunkeja, maakuntia, jopa valtioita. Tuo uskonnon luoma perusta heijastuu siis yksilötasolta koko yhteiskuntaan, kulttuuriin ja politiikkaan, siinä missä se on perheiden, yhteiskunnan tärkeimpien pienyksiköiden, merkittävin hallintakeino, jolla miehet isossa osassa maailmaamme "pitävät kurissa" vaimonsa ja lapsensa, nauttien ja ollen riippuvaisia saamastaan vallasta. Lapset on kasvatettava patriarkaalisen mallin mukaan tai miehet/isät/aviomiehet menettäisivät valtansa.
Toki on muistettava, että ei meidän länsimaalaisten valtakulttuurissakaan ole hirveän kauan ollut "kirkossa kuulutettua" (heh, oli pakko käyttää tuota sanontaa tähän väliin - niin ristiriidassa kirkon ja muun elämänmenon kehitys ovat) se, että naisten asema yhteiskunnassa - lähtien perheistä - on tasa-arvoistunut. Se on ollut kuitenkin väistämätön ja hyvä kehityskulku, josta ovat myöhemmin hyötyneet mm. rotusorrosta kärsineet värilliset valkoisessa lännessä tai vaikkapa seksuaaliset vähemmistöt, joiden olemassaolon kriminalisoinnistakin päästiin eroon vasta muutamia vuosikymmeniä sitten (vaikka uskonnollisia tuomitsijoita tietty riittää hamaan maailman loppuun saakka).
Mielenkiintoista on huomioida myös oman kulttuurimme sisällä kukoistavat vanhanaikaiset (valta)rakenteet. Enkä puhu edes nyt politiikasta vaan ihan uskontokunnista, kuten vanhoillislestadiolaiset, jotka ovat kuitenkin varsin merkittävä uskontokunta pienessä Suomen maassa (Suomessa on eri arvioiden mukaan 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista, lähde: Wikipedia "Vanhoillislestadiolaisuus"). Jostain syystä lessuja on ymmärtääkseni yllättävän paljon mm. opetusalalla (tämä väite perustuu omiin kuulopuheisiini), joten heidän vaikutustaan yhteiskuntaan ei pidä väheksyä.
Enemmän olen silti itse ihmetellyt Suomessa toimivaa Kristillisdemokraattista puoluetta, jonka puheenjohtaja ja nykyinen Suomen hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on raamatulla päähän lyövä kiihkouskovainen, joka etsii raamatusta politiikkansa pääkohtia (tuomiten mm. homouden, avoliiton, abortin, feminismin ja vääränlaisen maahanmuuton - vain kristityt maahanmuuttajat/pakolaiset kelpaisivat Päiville, koska hän sattuu olemaan kyseisen uskontokunnan kiihkoilija). Suurin ihmetykseni koskee sitä, että Päivi Räsänen on nainen, joka ei voi uskontonsa vuoksi - huolimatta saamastaan vaikutusvallasta - hyväksyä muita kuin uskontokuntansa peruskappaleen raamatun opetuksia, joita tietty pitää lukea sanasta sanaan sieltä vanhan testamentin puolelta, missä jumala on kaikkea muuta kuin lempeä ja jeesusteleva ja jossa miessukupuoli hallitsee ja päättää viime kädessä kaikesta. Päivinkin siis ilmeisesti saisi hiljaiseksi hänen miehensä?
Muissakin länsimaisissa kulttuureissa on lestadiolaisten kaltaisia uskontokuntia, kuten mormonit, joiden elämäntapa on hyväksyttyä, vaikka se kulkisi jälkijunassa muun yhteiskunnan kanssa. Miksi siis sallimme uskonnollisille liikkeille tai ryhmille "uskonnonvapauksia", jotka mahdollistavat joissakin tapauksissa ainakin epäsuorasti sen, että naisten asema ei ole lähelläkään ympäröivän yhteiskunnan mukainen?
Jos elää tiukkojen normien ja sääntöjen (sekä miesten) hallitsemassa uskonnollisessa yhteisössä, on (kulttuurista riippumatta) sidottu sen patriarkaalisiin tapoihin ja elämäntapaan perheissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että mies on pomo ja nainen tekee, mitä pomo käskee - oli se sitten nussimista haluista huolimatta, lasten tekoa ja niiden ympärivuorokautista hoitamista vuodesta toiseen, ehkäisyn unohtamista - koska lapset ovat siunaus - ja lapsikoneena toimimista ilman henkilökohtaista valinnanvapautta tai mahdollisuutta tehdä mitään perheeseen liittyviä päätöksiä. Tai vaikka tekisikin, on miehellä aina veto-oikeus. Miestään, aviopuolisoaan, ja ehkä myös lähimpiä sukulaismiehiä, on toteltava ja palveltava, sekä omistauduttava perheelle, kodinhoidolle ja lapsille. Mielestäni kaikki edellämainittu on olosuhteisisiin liittyvää pakottamista ja alistamista huolimatta siitä, tunteeko nainen olevansa uhri vai ei. Miehellä ei ole mitään hätää, jos hän ei tee uskontokunnan kieltämiä tekoja eli hakkaa vaikkapa vaimoaan muusiksi. Tai jos tekee, se pitää vaan perustella niin, että se oli akan syytä.
Ongelma ovat myös erot tyttö- ja poikalapsien välillä. Poika saa kasvaa mieheksi, mutta tytön pitää kasvaa miehen palvelijaksi. Näin se on myös niissä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka muuten elävät "tasa-arvoisissa" länsimaissa. Miehet käyvät töissä, naiset hoitavat kotia. Pojat valmistautuvat työelämään, tytöt valmistautuvat vaimoiksi. Pojat auttavat "miesten töissä", kouluttautuvat, mutta tytöt auttavat äitiä perheen kotitöissä. Ehkä sama kuvio toistuu myös monissa "maallistuneissa" länsimaisissa perheissä, ainakin osittain. Sukupuolten välisiä eroja korostetaan syntymästä alkaen, mutta nykyaikaan kuuluu toisaalta myös tasa-arvon korostaminen ja se, että myös tyttö voi tehdä asioita, joita pojatkin tekevät. Oikeastaan vain uskonnolliset piirit pyrkivät korostamaan sitä, että tytön pitää olla tyttö, kasvaa naiseksi ja vaimoksi. Nämä samat uskonnolliset piirit pyrkivät parhaansa mukaan saamaan ihmisille sellaisen mielikuvan, että koko yhteiskunta rappeutuu ja kaikki menee päin vittua, jos meininki ei jatku samanlaisena kuin ennen - "vanhoina hyvinä aikoina", kun nainen oli kotona ja mies toi leivän pöytään ja nainen ei haikaillut mitään muuta. Ja vaikka se elämäntapa sopiikin joillekin naisille ja miehille, niin itse kannatan yksilön valinnanvapautta ja suosin sitä, että ihmiset elävät elämänsä hyvin, onnellisina ja itseään toteuttaen, jolloin myös jälkikasvu saanee vanhemmiltaan parhaan mahdollisen kuvan elämästä.
Naisissa on voimaa ja minä näen itseni pro-feministinä, joka pyrkii siihen, että naisilla on samat oikeudet, itsemääräämisoikeus elämäänsä, kehoonsa, koulutukseensa, ammattiinsa, perhemuotoonsa ja kaikkiin niihin valintoihin, joita miestenkin sallitaan tekevän. Ennenkaikkea tämä on siis toive maailmanmenon muutoksesta, joka tosin vaatisi erityisesti uskontokuntien avautumisen elämälle, ikivanhojen opusten kuten raamatun ja koraanin opetusten kirjaimellisen ja orjallisen seuraamisen lopettamista, sekä avoimuuden aikakauden aloittamista. Voi olla, että maailma tuhoutuu, ennenkuin maailma vapautuu, mutta toivottavasti edes ihmiset yksilöinä voisivat luottaa omaan harkintakykyynsä, eivätkä kuuntelisi uskonnollisia guruja tai tottelisi niitä (uskonnollisia) määräyksiä, jotka kokee vääräksi oman perheen ja sen yksilöiden kohdalla. Helpoin tapa aloittaa vastarinta on sallia itselleen ja perheelleen, kotona, vapaus olla oma itsensä, koska siitä lähtee pikku hiljaa kasvamaan aalto, joka kaataa vanhoillisen yhteiskuntarakenteen, hylkää patriarkaaliset uskonnot ja luo uutta, parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle (ja sitä kautta antaa jatkoaikaa myös planeetallemme ja sen muille lajeille).
Toki on muistettava, että ei meidän länsimaalaisten valtakulttuurissakaan ole hirveän kauan ollut "kirkossa kuulutettua" (heh, oli pakko käyttää tuota sanontaa tähän väliin - niin ristiriidassa kirkon ja muun elämänmenon kehitys ovat) se, että naisten asema yhteiskunnassa - lähtien perheistä - on tasa-arvoistunut. Se on ollut kuitenkin väistämätön ja hyvä kehityskulku, josta ovat myöhemmin hyötyneet mm. rotusorrosta kärsineet värilliset valkoisessa lännessä tai vaikkapa seksuaaliset vähemmistöt, joiden olemassaolon kriminalisoinnistakin päästiin eroon vasta muutamia vuosikymmeniä sitten (vaikka uskonnollisia tuomitsijoita tietty riittää hamaan maailman loppuun saakka).
Mielenkiintoista on huomioida myös oman kulttuurimme sisällä kukoistavat vanhanaikaiset (valta)rakenteet. Enkä puhu edes nyt politiikasta vaan ihan uskontokunnista, kuten vanhoillislestadiolaiset, jotka ovat kuitenkin varsin merkittävä uskontokunta pienessä Suomen maassa (Suomessa on eri arvioiden mukaan 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista, lähde: Wikipedia "Vanhoillislestadiolaisuus"). Jostain syystä lessuja on ymmärtääkseni yllättävän paljon mm. opetusalalla (tämä väite perustuu omiin kuulopuheisiini), joten heidän vaikutustaan yhteiskuntaan ei pidä väheksyä.
Enemmän olen silti itse ihmetellyt Suomessa toimivaa Kristillisdemokraattista puoluetta, jonka puheenjohtaja ja nykyinen Suomen hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on raamatulla päähän lyövä kiihkouskovainen, joka etsii raamatusta politiikkansa pääkohtia (tuomiten mm. homouden, avoliiton, abortin, feminismin ja vääränlaisen maahanmuuton - vain kristityt maahanmuuttajat/pakolaiset kelpaisivat Päiville, koska hän sattuu olemaan kyseisen uskontokunnan kiihkoilija). Suurin ihmetykseni koskee sitä, että Päivi Räsänen on nainen, joka ei voi uskontonsa vuoksi - huolimatta saamastaan vaikutusvallasta - hyväksyä muita kuin uskontokuntansa peruskappaleen raamatun opetuksia, joita tietty pitää lukea sanasta sanaan sieltä vanhan testamentin puolelta, missä jumala on kaikkea muuta kuin lempeä ja jeesusteleva ja jossa miessukupuoli hallitsee ja päättää viime kädessä kaikesta. Päivinkin siis ilmeisesti saisi hiljaiseksi hänen miehensä?
Muissakin länsimaisissa kulttuureissa on lestadiolaisten kaltaisia uskontokuntia, kuten mormonit, joiden elämäntapa on hyväksyttyä, vaikka se kulkisi jälkijunassa muun yhteiskunnan kanssa. Miksi siis sallimme uskonnollisille liikkeille tai ryhmille "uskonnonvapauksia", jotka mahdollistavat joissakin tapauksissa ainakin epäsuorasti sen, että naisten asema ei ole lähelläkään ympäröivän yhteiskunnan mukainen?
Jos elää tiukkojen normien ja sääntöjen (sekä miesten) hallitsemassa uskonnollisessa yhteisössä, on (kulttuurista riippumatta) sidottu sen patriarkaalisiin tapoihin ja elämäntapaan perheissä. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että mies on pomo ja nainen tekee, mitä pomo käskee - oli se sitten nussimista haluista huolimatta, lasten tekoa ja niiden ympärivuorokautista hoitamista vuodesta toiseen, ehkäisyn unohtamista - koska lapset ovat siunaus - ja lapsikoneena toimimista ilman henkilökohtaista valinnanvapautta tai mahdollisuutta tehdä mitään perheeseen liittyviä päätöksiä. Tai vaikka tekisikin, on miehellä aina veto-oikeus. Miestään, aviopuolisoaan, ja ehkä myös lähimpiä sukulaismiehiä, on toteltava ja palveltava, sekä omistauduttava perheelle, kodinhoidolle ja lapsille. Mielestäni kaikki edellämainittu on olosuhteisisiin liittyvää pakottamista ja alistamista huolimatta siitä, tunteeko nainen olevansa uhri vai ei. Miehellä ei ole mitään hätää, jos hän ei tee uskontokunnan kieltämiä tekoja eli hakkaa vaikkapa vaimoaan muusiksi. Tai jos tekee, se pitää vaan perustella niin, että se oli akan syytä.
Ongelma ovat myös erot tyttö- ja poikalapsien välillä. Poika saa kasvaa mieheksi, mutta tytön pitää kasvaa miehen palvelijaksi. Näin se on myös niissä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka muuten elävät "tasa-arvoisissa" länsimaissa. Miehet käyvät töissä, naiset hoitavat kotia. Pojat valmistautuvat työelämään, tytöt valmistautuvat vaimoiksi. Pojat auttavat "miesten töissä", kouluttautuvat, mutta tytöt auttavat äitiä perheen kotitöissä. Ehkä sama kuvio toistuu myös monissa "maallistuneissa" länsimaisissa perheissä, ainakin osittain. Sukupuolten välisiä eroja korostetaan syntymästä alkaen, mutta nykyaikaan kuuluu toisaalta myös tasa-arvon korostaminen ja se, että myös tyttö voi tehdä asioita, joita pojatkin tekevät. Oikeastaan vain uskonnolliset piirit pyrkivät korostamaan sitä, että tytön pitää olla tyttö, kasvaa naiseksi ja vaimoksi. Nämä samat uskonnolliset piirit pyrkivät parhaansa mukaan saamaan ihmisille sellaisen mielikuvan, että koko yhteiskunta rappeutuu ja kaikki menee päin vittua, jos meininki ei jatku samanlaisena kuin ennen - "vanhoina hyvinä aikoina", kun nainen oli kotona ja mies toi leivän pöytään ja nainen ei haikaillut mitään muuta. Ja vaikka se elämäntapa sopiikin joillekin naisille ja miehille, niin itse kannatan yksilön valinnanvapautta ja suosin sitä, että ihmiset elävät elämänsä hyvin, onnellisina ja itseään toteuttaen, jolloin myös jälkikasvu saanee vanhemmiltaan parhaan mahdollisen kuvan elämästä.
Naisissa on voimaa ja minä näen itseni pro-feministinä, joka pyrkii siihen, että naisilla on samat oikeudet, itsemääräämisoikeus elämäänsä, kehoonsa, koulutukseensa, ammattiinsa, perhemuotoonsa ja kaikkiin niihin valintoihin, joita miestenkin sallitaan tekevän. Ennenkaikkea tämä on siis toive maailmanmenon muutoksesta, joka tosin vaatisi erityisesti uskontokuntien avautumisen elämälle, ikivanhojen opusten kuten raamatun ja koraanin opetusten kirjaimellisen ja orjallisen seuraamisen lopettamista, sekä avoimuuden aikakauden aloittamista. Voi olla, että maailma tuhoutuu, ennenkuin maailma vapautuu, mutta toivottavasti edes ihmiset yksilöinä voisivat luottaa omaan harkintakykyynsä, eivätkä kuuntelisi uskonnollisia guruja tai tottelisi niitä (uskonnollisia) määräyksiä, jotka kokee vääräksi oman perheen ja sen yksilöiden kohdalla. Helpoin tapa aloittaa vastarinta on sallia itselleen ja perheelleen, kotona, vapaus olla oma itsensä, koska siitä lähtee pikku hiljaa kasvamaan aalto, joka kaataa vanhoillisen yhteiskuntarakenteen, hylkää patriarkaaliset uskonnot ja luo uutta, parempaa tulevaisuutta koko ihmiskunnalle (ja sitä kautta antaa jatkoaikaa myös planeetallemme ja sen muille lajeille).
5.8.11
Elokuva Afganistanista
Mietiskelin aiemmin, että en ole tainnut katsoa montaa hollantilaista elokuvaa, mutta eilen tuli katsottua elämäni ehkä ensimmäinen afganistanilainen elokuva, Kabuli Kid. Jotenkin kaikki vaikutti silti tutulta. Naisen asemasta Lähi-idän alueen kulttuureissa on puhuttu, kirjoitettu ja tehty elokuvia, joita olen muutamia, mm. yhden iranilaisen nähnyt. Osaksi elokuva käsitteli jälleen samaa aihepiiriä, mutta ei osoitellen. Afganistania on sivuttu monissa länsimaisissa elokuvissa, sodan (tai sotien) kautta, mutta sekään ei ollut tämän elokuvan ydinaihe. Oli erityisen mielenkiintoista katsoa elokuvaa, jossa pitkään jatkunut sota ja sen jäljet ovat toki taustalla aina vaikuttamassa, mutta elämä on silti tavallisille ihmisille arkea, töissäkäymistä ja kodinhoitoa.
Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.
Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.
Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.
Kabuli Kid -elokuvassa viiden tyttölapsen isä, taksikuski Khaled, joutuu tilanteeseen, jossa burkhaan pukeutunut nainen jättää poikavauvan taksin takapenkille. Äitiä ei löydy mistään, poliisi ei pysty auttamaan (varsinkin kun tuntomerkitkin ovat tyyliin "pitkä nainen, jolla on burkha") ja orpokotikaan ei pysty ottamaan aivan pieniä lapsia vastaan. Ranskalaisen kansanjärjestön edustajat sattuvat kuitenkin olemaan orpokodissa paikalla ja keksivät, että radiossa voisi kuuluttaa pojan äitiä ja lupaavat 100 dollaria, jos äiti tulee noutamaan lasta. Sitä ennen Khaled kuitenkin ehtii yrittää kaikenlaista, että pääsisi eroon lapsesta (vaikka toisaalta tahtoisi ehkä pitää poikalapsen itsellään, koska "vaimo tekee vain tyttöjä"), mutta noutaa tämän silti orpokodista omaan kotiinsa toiseksikin yöksi hoidettavaksi.
Khaled kertoo rukoilleensa jumalalta poikalasta, koska poika olisi myöhemmin jakamassa työkuormaa ja miesten tehtävää - joka on tuoda kotiin rahaa. Naisten tehtävä on hoitaa kotia ja tyttöjen tehtävä kasvaa tottelevaisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi. Sukupolvien välistä asetelmaa tutkaillaan siten, että Khaledin isä asuu poikansa kotona ja vaikka onkin vanhan ajan ukko ja kiroaa mm. telkkarin, osoittaa myös isovanhemman lempeyttä ottaessaan yhden tytöistä mukaan syöttämään kyyhkyjä, kun taas isä toteaa tyttärelleen tämän pyydettyä mukaan katolle, että "se [kyyhkyjen ruokkiminen ja lennätys] ei ole tyttöjen hommaa". Suhde vaimoon vaikuttaa olevan aika platoninen (Khaled mm. toteaa kuivasti isälleen, että "naitit minut leskelle") ja vaimo jää sivustakatsojaksi, mutta osoittaa myös omia tunteitaan (osaksi ehkä jonkinlaista häpeää ja pettymystä, kun ei ole "onnistunut" itse synnyttämään poikia - osaksi ehkä jonkinlaista tarvetta saada huomiota mieheltään) yritettyään - yhtenä monista burkhaan pukeutuneista naisista - käydä noutamassa radion kuuluttaman poikalapsen itselleen (tosin se on myös Khaledin itsensä suunnitelma, koska hän ottaa vaimonsa mukaan radioasemalle ja käskee ottaa burkhan mukaan). Khaledille on kuitenkin tärkeintä totella omaatuntoaan ja hän onkin iloinen tunnistaessaan nilkassa näkemästään syntymämerkistä lapsen oikean äidin, 16-vuotiaan tytön.
Kaiken kaikkiaan Kabuli Kid oli virkistävä elokuvakokemus, jossa ihmisyys, perinteet, tavat, kulttuuri, perhe ja arki pitkän sodan runtelemassa maassa esittäytyvät mielenkiintoisella tavalla. Toivottavasti joskus vielä koittaa aika, jolloin tuollakin oikeasti asuvat ihmiset saisivat elää rauhassa ja ilman sotaa tai sen aiheuttamaa kaaosta, vaikka epäilenpä, että siitä toipumiseen menee joka tapauksessa useiden sukupolvien pituinen aika.
3.8.11
Läski liikkuu
Huhhei tätä kesälomailua. Olo tuntuu päivä päivältä raskaammalta; On tullut syötyä liikaa. Tai periaatteessa kai syön tällä hetkellä "normaalimmin", kuin arkena, mutta toisaalta kaikki normaalisti "epänormaali" menee nyt kokonaan liikasyömisen piikkiin (tai niinhän se menee tietty muutenkin :D). Kun normaaliarjessamme syön kerran päivässä lämpimän aterian, on nyt noita isompia aterioita kaksi. Lasten kanssa kotona lomaillessani pitää elää heidän rytmiensä mukaisesti: Aamupala, lounas, välipala, iltaruoka, iltapala. Yleensä työpäivinä syön aamupalan, riennän töihin, syön töissä puolen päivän aikaan täysjyvänäkkileipää keijulla ja juon palanpainikkeeksi vettä. Aina silloin tällöin herkuttelemme töissä jollain pullalla, mutta se ei ole säännöllistä mässyä. Kotiin ehdittyäni vetäisen puoli viideltä vähän leipää, jotta pahin nälkä siirtyisi ja kuuden maissa syömme lämpimän aterian - minulle siis päivän ainoan. Kun illan hämy koittaa ja lapset nukkuvat, menen joko itsekin nukkumaan tai alan kaivaa iltapalaa kaapista. Tällöin tulee myös harrastettua usein niitä huonoimpia mässyjä: Kaljaa ja lakritsia sekä joskus myös jätskiä, sipsiä ja muuta karkkia. Kesälomalla tuntuu, että koko päivän on täynnä evästä ja turvottaa, mutta silti myös iltaisin tulee mässäiltyä.
Liikuntaahan sitä pitäis (kuulemma) harrastaa ja toki kesälomalla tulee liikuttua päivittäin. Pyöräretkillä saa "taluttaa" kävellen ja välillä hölkäten pyöräilevää taaperoa, rattailla tulee kierrettyä kaupunginlampea päivänukutushommissa ja leikkipuistossakin on tullut käytyä. Aika vähäistähän tuo "liikunta" kuitenkin on siihen energiamäärään nähden, mitä tulee suuhun päivien (ja iltojen) aikana lomalla mätettyä. Läski siis kasvaa, olo on tukala. Liikunko sitten toisaalta töissäkään? No, siellä tulee singahdeltua ees ja taas tilanteen mukaan, minkä lisäksi päivällä näkkäristä hankittu energiamäärä tulee myös tuhlattua - ja vähän ekstraakin. Joskus mietittiin kollegoiden kans, että jos ois askelmittari, näkis paljonko kiireisimpinä päivinä tulee rampattua ympäri taloa. Jos aina käyttäis portaita, tulis harrastettua vielä tehokkaampaa hyötyliikuntaa. Oikeestihan mä en kuitenkaan "harrasta" liikuntaa...
Yhteen aikaan kuljin töissä kävellen ja pyörällä, mutta se loppui, kun piti alkaa roudata lapsia Kaarnapurteen. Pidin kuitenkin samoihin aikoihin vuoden mittaisen tauon kaljanjuonnissa, jolloin paino laski pysyvästi. Nyt on taas alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että kaljamaha on alkanut kohota. Oluen nauttimista (kuulostaa paljon komiammalta kuin "kaljanjuonti" ;D) en kylläkään ajatellut lopettaa, vaan ajattelin pyrkiä jälleen töiden alkaessa näännyttämään itseäni päivisin, jotta turha painonnousu estyisi. Työssäkäymisestä on myös se hyvä puoli, ettei kaljaa tule lantattua niin herkästi, kun tietää, että herätys on jo kuuden jälkeen aamulla.
***
Kesäloman ehkä paras puoli on ollut, että voi herätä ilman herätystä, nukkua aina johonkin kahdeksaan tai mihinkä lapset nyt sit jaksaakaan ja elää muutenkin suurimmaksi osaksi ilman pakollisia aikatauluja. Kesäloman tärkein tehtävä on olla tekemättä mitään. Se on onnistunut osittain, koska lapsista joutuu kummiskin huolehtimaan, mutta eniten olen ehkä nauttinut lukemisesta, koska tuntuu, että arkena ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" taitaa olla ylittänyt puolenvälin ja kirja on todella kiinnostava. Sitä pitää lukea ajatuksen kanssa, kuten Hitchiltä aiemmin lukemaani "god is not Great" -opusta, koska hommasin senkin alkuperäiskielisenä. Jotenkin tuntuu, että kirjailijan persoona tulee vielä vahvemmin läpi oikealla kielellä, josta suurimman osan onneksi myös tajuan :)
Eilen kävellessäni lammen ympäri A2V:tä rattaissa työnnellen, aloin mielessäni miettiä mitä muita kieliä osaan ja jos nyt tulisi joku tutustumistilanne, niin mitä tekstiä irtoaisi. Totesin, että osaisin tervehtiä, kertoa nimeni, luetella numerot ja pyytää rakastelemaan kanssani tänä iltana rakkauden tunnustusten kera - ranskaksi. Totesin myös, että saksan kielen osaamisessa on jäänyt jostain syystä korkkareista (siis Korkeajännitys-lehdistä) mieleen päällimmäisenä "Schnell! Schnell!" ja "Achtung!" ynnä muut sotatilannehuudahdukset tai sikakoiraksi haukkuminen. Kaipa sitä saksaksikin tervehdykset irtoaisi, saisi kaljan tilattua ja kieltäydyttyä kohteliaasti uudesta. Ruotsin osaaminen on vähän niin ja näin, vaikka toki ranskaan ja saksaan verrattuna sanastoa on huomattavasti enemmän hallussa. Lukeminen sujuisi varmaan välttävästi - jos teksti olisi yksinkertaista - mutta puhuminen on mitä on eli heikkoa. Ehkäpä kuitenkin keskityn siihen yhteen ulkomaiseen, mitä jo riittävästi osaan. Englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta on ehkä jotain hyötyäkin - tai ainakin oppii pikku hiljaa arvostamaan myös sen vivahteita, kuten olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni.
***
Lammen kapeita raitteja kävellessä on myös hyvä päästellä ilmoja pihalle. Tarkoitan siis suolistokaasuja - en hakkaa ketään :) Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos näet jonkun kävelevän polulla ja tämä kääntyy katsomaan taakseen, vaikka selvästikään takaa ei olisi kuulunut mitään ääniä, on hän joko pieraisemassa tai juuri pieraissut. Ainakin minä teen usein niin :D
Välillä ihmetyttää, kun lammen kapeimmissa kohdissa takaa tulee pyörä ja vasta ehkä metrin päässä ollessaan huomaat sen ja paniikissa väistät reunaan. Ehkä tämä kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista? Pyörissä on kilkatuskello sitä varten, että jos tiellä on sakkia, sitä kelloa pitäisi rinkuttaa, jotta he osaisivat väistää. Mutta ei, ei nyt sentään - eihän sitä nyt kehtaa alkaa ventovieraita säikyttelemään, kävelevät vielä ojaan! Jo lapsille teroitamme: Älkää rinkuttako sitä kelloa turhaan, sitä käytetään silloin, kun on tarvis. Eli öö, ei milloinkaan. Koska milloinkaan ei ole niin tarvis, että suomalainen lähtisi toista suomalaista häiritsemään selän takana kilkuttelulla. Sen sijaan ajetaan ihan peesiin, hidastetaan, hidastetaan, rykäistään tai ajetaan tahallaan johonkin kiveen, että räminä kuuluisi, jolloin edessä menevät väistävät.
Välillä tuota liikennekäyttäytymistä on tullut mietittyä myös ratin takana. Suojatiet ovat hyvä esimerkki: Minulle on käynyt kerran niin, että hidastin lähestyessäni suojatietä, jonka päässä seisoskeli kadun ylitystä odottava keski-ikäinen äijä. Hidastin lisää, lähes pysähdyin, mutta ukkeli vaan tuijotti. Pysähdyin. Näytin kädellä, että saapi mennä. Ukkeli alkoi huitoa kädellään, että ala mennä. Minä, jo kokonaan pysähtyneenä heilautin uudestaan kättäni ja totesin, menehän nyt. Ukkelin naama muuttui vihaiseksi, hän lähti liikkeelle, jupisi jotain ja huitoi minulle käsillään. Haistatin sille mielessäni vittua. Toinen esimerkki: Uskallan aika harvoin pysähtyä suojatielle, jos vieressä on toinen kaista. Lukemattomia kertoja toista kaistaa ajava ei ole pysähtynyt ja tyypit ihmettelevät autoni edessä, kun toista kaistaa paahtaa menemään joku liikennesäännöistä tai -käyttäytymisestä täysin tietämätön urpo. Monikohan liikenneonnettomuus on saanut alkunsa vastaavasta tilanteesta. Ehkä se vaan on hyväksyttävä, että maan tapa (tai ainakin Kajaanin tapa) on suojellakseen lähimmäisiään toimia niin kuin jo ala-asteella leikeissä opimme: "Ei väistetä! Ei väistetä!"
Toisaalta opetammehan me lapsiammekin väistämään aina autoja - suojatiestä huolimatta - vanhalla kunnon "katso vasempaan, katso oikeaan ja vielä kerran vasempaan, ennen kuin ylität tien" -mantralla. Ehkä se jalankulkijan suorittama väistäminen vaan on turvallisin tapa, josta syystä autoilijan pysähtyminen suojatien eteen opettaa tavallaan väärää käyttäytymismallia. Toki sitä "oppia" ottavat kai lähinnä vain lapset, mutta sitä suuremmalla syyllä on mietittävä sitä, miten liikenteessä toimii. Me järkevät aikuiset toimikaamme tilanteen ja parhaimman harkintakykymme mukaan, varovasti ja liikennesääntöjä noudattaen. Lapset ottavat meistä mallia ja vanhan laulun säkeet lienevät parasta opetusta:
Liikuntaahan sitä pitäis (kuulemma) harrastaa ja toki kesälomalla tulee liikuttua päivittäin. Pyöräretkillä saa "taluttaa" kävellen ja välillä hölkäten pyöräilevää taaperoa, rattailla tulee kierrettyä kaupunginlampea päivänukutushommissa ja leikkipuistossakin on tullut käytyä. Aika vähäistähän tuo "liikunta" kuitenkin on siihen energiamäärään nähden, mitä tulee suuhun päivien (ja iltojen) aikana lomalla mätettyä. Läski siis kasvaa, olo on tukala. Liikunko sitten toisaalta töissäkään? No, siellä tulee singahdeltua ees ja taas tilanteen mukaan, minkä lisäksi päivällä näkkäristä hankittu energiamäärä tulee myös tuhlattua - ja vähän ekstraakin. Joskus mietittiin kollegoiden kans, että jos ois askelmittari, näkis paljonko kiireisimpinä päivinä tulee rampattua ympäri taloa. Jos aina käyttäis portaita, tulis harrastettua vielä tehokkaampaa hyötyliikuntaa. Oikeestihan mä en kuitenkaan "harrasta" liikuntaa...
Yhteen aikaan kuljin töissä kävellen ja pyörällä, mutta se loppui, kun piti alkaa roudata lapsia Kaarnapurteen. Pidin kuitenkin samoihin aikoihin vuoden mittaisen tauon kaljanjuonnissa, jolloin paino laski pysyvästi. Nyt on taas alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että kaljamaha on alkanut kohota. Oluen nauttimista (kuulostaa paljon komiammalta kuin "kaljanjuonti" ;D) en kylläkään ajatellut lopettaa, vaan ajattelin pyrkiä jälleen töiden alkaessa näännyttämään itseäni päivisin, jotta turha painonnousu estyisi. Työssäkäymisestä on myös se hyvä puoli, ettei kaljaa tule lantattua niin herkästi, kun tietää, että herätys on jo kuuden jälkeen aamulla.
***
Kesäloman ehkä paras puoli on ollut, että voi herätä ilman herätystä, nukkua aina johonkin kahdeksaan tai mihinkä lapset nyt sit jaksaakaan ja elää muutenkin suurimmaksi osaksi ilman pakollisia aikatauluja. Kesäloman tärkein tehtävä on olla tekemättä mitään. Se on onnistunut osittain, koska lapsista joutuu kummiskin huolehtimaan, mutta eniten olen ehkä nauttinut lukemisesta, koska tuntuu, että arkena ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Christopher Hitchensin "Hitch-22 - A Memoir" taitaa olla ylittänyt puolenvälin ja kirja on todella kiinnostava. Sitä pitää lukea ajatuksen kanssa, kuten Hitchiltä aiemmin lukemaani "god is not Great" -opusta, koska hommasin senkin alkuperäiskielisenä. Jotenkin tuntuu, että kirjailijan persoona tulee vielä vahvemmin läpi oikealla kielellä, josta suurimman osan onneksi myös tajuan :)
Eilen kävellessäni lammen ympäri A2V:tä rattaissa työnnellen, aloin mielessäni miettiä mitä muita kieliä osaan ja jos nyt tulisi joku tutustumistilanne, niin mitä tekstiä irtoaisi. Totesin, että osaisin tervehtiä, kertoa nimeni, luetella numerot ja pyytää rakastelemaan kanssani tänä iltana rakkauden tunnustusten kera - ranskaksi. Totesin myös, että saksan kielen osaamisessa on jäänyt jostain syystä korkkareista (siis Korkeajännitys-lehdistä) mieleen päällimmäisenä "Schnell! Schnell!" ja "Achtung!" ynnä muut sotatilannehuudahdukset tai sikakoiraksi haukkuminen. Kaipa sitä saksaksikin tervehdykset irtoaisi, saisi kaljan tilattua ja kieltäydyttyä kohteliaasti uudesta. Ruotsin osaaminen on vähän niin ja näin, vaikka toki ranskaan ja saksaan verrattuna sanastoa on huomattavasti enemmän hallussa. Lukeminen sujuisi varmaan välttävästi - jos teksti olisi yksinkertaista - mutta puhuminen on mitä on eli heikkoa. Ehkäpä kuitenkin keskityn siihen yhteen ulkomaiseen, mitä jo riittävästi osaan. Englanninkielisen kirjallisuuden lukemisesta on ehkä jotain hyötyäkin - tai ainakin oppii pikku hiljaa arvostamaan myös sen vivahteita, kuten olen oppinut arvostamaan omaa kieltäni.
***
Lammen kapeita raitteja kävellessä on myös hyvä päästellä ilmoja pihalle. Tarkoitan siis suolistokaasuja - en hakkaa ketään :) Olenkin tullut siihen tulokseen, että jos näet jonkun kävelevän polulla ja tämä kääntyy katsomaan taakseen, vaikka selvästikään takaa ei olisi kuulunut mitään ääniä, on hän joko pieraisemassa tai juuri pieraissut. Ainakin minä teen usein niin :D
Välillä ihmetyttää, kun lammen kapeimmissa kohdissa takaa tulee pyörä ja vasta ehkä metrin päässä ollessaan huomaat sen ja paniikissa väistät reunaan. Ehkä tämä kertoo jotain suomalaisesta kulttuurista? Pyörissä on kilkatuskello sitä varten, että jos tiellä on sakkia, sitä kelloa pitäisi rinkuttaa, jotta he osaisivat väistää. Mutta ei, ei nyt sentään - eihän sitä nyt kehtaa alkaa ventovieraita säikyttelemään, kävelevät vielä ojaan! Jo lapsille teroitamme: Älkää rinkuttako sitä kelloa turhaan, sitä käytetään silloin, kun on tarvis. Eli öö, ei milloinkaan. Koska milloinkaan ei ole niin tarvis, että suomalainen lähtisi toista suomalaista häiritsemään selän takana kilkuttelulla. Sen sijaan ajetaan ihan peesiin, hidastetaan, hidastetaan, rykäistään tai ajetaan tahallaan johonkin kiveen, että räminä kuuluisi, jolloin edessä menevät väistävät.
Välillä tuota liikennekäyttäytymistä on tullut mietittyä myös ratin takana. Suojatiet ovat hyvä esimerkki: Minulle on käynyt kerran niin, että hidastin lähestyessäni suojatietä, jonka päässä seisoskeli kadun ylitystä odottava keski-ikäinen äijä. Hidastin lisää, lähes pysähdyin, mutta ukkeli vaan tuijotti. Pysähdyin. Näytin kädellä, että saapi mennä. Ukkeli alkoi huitoa kädellään, että ala mennä. Minä, jo kokonaan pysähtyneenä heilautin uudestaan kättäni ja totesin, menehän nyt. Ukkelin naama muuttui vihaiseksi, hän lähti liikkeelle, jupisi jotain ja huitoi minulle käsillään. Haistatin sille mielessäni vittua. Toinen esimerkki: Uskallan aika harvoin pysähtyä suojatielle, jos vieressä on toinen kaista. Lukemattomia kertoja toista kaistaa ajava ei ole pysähtynyt ja tyypit ihmettelevät autoni edessä, kun toista kaistaa paahtaa menemään joku liikennesäännöistä tai -käyttäytymisestä täysin tietämätön urpo. Monikohan liikenneonnettomuus on saanut alkunsa vastaavasta tilanteesta. Ehkä se vaan on hyväksyttävä, että maan tapa (tai ainakin Kajaanin tapa) on suojellakseen lähimmäisiään toimia niin kuin jo ala-asteella leikeissä opimme: "Ei väistetä! Ei väistetä!"
Toisaalta opetammehan me lapsiammekin väistämään aina autoja - suojatiestä huolimatta - vanhalla kunnon "katso vasempaan, katso oikeaan ja vielä kerran vasempaan, ennen kuin ylität tien" -mantralla. Ehkä se jalankulkijan suorittama väistäminen vaan on turvallisin tapa, josta syystä autoilijan pysähtyminen suojatien eteen opettaa tavallaan väärää käyttäytymismallia. Toki sitä "oppia" ottavat kai lähinnä vain lapset, mutta sitä suuremmalla syyllä on mietittävä sitä, miten liikenteessä toimii. Me järkevät aikuiset toimikaamme tilanteen ja parhaimman harkintakykymme mukaan, varovasti ja liikennesääntöjä noudattaen. Lapset ottavat meistä mallia ja vanhan laulun säkeet lienevät parasta opetusta:
Muista aina: Liikenteessä - monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli - se on turva verraton.
Suojatietä muista sä käyttää, se kadun poikki vie.
Valkoviiva ohjaa ja näyttää missä on suojatie.
Niin vasemmalle, kuin oikealle katsahda sittenkin,
silloin et jää auton alle - tiesi on turvaisin.
Elokuvallista ihmisyyttä
Gallipoli (ohj. Peter Weir, Australia 1981) on hieno elokuva, myöhemmistä sodanvastaisista elokuvista (ja varmaan vanhemmistakin) tutulla tematiikalla. Eksyin elokuvan pariin Christopher Hitchensin kolumnin perusteella, jossa Hitch analysoi Turkin armeijan touhuja viitaten taaksepäin esimerkiksi Ensimmäiseen maailmansotaan, jonka aikaan elokuva Gallipoli sijoittuu. Australialaiset elokuvat ovat "ohjelmistossani" lähes yhtä harvinaisia kuin vaikkapa keski-Eurooppalaiset filkat ja katsomieni aussi-elokuvien lista on varmaan aika junnupainotteinen eli nämä perinteiset Mad Maxit ja Crocodile Dundeet on tullut aikanaan juniorina kyylättyä :D Toki myös muutamia muita, tosin myös unohdettuja (muistan elokuvien tapahtumia, mutta en itse elokuvia ts. niiden nimiä) eläviä kuvia kenguruiden maasta olen katsellut, mutta Gallipoli oli kaiketi yksi parhaita.
Hitch mainitsikin viittauksessaan, että leffassa esiintyy Mel Gibson, joka ei tätä nykyä lukeudu suosikkinäyttelijöihini, päinvastoin. En ole herran viimeisimpiä tekosia edes jaksanut katsoa, joten en voi ottaa kantaa elokuvallisiin ansioihin, mutta julkisuuskuva on sen verran ryvettynyt kiihkokatolilaisen avoimen juutalaisvihan ja oksettavan Jeesus-elokuvan myötä (jota en siis ole katsonut, joten olen jäävi sanomaan, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta katsoa elokuvaa, jossa lähes koko elokuvan ajan eri tavoin kidutetaan tuota legendaarista hahmoa, joka nykytutkimuksen mukaan voidaan osoittaa olevan vain moninaisten jumalkulttien pohjalta luotu uskonnollinen supersankari - ja joka elokuvassa saa lynkkyä nimenomaan Gibsonin vihaamilta juutalaisilta, vaikka tietysti roomalaisten suosiollisella avustuksella), että en pysty hirveästi arvostamaan Gibsonin tekosia. Hullultahan mies on vaikuttanut ennenkin (vrt. Braveheart), mutta tyyppihän on varmasti modernin humoristisen toimintasankarin esikuva päästyään irrottelemaan 1980- ja 1990-luvulla synkän ja pääasiassa huumorittoman Mad Max -hahmon jälkeen Lethal Weapon -leffoissa. Palataan nyt kuitenkin nuoren Gibsonin aikaansaannoksiin ja Gallipoliin.
Elokuva kertoo paitsi miesten välisestä ystävyydestä, myös nuoruuden naiiviudesta - ja tottakai sodan mielettömyydestä. Päähahmoista toinen, Archibald Hamilton (Mark Lee) on alaikäinen osallistumaan sotaan, mutta ystävystyttyään Frank Dunnen (Gibson) kanssa, saa nuorukainen lopulta hommattua väärät paprut (tai siis Gibsonin esittämä Frank väsää ne) ja pääsee liittymään armeijaan astuen laivaan, joka suuntaa Egyptiin Australian armeijan harjoitusleirille. Elokuvassa Archie esitetään naiivina, sotapropagandaan ja sankaruuteen uskovana nuorukaisena, joka tahtoo taisteluun vihollista vastaan, koska se on "hänen velvollisuutensa". Nuori mies on lähes koko ajan yhtä hymyä ja viattomuuden ruumiillistuma. Se lienee tarkoituksellinen kontrasti siihen, miten elokuva päättyy.
Australiaa Ensimmäinen maailmansota ei sinänsä olisi edes koskettanut, ellei se olisi brittiläisen imperiumin ja Kansainyhteisön osa. Kun Osmanien valtakunta (tai siis Ottomaanien imperiumi / Ottomaanien valtakunta / Turkin sulttaanikunta eli nykyinen Turkki) liittyi vuonna 1915 sotaan Saksan puolella Britanniaa vastaan, lähtivät aussitkin sotimaan Välimeren rannikolle, Gallipolin niemimaalle. Elokuvassa Archie ja Frank ystävystyvät tavattuaan juoksukisoissa, joissa Frank menettää rahansa, koska panostaa ne vedonlyönnissä itseensä, mutta nuori Archie voittaa. Archielle juoksukisat ovat kuitenkin toissijainen asia päästä käymään poissa kotoa farmilta, koska hän haluaa ainoastaan yhtä asiaa: Liittyä armeijaan. Frank on ainoa elokuvassa esitellyistä nuorista miehistä (myös hänen kolme muuta kaveriaan lähtevät innokkaasti sotimaan), joka ei ole alun perin ollenkaan kiinnostunut lähtemään tai ymmärrä miksi pitäisi tapattaa itsensä sodassa, joka ei edes kuulu hänelle. Frankin isäkin muistuttaa, kuinka britit hirttivät hänen isoisänsä Dublinissa. Lopulta Frank näkee sotaan lähtemisen ainoana keinona saada rahaa - ja ehkä mainetta/naisiakin. Ehkä hän myös vaikuttuu hieman uudesta ystävästään Archiesta ja tämän suuresta palosta lähteä sotimaan. Suuri seikkailu alkaa, harjoitusleirillä on hauskaa ja Egyptissä myös juhlitaan, kunnes on aika lähteä rintamalle. Se on tosin vain Gallipolin kallioilla juoksuhaudassa kykkimistä, kunnes britit tarvitsevat harhautusta omalle operaatiolleen ja aussit pistetään juoksemaan turkkilaisten asemiin.
Gallipolin ohjannut Peter Weir on tullut tunnetuksi Gallipolin jälkeisistä USA:ssa tekemistään - ja hienoista - elokuvistaan, kuten Todistaja (1982), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Truman Show (1998). Muistan tykänneeni myös romanttisesta Green Cardista (1990) sekä laivaseikkailusta Master and Commander (2003). Kyseessä on siis hieno elokuvantekijä, jonka uralla Gallipoli on mielestäni yksi hienoimmista teoksista. Sotaa ei mitenkään erityisesti alleviivata tai korosteta elokuvassa eli kyseessä ei ole varsinaisesti mielestäni "sotaelokuva". Enemmänkin on kyseessä elokuva nuoruudesta, ihanteista (tai ihanteettomuudesta) ja siitä, kuinka valtioiden (sota)koneisto syö pienet ihmiset ja heidän elämänsä helposti, kuin huomaamatta, kun rynnäkön aika koittaa. Loppukohtauksesta tulee väistämättä mieleen muuan myöhempi sotaelokuvaklassikko nimittäin Oliver Stonen vuonna 1986 ohjaama Platoon, jossa jälleen yksi nuori ja naiivi sukupolvi käy tappamassa ja tapattamassa itseään (Vietnamin sodassa). Juuri sodassa ihmisen järjettömyys - tai ehkä se on sitä olennaisinta ihmisyydessä verrattuna muihin lajeihin - tuntuu löytävän ne mittasuhteet, joissa elämän sietämätön keveys esittäytyy pahimmillaan.
Hitch mainitsikin viittauksessaan, että leffassa esiintyy Mel Gibson, joka ei tätä nykyä lukeudu suosikkinäyttelijöihini, päinvastoin. En ole herran viimeisimpiä tekosia edes jaksanut katsoa, joten en voi ottaa kantaa elokuvallisiin ansioihin, mutta julkisuuskuva on sen verran ryvettynyt kiihkokatolilaisen avoimen juutalaisvihan ja oksettavan Jeesus-elokuvan myötä (jota en siis ole katsonut, joten olen jäävi sanomaan, mutta suoraan sanoen ei kiinnosta katsoa elokuvaa, jossa lähes koko elokuvan ajan eri tavoin kidutetaan tuota legendaarista hahmoa, joka nykytutkimuksen mukaan voidaan osoittaa olevan vain moninaisten jumalkulttien pohjalta luotu uskonnollinen supersankari - ja joka elokuvassa saa lynkkyä nimenomaan Gibsonin vihaamilta juutalaisilta, vaikka tietysti roomalaisten suosiollisella avustuksella), että en pysty hirveästi arvostamaan Gibsonin tekosia. Hullultahan mies on vaikuttanut ennenkin (vrt. Braveheart), mutta tyyppihän on varmasti modernin humoristisen toimintasankarin esikuva päästyään irrottelemaan 1980- ja 1990-luvulla synkän ja pääasiassa huumorittoman Mad Max -hahmon jälkeen Lethal Weapon -leffoissa. Palataan nyt kuitenkin nuoren Gibsonin aikaansaannoksiin ja Gallipoliin.
Elokuva kertoo paitsi miesten välisestä ystävyydestä, myös nuoruuden naiiviudesta - ja tottakai sodan mielettömyydestä. Päähahmoista toinen, Archibald Hamilton (Mark Lee) on alaikäinen osallistumaan sotaan, mutta ystävystyttyään Frank Dunnen (Gibson) kanssa, saa nuorukainen lopulta hommattua väärät paprut (tai siis Gibsonin esittämä Frank väsää ne) ja pääsee liittymään armeijaan astuen laivaan, joka suuntaa Egyptiin Australian armeijan harjoitusleirille. Elokuvassa Archie esitetään naiivina, sotapropagandaan ja sankaruuteen uskovana nuorukaisena, joka tahtoo taisteluun vihollista vastaan, koska se on "hänen velvollisuutensa". Nuori mies on lähes koko ajan yhtä hymyä ja viattomuuden ruumiillistuma. Se lienee tarkoituksellinen kontrasti siihen, miten elokuva päättyy.
Australiaa Ensimmäinen maailmansota ei sinänsä olisi edes koskettanut, ellei se olisi brittiläisen imperiumin ja Kansainyhteisön osa. Kun Osmanien valtakunta (tai siis Ottomaanien imperiumi / Ottomaanien valtakunta / Turkin sulttaanikunta eli nykyinen Turkki) liittyi vuonna 1915 sotaan Saksan puolella Britanniaa vastaan, lähtivät aussitkin sotimaan Välimeren rannikolle, Gallipolin niemimaalle. Elokuvassa Archie ja Frank ystävystyvät tavattuaan juoksukisoissa, joissa Frank menettää rahansa, koska panostaa ne vedonlyönnissä itseensä, mutta nuori Archie voittaa. Archielle juoksukisat ovat kuitenkin toissijainen asia päästä käymään poissa kotoa farmilta, koska hän haluaa ainoastaan yhtä asiaa: Liittyä armeijaan. Frank on ainoa elokuvassa esitellyistä nuorista miehistä (myös hänen kolme muuta kaveriaan lähtevät innokkaasti sotimaan), joka ei ole alun perin ollenkaan kiinnostunut lähtemään tai ymmärrä miksi pitäisi tapattaa itsensä sodassa, joka ei edes kuulu hänelle. Frankin isäkin muistuttaa, kuinka britit hirttivät hänen isoisänsä Dublinissa. Lopulta Frank näkee sotaan lähtemisen ainoana keinona saada rahaa - ja ehkä mainetta/naisiakin. Ehkä hän myös vaikuttuu hieman uudesta ystävästään Archiesta ja tämän suuresta palosta lähteä sotimaan. Suuri seikkailu alkaa, harjoitusleirillä on hauskaa ja Egyptissä myös juhlitaan, kunnes on aika lähteä rintamalle. Se on tosin vain Gallipolin kallioilla juoksuhaudassa kykkimistä, kunnes britit tarvitsevat harhautusta omalle operaatiolleen ja aussit pistetään juoksemaan turkkilaisten asemiin.
Gallipolin ohjannut Peter Weir on tullut tunnetuksi Gallipolin jälkeisistä USA:ssa tekemistään - ja hienoista - elokuvistaan, kuten Todistaja (1982), Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Truman Show (1998). Muistan tykänneeni myös romanttisesta Green Cardista (1990) sekä laivaseikkailusta Master and Commander (2003). Kyseessä on siis hieno elokuvantekijä, jonka uralla Gallipoli on mielestäni yksi hienoimmista teoksista. Sotaa ei mitenkään erityisesti alleviivata tai korosteta elokuvassa eli kyseessä ei ole varsinaisesti mielestäni "sotaelokuva". Enemmänkin on kyseessä elokuva nuoruudesta, ihanteista (tai ihanteettomuudesta) ja siitä, kuinka valtioiden (sota)koneisto syö pienet ihmiset ja heidän elämänsä helposti, kuin huomaamatta, kun rynnäkön aika koittaa. Loppukohtauksesta tulee väistämättä mieleen muuan myöhempi sotaelokuvaklassikko nimittäin Oliver Stonen vuonna 1986 ohjaama Platoon, jossa jälleen yksi nuori ja naiivi sukupolvi käy tappamassa ja tapattamassa itseään (Vietnamin sodassa). Juuri sodassa ihmisen järjettömyys - tai ehkä se on sitä olennaisinta ihmisyydessä verrattuna muihin lajeihin - tuntuu löytävän ne mittasuhteet, joissa elämän sietämätön keveys esittäytyy pahimmillaan.