"Nobody ever visits me, except Jehova's witnesses" lauloi jo Ville aikoinaan ja vähän sama fiilis tuli taas tänään. Ei sillä, että olisin sosiaalisesti aktiivinen tai ketään koskaan kutsuisin kylään, mutta joo, vähän tuon biisin fiilis tuli, kun "tutut" jehovat kävi taas ovella kertomassa siitä, miten maailma on tuhoutumassa ja Jumala tulee ja tappaa. Vai miten se meni. Mut kuitenkin, siinä minä sitten kiltisti kuuntelin ja sanoin, että "en tiedä", kun kysyivät, tunnenko sydämessäni, että se on tapahtumassa. Taisinpa myös mainita, kun saatanasta oli puhe, että "tuli Trump mieleen" ja naurahdin. Jostain syystä jaksoin kuitenkin kuunnella jorinaa ja olla kohtelias. Kun tämä mukava pariskunta lähti ovelta kohti seuraavia uhreja, lueskelin hetken "Mitä raamattu todella opettaa?" ja mietin, mikä tässä eniten mättää. Sitten tajusin. Se on "sitku"-ajattelu. Kaikki korjautuu "sitten kun" on tuomiopäivä ja Jumala korjaa kaikki virheet, joita se ei voi jostain syystä korjata nyt, vaan vasta sitten kun.
Gasellien uudella levyllä on sattumalta myös biisi nimeltään "Sitten kun", jossa käydään läpi erilaisia asioita, joita tehdään sitten kun on päästy johonkin tai jostakin eroon, tehty jotakin tai jotakin muuttuu. Ehkä parhaiten jäi silti mieleen yhden versen stoori siitä, kuinka äiti pyysi poikaa käymään, mut tämä ei ehtinyt, kun piti tehdä sitä ja tätä tärkeämpää, kunnes äitiä ei enää ollut, eikä enää voinut nähdä, vaikka ois halunnut. Sitku-kirous aiheuttaa varmasti monille jälkiviisautta ja katkeruutta, koska oikeastihan itselle tärkeät ja merkitykselliset ihmiset ja asiat pitäisi kohdata ja tehdä nyt, eikä sitku.
Ehkä ongelma on siinä, että monesti ei edes tiedä, mikä on oikeasti tärkeätä, ennenkuin sen menettää. Ehkä jehovakin herää siinä vaiheessa, kun oma maailma romahtaa ja ne tajuaa, että ois pitänyt nauttia silloin, kun oli terve ja kaikki oli hyvin, vaikka pitikin ovelta ovelle saarnata, että maailmassa on kaikki päin persettä ja sitten kun tuomiopäivä tulee, niin kaikki tulee olemaan hyvin, koska Jumala tuhoaa nykyisen maailmanjärjestyksen ja kansallisvaltiot korvaten planeettamme uskovien paratiisilla. Vai me muutko se tuhotaan ja Saatana on kanssamme? En tiedä, tipahdin kelkasta, mutta joku maailmanlopunjälkeinen utopia kai siitä kaikesta sitten seuraa. Kaiken maailman lopunajan kultit ovat kyllä pelottavia, mutta ymmärrän heitä, koska ei ole helppoa luoda merkitystä elämään. Toisaalta olen kateellinen esimerkiksi jehovan todistajalle, jos tämä oikeasti kokee elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi oman todistustyönsä ja ihmisten käännyttämisen, eikä tee sitä vain siksi, että perhe/yhteisö/puoliso pakottaa, vaan siksi, että se tuntuu tarkoitukselta myös nyt ja tässä, eikä vasta sitten kun.
Mitä sitten itse voisin tehdä päästäkseni tyhjyyden tunteesta, joka aika ajoin alkaa imemään iloa kuin musta aukko? En ainakaan voi ajatella, että sitten kun pääsen tuosta tunteesta, olisin onnellinen. Onni, onnellisuus tai sanotaan nyt edes tyytyväisyys elämään pitää luoda aina uudestaan ja uudestaan, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin melkein. Olemme sosiaalisia eläimiä ja saamme nautintoa monenmoisista asioista ja aina välillä nautinto kanssakäymisestä muun maailman kanssa - oli se sitten ihmiset, eläimet, kasvit, luonto, kaikenlaiset taidemuodot, viihde, tuntemukset, kokemukset, näkemykset, johtopäätökset, milloin mitkäkin hetkessä, menneessä tai tulevassa - saa aikaan onnenpurskahduksen. Jotkut kokevat tarpeelliseksi määrittää onnellisuuden ja jos ei aivan sen henkilökohtaiset kriteerit täyty, niin ainakin sitä pitää tavoitella. Kunhan ei vaan erehdy toteamaan, että sitten kun...minusta tulee onnellinen. Ei, parempi tavoitella sitä hetki kerrallaan, koska ei se mikään pysyvä olotila ole. Paitsi ehkä kuollessa. Sen sijaan, että sanoisi "sitten kun", voisikin ehkä kuollessaan todeta Inkvisitio-yhtyeen sanoin: "Vihdoinkin olen onnellinen!"
PS. Elämä on ihan kivaa. Olen minä usein onnellinen monestakin syystä. Ei siis syytä huoleen lukijat. Valtakunnansalilla tavataan, eiku ;)
5.11.18
3.11.18
Leffaa, musaa, kirjoittamista
Rupes tekee mieli kuunnella Coltranea (joku musiikki vaan "maalaa" tiettyjä tunnelmia mieleen), kun katoin leffaa 1960-luvun alkuvuosina Losissa elävästä keski-ikäisestä homo-opettajasta, joka koittaa päättää päivänsä, koska elämä on potkinut potkunsa. Kaljaakin olen perjantai-illan ratoksi juonut, lähinnä huonoja jouluoluita, kokeilumielessä. Sekös alkoi sitten pissittää, joten pistin tauolle, ja tuli tarve kirjoittaa ylös, että nyt on kova filkka! Vinkin leffasta A Single Man sain Lauralta, koska hän huomasi minun katsoneen viikolla leffan Milk, joka oli loistava - Sean Pennin kuningasrooli perustuen tositapahtumiin ensimmäisestä julkihomosta kaupunginvaltuutettuna San Franciscossa 1970-luvulla. Mut eipä tämäkään paljon jää jälkeen - yksikin "änkyttävä kuningas" eli Colin Firth tässä pääroolissa ja onpa muuten hyvä valinta. Pitäisköhän panna Coltranen luritukset veks, ottaa vielä olut ja katsoa leffa loppuun, pissatauko onkin jo kestänyt riittävän pitkään.
Tauon jälkeen kohti loppua. Kaunista ja hirveää. Aloin miettiä sitä, että jos itse saan loppuun valmistautua, aion nauttia elämästä. Miksi kärsiä viimeiset hetkensä, jos tietää, että ne ovat viimeiset? Toisaalta ymmärrän senkin, että luovuttaa, jos kärsii...eikä tämä liittynyt sinänsä mitenkään kyseisen leffan päätökseen tai siihen, miten loppu tuli ja oliko se suunniteltua vai ei, mutta koskettava se oli. Leffan suurimmat ansiot olivat kuitenkin huikeassa audiovisuaalisessa estetiikassa kuvaamaan päähenkilön tunnelman vaihtelua; suosittelen jokaiselle elokuvan ystävälle täydestä sydämestäni!
--
Naismusakokoelmaan on viime aikoina eksynyt vanhoja ja nuoria kotimaisia tähtiä. Vanhemmasta päästä mukana on Liisa Tavi - kiitos Areenasta löytämäni "Linnunradan pianobaarin", joka oli ysärillä Maria Guzeninan vetämä musiikkiohjelma. Kollaa kestään ikivihreä "Jäähyväiset aseille" on Tavin esittämänä sen verran koskettava, että rauha laskeutuu sieluun. Toisesta ääripäästä Muskan 1970-luvun esikoissingle "Kirjoita postikorttiin", jonka senkin pianobaarissa livetaltiona näin. Loistava veto, josta tulee mieleen nuoruus, jolloin kirjoitin kirjeitä - postikortit jäi vähän vähemmälle. Nykyään kirjeiden ja korttien kirjoittaminen on muinaisjäänne, mikä on sääli. Jos koittaa käsin kirjoittaa jotain, niin pian käsi on niin kipeä, että saa loppupäivän pitää huilia. Onneksi on näppäimistö, millä näpyttää. Ja onneksi on musiikki!
Nuorempia kotimaisia tähtiä naismusakokoelmallani edustaa upea Alma, josta tulee aika usein mieleen Sia, eikä se ole huono mielleyhtymä - molemmat persoonallisia ääniä, vaikken toki kummankaan kaikesta tuotannosta tykkääkään. Tuorein sinkku "Cowboy" on menevä ralli, josta tykkään tosi paljon. Videokin oli upea, joka toi vielä yhden lisäulottuvuuden kappaleen maailmaan - ehkä sitä aina tarttee jotain visuaalistakin tarttumapintaa, vaikka kyllähän sen voi luoda omassa päässäänkin musiikin luomista tunnelmista, ajatuksista ja mielikuvista. Evelina taasen on urbaania poppia (en keksinyt tätä "luokittelua") upealla tatsilla vetävä naisartisti, jolla alkaa olla sen verran tunnistettava tyyli, että kiinnostus on täältä sivustakin seurattuna (en seuraa musiikkimaailmaa kovinkaan aktiivisesti, bongailen vaan yksittäisiä hyviä biisejä sieltä täältä) kasvanut. Ja olihan Eve yhdessä suositussa tosi-tv -lauluohjelmassakin...mutta uusi biisi "Vielä kerran" on jotenkin läpitunkeva, jossa palaset loksahtivat meikäläisen makuhermoissa kohdilleen; olen vaan niin heikkona kauniille melankolisille melodioille. Kolmas "nuoremman polven" naisartisti onkin sitten kokenein konkari tästä joukosta ja olen jo vuosia tykännyt Jannan tekemisistä useidenkin biisien voimin eli voin kyllä aivan hyvin todeta Jannan olevan yksi lempiartisteistani tällä hetkellä. Uusin kappale "Huomenna" on totuttua melankolisen kaunista upeutta, jolle sydämeni sulaa.
--
Pakko kirjoittaa siitä, mitä tekee ja on mielessä. Pakko kirjoittaa. Pakko. Mutta hyvä sellainen. Se on osa minua. Kirjoittaminen pidemmän kaavan kautta vaatisi joutilaisuutta, keskittymistä, keskittymiskykyä, tauottomuutta, kirjoittamista "työkseen". Keskustelin aiheesta anoppini kanssa eilen ruokapöydässä, perinteisesti kun perjantaina käymme Hoikkalassa viikonloppua vastaanottamassa. Hän osallistuu parhaillaan kirjoittajakoulutukseen, jonka aiheena on elämäkertakirjoittaminen. Itsellä on sama haave, mutta sen toteuttaminen saattaa jäädä eläkepäiville. Toivon vaan, että muisti ei petä ennen kuin minulla on siihen todella aikaa. Äitini isä kärsi alzheimerista, isäni äidillä oli myös vanhemmilla päivillään vähän höppänän oireita, isäni isä kuoli jo 63-vuotiaana. Jos joskus pääsen eläkkeelle, jolloin voisin kuvitella saavani riittävästi aikaa kirjoittamiseen, olisin ehkä 70v, mutta onko aivoissa enää potkua siinä vaiheessa - jää nähtäväksi. Omat vanhempani ovat tuon rajapyykin ohittaneet ja ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja pääkoppa vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta en osaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen omalla kohdalla ja huomaan jo nyt, että muistini tekee tepposia. Varsinkin nimimuistini on totaalisen surkea. Jos nimen sitoo paikkoihin ja kasvoihin ja rutiineihin, muistan ne, mutta en muista välttämättä läheisienkään ihmisten nimiä joka tilanteessa, jos ne liittyvät menneisiin, joihin minulla ei enää ole muuta sidettä kuin muistot. Auto-fiktion kirjoittaminen on tietysti aina hyvä ratkaisu, mutta jotta voisin luoda tunnesiteen kirjoittamiseen ja se tällöin tyydyttäisi minua tekstinä, olisi minun muistettava riittävästi luodakseni jotain, jonka uskon olevan totta - tai "totta", niinkuin Knausgård sanoo. Totuushan on aina suhteellinen ja omakohtainen käsite, joka voi toki myös vääristynyt esimerkiksi siksi, että muistot ovat sekoittuneet muihin ja/tai muistat vaan osan, et "koko totuutta".
En ota paineita tästä pakosta kirjoittaa. Syntyy jos syntyy. Kuolee kumminkin. Sitä paitsi kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, itseni vuoksi.
--
Ei kahta ilman kolmatta - leffaa, jossa on homomies pääosassa, nimittäin. Homous ei niinkään, vaan musiikki, Queenin sellainen. Minulle Queen ei ole koskaan ollut suuri suosikki, enkä ole omistanut heidän levyjään. Lapsena kuunneltiin heviä ja rokkia ja hittejä, toki myös joitain Queenin biisejä siis. Ja onhan Queen niin ikoninen yhtye, että väkisinkin heidän hittibiisinsä ovat musiikkia koko elämänsä kuunnelleelle 45-vuotiaalle tuttuja. Freddie Mercury keulillaan yhtye loi melkoisen kavalkadin biisejä, joita kuulee yhä vaikkapa urheilutapahtumissa ("We are the Champions" ja "We will rock you") tai leffoissa ja musiikkiohjelmissa ja baareissa (mm. "Bohemian Rhapsody"), tosin karaokessa aika harvoin, johtuen ehkä Freddien huikeasta äänestä, jollaista tuskin kannattaa lähteä apinoimaan edes karaokessa.
Niin ja se elokuva, Bohemian Rhapsody, oli hieno musiikkielokuva. Sitä ei pidä lähteä katsomaan dokumenttina ja pettyä siihen, että dramatisoinnin nimissä on tehty erinäisiä aika-avaruutta ja todellisuutta vääristäneitä kohtauksia - kuten muutama hieman liian kireä kravatti kaulassaan liikkuva elokuva-arvostelija (kts. HS) on tehnyt - vaan musiikillisena aikamatkana Freddien ja Queenin tarinaan. Se on hauska, sydämellinen ja musikaalinen elokuva, jossa on koskettavia hetkiä - ja eniten nimenomaan musiikin kautta. Siksi olen iloinen, että lähdin katsomaan ja kuuntelemaan eli nauttimaan sitä nimenomaan elokuvateatteriympäristössä. Rami Malekille hatunnosto Freddien roolista; huippumatskua, joka kantoi elokuvan loppuun saakka. Hyvillä mielin sai lähteä kotiin, vaikka päässä soikin koko matkan "I want to ride my bicycle", vaikkei sitä edes kuulunut koko leffassa :D
Tauon jälkeen kohti loppua. Kaunista ja hirveää. Aloin miettiä sitä, että jos itse saan loppuun valmistautua, aion nauttia elämästä. Miksi kärsiä viimeiset hetkensä, jos tietää, että ne ovat viimeiset? Toisaalta ymmärrän senkin, että luovuttaa, jos kärsii...eikä tämä liittynyt sinänsä mitenkään kyseisen leffan päätökseen tai siihen, miten loppu tuli ja oliko se suunniteltua vai ei, mutta koskettava se oli. Leffan suurimmat ansiot olivat kuitenkin huikeassa audiovisuaalisessa estetiikassa kuvaamaan päähenkilön tunnelman vaihtelua; suosittelen jokaiselle elokuvan ystävälle täydestä sydämestäni!
--
Naismusakokoelmaan on viime aikoina eksynyt vanhoja ja nuoria kotimaisia tähtiä. Vanhemmasta päästä mukana on Liisa Tavi - kiitos Areenasta löytämäni "Linnunradan pianobaarin", joka oli ysärillä Maria Guzeninan vetämä musiikkiohjelma. Kollaa kestään ikivihreä "Jäähyväiset aseille" on Tavin esittämänä sen verran koskettava, että rauha laskeutuu sieluun. Toisesta ääripäästä Muskan 1970-luvun esikoissingle "Kirjoita postikorttiin", jonka senkin pianobaarissa livetaltiona näin. Loistava veto, josta tulee mieleen nuoruus, jolloin kirjoitin kirjeitä - postikortit jäi vähän vähemmälle. Nykyään kirjeiden ja korttien kirjoittaminen on muinaisjäänne, mikä on sääli. Jos koittaa käsin kirjoittaa jotain, niin pian käsi on niin kipeä, että saa loppupäivän pitää huilia. Onneksi on näppäimistö, millä näpyttää. Ja onneksi on musiikki!
Nuorempia kotimaisia tähtiä naismusakokoelmallani edustaa upea Alma, josta tulee aika usein mieleen Sia, eikä se ole huono mielleyhtymä - molemmat persoonallisia ääniä, vaikken toki kummankaan kaikesta tuotannosta tykkääkään. Tuorein sinkku "Cowboy" on menevä ralli, josta tykkään tosi paljon. Videokin oli upea, joka toi vielä yhden lisäulottuvuuden kappaleen maailmaan - ehkä sitä aina tarttee jotain visuaalistakin tarttumapintaa, vaikka kyllähän sen voi luoda omassa päässäänkin musiikin luomista tunnelmista, ajatuksista ja mielikuvista. Evelina taasen on urbaania poppia (en keksinyt tätä "luokittelua") upealla tatsilla vetävä naisartisti, jolla alkaa olla sen verran tunnistettava tyyli, että kiinnostus on täältä sivustakin seurattuna (en seuraa musiikkimaailmaa kovinkaan aktiivisesti, bongailen vaan yksittäisiä hyviä biisejä sieltä täältä) kasvanut. Ja olihan Eve yhdessä suositussa tosi-tv -lauluohjelmassakin...mutta uusi biisi "Vielä kerran" on jotenkin läpitunkeva, jossa palaset loksahtivat meikäläisen makuhermoissa kohdilleen; olen vaan niin heikkona kauniille melankolisille melodioille. Kolmas "nuoremman polven" naisartisti onkin sitten kokenein konkari tästä joukosta ja olen jo vuosia tykännyt Jannan tekemisistä useidenkin biisien voimin eli voin kyllä aivan hyvin todeta Jannan olevan yksi lempiartisteistani tällä hetkellä. Uusin kappale "Huomenna" on totuttua melankolisen kaunista upeutta, jolle sydämeni sulaa.
--
Pakko kirjoittaa siitä, mitä tekee ja on mielessä. Pakko kirjoittaa. Pakko. Mutta hyvä sellainen. Se on osa minua. Kirjoittaminen pidemmän kaavan kautta vaatisi joutilaisuutta, keskittymistä, keskittymiskykyä, tauottomuutta, kirjoittamista "työkseen". Keskustelin aiheesta anoppini kanssa eilen ruokapöydässä, perinteisesti kun perjantaina käymme Hoikkalassa viikonloppua vastaanottamassa. Hän osallistuu parhaillaan kirjoittajakoulutukseen, jonka aiheena on elämäkertakirjoittaminen. Itsellä on sama haave, mutta sen toteuttaminen saattaa jäädä eläkepäiville. Toivon vaan, että muisti ei petä ennen kuin minulla on siihen todella aikaa. Äitini isä kärsi alzheimerista, isäni äidillä oli myös vanhemmilla päivillään vähän höppänän oireita, isäni isä kuoli jo 63-vuotiaana. Jos joskus pääsen eläkkeelle, jolloin voisin kuvitella saavani riittävästi aikaa kirjoittamiseen, olisin ehkä 70v, mutta onko aivoissa enää potkua siinä vaiheessa - jää nähtäväksi. Omat vanhempani ovat tuon rajapyykin ohittaneet ja ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja pääkoppa vaikuttaa olevan hyvässä kunnossa. Toisaalta en osaa ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen omalla kohdalla ja huomaan jo nyt, että muistini tekee tepposia. Varsinkin nimimuistini on totaalisen surkea. Jos nimen sitoo paikkoihin ja kasvoihin ja rutiineihin, muistan ne, mutta en muista välttämättä läheisienkään ihmisten nimiä joka tilanteessa, jos ne liittyvät menneisiin, joihin minulla ei enää ole muuta sidettä kuin muistot. Auto-fiktion kirjoittaminen on tietysti aina hyvä ratkaisu, mutta jotta voisin luoda tunnesiteen kirjoittamiseen ja se tällöin tyydyttäisi minua tekstinä, olisi minun muistettava riittävästi luodakseni jotain, jonka uskon olevan totta - tai "totta", niinkuin Knausgård sanoo. Totuushan on aina suhteellinen ja omakohtainen käsite, joka voi toki myös vääristynyt esimerkiksi siksi, että muistot ovat sekoittuneet muihin ja/tai muistat vaan osan, et "koko totuutta".
En ota paineita tästä pakosta kirjoittaa. Syntyy jos syntyy. Kuolee kumminkin. Sitä paitsi kirjoitan aina ensisijaisesti itselleni, itseni vuoksi.
--
Ei kahta ilman kolmatta - leffaa, jossa on homomies pääosassa, nimittäin. Homous ei niinkään, vaan musiikki, Queenin sellainen. Minulle Queen ei ole koskaan ollut suuri suosikki, enkä ole omistanut heidän levyjään. Lapsena kuunneltiin heviä ja rokkia ja hittejä, toki myös joitain Queenin biisejä siis. Ja onhan Queen niin ikoninen yhtye, että väkisinkin heidän hittibiisinsä ovat musiikkia koko elämänsä kuunnelleelle 45-vuotiaalle tuttuja. Freddie Mercury keulillaan yhtye loi melkoisen kavalkadin biisejä, joita kuulee yhä vaikkapa urheilutapahtumissa ("We are the Champions" ja "We will rock you") tai leffoissa ja musiikkiohjelmissa ja baareissa (mm. "Bohemian Rhapsody"), tosin karaokessa aika harvoin, johtuen ehkä Freddien huikeasta äänestä, jollaista tuskin kannattaa lähteä apinoimaan edes karaokessa.
Niin ja se elokuva, Bohemian Rhapsody, oli hieno musiikkielokuva. Sitä ei pidä lähteä katsomaan dokumenttina ja pettyä siihen, että dramatisoinnin nimissä on tehty erinäisiä aika-avaruutta ja todellisuutta vääristäneitä kohtauksia - kuten muutama hieman liian kireä kravatti kaulassaan liikkuva elokuva-arvostelija (kts. HS) on tehnyt - vaan musiikillisena aikamatkana Freddien ja Queenin tarinaan. Se on hauska, sydämellinen ja musikaalinen elokuva, jossa on koskettavia hetkiä - ja eniten nimenomaan musiikin kautta. Siksi olen iloinen, että lähdin katsomaan ja kuuntelemaan eli nauttimaan sitä nimenomaan elokuvateatteriympäristössä. Rami Malekille hatunnosto Freddien roolista; huippumatskua, joka kantoi elokuvan loppuun saakka. Hyvillä mielin sai lähteä kotiin, vaikka päässä soikin koko matkan "I want to ride my bicycle", vaikkei sitä edes kuulunut koko leffassa :D