Katselin Ylen Elämäni biisi -ohjelmaa ja nautin upean bändin soittamasta musiikista ja muutamista loistavista lauluesityksistä, mutta yhtä lailla tarinoista vieraiden elämän biisien taustalla. Aloin miettiä, onko minulla sellaisia biisejä (koska yhtä en pystyisi millään valitsemaan), joista voisin koota elämäni biisien tarinan. Tässä suurin piirtein ajallisesti kokemassani järjestyksessä musiikkia, joka on ollut niin iso osa elämääni, että voin puhua "elämäni biiseistä" lyhyiden saatetekstien kera.
HUOM!Tämä ei ole mikään Jarkon Best of -kokoelma, koska mukana on artisteja, joita en välttämättä muuten edes kuuntele, sekä artisteja, joilta tykkään monesta muusta biisistä paljon enemmän tai joilta olisin voinut valita monta muuta biisiä. Eikä tämä kyllä mikään aukoton "elämäni biisit" -kokoelmakaan ole, mutta näillä mennään.
Biisit Spotifyssä (pois lukien punkit, joita ei löydy, Raptorista oli pantava live-versio, Iron Maidenin toisesta biisistä ja Rushista tarkoituksella live-versio):
https://open.spotify.com/playlist/4fvUjYd0SQAVWGlICrNOB8?si=ac9e79f0c0b9433e
Tapani Kansa: R-A-K-A-S
Rakkauden ja maalaisuuden ylistyslaulu, iskusävelmä vuodelta 1977. Varhaisimmat muistoni lapsuudesta liittyvät siihen, kun Toyota Corollan takapenkillä kuulin silloisia suosikkisävelmiä ja lauloin niitä lapsen innolla mukana. Biisissä haikaillaan naista ja "havupuiden tuoksuista" kotiseutua. Liekkö sitä haikailleet vanhempanikin ja vuonna 1982 palasimmekin Stadista metsän keskelle Kajjjaaniin.
Iron Maiden: The Number of The Beast
Vuonna 1983 asuimme Kajaaniin paluumuutettuamme rivitalossa ja naapurissani oli perhe, jonka pojalla oli musiikkia, joka tuntui jännittävältä, jopa pelottavalta. Intron puheen jälkeen alkoi brittimetalli, jota opin myöhemmin rakastamaan, mutta en vielä tuolloin, pedon luku ja saatana olivat vielä vähän liian pelottavia pian 10-vuotiaalle Jarkolle.
AC/DC: Highway to Hell
Ensimmäisiä omia nauhoituksia sain rakkaan ystäväni Juhan kautta, jonka kanssa elämänpolkumme ristesivät jo äitiemme vatsoissa, koska he olivat ystäviä ja heistä tuli myös toistemme kummeja. Nauhoituksia tehtiin mankat vastakkain ja välillä saattoi kuulua taustalta, kun Juhan äiti tuli käskemään syömään. Ehkä otettiin sit nauhoitus uusiksi, ehkä ei. AC/DC oli Iron Maidenin ohella kans aluksi vaarallista ja jännittävää.
Kauko Röyhkä: Lauralle
Kauko Röyhkän ensimmäisiä isoja hittejä vuodelta 1984. Olin 11-vuotias ja muistan yhä edesmenneen Helmi-mummuni kertoman, kun hän käveli mökkimme Leinolan saunalle, jossa istuin yksin saunassa ja lauloin kovaan ääneen biisin kohtaa "Onnenpoika, onnenpoika".
Eppu Normaali: Pimeyden tango
Eput oli jo Suomirokin tärkeimpiä bändejä vuonna 1984, vaikka isoimmat hitit tulivatkin vasta seuraavan levyn myötä. Hittimittari oli tv-ohjelma, jota katsottiin tarkasti, koska se oli aikaa ennen musiikkikanavia ja kun biisi soi Hittimittarissa, oli se kova juttu. Pimeyden tangon studiossa kuvattu heiluntavideo esitteli bändin irvailemassa playback-esiintymisen kustannuksella, mutta biisistä tuli yksi nuoren Jarkon elämän biisejä.
Duran Duran: The Wild Boys
Tarja-täti eli nykyisin Lyyti, oli minun ja siskoni lapsenvahtina sekä kaupungissa että mökillä. Tarja oli minulle idoli, jota ihailin, hänen nuoren aikuisen eetostaan, individualismia ja vapautta tehdä, mitä haluaa. Hänen seurassaan opin musiikista ja tv-sarjoista, ja aloin löytää ensimmäisiä omia fanituksen kohteita. Duran Durania fanitti Tarja (joka muutti siis myöhemmin nimensä Lyytiksi, koska ei tykännyt nimestään, josta myös kasarilla häntä ikävästi kiusoiteltiin soittamalla Kake Randelinin "Tarja sinä rakas" -biisiä).
Dio: The Last In Line
Iron Maidenin ja AC/DC:n jännittävien ja vaarallisten, jopa painajaisia aiheuttavien biisien lista sai kuninkaan Diosta, jonka videossa vieraillaan helvetissä. Edelleen tulee melkein kylmät vireet, kun lempeä intro alkaa soimaan, koska tietää, että kohta lähdetään ajelulle ALAS. Kai sitä vielä tuossa vaiheessa elämää mietti, että onko konkreettinen paha ja hyvä paikka olemassa, vaikka enemmän pelotti pimeässä vaanivat vampyyrit sen jälkeen, kun kävin salaa iskän selän takana katsomassa jotain vanhaa Draculaa.
Twisted Sister: We´re Not Gonna Take It
Vanhempia vastaan oli tietysti kapinoitava edes musiikilla, sitä oli rock'n'rollin hevipääty, ja sitä tarjoili Twisted Sister tällä partyanthemillaan. Tosin mun kapina tapahtui turvallisesti kotona omassa huoneessa ja se oli sen verran mietoa, että mutsi sanoi mun murrosiän alkaneen vasta parikymppisenä.
Accept: Balls to the Wall
Juhalta nauhoitetut Acceptit (lausutaan tietysti "Assept") olivat kasarin hevin kovinta ydintä AC/DC:n ohella. Kasarin alun Son of a Bitcheistä ja Balls to The Walleista mentiin Metal Heartin myötä surumielisempiin sfääreihin. Eipä Accept koskaan mitään partyheviä ollutkaan. Ehkä nuoren miehen aggressioita sai hyvin luovittua tällaiseen saksalaiseen miehiseen kikkelinheilutusheviin.
Judas Priest: Breaking The Law
Samaa kasarin kasetilla puhki kulutettua sarjaa oli Priestin British Steel -albumi. Tällaisia biisejä kuuntelemalla pääsee jotenkin siihen lapsuuden tunnelmaan, kun hevi oli oikeasti parasta - tosin mitään muuta ei oikein silloin kuunneltukaan, ennen kuin aloin kuunnella kaiken maailman hittimix-kassuja.
Michael Jackson: Thriller
Popin kuningas oli kasarilla myyttinen hahmo ja myöhempien aikojen surullinen, sairas ritari vielä kaukana tulevaisuudessa. Vuoden 1983-1984 välisenä uudenvuoden yönä ensiesityksen Suomen televisiossa saanut video oli iso tapaus, sitä odotin enemmän kuin mitään ilotulituksia. Zombie-kauhua ja legendaariset tanssimuuvit. Kymmenvuotias Jarkko oli haltioissaan.
Eurythmics: Sweet Dreams (Are Made of This)
Oikeastaan erilaisia hittimix-kassuja voisi edustaa melkein mikä tahansa kahdeksankymmentäluvun puolivälin Smash Hits tai vastaavalta kokoelmalta (joita tuli paljon) poimittu kappale, joiden mukana opin pop-musiikin ystäväksi. Eurythmics oli syntikkapoppia synkimmästä päästä ja on kestänyt aikaa todella hienosti, edelleen yksi suosikki-pop-kappaleita miltään aikakaudelta.
John Fogerty: The Old Man Down The Road
Vuonna 1985 oli ensimmäinen todella aktiivinen musiikkivuoteni, koska kuuluimme Fazerin musiikkikerhoon ja sitä kautta sain uusia kasetteja. En tiedä, olimmeko musiikkikerhossa minun takia vai sainko vaan kasetteja, jotka eivät olleet vanhempieni mieleen? Muitakin kuin kuukauden levyjä tilattiin, kasetteina. Yksi todennäköisesti kuukauden levynä tullut oli John Fogertyn vuonna 1985 julkaistu Centerfield. En ollut kuullutkaan bändistä nimeltään CCR enkä ole mikään Fogerty-fanikaan, mutta tämän levyn ensimmäinen kappale on jäänyt tajuntaani lähtemättömästi. Se tuo oikeasti mieleen kesät mökillä (eikä vanhaa miestä tien päällä, vaikka ukkini sylissä pääsinkin välillä mökkitietä ajamaan).
Clannad: Robin (The Hooded Man)
Kasarin rakkaimpia muistoja ovat kesät mökillä ja niihin liittyy myös kaikkien aikojen tv-sarjan eli Robin of Sherwoodin katselu ja fanitus. Jokainen jakso oli saatava nauhalle ja kun ukkosen aiheuttaman sähkökatkon takia jäi yksi lähes näkemättä, oli suru suuri. Robin Hoodin saaga siirtyi myös leikkeihin ja kirveen varresta veistettyyn miekkaan piti kirjata Albion. Sarjan mystiikka ja taistelu valtaapitäviä riistäjiä vastaan sekä Robinin ja hänen ystäviensä yhtenäisyys, rakkaus ja toveruus vaikuttavat edelleen mielessäni. Oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus ja vapaus ovat minulle tärkeitä elämänarvoja, eikä tämän sarjan intohimoinen fanitus ainakaan vähentänyt niiden merkittävyyttä mielessäni. Sarjan musiikin (joka soi koko sarjan ajan, tilanteeseen sopivan biisin voimin, ei vain alkuteksteissä) loihti irlantilainen Clannad ("perhe"), jonka musiikista tuli minulle todella tärkeätä. Löysin myös yhden vanhan Clannadin livelevyn vanhempien levyhyllystä (irlantilaisen tutun lahja) ja olen fanittanut bändiä siitä lähtien. Clannadin musiikissa on jotain ikiaikaista voimaa, joka tunkeutuu syvälle sieluun.
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin
Vuoden 1986 The Ultimate Sin on edelleen ainoa Ozzy-albumi, jota olen koskaan kuunnellut, enkä Black Sabbathiltakaan tiedä kuin klassikot. Albumi oli aikanaan niin kovassa soitossa, että en voi kuunnella sitä ilman, että palaan saman tien siihen aikaan. Olin kotipoika, joka kävi yläastetta ja mietti, kuinka voisi olla oma itsensä yhteisön paineen keskellä. Tästä levystä tulee edelleen vahvoja muistikuvia, nostalginen ja hieman ahdistunut tai ehkä enemmänkin surumielinen fiilis. Luin tuohon aikaan paljon sarjakuvia ja lännensarjakuvista Tex Willer ja erityisesti Lännentie olivat suosikeitani. Aloin sympatiseerata intiaanien karua kohtaloa, kansanmurhaa, jonka taustalla kuuntelin Ozzya ja mietin, mikä on ultimaattisinta syntiä ja oppiiko ihmiskunta ikinä virheistään. Levyn teemana on sota ja se viimeinen sota, ydinsota, jota kasarilla pelonsekaisin tuntein odotettiin alkavaksi.
Mel & Kim: Respectable
1980-luvun loppupuolella olin kuitenkin vielä pop-musiikin kyllästämä nuori mies. 1986-1988 brittilistolle tunki jatkuvalla syötöllä Stock-Aitken-Waterman -tuottajatrion tuotoksia. Bananarama, Kylie Minogue ja Rick Astley ovat varmaan edelleen tunnetuimpia nimiä noista, mutta myös Applebyn siskokset Mel & Kim kuuluivat SAW-talliin. Seurasin siskosten uraa mielenkiinnolla ja suuri oli suru, kun nuoremman Melanien kerrottiin tammikuussa 1990 kuolleen maksasyövän rankkojen hoitojen jälkeen vain 23-vuotiaana. Kim jatkoi uraansa soolona ja ostin myös hänen ensimmäisen soololevynsä, jonka ensimmäistä biisiä huudatin vinyyliltä, kunnes onnistuin tuhoamaan levyn, kun tappelin paskan levysoitin-viritin-vahvistin-romuni kanssa ja koitin saada neulan pysymään vakaana. . Musiikin myötä muisto sisarusten iloisista tanssimuuveista ja hymyistä elää ikuisesti ja vaikka SAW-jumputuksista voi olla montaa mieltä, niin minulle ne toivat iloa elämään.
Madonna: La Isla Bonita
Popin kuningattaren musiikki oli toki myös seurannassa, mutta tämä henkilöityy minulla aina rakkaaseen siskooni, jonka "True Blue" -kassua sain onneksi lainata. Siskon musakokoelmissa oli myös muun muassa Leevi & The Leavingsia, jota serkkutytön kanssa huudatettiin mökilläkin, joten siskonkaan musamaussa ei ollut koskaan valittamista :)
Metallica: One
Yläasteen lopussa aloin poppivuosien jälkeen suuntautua myös metallimpaan. Suurin merkitys oli Metallicalla, jonka "...And Justice for All" -levy iski syvälle. Se resonoi teini-iän ahdistukseen, joka kumpusi individualismin ja vapauden kaipuusta, mutta myös ahdistuksesta, jota maailman realiteettien tajuaminen aiheutti.
Iron Maiden: Rime of the Ancient Mariner
Iron Maiden säilyi 1980-luvun alkupuolen hevibändeistä ainoana kuvioissa koko ajan ja ikisuosikiksi kohosi tuplalive "Live After Death", jota olen kuunnellut eniten kaikista albumeista koskaan. Levyllä on monta huippuhetkeä ja muistan missä biisissä on mitäkin huudatuksia yleisön kanssa. Tämä biisi on muodostunut yhdeksi suosikeistani tarinankerronnallisena monipolvisena progeheviteoksena. Meri ei sinänsä ole minulle millään lailla läheinen asia, paremminkin päin vastoin. Meri on ehkä pelottavin kaikista maapallon "elementeistä" vai miksi sitä pitäisi kutsua; Olen maakrapu ja olen käynyt niin tasamaalla kuin vuoristossa, mutta merillä en viihdy. Biisissä on uhkaava tunnelma, välikohtaus, jossa kuuluu Samuel Taylor Coleridgen runo muinaisesta merimiehestä, laivan laitojen natinaa ja pahaenteistä naurua, samalla kun taustalla bändi soittaa rauhallista melodiaa. Jos perus-radiohitti kestää max kolme minuuttia, niin tällainen 13:n minuutin eepos lienee aika epäradiomainen, mutta minulle tämä on yksi suurimmista hiteistä koskaan.
Technotronic: Pump Up The Jam
Ehkä vuoden 1990 kovin hittibiisi, jolla kiusasin kavereitani soittamalla jostain musaohjelmasta VHS:lle nauhottamaani biisiä kerta toisensa jälkeen, kunnes jollain meni hermot ja piti pitää vähän taukoa. Ysärin alku oli konemusan vahvan nousun aikaa ja housemusiikista tuli suosikkimusaani. Kuuntelin radiosta Ocsidia ja nauhoitin videoita mistä niitä nyt sattui saamaankaan.
Adamski feat. Seal: Killer
Tai sitten vuoden 1990 kovin hittibiisi oli tämä, Adamskin tuottama house-pimputus, jollaista oli yhden instrumentaali-livelevyn verran tehnyt myös Ibizalla vuotta aiemmin. Toki iso osa biisin aikaa kestävästä viehätyksestä on Sealin äänellä. Alun perin biisi ilmestyi vain Adamskin nimellä, mutta kun Seal alkoi saada nimeä, siitä tuli yhtä lailla hänen uransa lähtölaukaus tähtiin, Sealin nimi nostettiin framille ja hän teki myös oman versionsa kappaleesta. Adamskin ura ei tämän jälkeen enää ollut nousujohteinen ja hän vajosi undergroundiin, mutta on jatkanut uraansa house-musiikin parissa.
New Order: Blue Monday
Kun tajusin myöhemmin, että New Order oli Joy Divisionin jäljiltä syntynyt yhtye, olin ihmeissäni. Bändin soundi oli varsinkin tällä jättihitillä syntikkapoppia elektronisimmasta päästä ja saanut vaikutteita New Yorkin klubiskenestä. Tutustuin tähän biisiin siis "disco-musiikin klassikkona", ennen kuin edes tiesin Joy Divisionin tarinaa. En osaa sanoa, mihin ajankohtaan tätä edes sijoittaisin, mutta Ocsidin kuunteluaikoihin kuitenkin, varmaan Ripatti soitti tämänkin ja miksipä ei olisi soittanut. Ocsidin yksi viehätys olivat kuuntelijoiden kirjeet, joissa oli toiveita perusteineen. Itsekin sain yhden kirjeeni kerran läpi ja luetuksi, toivebiisinkin soitetuksi, oi niitä aikoja. Radio oli tuolloin vielä tärkein musiikkimedia.
Public Enemy: Fight The Power
Yhteiskunnallisten asioiden ja systeemin sortotoimien, rasismin ja poliisiväkivallan nostaminen esille oli rap-musiikin suurimpia saavutuksia, vaikka pian scene vajosikin median silmissä vain seksistiseksi ja väkivaltaiseksi musiikkilajiksi, jossa gangsterit uhkailevat toisiaan, vetävät huumeita ja ammuskelevat. Public Enemy oli kuitenkin toista maata, se pysyi poliittisena äänitorvena ja ehti tehdä ehkä väkevimmän antheminsa ennen pahimpia rap-skenen ylilyöntejä. Tämä oli ehkä ensimmäinen rap-biisi, joka todella kolahti.
MC Hammer: U Can't Touch This
Jos Public Enemy teki yhteiskunnallista musaa, niin sen vastapainoksi monet tekivät viihde-räppiä. Suomessa koko Suomirap-skene oli vitsi, suurimpina niminään Raptori ja Hausmylly. Tottakai niitäkin kuuntelin :) MC Hammerin partyanthem ilmestyi myös 1990, joka on monella tapaa minulle tärkeä musiikkivuosi, koska se jakaa kasari- ja ysärimeiningit. Kesällä 1990 sain tämän kummitädiltäni Soinnulta lahjaksi, kun olin vielä 16-vuotias. Se oli elämässäni myllerryksen aikaa muutenkin, koin ensirakkauden ja löysin itsestäni tunteita, joita en tiennyt olevan olemassakaan.
De La Soul: Me Myself And I
Public Enemyn ohella rap-maailmaan totutti myös satunnaiset rap-hitit, kuten De La Soulin klassikko. Tämä oli kasvavalle nuorelle Jarkolle itsenäisyys-anthem, joka viattoman hittibiisin soundein muistutti siitä, että on ihan ookoo olla erilainen kuin muut eli ihan just sellainen, kuin haluaa.
George Michael: Something To Save
Ensirakkaus oli raastavaa ja George Michaelin vuosituhannen vaihteen levy sen soundtrack. Tästä tulee mieleen joulu 1990, kun 17v Jarkko tiesi jo, että tämä oli tässä, mutta ei halunnut silti päästää irti. Oikeasti tähän olisi pitänyt valita "Freedom! '90", joka oli levyn hitti ja houkutteli levyn pariin. Sitäpaitsi vapautta oli tarjolla, kun olisi vaan osannut nauttia siitä.
N.W.A.: Appetite for Destruction
Vaikka olin "mustaa" musaa kuunnellut kasarilla jo muutenkin ja tykkäsin soulahtavista popimman pään yhtyeistä, niin rap-musa oli vielä ottamatta haltuun. Kovemmin kuin Public Enemyn yhteiskunnallisuus, minuun iski Niggaz With Attitude, gangstarapin legenda. N.W.A.:sta kirjoitin myöhemmin lukiossa myös aineen äidinkielen tunnilla, tuolloin elettiin jo vuotta 1991. En muista huomioinko hirveästi N.W.A.:n nykymittapuulla varsin kyseenalaisia naisia objektisoivia kappaleita vai keskityinkö lähinnä yhteiskunnallisen liikehdinnän nostamiin epäkohtiin, kuten poliisiväkivaltaan ja sensuuriin. Joka tapauksessa N.W.A.:n kuuntelu tänä päivänä on hieman korvia kuumottavaa, jos valikoi tuotannosta biisit, joista pro-feministillä kuten minä nousee niskakarvat pystyyn.
808 State: Cobra Bora
Elektroninen musiikki, house ja acid house nousivat pinnalle 1980-1990 -lukujen vaihteessa jäädäkseen osaksi musiikkikulttuuria, mutta populaarein vaihe kesti vain hetken, kunnes jo uudet nousevat musatyylit kuten britti-pop tulivat pinnalle ja konemusiikki jäi taas taas ainakin osaksi undergroundiin. 808 State oli minulle yksi kovimmista house-musiikkiakteista raivaten tilaa vieläkin suositummille yhtyeille.
Orbital: Chime
Hartnollin veljekset toivat osaltaan elektroniseen musiikkiin oman mausteensa ja jättivät jälkensä meikäläiseen. Kaikkien aikojen elektronisen musiikin suosikkiyhtyeeni aloitti 1990-luvun alussa ja on jatkanut aina näihin päiviin saakka. Listoillekin nousseen Chimen ansiosta veljekset kävivät mm. brittien Top of the Popsissa vetämässä keikan, jossa korostaakseen epäaitoa playback-touhua nostivat virtapiuhan syntsan päälle kaikkien nähtäväksi. Vaikka kyse on konemusasta, niin veljekset ovat aina halunneet tehdä livekokemuksesta niin orgaanisen kuin mahdollista. Näiden keikan olisin halunnut kokea, mutta se on jäänyt haaveeksi. Tämä uran aloittanut biisi on sinänsä yksinkertainen, mutta yksinkertainenkin voi olla kaunista.
Inner City: Fire
Lukiossa luokkakaverit kirjoittivat vuosikirjaankin kuvani alle "houseman", joka viittasi ehkä paitsi siihen, että olin kotipoika, myös siihen, että kuuntelin tuolloin enimmäkseen house-musiikkia. Detroit technon ja club housen kovimpia nimiä oli Inner City, jonka levyä kuuntelin koko Tanskaan suuntautuneen luokkaretken ajan korvalappustereoistani. Edelleen yksi kaikkien aikojen house-suosikeitani, joka tykittää täysillä ja saa pään nykimään ja jalan vipattamaan, mutta mulle house oli myös rentouttavaa musiikkia.
Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta
Ismon soolodebyytti oli iso tapaus. Sielun veljet oli jo tuttu, mutta Helsingin juhlaviikoille sävelletyn teoksen laulut osuivat sekä ajan että meikäläisen hermoon. Biisin kohta "savolainen juniori acid houseen män" tuntui ihan minulle kirjoitetulta, vaikka Ismolla menikin maakunta hieman väärin, mutta en antanut sen häiritä.
The Cure: From The Edge of the Deep Green Sea
Curekin löytyi elämääni siskon kassulta; Taisinpa Wish-kassun lainata pidemmäksikin aikaa. Vaikka olen bändin pitkän uran tuotoksiin tutustunut myöhemmin paljon enemmän (sattuneesta syystä, kun bändi on vaimon ikisuosikeita), niin tämä on itselle se levy, jolloin surumielinen Cure upposi kuin veitsi sydämeen. Levyltä löytyy toki hitti "Friday I'm In Love", jonka hittimusaa seurannut Jarkko löysi ja bongasi ja josta olen aina tykännyt, mutta Wish-albumia kuuntelemalla pääsi paremmin sisään The Curen maailmaan, jossa surumieliset melodiat tukevat Robert Smithin koskettavaa laulantaa, kitaroiden itkiessä messissä. Olisin melkein voinut valita myös "Apart"-biisin, mutta vähän nopeammalla temmolla kulkeva rakkauden, suhteen tai ehkä syrjähypyn hetkellisyydestä / päättymisestä kertova kappale rullaa mielessä edelleen kuten joskus kolkytvuotta sitten. Biisissä viehättää myös tietyt kohdat, joissa Robert toistaa toisen osapuolen epätoivoisia sanoja, kuten "never never never..." ja "why why why..." Epätoivoista se on ollut itselläkin suhteiden ja rakkauden saralla monesti, eli sieltä on löytyneet sekä parhaat että huonoimmat tunteet. Alakulo on aina olemassaoleva pohjavire, jonka kanssa on joutunut kamppailemaan ja musiikin avulla siitä on myös yleensä noustu "normaalimpaan" olotilaan - mikä nyt sitten kenenkin normaali on.
Joy Division: Love Will Tear Us Apart
The Curen lisäksi alakulon mestareina on toiminut Joy Division. Punkista epävireisten syntikoiden ulinaan ja Ian Curtisin ääni, joka resonoi sisimpään. Joykkareilla tunnelma on aina ollut se tärkein juttu ja jopa tämä nopeampitempoinen hittibiisi on surumielinen, omalla tavallaan. Joy Divisionin surua on tietysti lisännyt aina se tosiasia, että Ian hirtti itsensä juuri ennen bändin USA:n kiertuetta, kun bändille povattiin suurta menestystä. Elämää suurempi bändi se onkin ja kulttistatus on taannut sen, että bändin musiikki elää alakulttuuripiireissä sukupolvesta toiseen. Aina, kun haluaa päästä vähän matalalentoisempaan tunnelmaan, on hyvä panna Joy Division soimaan.
Nypykät: Kanuunaralli
Lukioaikoina aloin haikailemaan taas suhdetta, kun ensirakkauden kuihtumisesta oli jo vuosia aikaa. Täysi-iän myötä sain hankittua ajokortin ja aloin kyyditsemään tuttuja tyttöjä, välillä vähän vähemmän tuttujakin, mutta joita pyöri samoissa porukoissa. Olin ihastunut yhteen tyttöön palavasti, mutta hän ei ollut minulle niiden kolmen kaveri-tytön joukoussa, joita yleensä kyyditin. Kuuntelimme kokoelma-kassuani ja muistan siltä edelleen muun muassa Extremen slovarin sekä Nypyköitä, joista mietin, että onkohan nää vähän hassuja ton mielestä. Pääsin siis viemään tytön kerran kotiinsa ja istuimme hiljaa autossa kuunnellen kassua. Olisi pitänyt uskaltaa sanoa jotain, mutta en uskaltanut. Ehkä tällainen huumorilla höystetty darrakappale ei ollut myöskään parhaimmasta päästä auttamaan tilannetta. Auton akku lähes tyhjeni ja istuskelimme autossa, kunnes hän meni sisälle kotiinsa. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kerroin, että haluaisin tutustua häneen syvemmin ja minkä vaikutuksen hän minuun (ja muihinkin) on aurinkoisuudellaan tehnyt. Toivoin kohtaavani hänet jonain toisena yönä ja hengailinkin paljon kaupungilla, mutta kun näin hänet seuraavan kerran, unelmani murskaantuivat: Hänellä olikin jo poikaystävä. Kirje on yhä arkistoissani. Siirryin kanuunaralliin hukuttaakseni murheeni. Myöhemmin seurustelin lyhyesti yhden niistä kaverikolmikon tytöistäkin, mutta ei se ollut samanlaista, kun tuntui siltä, että Se oikea oli karannut.
Raptori: Sukellus pumpuliin
Suomirap oli aluksi lähinnä huumorisellaista ja oikeat räppärit ei suomenkieleen koskeneet. Eikä tämäkään biisi toki räppiä ole ollenkaan vaikka oli Raptorillakin hetkensä. Biisin ilmestymisen aikaan olin rakastunut ja rakastunut tekee epätoivoisia asioita. Jos jotain, niin elämässäni olen katunut sitä, kun olen joutunut satuttamaan minulle tärkeitä ihmisiä, koska rakkaus (tai joku siihen liittyvä asia, kuten toisen ihmisen omistushalu, menettämisen pelko, mustasukkaisuus yms) on pakottanut minut tekemään valintoja. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että vastoin omaa syvintä vaistoa, sitä joka sanoo, että "nyt saatana joku roti tähän hommaan ja kasvata selkäranka", pitäisi kuunnella. Ehkä elämä silti pitää vaan ottaa sellaisena, kuin se vastaan tulee, tehdä virheet, pahatkin virheet, elämää mullistavat virheet, jotta niistä voisi jotain "oppia". Ihminen on vaan niin heikko, että kun sukeltaa pumpuliin, niin on hankala kuunnella järkeä. Tässä toki myös pannaan koko homma överiksi, mikä oli myös Raptorille ominaista. Kun olisikin muistanut niinä vaikeina hetkinä huumorin, mutta kun joku vääntää sisuskalut rullalle, niin sitä on ihminen tilanteessa, jossa valitsee yleensä huonosti.
The Prodigy: No Good (Start The Dance)
1990-luvun suosituin elektronisen tanssimusiikin akti oli The Prodigy, joka yhdisti eri musiikkityylien diggarit tanssilattialla joraamaan tämän tahtiin. Bändin habituksessa ja tanssijasta vokaaleja keesi päässä vetämään nousseella Keithilla oli eittämättä iso osa tuossa kehityksessä, mutta jo tämän tanssianthemin tahtiin sain houkuteltua rokkarikavereita Marilynissä tanssimaan villisti ja vapautuneesti.
The Doors: Riders on the Storm
Lukiossa tutustuin Kimmoon, josta tuli rakas ystäväni. Kimmo tutustutti minut monenlaisen klassisen (paitsi klassisen) musiikin pariin. Yksi tärkeimmistä tuollaisista bändeistä oli The Doors. En koskaan innostunut pop- ja rock-musiikin juurista, enkä alkuaikojen suurista kuten Elvis, The Beatles tai The Rolling Stones. The Doors oli ja on tärkein poikkeus säännöstä, vaikka tietysti bändi perustettiinkin "vasta" 1965, mutta kuitenkin. Myyttinen Jimbo eli Jim Morrison keulahahmonaan bändi trippaili, hippaili ja kapinoi boheemielämän moderneina airueina vaikuttaen myös tuleviin sukupolviin. Kimmokin oli mulle tärkeä esikuva individualistista, joka näyttää miltä haluaa ja kulkee omia polkujaan, joten halusin samaistua ja kuoriutua hänen vaikutuksellaan ulos kotipojan elämästä.
Nick Cave & The Bad Seeds: The Ship Song
Vielä enemmän kuin Jimbo, meihin vaikutti Nick Cave, jolta Kimmo jossain vaiheessa mielestäni näyttikin :) Tämäkin siis Kimmon minulle esittelemä yhtye ja tärkein niistä. Nicka Caven aikaisemman aussibändin Birthday Partyn väkivaltaisemmista veisuista siirryttiin The Bad Seedsien hypnoottisiin vetoihin - ja sitten taas toisessa äärilaidassa ehkä tämä kaunein laulu koskaan. Hyvin mahdollisesti ysärin tärkein yhtye, myös Böhém-veljeskuntamme yhteistuumin palvoma Nick Cave keulakuvanaan.
Björk: Human behaviour
Kun islannin lahja maailman pop-skenelle, Björk Gudmundsdottir iskeytyi tällä ihmisluontoa syväluotaavalla kappaleellaan ja omintakaisella laulusoundillaan tajuntaani, olin vaikuttunut. Jostain syystä nuoren miehen musamaku oli miesvoittoinen ja naislaulajien levyihin pääsin käsiksi siskon kassujen kautta, mutta pääsinpä kuitenkin. Björkin uraa seuranneena (myöhempää soolouraa, Björkhän ehti tehdä jo oman soolouran ja uran The Sugarcubesin solistina ennen tätäkin) voin sanoa, että ainakaan tylsä hän ei koskaan ole ollut, vaikka jotkut tuotokset ovatkin menneet vähän ohi oman kiiinnostuksen, mutta toisaalta parhaimmat viisut soivat soittolistoillani vuodosta toiseen. Melkein voisin väittää, että Björk on minulle tärkein naisartisti koskaan.
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma
Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pelle Miljoonan "Moottoritie on kuuma" -levyä, mieleni räjähti. Olin löytänyt hevin ja housen jälkeen musiikkia, jollaista en ole koskaan kuullut. Siitä lähtien osa minusta halusi aina olla punkkari. Pelleä tuli seurattua pitkään aktiivisesti, vaikka tietysti tuon levyn tekemisestä oli jo yli kymmenen vuotta aikaa, mutta vaikka ensimmäinen punk-aikakausi ja sitä seurannut hc-kausi olivatkin jo historiaa, niin punk elää aina alakulttuurina. Tästä alkoi punk-kauteni, jolloin vielä heviä syvemmin koin kuuluvani johonkin massan ulkopuolella olevaan ihmisten ryhmään, jolla oli oma kulttuurinsa, johon halusin palavasti kuulua.
Bad Religion: Atomic Garden
Tiesin jo pitkään olevani ateisti, mutta vasta rippikoulun käyminen vahvisti sen, että uskonto on vain aivopesua, massojen hallintaa. Amerikkalainen Bad Religion oli yksi punk-skenen suurista nimistä ja sen melodinen punk rock on soinut siitä lähtien aina aika ajoin soittimissani. Tämä biisi soi Hilun vetämässä Ilmestyskirja-ohjelmassa, josta bongasin läjäpäin suomalaisia ja ulkomaisia punk-bändejä, nauhoittaen kassut täyteen hyvää musaa. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen kuulemani Bad Religion -kappale, atomisodan kauhuja yhä ysärin alussa varoitellen, kun kylmä sota veteli viimeisiään ja Neuvostoliitto oli hajoamaisillaan.
Uutuus: Natsirunkkarit
Punkissa siirryin nopeasti ns. syvään päätyyn. Hc-punk eli ja voi hyvin ysärin alussakin, vaikka sen kulta-ajoiksi katsotaankin usein olevan Laman, Rattuksen ja Terveiden käsien "tähdittämänä" vuodet 1982-1984. Uutuus vuonna 1992 oli kovinta settiä, Maksetut valheet -EP soi levylautasellani ja mukana tuli hoilattua. Varsinkin tästä biisistä tuli henkilökohtainen klassikko: "Kuus miljoonaa juutalaista ei voi olla väärässä, vitun natsirunkkarit!" -> https://youtu.be/OjIOuBAK1Pg
Turun Tauti: Ahdistus
Kaikkien aikojen punk-anthemini. Tätä tuli kuunneltua lukuisia kertoja muun muassa yön pimeydessä palattuani kaupungilta kotiin ja osaan yhä vetää osia biisistä ulkoa (enkä todellakaan osaa/muista montaa biisiä kokonaan, harvat poikkeukset lienevät Eppujen muutama biisi). "Pään sisällä oma maailma, omassa maailmassa omia pelkoja, omissa peloissa ahdistus palaa, odottaen odottaen odottaen räjähdystä! Tekis mieli huutaa tuskasta, tuhota kaikki ja itsensä. Itsensä ja syyttömät, syytön sisimmässään ei voi olla väärässä. Mietin hetken mikä on ja hetken mitä tulee, ahdistus ei anna rauhaa, taas tekis mieli huutaa!" Jo näistä kauniista lyriikoista voitte päätellä, että myös Jarkon mieli oli matkalla syvään päätyyn. Näin muuten Turun Taudin kerran Tanelissa, jossa en koskaan muuten olisi käynyt. Lauloin mukana, vaikka sanoista ei saanut yhtään mitään selvää. Mulla oli huonosti värjätty tukka vähän sekaisin ja istuin yksin, mutta sain seuraa baskiksi osoittautuneesta miehestä, joka oli hauska tapaus. Hän työskenteli Kajaani-yhtiöllä ja korosti sitä, että on baski, ei espanjalainen. Näin samaa tyyppiä myöhemmin myös Klamydian keikalla Marilynissä, jossa paikalla oli ehkä kourallinen yleisöä (aikana, kun Klamydia oli vielä enemmän punk-piirien kuin koko kansan tietämä yhtye). Tyypin nimi on unohtunut, mutta tunne siitä, että tavoitimme punkissa jotain yhteistä, veljellistä, oli hieno kokemus. Silloin ei siis edes ahdistanut, vaikka ahdistus usein läsnä olikin, mutta ehkä tämänkin biisin kuuntelu mieluummin helpotti kuin pahensi sitä. -> https://youtu.be/CglN1nGoIxs
Sepultura: Refuse/Resist
Myös metallipuolella tapahtui. Brassibändi Sepulturasta tuli Metallican jälkeen se bändi, joka sai minut kiinnostumaan taas metallista, kun punkkariuteni jäi ehkä hieman harrastelun asteelle, mutta minähän olenkin musiikin rakastaja, en mikään genre-uskollinen jämähtäjä. Sepulturassa viehätti hc-punkista tuttu kaahaus ja yksi heidän suuria esikuviaan olikin yllättäen suomalainen hc-legenda Rattus. Sepultura ja Max Cavaleran myöhemmät touhut ovat kiinnostaneet myöhemminkin, Sepultura on aina ollut mulle metallibändien kärkeä.
Rush: Subdivisions
Täysi-iän ja kotoa ulkomaailmaankin siirtymisen jälkeen sain vanhalta ystävältäni Juhalta lisää vaikutteita 1980-luvun alun hevi-innostuksen jälkeen. Olimme Juhan ystävän luona ja katsoimme live-videota bändistä, josta en suoraan sanottuna innostunut. Trio, joka veti hieman koukeroista progea, mutta jonka laulaja oli omituinen kiekuja. Juha ja hänen ystävänsä vakuuttivat, että tässä on The Policen veroinen ellei parempi trio, ja jotta pääsin humalaisessa tilanteessa väittelystä eroon, päädyin lupaamaan, että otan lainaan Rushin livelevyn ja päätän sitten tarkemman harkinnan kautta, onko bändissä potentiaalia. Kun "Subdivisions" alkoi levyltä soimaan, jotain päässä naksahti. Kuuntelin biisiä lukuisia kertoja uudestaan ja olin todella vaikuttunut. Se oli siis rakkautta (lähes) ensikuuntelemalla. Minusta tuli ennen pitkää kiihkeä Rush-fani ja bändistä suurin musiikillinen intohimoni, jonka kaikki levyt oli saatava niin CD:nä kuin osa vinyyleinä ja kaikki mitä bändi teki, kiinnosti. Bändin tarina oli jo päättyä ysärillä, mutta jatkui ja pääsin lopulta kaksi kertaa heidän keikalleenkin. Jossain välissä kirjoittelin pienimuotoista blogiakin bändin tiimoilta https://jmlbohem.com/rushfani/ ja olen myös tässä blogissa mm. muistellut rumpali-lyyrikko Neiliä.
Eppu Normaali: Lahtinen näkee jumalan
Eput teki vuonna 1993 viimeisen huippualbuminsa viisitoista vuotta aloittamisensa ja vajaa kymmenen vuotta minun kiinnostukseni heräämisen jälkeen. Itse olin siinä välissä kasvanut aikuisen ikään, mutta elämä oli yhä murroksessa. Kävin 1993 armeijan, sain sen aikana kenkää avovaimolta, jonka kanssa ehdimme harjoitella yhteiselämää vajaan vuoden ajan, ja palasin lapsuudenkotiin murehtimaan, mitä keksisi seuraavaksi. Päätin hakea Kajaanin ammattikorkeakouluun, kunhan armeija päättyisi, koska yliopistounelma tuntui jo liian kaukaiselta, kun olin hylännyt sen lukion kolmannella rakkauden tähden - joka oli lopulta omistushaluisen läheisriippuvaisen kanssa vietettyä aikaa ja päättyi siis yksipuoliseen hylkäämiseen vain siksi, etten voinut olla läsnä. Koitin sen jälkeen seurustella reilusti nuoremman tytön kanssa, mikä oli haastavaa, koska armeijatouhut ja kaikki ahdisti, minua kiinnosti vain biletys. Armeijan aikana kaikki tuntui menevän solmuun. Eppujen levyllä oli monta hyvää veisua, mutta vain tämä biisi iski syvälle hermoon ja kuuntelin sitä repeatilla kotimme takapihalla auringonpaisteessa pikkupienissään. Biisi tuntui kertovan minusta (Lahtinenkin on melkein Leinonen...) - tyypistä, joka löytää helpotuksen enää alkoholista. Vissiin Martillakin meni aika huonosti jo tuolloin, mutta itsellä on vaikeuksia hahmottaa kovin tarkasti vuosien 1993-1994 vaihdetta. Toki sain aikani sekoiltua sitten ihmissuhteen ja itseni sen verran paremmalle tolalle, että ammattikorkeakoulun aloitus vuonna 1994 onnistui.
CMX: Sametinpehmeä
CMX:ää olin kuunnellut jo punk-ajoista lähtien, jolloin se jo teki eroa koko skeneen varsin hämärällä Veljeskunta-levyllään, mutta Aurinko muutti CMX:n koko vaihtoehtoväen suosikiksi ja potin bändi räjäytti vuonna 1994 Aura-albumilla. Ruoste oli iso hitti, mutta niin oli koko levykin ja sitä kuunneltiin kaveriporukassakin paljon. Tykkäsin käyttää sinistä samettitakkia, jonka olin ostanut kirpparilta, joten omin tämän biisin kertomaan itsestäni.
Sakari Kuosmanen: Riikalle
Seurustelu minua nuoremman tytön kanssa jatkui, vaikka erosimmekin katkerasti kerran, kun hän jätti minut ystävänsä takia. Palasimme yhteen, kun ei ollut muutakaan, rakkaus palasi välillemme, muutimme yhteen. Hetken oli hyvä olla. Vuosina 1995-1996 oli sekä hyviä että huonoja hetkiä, törttöilin kännissä, rikoin itseni, ja pidin sitten pidempään taukoa juomisesta, mutta vaikka yritin parhaani, niin suhteemme oli enemmän kaverillinen kuin romanttinen (tai varsinkaan fyysinen/lihallinen). Aloin loppuvuodesta 1996 olemaan jo hieman epävarma siitä, onko yhteiselomme sellaista elämää, jota haluaisin elää. Edessä oli rankkoja aikoja, mutta muistan, kuinka tiesin jo mitä on edessä ja itkin sitä yksin.
Limonadi Elohopea: Olet nakertanut minut loppuun
Keväällä 1997 ihastuin ja lopulta rakastuin toiseen naiseen. Useamman kuukauden välivaiheen aikana kävin salaa toisen naisen luona ja huudatin Limppareiden levyä korvalapuissa. Jotenkin tämä kappale on sen siirtymä-ajan anthem, jolloin kevään ja alkukesän 1997 pyöräilin toiselle puolelle kaupunkia ja ero oli vain ajan kysymys. Suru muuttui voimattomuudeksi loukata ihmistä, joka oli kaveri, ystävä, kumppani, mutta jonka kanssa en saanut sellaista elämää, kuin olisin halunnut. En saanut sanotuksi jättämisen sanoja ja lopulta ero piti tehdä kirjeellä, jonka vaan jätin löydettäväksi.
Jethro Tull: Songs From the Wood
Uuden rakkauden kautta sain tutustua proge-legendaan, jonka biisit eivät enää vie tuohon aikaan, vaikka pitkän aikaa ne liittyivät tuohon kevääseen ja kesään. Suhde osoittautui vaihteen vuoksi jälleen sellaiseksi, että toinen osapuoli oli omistushaluinen ja menettämisen pelko oli niin vahva, että en voinut käydä edes siskoni luona Stadissa ilman, että sain haukut, että olen "taas naisissa". Paska fiilis vaivasi, mutta kun muistot suhteen loputtua helpottivat, hyvä musa jäi matkaan ja bändi on ollut minulle tärkeä siitä lähtien.
Oasis: Wonderwall
Pari vuotta vanha Oasiksen hitti oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että tuo kipeä kesäromanssi loppui. Yhden kostean illan päätteeksi Dominon rokkipuolella pyysimme Juhan kanssa kilpaa biisejä ja kävimme samalla sanatonta kilpaa naisesta, joka oli lyöttäytynyt seuraamme. Tätä laulettiin sitten yhdessä ja vähän tanssahdelliin kaljat läikkyen. Lähdin naisen kanssa lopulta taksilla kämpilleni Huuhkikseen ja tuo ilta sinetöi sen, että luovuin aiemmasta suhteestani, koska en jaksanut esittää enää olevani täydellinen ja toteutin siis sen, mistä minua oli syytetty koko kesä,
Karkkiautomaatti: Seikkailuun
Syksy 1997 oli levoton, mutta lokakuun ensimmäisenä kohtasin tulevan elämänkumppani. Vuodatin kaikki virheeni esille, mutta kelpasin silti. Ikäeroahan meillä oli, mutta ehkä molemmat olimme tilassa, jossa tarvitsimme toisiamme. Lähdimme seikkailuun, joka on vienyt meitä yhdessä eri kaupunkeihin, vaikeisiinkin tilanteisiin, vanhemmuuteen ja elämän mittaiselle matkalle, jossa on menty ylä- ja alamäet, välillä ojan penkat, eksytty välillä toisistamme synkille poluille, mutta palattu sitten taas yhteiselle tielle. Ja seikkailu senkun jatkuu.
The Smiths: Meat is Murder
Aloin kasvissyöjäksi harjoiteltuani ensin jättämällä pois muun lihan ja syömällä eläimistä ainoastaan kalaa. Siskon ja tulevan vaimon myötävaikutuksella oli helppo alkaa muuttaa syömistottumuksia ja lopettaa muiden elävien olentojen syöminen. The Smiths ja Morrissey liittyvät vahvasti noihin aikoihin ja ovat edelleen minulle tärkeä yhtye ja artisti.
HIM: For You
Elämä oli yhtä love-metallia vuonna 1998. Tutustuimme toisiimme ja vietimme kuherruskuukausia. Aloin tehdä Känni-pienlehteä, jotta ei tarvinnut olla niin paljon kännissä, erosin kirkosta ja reservistä sekä rakastin: "In 666 ways I love you and I hope you feel the same."
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Alavilla mailla
1999 elettiin lopunaikoja ja Niskalaaki julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä "Lopunajan merkit". Löysin levyn Mikkelin kaupunginkirjaston levyosastolta, jonka palveluita käytin ahkerasti koko parin vuoden Mikkeli-reissun ajan, kun vaimoni opiskeli nuoriso-ohjaajaksi 1998-2000 ja minä koitin lähinnä keksiä tekemistä. Löysin suomenkielisen hevin ja yhden kaverin sekä pari kirjastotuttua, kävin kirjoittajakurssin ja pääsin lopulta koulutusohjelmaan, jonka ansiosta vuosituhannen vaihteen jälkeen olin saamassa ensimmäistä kertaa elämässä kunnon työsuhteen, jonka johdosta muutimme pääkaupunkiseudulle.
Fintelligens: Kelaa sitä
Vuosituhat vaihtui. Suomirap syntyi uudelleen. Asuimme Fleminginkadulla Kalliossa ja elimme urbaania kaupunkilaiselämää, johon kuului myös biletys. Saatoin hieman pilata yksiä sellaisia kuuntelemalla repeatilla Fintelligensin biisiä, joka tuntui uudelta alulta suomalaisen rapin saralla. Edelleen kovaa shittiä, vaikka sanoma onkin ehkä nuorten miesten hieman kärjistettyä "yksin koneistoa vastaan" -paatosta, mutta sisältää myös ajatonta riimittelyä:
"Elämän koulu, oppiminen perustuu erehdyksiin
Jotka johtaa pettymyksiin, väärät jätkät joutuu Hyksiin
Kunnon frendit erottuu sitä mukaa kun käy tiuku
Ajan myötä tosi ystävät jää, loput karsiutuu
Aikaa et voi takas kelaa, se ei jää ketään venaa
Jos voit duunaa jotain tänään, älä tee sitä huomenna
Jokainen meist on ite oman onnensa herra
Ja elä täysil, koska jokainen meist elää vaan kerran!"
Daft Punk: Around The World
Ympäri maailman emme matkanneet ja Stadia kauemmaksi emme koskaan muuttaneet. Kalliossa asuessamme osallistuimme kaverin synttäreille ja kävin heilumassa lavalla toisen kaverin kanssa esittämässä robottitanssia jo parissa vuodessa klassikoksi muodostuneen Daft Punk -biisin tahtiin. Lähdin kyseisistä juhlista taksilla kotiin, koska en tajunnut enää loppuillasta missä olin. Taksimatka kesti noin minuutin. Pian sen jälkeen vaimo tuli raskaaksi ja oli aika alkaa valmistella uutta lukua elämässä. Elämä Stadissa oli jäävä taakse.
Soul Captain Band: Taistelun arvoinen
Sielukapteeni oli kova juttu ja aloitti Kapteeni Ä-ni -kombon perään Suomi-reggaen kultakauden, jota vaimon kanssa sitten seurattiinkin ahkerasti. Suomi-reggaen kultakausi oli myös lapsiperhe-elämän "kulta-aikaa", vaikka ei sekään helppoa aikaa ollut, ei todellakaan. Silti se oli taistelun arvoista.
Liekki: Pienokainen
Vuonna 2003 muutimme takaisin Kajaaniin mukanamme pienokainen, esikoisemme. Liekki oli tuon ja tulevien vuosien yksi rakastetuimpia yhtyeitä, jonka kanssa koimme niin hyviä kuin huonoja hetkiä, saimme oman kodin, sain pitkäaikaisen työpaikan, koimme rakkauksia ja eroja, saimme lisää jälkikasvua ja tapahtui muita elämänkäänteitä, joista lisää ehkä seuraavassa osassa, jos jaksan vielä joskus kerrata loput 20 vuotta elämäni biisejä :)
