Ajattelin, että kun olen Orrin menetyksestä kerrottuani ollut jo 8kk hiljaa Facebookissa, alkaisin nyt aikaisen kesäloman alettua toden teolla sometta. Kirjoittelinkin jotain pieniä sinne sopivia pätkiä, kunnes aloin muokata niitä, kunnes tajusin, että en halua somettaa. Ehkä minun on vaan hyväksyttävä: Some on muita varten. Minusta on kiva seurata siellä vanhojen tuttujen, kaverien ja ystävien tapahtumia, mutta harva siellä todella jakaa elämäänsä; Suurin osa esittelee joitakin tapahtumia, juhlapäiviä, hetkiä elämässä. Osa ottaa kantaa, osa vitsailee, osalla on tarve kertoa enemmän ja useammin, jakaa elämän kipukohtia, kun taas osan elämästä näkee vain vilahduksia. Ja kaikki some-filtterin läpi. Sitten tykätään, nauretaan, ollaan surullisia, joskus jopa vihaisia. Osa kommentoi kärkkäämmin, osa tsempaten, osa on ihan pihalla kaikesta.
Ehkä on hyvä, että mulla on kasvanut kynnys lähteä tuohon leikkiin mukaan. Mulle tärkeintä seurattavaa somessa ovat kuitenkin musiikkiin ja futikseen sekä maailman tapahtumiin liittyvät jutut, vaikka toki luen läpi kaiffareidenkin löpinät. Miksi mun pitäis siihen väliin sanoa jotain muka nasevaa, alkaa "aktivoitua somessa" loman kunniaksi tai jakaa elämäni vaiheita? Tietysti siksi, jos haluaisin saada palautetta, kommentteja, herättää keskustelua. Haluan kuitenkin vain olla rauhassa, joten valinta on helppo.
Rakas vaimoni totesi joskus, että onhan blogisikin julkista kirjoittelua. Toki, mutta jos tätä sontaa jaksaa joku lukea, saati mun lähes olemattomaksi harventunutta julkaisutahtia käydä päivittelemässä, niin todennäköisesti on kyse ihmisestä, jota kiinnostaa muukin kuin vain pintaraapaisu ihmisen elämästä, tuokiokuva tai muuten vaan kiva kuva.
Mulle kuuluu oikein hyvää. Vaikka maailma räjähtäis, niin henkilökohtaisesti olen hyvässä paikassa. Mulla on kaksi ihanaa naista elämässäni: Rakas vaimo ja rakastettuni. Mulla on neljä ihanaa lasta. Meillä asuu kaksi ihanaa kissaa. Mulla on hyvä ja palkitseva työ ja kivat työkaverit. Mulla on oma koti ja kaikki tarvittavat härpäkkeet. Mä voin kuunnella haluamaani musaa aina, kun mä haluan ja kattoa mua kiinnostavia ohjelmia. Mulla on aina ruokaa kaapissa, puhtaita vaatteita ja saunomismahdollisuus. Multa ei puutu mitään.
Mua ahdistaa uutiset ja niiden sisältö. Maailma ei voi hyvin. Luonto ottaa osumaa ihmisten takia. Sodat raivoaa ja osalla ei ole mitään, minkä vuoksi elää. En tiedä, ovatko onnekkaampia ne, jotka kuolevat saman tien, vai ne, jotka jäävät kärsimään ilman omaisuutta, perheenjäseniä ja ystäviä, terveyttä, ravintoa, vapautta tai paikkaa, jota kutsua kodiksi.
Mä olen keski-ikäinen, ylipainoinen, polvivaivainen ukko, jota ei huvita tai kiinnosta monesti mikään. Tai vaikka huvittaisi, niin ei jaksa, ei vaan jaksa. Aina väsyttää. Silti nousen joka aamu arjen oravanpyörään, koska se on mun elämää. Niin ja joko sanoin, se on oikein kliffaa, kaikesta huolimatta. Elämä on hetkissä, tässä ja nyt. Harvoja asioita siinä voit oikeasti muuttaa, mutta asennetta ympärilläsi olevaan voi koittaa kalibroida tilanteen mukaan. Hyvää musaa, hetki rauhassa, kissan silitys, hyvää syömistä, lähimmäisen kosketus.
--
Tähän perään julkaisen jotain lyhyitä juttuja, joita kirjoittelin, kun mietin niiden ulostamista somessa.
--
Loma on kuulemma aikaa, jolloin on aikaa, paitsi niillä, jotka suunnittelee lomansa täyteen. Mä tein pitkästä aikaa poikkeuksen ja mietin, mitä tekisin lomalla. Nyt vaan pitää keksiä, miten onnistun välttelemään niitä kaikkia töitä, mitä aioin alkaa tekemään...
--
Kadotin ajokorttini. En ole omistanut autoakaan kohta pariin vuoteen, niin mitäpä tuolla ois tehnytkään. Jossain välissä tein siitä rikosilmoituksen, kun kuulemma piti. Passin hankkimisen kunniaksi päätin tilata uuden ja sehän kävi helposti! Siihen tuli sama kuva kuin tuoreessa passissa, vaati vaan netissä parit klikkailut, hinta 19 euroa ja postissa tuli uusi ajokortti. Perhana, nyt ei voi enää esimiehellekään sanoa, että en tee ajokeikkoja...tässä vielä ihasteltavaksenne Jarkko 18v sekä 30 vuotta myöhemmin kirvesmurhaajalook 48v.
--
Sairastin koronan vastikään eli yli kaksi vuotta sen jälkeen, kun pandemia alkoi. Kolmen rokotteen kanssa se ei minulla ollut normilentsua kummempi tapaus. Kaksi vuotta taudin välttelyä kertoo ehkä jotain siitä, että minulla ei ole ollut paljon sosiaalista elämää työn ulkopuolella tai sitten minulla on käynyt tuuri. Aiemmin tietynlaista sosiaalista elämää oli enemmän, mutta koronan tultua baareissa käyminen loppui. Se tasapainotti elämääni. Toki muitakin hyviä asioita tapahtui, tärkeimpänä ihana nainen, mutta ehkä tähän väliin vois olla tarpeen pieni kertaus siitä, mitä moni yksinäinen baari-ilta vuosien varrella oli (keskivertoillan tarina yksinäisen miehen baarireissusta, jolloin ei tapahtunut mitään erityisen mieleenpainuvaa, hyvää taikka pahaa - perustuu tositapahtumiin, mutta ei mihinkään iltaan erityisesti):
Baarin voisi kuvitella olevan paikka, jonne mennään juomaan, mutta jotta sinne voi lähteä, pitää ensin juoda, että uskaltaa lähteä liikkeelle. Baarissa marssit tiskille, jossa juopon näköinen henkilö kaataa sulle kaljan ja näyttää nenä nyrpeänä ajattelevan, että pitikö tuonkin tulla tänne häiritsemään mun keskustelua kavereideni kanssa, jotka notkuvat baaritiskillä. Siirryt sitten terassille, ettet olisi haitoksi, onhan siellä koko kaupungin ainoa paikka, jossa aurinko on varmasti varjossa ja palellut liian kylmän kaljasi kanssa. "En ole alkoholisti, otan vain tämän tästä", mietit, alkaessasi tyhjentää saksalaista vehnäistä kuin janoinen juo vettä. Loppuillasta, joka on muistoissasi "heti sinne terassille siirtymisen jälkeen", laulat jo epävireisesti karaokea toisessa baarissa, jonne sinun ei pitänyt edes mennä, koska siellä on sysipaska valikoima kaljoja, joita tosin olet lipittänyt jo useamman, tarjonnut baarikavereille ja ehkä vähän läikyttänytkin. Yrität vikitellä naista, joka sanoo "ootko tosissasi?" ja katoaa pian takavasemmalle. Jossain vaiheessa kaikki ilo kuitenkin päättyy eli viimeistään noin viiden jälkeen. Pyörällä baariin, taksilla himaan. Aamulla - tai siis päivällä - kun mahasi alkaa hieman kurista, uskallat nousta ylös, koska tiedät, että pystyt pian syömään jotain. Edellisyön falafel-rullan maustemössö haisee kyllä jo parrassasi, joten kai sitä energiaa jossain on oltava, eli on aika mennä katsastamaan, onko kaikki tallella. Tuskanhikikarpalot otsallasi toteat näin olevan, tiliä ei vielä kannata katsella.
--
Vaimon kans mietittiin, että ois kauheen kiva, kun ois semmonen oikea mies talossa, joka osais ja haluais tehdä vähän remonttia, kuten vaikkapa hioa ja maalata meidän yläkertaan vievät portaat + lukematon määrä muita hommia. Minusta ois kans kiva, jos sillä miehellä ois rahaa, auto ja se viihtyis vielä pihatöissäkin. Vaan eipä semmosia miehiä kasva puissa.
--
Teepussiviisaudet ovat kyllä mielestäni aikamoisia latteuksia. Vai inspiroiko tämä mielikuvitukseton hippiaatos muka jotakuta: "Love is life, life is love." Kyllä tuokin tehtäis ainakin ylä-Kainuussa paremmin, siinä voisi lukea vaikkapa positiivinen viesti, kuten: "Life is pain, but it ends." Toisaalta, jotta alkuperäinen ajatus ei täysin kumoutuisi eli jotta rakkautta ei sekoitettaisi lohtuun, voisin itse lisätä tuohon perään vielä: "Remember to love, while you still can." Ehkä olen siis kuitenkin se lattea hippi, mutta en juo lattea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti