HUUTAVAN ääni korvessa

[Melkein vuoden vanha kirjoitukseni löytyi blogin tekstien joukosta julkaisemattomana, mutta koska tämä on mielestäni yhä ajankohtaista näinä vihapuheen kulta-aikoina, niin pannaanpa tämäkin jorina eetteriin...]

Otsikon perusteella satunnainen surffailija voisi luulla päätyneensä korpiteatteriblogiin (jollaista toki blogini pito usein on), mutta tästä on teatteri kaukana, ellei aihetta voisi verrata muinaiseen Jumalan teatteriin, jossa heitettiin sentään oikeata paskaa virtuaalisen sijasta... Olen nimittäin saanut tarpeekseni nettikommentaattoreista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? Mistä he saavat inspiraationsa aina vain uudestaan trollata asiallisia(kin) blogikirjoituksia, uutisia tai kolumneja? Mistä kaikki se tyhjäpäisyys, tyhmyys, ilkeys ja jonninjoutava paskanjauhanta kumpuavat?

Olen yrittänyt sanoa itselleni, että kun luet blogia, kolumnia tai uutista, niin ÄLÄ herran jestas mene lukemaan niitä kommentteja. Aika usein se unohtuu...ja silloin unohtuu monesti myös blogin herättämät mielikuvat, kolumnin terävät huomiot tai uutisen pointti. VITUN mölisevät nettikommentaattorit, olkaa HILJAA!

Huomasitte jo varmaan, että rikon "nettietikettiä" HUUTAMALLA niin maan perkeleesti. Useimmiten tilanne on nimittäin se, että mitä enemmän kommentteja blogiin, kolumniin tai uutiseen on annettu, niin todennäköisyys yhdelle huutavalle APINALLE kasvaa olennaisesti. Välillä nuo apinat käyttäytyvät asiallisesti, mutta korostavat sitten asiatonta kommenttiaan vaikkapa HUUTOmerkeillä.

Mikä näissä nettikommentaattoreissa sitten blogikirjoituksista, kolumneista tai uutisista kiinnostuneen ihmisen elämän pilaa? Ei tietty periaatteessa mikään, koska ne eivät sisällä MITÄÄN.

Mitä kommentointi on? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ihminen OTTAA KANTAA, toteaa mikä kirjoituksessa oli hyvää tai huonoa, antaa asiaan oman näkemyksensä, laajentaa jotain kirjoituksessa käsiteltyä oman tietämyksensä mukaan tai antaa ASIALLISTA kritiikkiä perustellen mielipiteensä. Hyviäkin kommentoijiakin siis on, mutta nämä mölisevät nettikommentaattorit pilaavat hyvänkin keskustelun.

Olen nähnyt keskustelua siitä, pilaavatko tai estävätkö myös moderoijat (kommentteja suodattavat nettisivujen päivittäjät) asiallista, kriittistä keskustelua tai sensuroivatko ne jopa kirjoittajan/median/moderoijan vastaisia kommentteja huolimatta siitä, ovatko ne asiallisia vai eivät. No, poikkeuksia löytyy, koska luen itse myös blogeja, joissa kommenttilaatikkoonkin uskaltaa halutessaan kurkistaa, koska ne ovat moderoituja. Ei ole syvempää HELVETTIÄ kuin kommenttiloota, jonne kaiken maailman munapäät ja vittuaivot on päästetty valloilleen.

Olen miettinyt tätä asiaa pitkään, mutta vasta kun luin tänään Jouni Hynysen Iltalehti-blogia (päätyen sinne sattumalta Facebookin kautta), aloin oikeasti ajatella, että mitä vittua noilla RUSINA-AIVOILLA oikein päässä liikkuu, jotka "kommentoivat" milloin mitäkin, mutta aika harvoin itse asiaa. Vittuilun jaloa taitoa on hyvä harjoitella, ennen kuin yrittää olla vitsikäs, kuten vaikkapa Hynynen parhaillaan. Mieshän on periaatteessa ihan normijurpo, jolla on välillä ihan hauskoja pikku huomioita elämästä (ja myös se vittuilun jalo taito), mutta myös ärsyttäviä piirteitä, kuten kaikissa mielenkiintoisissa persoonissa.

Sen sijaan taisin unohtaa tänään hetkeksi, että olin a) julkkiksen blogissa, b) Iltalehden blogissa, c) "nuorisoidolin" blogissa ja d) vittuilun jaloa taitoa viljelevän sekä aika ajoin huumorin rajoja venyttävän tyypin blogissa. Sen verran köyhää oli nimittäin "keskustelu", joka Hynysen kolumneja seurasi, että oikeasti UNOHDIN, mitä olin lukenut kolumnista. Nämä taliaivot alkoivat siihen perään heittää kommenteissa mieltä köyhdyttävää, ajatuksetonta läppäänsä. Mutta miksi, OI MIKSI, minä sitten luin niitä kommentteja?! Syytän Hynysen lyhyentynkää tyyliä, joka jätti vissiin usein sen verran kesken jääneen jutun tunteen, että alitajuisesti otaksuin jutun vielä jatkuvan kolumnin jälkeen. Niinpä sitten jatkoin lukemista kommenttiboksissa...VIRHE!

Tämä blogi on moderoitu. Joskus muinoin ei ollut ja aivan asiallista keskustelua tuli käytyä. Sitten pidin niin pitkän tauon tämän blogin kirjoittamisessa, että pääsin eroon kommentoijista (ja lukijoista), jonka jälkeen panin kommentit moderoinnin alle. Ne eivät siis ilmesty sivuille ennen kuin olen ne klikannut hyväksytyiksi. En sano, etteikö kommentointi voisi toimia myös täysin vapaasti JA siitä on useita esimerkkejä, mutta kaikki vähänkin julkisemmat, suositummat tai julkisten eläinten kansoittamat kirjoitusalustat pitäisi pistää moderoinnin alle, VÄLITTÖMÄSTI. Sen lisäksi toki pitäisi huolehtia siitä, että SANANVAPAUS - joka ei tarkoita vapautta olla ääliö - säilyy ja moderoija ei sensuroi asiallista keskustelua.

PS. Niille satunnaisille lukijoille, jotka tämä teksti tavoitti: Anteeksi HUUTONI, minua vituttaa se ihan yhtä lailla...

Ei kiusaamiselle! - kaksi vaikuttavaa dokumentaaria

Kiusaaminen – enkä tarkoita pelkästään mitään ”hehheh, sinulla on isot dumbo-korvat” –tyylistä naljailua, jollaista itse koin ala-asteella (ja josta kylläkin ahdistuin suuresti ainakin joksikin aikaa, jonka takia jouduin välitunneilla painimaan naljailijan kanssa, ja jonka vuoksi itkin kotona äidilleni) – on pahimmillaan uhkailua, sanallista ja ruumiillista väkivaltaa, pahoinpitelyä, hengenvaarallista rääkkäystä ja kuolemanvaarallista kiusatun maahan lyömistä (sekä kuvainnollisesti että oikeasti). Tätä tapahtuu tänäkin päivänä ja kahden dokumentaarisen teoksen myötä nämä asiat jälleen kerran ovat mielessäni ja kummittelevat, kunnes saan ne käsiteltyä. En voi mitään sille, että maailmassa kiusataan, mutta voin toimia itse kiusaamista vastaan. Toivottavasti omat lapseni oppivat, että kiusaaminen on väärin. Sen opettamisen olen heille velkaa, jotta he tunnistaisivat kiusaamisen ja pystyisivät toimimaan elämässään sitä vastaan.
 

Ali Jahangirin dokumenttielokuva ”Tuntematon pakolainen” oli todella vaikuttava tapaus. Olen lukenut lehdistä ja nähnyt televisiosta pätkiä pakolaisuudesta, olen tutustunut henkilökohtaisesti pakolaisena Suomeen tulleeseen ihmiseen ja luulen tietäväni, miksi ja millaista pakolaisuus heille – pakolaisille – on. Silti on aina vavahduttavaa nähdä tarinoita siitä, kuinka jotkut riskeeraavat kaiken ja lähtevät pakolaisina matkaan. Suurin ansio dokumentissa ovat kohtaukset, joissa näytetään, kuinka inhimillisyys aika ajoin voittaa systeemin kiusaamisen, systemaattisen syrjinnän ja väkivallan. Pakolaiset eivät lähde huvikseen riskialttiiseen, hengenvaaralliseen yritykseen saada mahdollisuus parempaan elämään toisessa maassa. Mikään taloudellinen turva ei korvaa hengenmenetyksen uhkaa. Siksi on täysin järjenvastaista väittää, että joku lähtisi pakolaiseksi vain pönkittääkseen omaa taloudellista tilaansa. Totta helvetissä pakolaiset lähtevät ”paremman elämän toivossa”, mutta useimmat lähtevät siksi, että hyvän ja turvatun elämän mahdollisuudet ovat kotimaassa menneet, jolloin jopa oman maan jättäminen ja pakolaisuus tuntuvat paremmalta vaihtoehdolta.

”Tuntematon pakolainen” on tärkeä elokuva, koska se on ajankohtainen dokumentti, joka tapahtuu pääkallopaikalla, pakolaisten keskuudessa ja heidän matkallaan kohti turvapaikkaa. Systeemi koittaa laittaa kapuloita rattaisiin ja kiusata lakien ja säännösten avulla, koska se on yhteiskuntien toiminnan perusta (eli me kaikki kuulumme siihen koneistoon, joka kiusaa). On jos jonkinlaista byrokratiaa, rajoja rajojen perään, ihmisiä, jotka koittavat hyväksikäyttää pakolaisten ahdinkoa ja hyötyä tilanteesta. Toki on niitäkin, jotka auttavat hätääkärsiviä vapaaehtoisesti ja omaa etua tavoittelematta, mutta valtiot ja järjestelmän byrokratia on systemaattista pakolaisten kiusaamista ja väkivaltaa, jotta nämä jättäisivät leikin kesken ja lähtisivät takaisin. Ei kukaan järkevä ihminen tee matkaa pakolaisena mihinkään, ellei ole pakko. 

Katsokaa dokumentti, se löytyy tätä kirjoittaessani Yle Areenasta ja se on siellä vielä yli kolme kuukautta. Se näyttää eri syistä pakolaiseksi lähteneitä, mutta älkää tuomitko heistä ketään, olivatpa syyt lähtöön mitkä tahansa; Ajatelkaa niin päin, että jos teidän kotikulmilla ja –maassa alkaisi olla sellaista, että henkilökohtainen vapautenne, toimeentulonne ja henkenne olisi vakavasti uhattuna, ja päättäisitte lähteä maanpakoon, niin haluaisitteko teitä kohdeltavan inhimillisesti? Elokuvan viimeinen kohtaus on yksinkertaisuudessaan vangitseva, vaikka siinä ei sinänsä kerrota mitään pakolaisuudesta. Se koskettaa, koska lapsen kasvoja katsoessasi ehdit käydä läpi mielessäsi elokuvan tapahtumat ja miettiä, että entäs jos sinä tai sinun lapsesi tai lapsenlapsesi joutuisivat kokemaan sotaa, hätää ja pakolaisuuden...Jos tämä elokuva jättää sinut kylmäksi, en usko sinulla olevan kykyä empatiaan.

Kiusaamista mielestäni vähätellään erilaisin kiusaamistermein. On esimerkiksi koulukiusaamista (joka toki otetaan vakavasti, kun se on vakavaa) ja on työpaikkakiusaamista. Mielestäni pitäisi kuitenkin puhua kokonaisvaltaisesti siitä, millaista on kiusaaminen ja millaiseksi se vakavimmillaan voi yltyä. Koulukiusaaminen paheni ja yltyi Kristoffer Ignatiuksen tapauksessa järjestelmälliseksi syrjinnäksi ja todella vakavaksi väkivallaksi paitsi koulussa myös vapaa-ajalla ja se ei loppunut, ennenkuin seurasi sairaalareissu, poliisikuulustelu ja oikeusjuttu. Nuoren miehen pelastivat kiusaajiltaan aika, päättäväisyys ja poismuutto, mutta seuraukset hän kantaa sisällään lopun ikäänsä. Kristofferin tarina oli erityisen koskettava, koska se koski myös omaa kotikaupunkiani Kajaania, jossa nuorta poikaa, tuolloin vielä nimeltään Mikko, kiusattiin. Se jatkui ala-asteelta yläasteen loppuun saakka ja sai todella väkivaltaisia ja uhkaavia muotoja, jossa henkikin olisi helposti voinut lähteä. 

Monelta kiusatulta on lähtenytkin ja ikävä kyllä se lähtee usein oman käden kautta, tavalla tai toisella. Jotkut lähtevät nopeamman itsemurhan kautta ja jotkut hitaammin esimerkiksi alkoholismin tai muiden sairauksien myötä – joista mielenterveysongelmat ovat suurin syy ja pohja myös fyysisille sairastumisille - mutta yhtä kaikki lähtevät, eivätkä kiusaajat välttämättä koskaan saa tietää, mitä ovat aiheuttaneet. Osa muistaa mainita kärsijöinä myös kiusaajat ja niiden rumat naamat, mutta vaikka kosto ei ketään autakaan, niin silti mieluummin kiusaaja joutaa mielestäni ennenaikaiseen hautaan kuin kiusattu (tai pakkovaihtamaan koulua tai jopa paikkakuntaa, kuten kiusatuiksi jääneet joutuvat). Kristofferin ja monen muun mielenterveysongelmista kärsineen (ja tosi monella myös joko perheenjäsenen tai muiden kiusaamaksi joutuneen) tarina on kerrottu Liken uutuuskirjassa ”Error – Mielen häiriöitä”, jota suosittelen kaikille. Olen melko varma, että mielenterveysongelmat koskettavat jokaista ihmistä jollain tapaa, vaikka ne ovatkin yhteiskunnassa edelleen jonkin sortin tabu ja monesti ”näkymättömämpi” sairaus, kuin selkeä fyysinen sairastuminen ja siksi ”vähempiarvoinen” tai muuten vähätelty. 

Kiusaaminen on ihmisluonnon heikkous. Muilla eläinlajeilla ”kiusaaminen” liittyy lähinnä selviytymiseen, suvunjatkamisviettiin tai muihin luonnollisiin toimintoihin. En usko, että ihminenkään kiusaa luonnostaan, vaan uskon, että ihmislajin evoluutio on aiheuttanut lajimme menestystarinan myötä kieroutuneita toimintatapoja selviytyä ja toisaalta projisoida omaa tuskaansa muiden niskaan. Olemme liikaa kärsimystä kokenut, liikaa levinnyt, liikaa luonnosta erkautunut ja näiden kautta kollektiivisesti sairastunut laji, jonka yksilöistä löytyy tapauksia, jotka saavat aikaan sairaita asioita. Kiusaaminen valtiotasolla on tietysti vielä asia erikseen, mutta jo se, että yksilötkin kiusaavat, on riittävä syy tuoda asiaa aina uudestaan esiin. Miten sitten tilannetta voi enää hallita? Linkolalaisittain ajatellen raa’alla ja riittävällä populaation karsimisella? Väittäisin, että ihmislaji ei tule enää koskaan olemassaolonsa aikana pääsemään eroon kiusaamisesta, kiusaajista ja kiusatuista. Se on ikävä tosiasia, joka meidän pitää hyväksyä ja siksi meidän jokaisen täytyy tehdä oma osamme sen karsimiseksi tulevilta sukupolvilta valistamalla, opettamalla ja antamalla parempaa esimerkkiä. 

Jos näet/koet, että sinua tai läheistäsi kiusataan, tartu asiaan rohkeasti. Kun tunnistat kiusaamista, älä välitä, vaikka et olisi itse osallinen tai edes tuntisi kiusaamisen kohdetta, vaan tee silti jotain kiusaamisen lopettamiseksi. Olen itse elämäni aikana saanut kerran turpaani niin, että nenässä on edelleen rustoutunut paukama, mutta en ole koskaan, hetkeäkään, katunut sitä, että menin väliin pahoinpitelyyn, kun kukaan muu ei mennyt. 

Iso peukku ylös Ali Jahangirille, Hamy Ramezanille ja muulle tekijäporukalle dokumenttielokuvan ”Tuntematon pakolainen” tekemisestä. Samoin toivon Kristoffer Ignatiukselle loistavaa loppuelämää, joka toivottavasti on huomattavasti parempi ja tasapainoisempi kuin hänen karmea lapsuutensa ja nuoruutensa kiusattuna. Iso kiitos ”Error – Mielen häiriöitä” –kirjan työryhmälle Elina Järvi, Tiina Hotti ja Olga Poppius sekä muillekin tarinansa kirjassa jakaneille. Sanotaan yhdessä: EI kiusaamiselle!

PS. Tsekkaa myös nämä:

Ali Jahangiri - Tyhjä liitutaulu (Unicef): https://www.unicef.fi/blogi/tyhja-liitutaulu/?utm_source=apsis&utm_medium=email&utm_content=unspecified&utm_campaign=unspecified
 
Tuntematon pakolainen (Twitter): https://twitter.com/search?q=%23Tuntematonpakolainen

Like-kustannus - Error: http://like.fi/kirjat/error/

#Eikiusaamiselle (Twitter): https://twitter.com/search?q=%23eikiusaamiselle&src=typd

&

Raappana - Kiusaajat: https://youtu.be/UVVCsMySDwo