Levoton on mieleni ollut jo vuosikausia, ehkä aina. Aina aika ajoin jaksan keskittyä ja rauhoittua sekä syventyä, kun löydän joko tekemistä, jossa voin olla avuksi tai sitten katoamalla (usein historiallisiin) fantasioihin. En ole ollut rauhassa sen enempää naisen sylissä kuin pientä lasta sylissä pidellessäni. En ole ollut rauhassa kännissä tai krapulassa. En ole ollut rauhassa töissä tai työttömänä. Useimmiten syvennyttyäni johonkin maailmoihin, joko kirjallisuuden tai elokuvien tai musiikin tai vain mielikuvituksen kautta, olen sieltä "palattuani" halunnut vain mennä takaisin, koska oloni ei ole rauhallinen täällä.
Mutta olen täällä, olen olemassa, sen olen joutunut toteamaan. Olen myös elävä, ja kuolevainen. Pikku hiljaa tuntuu, että elämä on ollut jo jonkin aikaa ehtoopuolella - jos eläisin vielä puolet lisää, olisin 76-77v, enkä tiedä, jaksanko niin pitkälle. Rauhoittuvatko ihmiset elämänsä lopun lähestyessä vai ovatko he vain kypsyneitä koko paskaan ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että kohta pääsevät eroon elämästä. Jonkun mielestä on lohdullista ajatella "tuonpuolesta elämää", mutta minä en jaksa, enkä halua, uskoa siihen.
Tämä on tässä ja nyt, eikä tässä ja nyt ole paljon muuta kuin ne muutamat hyvät teot, mitä saa aikaiseksi, toisten elävien olentojen auttaminen ja hyvä kohtelu, lämpö ja rakkaus. Suurin osa on turhaa paskaa, vaikka jos voisin kadota fantasiamaailmoihini tai elää maailmassa, jollaisessa kukaan ei kärsisi vaan nauttisi kaikin aistein, musiikista, ruoasta, juomasta, seksistä, läheisyydestä, hoivasta, levosta, lämmöstä, puhtaudesta, hyvyydestä...niin mikäpä ettei.
Mutta kuten tiedän, tiedät, tiedämme, ei sellaista maailmaa ole olemassa. Paitsi niissä hetkissä, joissa joku biisi kolahtaa kuin miljoona volttia tai maistat upeinta maltaista nektaria koskaan, haistat ihanan naisen tuoksun, tunnet väristyksiä ja hyvää oloa läheisyydestä, pidät huolta pienokaisesta tai onnistut jossain yli kaikkien odotusten. Hetkissä on elämämme suuruus, hetkissä joita varten elämme, hetkissä, joita odotamme ja etsimme kärsimättömästi, rauhattomasti.
31.8.12
26.8.12
Sinulle, Sinuhe
"Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan (kaikkien aikojen ensimmäinen Miss Universe) kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi."
Vain hieman täydentämääni Wikipedia-sitaattiin viitaten totean, että olipa kiva taas alkaa lukea Sinuhe Egyptiläistä, pitkästä pitkästä aikaa. Tuo sitaatti oli yksi hauskimmista asioista, mitä Waltarin elämästä Wikipediaan koottu tietopaketti kertoi, koska siitä sai kuvan Waltarista huumorintajuisena ja anteliaana miehenä, joka ei pienestä nipottanut, kun pääsi tekemään sitä mitä rakastaa eli kirjoittamaan. Tietoja Waltarista ja hänen elämästään lähdin etsimään Sinuhe egyptiläinen -romaanin (1945) vuoksi. Eroottisen latauksen ja uskonnon (tai uskonnottomuuden) välisen suhteen Waltari ainakin osasi tuossa näennäisen viihteellisessä huipputeoksessaan kuvata, vaikka minusta kuvaakin siinä vain ajatonta ihmisyyttä. Ja ai että kauniisti ja rosoisesti ja elämänmakuisesti kuvaakin, tosin ehkä myös hieman poikamaisen tylyyn sävyyn. Tai siis, jos Waltari olisi nainen, olisivat nyanssit aivan toiset, kuin ne ovat tuossa, hänen jo aikuisiällään eli 36-37 vuotiaana julkaisemassaan "pääteoksessa". Sinuhessa ihmiset ovat mitä ovat, pääasiassa itsekkäistä paskoja, miehet dokaavat, sota on perseestä, naiset ovat joko vamppeja tai selviytyjiä, miehet joko luusereita tai menestyjiä - tai luulevat olevansa jompiakumpia riippuen humalatilasta. Voi olla, että Waltari itsekin halveksui myöhemmin Sinuhea, menestyneintä romaaniaan, kertomalla, että se on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Tosin, oliko tuo halveksuntaa? Ehkä se oli sittenkin rakkaudenosoitus, kunniaa parhaalle romaanille, jota eivät väritä uskonto, politiikka tai joku muu ihmiskunnan syöpä. Ehkä se olikin kommentti tarkoittaen "Rakkausromaani, parasta matskuani".
Saarikoski oli ehkä Suomen Bukowski, Waltari sitten ehkä Hemingway, vaikka kirjallisesti sivistyneemmät varmasti kertovat minulle toisin, jos olen väärässä. Olen näet kirjallisesti lähes sivistymätön juntti. Ehkä muutenkin :) Lukemisharrastusta ajattelin kuitenkin taas elävöittää. Tai ainakin Waltari-sellaista :D Jos ja KUN saan aikaiseksi lukea ensin tämän Sinuhen, lupaan yrittää lukea myös muita Waltarin historiallisia teoksia, joissa kaikissa on (Wikipedian mukaan) sekä kirjailijan tekemää historiallista taustatyötä myös syvällistä ihmisyyden tuntemusta, koska miksipä me ihmiset aikojen myötä muuttuisimme, pohjimmiltaan.
Huvittaa aina, kun saan hyvää palautetta omista kirjoituksistani ja totean, että yksi kunnon oikea kirjailija pystyy kymmenessä sivussa saamaan aikaan enemmän aikaan kuin yksikään kirjoittamani jorina koskaan missään. Tosin olen myös jäävi sanomaan, olenko joskus onnistunut vaikuttamaan johonkin jutuillani, mutta koska tiedän niiden tason, uskon kyseessä olevan tuttavuusharhan. Mika Waltaria suosittelen joka tapauksessa jokaista lukemaan, olipa sitten mies tai nainen, vaikka miehille tuo matsku uppoaa ehkä luonnostaan paremmin :D
Tällä hetkellä olen enemmän kuin tyytyväinen siihen osaan, jota Sinuhe teoksen alussa suorastaan halveksii; Niihin, jotka tekevät työnsä, mutta nauttivat myös kaikin mahdollisin tavoin maallisista iloista, koska jumala/t ovat vitsi ja kaunis nainen on enemmän kuin yksikään jumala. Mutta Sinuhe on vielä teoksen alussa nuori ja puhdas ja naiivi, vaikkakin jo hieman masentunut. Minä olen jo wanha ja kyyninen siihen nähden. Hyvänä puolena sanottakoon, että muistinikin on sen verran hatara, että voin jatkaa teoksen lukemista kuin lukisin melkein uutta kirjaa; en muista puoliakaan siitä joskus +10 vuotta aiemmin lukemastani tai ainakaan pysty enää aistimaan tunnelmia. Eli hieno matka edessä, vaikka ahdistaakin jo valmiiksi :)
Vain hieman täydentämääni Wikipedia-sitaattiin viitaten totean, että olipa kiva taas alkaa lukea Sinuhe Egyptiläistä, pitkästä pitkästä aikaa. Tuo sitaatti oli yksi hauskimmista asioista, mitä Waltarin elämästä Wikipediaan koottu tietopaketti kertoi, koska siitä sai kuvan Waltarista huumorintajuisena ja anteliaana miehenä, joka ei pienestä nipottanut, kun pääsi tekemään sitä mitä rakastaa eli kirjoittamaan. Tietoja Waltarista ja hänen elämästään lähdin etsimään Sinuhe egyptiläinen -romaanin (1945) vuoksi. Eroottisen latauksen ja uskonnon (tai uskonnottomuuden) välisen suhteen Waltari ainakin osasi tuossa näennäisen viihteellisessä huipputeoksessaan kuvata, vaikka minusta kuvaakin siinä vain ajatonta ihmisyyttä. Ja ai että kauniisti ja rosoisesti ja elämänmakuisesti kuvaakin, tosin ehkä myös hieman poikamaisen tylyyn sävyyn. Tai siis, jos Waltari olisi nainen, olisivat nyanssit aivan toiset, kuin ne ovat tuossa, hänen jo aikuisiällään eli 36-37 vuotiaana julkaisemassaan "pääteoksessa". Sinuhessa ihmiset ovat mitä ovat, pääasiassa itsekkäistä paskoja, miehet dokaavat, sota on perseestä, naiset ovat joko vamppeja tai selviytyjiä, miehet joko luusereita tai menestyjiä - tai luulevat olevansa jompiakumpia riippuen humalatilasta. Voi olla, että Waltari itsekin halveksui myöhemmin Sinuhea, menestyneintä romaaniaan, kertomalla, että se on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Tosin, oliko tuo halveksuntaa? Ehkä se oli sittenkin rakkaudenosoitus, kunniaa parhaalle romaanille, jota eivät väritä uskonto, politiikka tai joku muu ihmiskunnan syöpä. Ehkä se olikin kommentti tarkoittaen "Rakkausromaani, parasta matskuani".
Saarikoski oli ehkä Suomen Bukowski, Waltari sitten ehkä Hemingway, vaikka kirjallisesti sivistyneemmät varmasti kertovat minulle toisin, jos olen väärässä. Olen näet kirjallisesti lähes sivistymätön juntti. Ehkä muutenkin :) Lukemisharrastusta ajattelin kuitenkin taas elävöittää. Tai ainakin Waltari-sellaista :D Jos ja KUN saan aikaiseksi lukea ensin tämän Sinuhen, lupaan yrittää lukea myös muita Waltarin historiallisia teoksia, joissa kaikissa on (Wikipedian mukaan) sekä kirjailijan tekemää historiallista taustatyötä myös syvällistä ihmisyyden tuntemusta, koska miksipä me ihmiset aikojen myötä muuttuisimme, pohjimmiltaan.
Huvittaa aina, kun saan hyvää palautetta omista kirjoituksistani ja totean, että yksi kunnon oikea kirjailija pystyy kymmenessä sivussa saamaan aikaan enemmän aikaan kuin yksikään kirjoittamani jorina koskaan missään. Tosin olen myös jäävi sanomaan, olenko joskus onnistunut vaikuttamaan johonkin jutuillani, mutta koska tiedän niiden tason, uskon kyseessä olevan tuttavuusharhan. Mika Waltaria suosittelen joka tapauksessa jokaista lukemaan, olipa sitten mies tai nainen, vaikka miehille tuo matsku uppoaa ehkä luonnostaan paremmin :D
Tällä hetkellä olen enemmän kuin tyytyväinen siihen osaan, jota Sinuhe teoksen alussa suorastaan halveksii; Niihin, jotka tekevät työnsä, mutta nauttivat myös kaikin mahdollisin tavoin maallisista iloista, koska jumala/t ovat vitsi ja kaunis nainen on enemmän kuin yksikään jumala. Mutta Sinuhe on vielä teoksen alussa nuori ja puhdas ja naiivi, vaikkakin jo hieman masentunut. Minä olen jo wanha ja kyyninen siihen nähden. Hyvänä puolena sanottakoon, että muistinikin on sen verran hatara, että voin jatkaa teoksen lukemista kuin lukisin melkein uutta kirjaa; en muista puoliakaan siitä joskus +10 vuotta aiemmin lukemastani tai ainakaan pysty enää aistimaan tunnelmia. Eli hieno matka edessä, vaikka ahdistaakin jo valmiiksi :)
21.8.12
Jos kuolisin
Tänä iltana tuntui taas helevetin typerältä. Istuin vessassa, kello 22. Ajattelin tosissaan, en vitsillään, vaan ihan täysissä järjissäni ja vakaasti, että jos saisin pian tietää sairastavani tappavaa tautia, haluaisin elää ainakin siihen asti, että näen Breaking Badin lopun. Jotkut haluaisivat nähdä lapsensa menevän vihille tai lapsenlapsensa tai jotain järkevää, mutta itse kykenin kaikessa "viisaudessani" edetä elämäni saralla vuoden päähän, jolloin saisin tietää, miten Walter Whiten käy. Se kuitenkin kertoo siitä, miten pitkälle uskalla ajatella. Joo, joulu on tänäkin vuonna, mutta siihen on järkyttävän pitkä aika. Elän hetkessä, elän päivän kerrallaan. Huomenna tulee olemaan tuskainen tiistai, mutta näinpähän ainakin hyvää viihdettä, nautin kaksi olutta ja kaksi helvetin hyvää viinilasillista. Niin että mitä sitten, koska elämällä ei siltikään ole mitään merkitystä. Saan kai nauttia siitä päivän kerrallaan - tai olla nauttimatta. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät elämästä isompaa, kuin mitä se onkaan. Se järki häviää, jos katsoo pientä lasta, koska sellaista näkyä ei kukaan voi olla huomioimatta - sitä rakkautta ja huolenpidon vimmaa. Mutta kun katse kääntyy taas itseen, tajuaa, että elämä vain on ja menee.
Tänään luimme lehdistä ja netistä, että Tony Scott hyppäsi sillalta. Tuolla laillahan sitä pitäisi lähteä, vaikka yhteiskunta sitä tietyllä tavalla halveksuukin. Ei sitä, että "nukahtaa" kymmenen vuoden dementian jälkeen pedissään, paskat housussa.
Tänään luimme lehdistä ja netistä, että Tony Scott hyppäsi sillalta. Tuolla laillahan sitä pitäisi lähteä, vaikka yhteiskunta sitä tietyllä tavalla halveksuukin. Ei sitä, että "nukahtaa" kymmenen vuoden dementian jälkeen pedissään, paskat housussa.
18.8.12
Kainuun apina
Kotiseutu elää ihmisessä. Sen kuulee kajaanilaissyntyisen Jari Rättyänkin äänessä tai niin ainakin uskon. Kaunista, koskettavaa, syvälle kainuulaiseen sydämeen uppoavaa musiikkia. Rättyän matsku upposi minuun jo nuorempana, jolloin Rättyän silloinen kajaanilainen bändi Rantanplan osallistui vuonna 1989 Kalma-kokoelmalle kahdella biisillään, jotka ovat soineet vuosikausia omilla kokoelmillani. Kalma-levyn kaksi ensimmäistä biisiä, svengaava "Annabelle" ja koskettava "Lempeä leijona" ovat itselleni aivan älyttömän tärkeitä kappaleita ja niitä kuunnellessa mieli palaa aina nuoren aikuisen kasvuvuosiini 1990-luvun alkupuolella, mutta ne ovat myös säilyneet matkassa aina tähän päivään saakka.
2000-luvulla Rättyä palasi tietoisuuteeni Daddy Giljoteen -räyhäbluesbändinsä kera ja tykkäsin kyl meiningistä, mutta en ollut ihan samoissa fiiliksissä kuin suomenkielisistä Rantanplan-klassikoista. Niinpä Rättyän seuraaminen jäi, toista Daddy Giljoteen -levyä en edes huomioinut ja kun sitten kuulin, että Rättyä on taas palannut soolouralle, oli mies julkaissut jo toisen soololevynsä. Upeita levyjä ovat molemmat, sekä vuonna 2009 julkaistu "Luopion veisu" että 2011 lopussa julkaistu "Käärmekeitto". Vasta kun ystäväni ja "veljeni" Kimmon koneelta levyt puhelimeeni kotimatkan ajaksi kesäkuun alussa siirsin, pääsin Rättyään todella käsiksi.
Viime päivinä olen ihastunut Rättyän uusiin (siis kahden viimeisen levyn antiin) toden teolla. Jostainhan rakkaus aina syttyy ja minulla se syttyi uusimman levyn päätöskappaleesta "Katariina". Aivan mieletön balladi, joka on herättänyt vaikka mitä ajatuksia, itsestäni, naisistani, elämästä, kuolemasta, suhteista, loppumisesta ja jatkumisesta. Koskettavaa ja hienoa matskua, jossa on sielua niin paljon, että sydän pakahtuu. Eikä muu materiaali jää paljon jälkeen ja hienoja hetkiä löytyy molemmilta uusilta sooloilta. Long live Rättyä!
Spotify-käyttäjille kahdelta uudelta levyltä tekemäni soittolista: Jari Rättyä
Jari Rättyän "esittelyvideo" vuodelta 2009: http://www.youtube.com/watch?v=m_-1nE0ysqU
2000-luvulla Rättyä palasi tietoisuuteeni Daddy Giljoteen -räyhäbluesbändinsä kera ja tykkäsin kyl meiningistä, mutta en ollut ihan samoissa fiiliksissä kuin suomenkielisistä Rantanplan-klassikoista. Niinpä Rättyän seuraaminen jäi, toista Daddy Giljoteen -levyä en edes huomioinut ja kun sitten kuulin, että Rättyä on taas palannut soolouralle, oli mies julkaissut jo toisen soololevynsä. Upeita levyjä ovat molemmat, sekä vuonna 2009 julkaistu "Luopion veisu" että 2011 lopussa julkaistu "Käärmekeitto". Vasta kun ystäväni ja "veljeni" Kimmon koneelta levyt puhelimeeni kotimatkan ajaksi kesäkuun alussa siirsin, pääsin Rättyään todella käsiksi.
Viime päivinä olen ihastunut Rättyän uusiin (siis kahden viimeisen levyn antiin) toden teolla. Jostainhan rakkaus aina syttyy ja minulla se syttyi uusimman levyn päätöskappaleesta "Katariina". Aivan mieletön balladi, joka on herättänyt vaikka mitä ajatuksia, itsestäni, naisistani, elämästä, kuolemasta, suhteista, loppumisesta ja jatkumisesta. Koskettavaa ja hienoa matskua, jossa on sielua niin paljon, että sydän pakahtuu. Eikä muu materiaali jää paljon jälkeen ja hienoja hetkiä löytyy molemmilta uusilta sooloilta. Long live Rättyä!
Spotify-käyttäjille kahdelta uudelta levyltä tekemäni soittolista: Jari Rättyä
Jari Rättyän "esittelyvideo" vuodelta 2009: http://www.youtube.com/watch?v=m_-1nE0ysqU
Too Old to Rock'n'Roll
Nollaus oli varsin onnistunut. Jälkeisissä itsekidutusta mm. järjestelemällä, imuroimalla, tiskaamalla ja pyykkäämällä. Musiikkia unohtamatta. Mie niin rakastan tuota Jari Rättyän ääntä. Nyt pauhaa Jethro Tull ja komiasti pauhaakin, mie rakastan myös tätä. Mie rakastan musiikkia!
Lapsoset vielä toisen yön mummoloimassa, joten piti lähteä lähikauppaan, jotta saisi edes hetken ihmisseuraa. Ja ah, olihan siellä se näppärä tyttö myyjän tontilla, kovannäkönen pisamanaamainen likka, jolta joskus saa hymyn, joka tunkeutuu syvälle...Kotimatkalla naureskelin yksinäni ajatellen, miten pyytäisin sen treffeille panemalla tiskille lapun, jossa lukis "Lähdetkö treffeille? Kyllä / En" ja puhelinumero. En tietenkään pyydä. I'm too fucking old to rock'n'roll. Siispä istun iltaa yksin, syön suolaista ja juon vähän huurteista sekä katson Spursin valioliiga-avauksen. Come On You Spurs!
Huomenna sitten sunnuntain rauhaa, lapsia ja valmistautumista uuteen ihanaan arkeen.
Lapsoset vielä toisen yön mummoloimassa, joten piti lähteä lähikauppaan, jotta saisi edes hetken ihmisseuraa. Ja ah, olihan siellä se näppärä tyttö myyjän tontilla, kovannäkönen pisamanaamainen likka, jolta joskus saa hymyn, joka tunkeutuu syvälle...Kotimatkalla naureskelin yksinäni ajatellen, miten pyytäisin sen treffeille panemalla tiskille lapun, jossa lukis "Lähdetkö treffeille? Kyllä / En" ja puhelinumero. En tietenkään pyydä. I'm too fucking old to rock'n'roll. Siispä istun iltaa yksin, syön suolaista ja juon vähän huurteista sekä katson Spursin valioliiga-avauksen. Come On You Spurs!
Huomenna sitten sunnuntain rauhaa, lapsia ja valmistautumista uuteen ihanaan arkeen.
17.8.12
Yksin
Nollaus,
Väsymys,
vitutus.
Nautinto,
muistot,
kuvitelmat.
Ihanat naiset,
Kuvitelllut ja kaltaiset,
Nuoremmat ja epätoivoiset.
Pienet ja viattomat,
vanhat ja väsyneet,
luovuttaneetkin.
Musiikkia,
siitä on hyvä lähteä.
Väsymys,
vitutus.
Nautinto,
muistot,
kuvitelmat.
Ihanat naiset,
Kuvitelllut ja kaltaiset,
Nuoremmat ja epätoivoiset.
Pienet ja viattomat,
vanhat ja väsyneet,
luovuttaneetkin.
Musiikkia,
siitä on hyvä lähteä.
11.8.12
Summer's Almost Gone
Jotenkin tuntuu helvetin hyvältä ajatus palata arkeen, elämän parhaimpaan aikaan. Lomalla oli kivaa, oli hyvä saada olla vapaa aikatauluista tai muusta vastuusta kuin vastuusta lapsiin, joka on tietysti se suurin vastuu. Mutta en voi, enkä jaksa kantaa vastuuta lapsistani koko ajan, joka hetki, 24/7. Työnteko on tietysti tietyllä tavalla vain elämisen edellytys ja taloudellista turvaa, mutta minulle myös ammatillisen kunnianhimon toteuttamista, tai ainakin siinä tuntee itsensä tarpeelliseksi muutenkin kuin "vain" isänä. Vaikka tajuan kyllä sen, miten tärkeä olen vanhempana, mutta se on vaikeampi duuni kuin duuni. Siitä ei ole koskaan lomaa. Paitsi ehkä juuri päivisin, kun pojat ovat koulussa ja päiväkodissa. Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisin mitä tahansa heidän vuokseen, mutta tarvitsen vastapainoa. Sitä ei ole paljon tarjolla, jos ei töitä lasketa, joten olen enemmän kuin tyytyväinen, itseasiassa olen onnellinen siitä, että voin tehdä työtä, jossa viihdyn ja joka merkkaa mulle paljon.
Fyysinen rapistuvuus on taas loman aikana tullut esille ja huolestuttaa. En ole enää nuori, joka jaksaa mitä tahansa. Ammattiurheilijoillakin on useimmissa lajeissa neljänkympin vaiheilla eläköityminen edessä. Itseltä tuntuu ihan samalta, enkä ole edes mikään urheilija. Kolottaa, väsyttää, läskityttää. Kaljaa juon liikaa, enkä liiku tarpeeksi, syön mitä sattuu ja nukun liian vähän. Loman aikaan tuli käytyä leikkipuistossa monen monta kertaa, mikä oli tosi kivaa! Siellä leikittiin zombie-hippaa, jossa piti välttää maahan koskemista ja kiipeillä joko perässä zombiena tai zombieta karkuun. Helvetin rankkaa ja hiki päässä monta kertaa sitä leikittiin. Ja huh, että lihakset oli kipeänä siitä kiipeilystä! Ois kyllä mahtavaa, jos ois joku liikuntaharrastus, vaikka sitten se futsal talvisin, jos vaan sais aikataulut sovitettua...pitää miettiä asiaa :)
Hitto, kun tekee kaljaa mieli, mutta ei ole enää muuta kuin vahvaa olutta jäljellä. Ei pitäis dokailla yksinään öisin, mutta tätäpä tämä on tämä mun elämä nykyään. Rakkauden sarallakin olen eristäytynyt ja päätynyt olemaan yksin. Appiukkokin (tai ex-appihan se on, mut ihan sama) sanoi tänään, että näytät sairaalta ja turvonneelta, oletko ryypännyt? No, en sanonut mitään, näkihän sen naamasta, kun on lakannut saamasta. Ja eilen join olutta kans. En tiedä, miten mä jaksan, kun flunssakin on päällä, ei sentään kuumetta, mut semmonen jatkuva pikkunen vittumainen heikkous. Ehkä aivot käy ylikierroksilla tai itseys kaipaa niin vitusti omaa aikaa, että en vaan saa unta tai salli sitä itselleni. Luulen tosin, että nyt kun arki taas alkaa, niin myös unet alkaa maistua paremmin, kun ei voi kesken päivää kellahtaa tunniksi nukkumaan. Elämä menee taas hektiseksi siltä osin, vituttaa jo valmiiksi aamut, kun pitää ehtiä päiväkotiin/kouluun/töihin ja kellokortti naksuttaa miinusta tilille.
Kesäloman hienoin hetki oli ehkä se, että tytär kävi yökylässä! Se tuli eteen yllättäen, mutta meni niin luonnollisesti, kuin vain voisi kuvitella. Ihana tunne oli se, kun oli talo täynnä omia lapsia :)
Rakkautta en kesällä etsinyt, lähinnä välttelin mahdollisuuksia. Kesäkissasta toki jorisin, mutta se oli tuhoontuomittu ajatus jo alkujaan. En käynyt lomani aikanakaan missään. Harmitti, kun missasin tänä kesänä pari mielenkiintoista keikkaa, vaikka olisi ehkä ollut mahdollisuus osallistuakin. Kajaanilähtöinen rap-duo Mac Bueno & TatC meni ohi, samoin Steen1:n keikka. Varmasti paljon muutakin. Sentään raijasin lapset kesäteatteriin kattomaan, kun Hanski veti upean shown isona pahana sutena :) Ihmisten ilmoilla käyminen oli kuitenkin vähäistä ja eipä tuolla mökilläkään tullut viihdyttyä - lähinnä vitutti itikat. Mut ennen kuin arki alkaa, pitää vielä käydä siel, kun on mahdollisuus nähdä rakasta siskoa ja ihanaa siskontytärtä. Lapsista puheen ollen - Touko oli kyl hiton sulonen skidi. Poikasten serkkupoika on viel pikkunen, mut aivan mahtava tyyppi siitä tulee, sanokaa minun sanoneen!
Tähän lieneekin hyvä lopettaa. Ajatukseen siitä, että lapsissa on tulevaisuus. Ja kaikki toivo, kun me wanhat ja kyyniset jatkamme kituuttamista päivästä toiseen, mutta samalla koitamme löytää onnemme ja nautinnon Elämisestä, joka on kuitenkin hienoa, kunhan pysyy kaidalla tiellä ja löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää, vaikka ei aina juhlaa oiskaan.