Finns and weather

This was inspired by one Bosnian girl, who said, that Finnish jokes are funny. Then she pasted a joke about we Finns and weather. I thought it was quite funny, but was not satisfied as I'm more of a serious person myself. This is what I pasted as a reply:

I read that joke about Finnish people and the weather. It was funny, but I'm more a man to appreciate fact over exaggeration. So, I will try to do my own assessment of what we Finns are made of, using weather (or temperature) as an example. I don't know if there is anything funny about this, but I thought that I would do a real-life insight on this.

+30 celsius
Finns can't sleep, nor they can eat. So they just drink. And complain about the weather, as it is too hot to do anything else than drink and complain.

+25 celsius
Fuck it's hot! Finns wait for the thunder storm to begin and release they from agony of the heat...

+20 celsius
Finns go to holiday, are on the beaches and burn their skin. And wait for the autumn and cooler days.

+15 celsius
Aah, this feels good, warm, but not too warm...shit! Finns are either waiting for the agonizing heat to come back so they could be burning their skin on the beaches or to complain about the weather, which is soon going to be either too hot or cold, because there is never a good weather for a Finn.

+10 celsius
Fucking cold with these t-shirts and shorts. Now Finns are no more going to the beaches. They are preparing for the winter, though there is still this ugly moist and dark time of year to follow the short summer - autumn.

+5 celsius
Oh no, should we start to change clothes for the autumn now. Everyone are thinking about finding their scarves and gloves.

+-0 celsius
Shit, it's almost freezing. Now Finns finally start wearing their scarves and gloves.

-5 celsius
Snow becomes to fall. Oh, how beautiful it is after that horrible autumn. Though it's still autumn and in the afternoon that beautiful white snow has changed into watery dirty shit. Finnish people hate this weather above all. Woolly hats called "pipo" are now started to worn on heads.

-10 celsius
Finally a good mid-freeze. There are no more of those afternoon meltdowns of snow, there is a permanent snow. Finnish people love this weather above all.

-15 celsius
Now it's starting to be cold even with all the woolly hats and gloves and jackets. It's finally a winter time. But we still go to work and school and places without complaining, because this is just a cold, not freezing weather.

-20 celsius
It's freezing. Finns start to put more clothes on them, even inside the house. Beards and moustaches and hair start to turn white from the freeze outside, but everything is normal in Finns' life, though there are not outside sports activities at school, if this temperature is reached.

-25 celsius
This is actually a very cold weather. Finns start to discuss the weather and the cold in their work places. People tend to stay indoors, if possible.

-30 celsius
Though it's fucking cold, everyone still go to work, school etc. It might slow the Finns down, but it's never too cold to do your duty!

Uni paras lääke on

Nukuin
Puoli yhdeksästä puoli yhdeksään
Vieläkin ois väsyttänyt
Hymyilytti, kuitenkin
Raukeus, lauhkeus
Huusin eilen niin, että ääni meinas loppua
Jospa tänään voisin ottaa rennommin
Sovitella, komentaa lempeästi, huutamatta
Väsyttää jo valmiiksi
Onneksi illalla pääsee taas nukkumaan...

--

Äh, se mitään auttanut
Hermot meni jo, huuto raikui
Pitää varmaan hankkia rauhoittavia
Tai hyväksyä, että olen hermoraunio
Kunhan vaan muistan pyytää anteeksikin
Kun syyttä suotta(kin) äksyilen

Me and my shit

Aloin kuunnella heviä, kun ei enää uponnut muu
Vaihdoin punkkiin, kun hevi alkoi maistua liian urpolta
Pian punk tylsytti ja siirryin Cypress Hilliin
Mutta mitä seuraavaksi, kun latino-hiphop-gangsta-dope-rap on jo turmellut mieleni?
Ei taida enää jäädä muuta kuin Beethoven - ja kuurous

--

Ystävä soitti, taas
Ei jaksanu varmaan tekstata takaisin
Mutta halus ystävälle vastata
Ja joutui paskaa jauhamaan parikymmentä minuuttia
Vittu mä vihaan puhelimia
Mutta puhun mielellään ystävän kanssa

--

Luin yhden vuosia tiiviisti seuraamani bändin edesottamuksia
Kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä pohti inspiraation merkitystä
Sitä, että saattaa mennä puoli vuotta, ettei tule ideaa
Tai että tulee ideoita tuutin täydeltä ja ei meinaa kerkeä kaikkia hyödyntää
Tuo on niin tuttua mulle
Kirjailijaksi en halua, kun pakko ahistaa
Se luomisen pakko, vaikka paljon ihanampaa on
Jos saa vaikka kerran puolessa vuodessa oikeasti Idean
Jota pääsee purkamaan sanoiksi
Se on perkele elämää, taidetta
Sanottakoon sitä nyt vaikka luomiseksi
Nautintoa yhtä kaikki
Tarkoitus olemiselle, itselle, itsestä

--

Oon miettinyt paljon sairastumista ja kuolemaa
Sitäkin, että kohtaa joku häpeä, kun ei voi suoriutua
Mutta vielä ei ole tullut raja vastaan
Kukaan ei ole sanonut mitään, mikä herättäisi
Ihmiset kestävät paljon myrkkyjä
Kestänkö minä

--

Kun mietin, minkä puolesta taistella
En mieti itseäni
Vaikka pitäisi
Jos meinaan lapsistani huolehtia
Vaikka ehkä joku muukin ne hoitais
Mut mitä on mies ilman perhettä
Kunnia vittuun, perhe kunniaan
Ja pidetään nyt huolta itestämme sen verran
Että kenenkään ei tarttis pakosta huolehtia meistä
Vaan siksi, että meitä voi rakastaa

--

Fucking dope music
Rhythm like dope itself
Though I'm drunk
With a deadly drug, alcohol
Still enjoying the chill
'Cause shit's going down, yet liquid

--

Montakohan kertaa olen uhannut telkkarin paskomisella
Sen piuhojen saksimisella
Kakejen piilottamisella
Tai jopa sen paskan heittämisellä ovesta pihalle
Pitäisköhän väittää sitä vaan perjantai-illan hulluuskohtaudeksi
Syyttää Cypress Hilliä biisistä "Throw your set in the air"
Vaikka taitaa niiden "setti" olla vähän eri kaliiberia ja ihan muuta
Mut mä oon tekopyhä paska, eniveis
Ja katon ite "telkkaria" netistä

--

"Oy Hartwall Ab on juuri julkaissut tiedotteen, jossa vakuutetaan etteivät uudet oluen vahvuusluokat tule muuttamaan Lapin Kullan makua millään tavoin" by Lehti (humour)
Senhän tiedämme toki kaikki, ettei bulk tule muuttumaan, vaikka prossat laskisivatkin
Ja lapsosillemme ei tule (ehkä) niin paljon alkoholihaittoja, paitsi jos ne vaan toteaa, että voi ottaa pari enemmän ku ennen
Mut niille, jotka dokaa, ei uudistus tuo mitään
Ne menee Alkoon ja ostaa pullojaan, joilla korjata ne olot, jotka keskikepponen on aikaansaanut, oli se sitten vittu minkä vahvusta tahansa
Kyl mä tiiän, mä olen sillä tiellä kulkenut jo monta vuotta
Kyllä se viski tai viina tai mikä-vittu-tahansa siellä kaapissa korjaa sen kännin oikealle raitille, jos keppana on liian löysää paskaa
Känni on tauti ja lääke ja pakokeino
Ja kun tajuaa, ettei halua olla ilman viinaa
Niin voi nauraa paskasesti kaikille terveysintoilijoille
Ja itkeä omaa oloaan, tai molempia yhtä aikaa

--

Tässä vaiheessa iltaa, yötä
Alkaa jo tajuta, ettei ole kuolematon
Vaikka se unohtuikin jo tunteja sitten
Mutta totuushan tulee vastaan, piankin
Kun lapset herää ja pitää jaksaa
Ainakin aamupalaa nakata lautaselle
Ehkä joku kankaankappale päälle pukea
Ja sanoa, että kattokaa nyt tota ohjelmaa
Kun isi ei nyt muuta jaksa

--

Kyl siinä kehujien naamat vääntyis
Kun näkis mut krapula-aamuna
Lasten kanssa, selviämässä
Yrittämässä, sinnittelemässä
Turhaa touhua, läsnäolosta ei tietoakaan
Välillä tekis mieli huutaa apua
Mut ystävä saa maanpinnalle
Tajuamaan, ettei ole sen parempaa ratkaisua
Selvitä arjesta, ottaa silti oma aikansa
Ja vaikka heittäisi pyyhkeen kehään
Joku täällä, tässä maassa, ainakin jotenkin huolehtii.

Tauti kaataa, jos kaataa

Imusolmukesyöpä
Kaikkeen sitä vittu ihminen voi kuolla
Andy Whitfield kuoli juuri äskettäin siihen
Michael C Hall sairasti saman, mutta selvisi
Jos se minulla nyt olisi, en tiedä mitä tekisin
Andysta tuli kuolematon Spartacuksena
Michael C Hall on kuolematon Dexterinä
Minäkin olen kai "kuolematon"
Vaikken mainetta tee julkisesti
Kunhan lapseni säilyttävät muistoni
Ja jakavat sen omille lapsilleen
Niin yksinkertaista on elämä
Suvunjatkamista tai maineen tekemistä
Kuolemista
Milloin, missä ja mihin vaan
Enkä edes tiedä olevani sairas
Mutta silti jo valmistaudun

--

"Accept the diagnosis not the prognosis. There are millions of people out there who overcome this. And always try to do normal special things, like seeing a great film and spending time together."
- Vashti Whitfield (39-vuotiaana imusolmukesyöpään kuolleen Andy Whitfieldin vaimo)

38 and a life in Kainuu

Sain soiton ystävältä kello kahden maissa viime yönä. Oli tosi hauskaa jutustella. Sain myös onnittelut, onhan tänään 38. syntymäpäiväni. Se tuli huomaamatta ja ajattelin, että se meneekin huomaamatta. Ensin kuitenkin lapset alkoivat vaatia "ohjelmaa" (lue: synttäriherkkuja), sitten mutsini kyseli varovaisesti, että "onko vastaanottoa" ja myöhemmin ilmoitti, että tulevat käymään. Yöllä soitellut ystäväni aikoi myös päästä käymään, joten alkoi tuntua siltä, että ehkä syntymäpäivä onkin juhlan arvoinen. Ja niinhän se onkin. Harva meistä ihmisistä syntyy ja läheskään kaikki syntyneet eivät elä minunkaan sinänsä merkityksettömältä tuntuvaan välimallin ikään; Ei vielä nelikymppinen, mutta melkein.

Asennettani ennen eilistä voisi kuvailla lehdistä tutulla "grumpy old men" -perinteellä, jossa pikkuilmoituksessa lukee "En juhli" ja nimi perässä. Se olisi kuitenkin valhe. Juhlinhan minä, ainakin vähän. Mutta ymmärrän kyllä, mitä noiden vanhojen jäärien mielessä liikkuu. "Kauhia vaiva yhen ukon syntymäpäivien takia", "minä en perkele niitä sukulaisia halua tänne metelöimään", "mitä kaikkea tarjottavaakin sitä pitäis hankkia", "siitä tulee hirveä sotku", "eihän tänne ketään kehtaa kuhtua", "siivotakin pitäis, imuroida, matot käyttää ulkona, ikkunat pestä, ruoho leikata..." ja ehkä tärkeimpänä "en minä halua itestäni tehä mittään numeroa".

En tiedä, ollaanko me suomalaiset enemmän erakkokansaa kuin monet muut, mutta ainakin minä olen. Toisaalta kaipaan sosiaalisia kontakteja siinä missä muutkin. Harva meistä esimerkiksi oikeasti lähtee tuonne korpeen asumaan luonnon armoille, vaikka kuinka inhoaisi nykymaailman menoa. Eikä se edes ole siitä kiinni - vaan ihmisistä. Meitä on moneen lähtöön, mutta ehkä suomalaiset kunnioittavat toisten yksityisyyttä jopa liikaa, koska yksinäisyys on aika pirun tappava tauti. Veikkaanpa, että ei meikäläinenkään paljon vastustele, jos vielä vanhana ukkona elossa olen ja yksin asustan, jos edes kerran vuodessa lapset ja ystävät muistavat - ehkä jopa kyläilevät.

Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että yksinäisyydestä ei voi puhua. Minulla on lähellä perhettä ja ystäviä. Stressiäkään en juhlinnasta ota, tarjottavaa en ole miettinyt, saunassakin aateltiin käydä vasta tänään juhlimisen jälkeen ja kämppä haisee eilisillan lettukäryltä. Imuroinut en ole aikoihin, mutta nyt ois hyvä tekosyy, eikä sekään oikeastaan ahista. Vielä kun toipuisi eilisestä, kun piti valvoa pitkään tämän vuorokauden puolelle katsellen jostain syystä kumman kiehtovaa Spartacus-sarjaa (ei, se kiehtovuus ei johdu alastomista mies- ja naisvartaloista, vaan ehkäpä perinteisestä "vaikeuksien kautta voittoon" -meiningistä) ja nauttia hyviä ja vähemmän hyviä oluita meksikolaisen salsakastikkeen ja halloumin kera, nam. Uni paras lääke on, mutta nyt ei jouda, kun isukin pitäisi alkaa toteuttaa tälle päivälle ladattuja lupauksia eli perunamuusin väsääminen odottaa.

Nelikymppisiä haluaisin kyllä lähteä juhlimaan jonnekin kauas. Ja ei, en paetakseni ihmisiä, vaan mielellään hyvässä seurassa.

Muistelmat ja aatelmat

Luin viimein loppuun Christopher Hitchensin upean muistelmateoksen "Hitch-22 - A Memoir". Kauan sitä makustelin, ruokapöydässä lähinnä aamuisin ja pätkän kerrallaan, palan kerrallaan sulavaa englantia sulatellen. Hienoja tarinoita riitti. Niin Hitchin elegantista äidistä, joka haaveili hieman elegantimmasta elämäntavasta kuin upseerimiehensä, kuin Irakista 1970-luvulla, jossa Hitch sai esimakua siitä, millainen on maan ilmapiiristä tuleva, kun pelko valtaa mielet uuden puoluejohtaja Saddam Husseinin ottaessa valtaa käsiinsä. Iso osa kirjasta käsitteli Hitchin elämää vasemmistolaisena aktivistina ja toisaalta vasemmistosta erkaantumista siinä vaiheessa, kun se alkoi tuntua "viimeiseltä diktatuurilta" (en usko, että Hitch itse käytti tuota käsitettä, mutta sellaiseksi hänen kehityksensä ja kokemuksensa koin), jota ei enää voi kannattaa, jos haluaa ajatella omilla aivoillaan. Paljon Hitch vuodatti myös ihanista ja vähemmän ihanista ystävistään, siitä, miten ajat ja ihanteet vaikuttavat ystävyyssuhteisiin, aatteisiin, aktivismiin ja politiikkaan niin yksilö- kuin valtiotasolla.

Itsellenikin Hitchin vuodatus oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarkoitan sillä sitä, että tajusin - ellen ole mukamas jo aiemmin sitä tehnyt - että ei ole vain yhtä totuutta, ei koskaan, ei missään, ei milloinkaan. Sen takia Hitch on tullut osaksi myös uus-ateistista liikettä, että hän ei sulata mitään kirjoitettua oppia, joka ei kehity, joka ei muutu ajan mukana, joka ei löydä uusia uria tai opi koetusta. Mitä hyötyä on mistään elämässä opitusta, jos pitää vaan elää jonkun vitun kirjan mukaan tai tehdä, kuten on opittu tai sanottu, kuten "pitäisi tehdä", jotta voi olla kunniallinen ihminen. Hitch ei ehkä ole aina kannattanut ns. ylväitä moraalisia arvoja, rauhaa ja rakkautta tai hyvää ja pyhää, mutta hän on aina tinkimättä tonkinut syvemmältä, käynyt paikan päällä maailman kriisipesäkkeissä, antautunut kuolemanvaaralle ja "totuuksien" taakse kurkistelemiselle. En voi väittää enää Hitchiä lukeneena, että voisin ajatella samalla tavoin mustavalkoisesti - mistään - kuten olen ehkä joskus aiemmin tehnyt.

Hyvä esimerkki on rauha ja rauhan puolesta taisteleminen. Usein rauhanaktivismi on sitä, että vastustetaan sotaa. Sodanvastustaminen itsessään ei kuitenkaan useinkaan onnistu, vaan on vastutettava jotain sodan osapuolta, koska "se on enemmän syyllinen kärsimykseen". En sano, ettenkö minä (tai Christopher Hitchens - tai varsinkaan hän) ottaisi puolia eri konflikteissa ja sodissa, mutta että tajuan, kuinka joka ikinen sota ja konflikti on kuitenkin periaatteessa molempien, tai kaikkien, osapuolten ongelma, jossa ei ole pelkästään voittajia ja häviäjiä, syyllisiä ja syyttömiä. Toki on voitava osoittaa ja nimittää ne, jotka käyttävät tilannetta tai mahdollisuutta hyväkseen ja esimerkiksi tappavat säälimättä siviilejä, joukkomurhaavat, kansanmurhaavat ja lopulta murhaavat vaikka perheensä ja ystävänsä, jos sekin järjettömällä logiikalla oikealta tuntuu, ja pistettävä nuo kusipäät säälimättä vastuuseen teoistaan. Silti minulla on jo pitkään ollut se tunne, että en voi marssia enää minkään asian puolesta, jos sen asian puolesta ei voi marssia lietsomatta vihaa tai väkivaltaa jotakin toista osapuolta kohtaan. Jokaisessa kansassa, tai muussa konfliktin osapuolessa on viatonkin osansa, joka ei osallistu vihanpitoon, sotimiseen, tappamiseen tai muuhun vastapuolen tuhoamiseen. Silti välillä on Hitchin tavoin valittava puolensa, koska Jeesus-mentaliteetilla ei voi aina vain kääntää toista poskeaan, jos toista hakataan - eikä poskiakaan ole kuin kaksi.

Hitchiin palatakseni: Hänen suurimmat pettymyksen aiheensa nuoruuden rakastettuun marxilaiseen (ja trotskilaiseen) vasemmistoon olivat tapaukset Salman Rushdie ja Irakin (Persianlahden + toinen Irakin) sota. Ensin hänen ystävänsä Salman Rushdie hylättiin syyttämällä häntä itseään Iranin hengellisen johtajan asettamasta fatwasta, jossa Rushdieta vaadittiin tapettavaksi jumalanpilkasta. Itsekin muistan olleeni Salman Rushdien osalta jossain määrin huolissani ja se saattoi myös olla ensimmäisiä kertoja, kun elämässäni aloin miettiä uskontojen vaikutusvaltaa maailman politiikassa (aiemmin olin lähinnä nähnyt maailman kansojen ja poliitiikan pelikenttänä).

Ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan olin lukiossa ja muistan, kun katsoimme joitain uutislähetyksiä sodan alettua Linnan lukiossa televisiosta hämmentyneinä ja mykistyneinä, koska olimme sukupolvea, jolle vuoden 1989 myllerrykset Euroopassa olivat vielä olleet liian käsittämätön asia sulatettavaksi, ja olimme yhtäkkiä keskellä "mediasotaa". Olin tuohon aikoihin äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja myös sotahistoriasta, joten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin oli massiivisen uutisvirran ja jatkuvien lehtireportointien vuoksi todella mielenkiintoista seurattavaa. En minä miettinyt silloin, onko sodalla jotain inhimillisiä aspekteja ja muistan toivoneeni, että amerikkalaiset olisivat kaataneet "hullun diktaattorin", eivätkä jättäneet hommaa kesken. Kaikki tuntui kuitenkin menevän joidenkin "kansainvälisten säädösten" mukaan ja YK:n mandaatilla, joten kun Kuwait oli vapautettu, ei enää kansainvälistä yhteisöäkään kiinnostanut Irakin (ja Saddamin kaataminen).

Se olisi pitänyt tehdä silloin, jos näin jälkikäteen asiaa ajattelee. Kun idiootti-Bush-nuorempi lähti toiselle sotaretkelleen Irakiin, oli kaikki pielessä. Maailma oli muuttunut. Media oli muuttunut. Ilmapiiri oli muuttunut. Minäkin olin muuttunut. Mitä vittua te sinne hyökkäätte, vitun maailmanpoliisit? Öljyä te vaan sieltä hamuatte, saatanan hullut amerikkalaiset! Mutta Saddam kaatui ja Christopher Hitchens juhli kurdiystäviensä kanssa kansanmurhaajan kaatamista. Myönnän olleeni marssilla Irakin sotaa vastaan Helsingissä ja olleeni erittäin ylpeä siitä. En tiedä silti, marssinko silloin oikealla asialla. Tai tiedän tietysti sen, että marssin rauhan puolesta, sotaa vastaan, mutta näin jälkikäteen on hyvä spekuloida, onko asiallista marssia imperialistisen hyökkäysarmeijan toimintaa vastustaen, jos samalla marssiikin omia (sekä naapurimaan JA oman maan vähemmistöjen) kansalaisiaan tappavan diktaattorin vallan jatkumisen puolesta.

En minä tiedä. En minä mikään sotahullu ole. En epäile hetkeäkään, etteikö maailmantalous pyörisi kapitalististen periaatteiden mukaisesti ja valtiot olisi vain sätkynukkeja toteuttaa sotapolitiikkaa (joka mm. tukee sotateollisuutta ja vaatii tiettyjen energiavarojen hankintaa oman lähipiirin haltuun), mutta silti olen mm. Hitchensiä lukemalla oppinut sen, että aina, AINA, asioilla on toinen puoli. Minulla on hyvä yksilönä elää tällaisessa maassa, jossa voin ajatella ja kirjoittaa suht vapaasti siitä, mitä mielessäni liikkuu ja vaikka Yhdysvallat ei ole viime vuosina osoittanut aivan yhtä suurta sinnikkyyttä sananvapauden saralla (terrorismin vastaiset lait ynnä muu paska, jolla ihmisiä voi syyttää ilman perusteita), niin on sen perusta silti itsellenikin aina läheisempi kuin vaikkapa teokratinen yhteiskunta, jossa eletään uskontokunnan sääntöjen mukaisesti.

Hitch leimautui itse viimeistään toisen Irakin sodan aikaan oikeistolaiseksi kannatatettuaan Saddamin johtaman Irakin kaatamista. Se oli kovaa aikaa. Silloin kaikki Irakin sotaa kannattavat leimattiin oikeistolaisiksi paskoiksi ja muistan ajatelleeni esimerkiksi Neil Youngista, että vaikka se äijä on tehnyt hienoa musaa, niin ei se perkele kovin hieno ole, kun kannattaa Bushia, tai Busheja. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos sitä idioottia ei olisi ollut, vaikka ei Hitchens anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään demokraattisen puoleen edeltäjästä, Clintonista. Hitchin mukaan Bill Clinton on naisia vihaava idiootti ja valehtelija. Se on minusta ihan yhtä paha tuomio - ellei pahempi - tuomio kuin heittää George W. Bushista mitä tahansa viitaten herran tyhmyyteen :) Clintonin hallituksen kunniaksi - tosin ei sitäkään tietty Clintonin kunniaksi - Hitch sentään laskee sen, että Yhdysvallat lopulta lähti YK:n mandaatilla sotimaan, tai ainakin vähän kurmoottamaan serbejä - jota Hitchin mukaan vasemmisto-intellektuellit sanoivat "Yhdysvaltain suorittamaksi Jugoslavian pommitukseksi", vaikka Hitchin mielestä tilanne oli lähinnä se, että serbit pommittivat "Jugoslaviaa", jota ei siis siinä vaiheessa enää entisessä mittakaavassa ollut olemassa. Bosnian sodasta Hitch kertoo monia muitakin mieleenpainuneita tapahtumia, koska oli itse journalistina Sarajevossa aikana, jolloin serbipiirittäjät moukaroivat kaupunkia kranaatinheittimillä ja "känniset tarkka-ampujat" (Hitchin määritelmä) ampuivat kaduilla liian avoimesti liikkuneita ihmisiä.

Hitchin muistelmat luettuani minulle on entistä selvempää - ja yhtä lailla sekavampaa - mitä ovat oikeisto ja vasemmisto. Ajan myötä poliittinen liikehdintä on mennyt sellaiseksi, että ehkä ei ole enää oikeisto- tai vasemmistopuolueita siinä merkityksessä, kuin on ollut joskus aiemmin. Hitchin mietelmät esimerkiksi entisen Jugoslavian sosialisteista (eli entisistä kommunisteista) olivat, että ehkäpä Kroatiassa (jossa jo toisen maailmansodan aikaan oli vahva natsikannatus) ja Serbiassa oli sosialismin sijaan kansallis-sosialistinen aate valloillaan - ja sitähän se toki olikin. Äärinationalismia ja natsismia, vaikka sitä ei ehkä hakaristein silloin julistettukaan. Suomalaisena on hyvä muistaa tässä vaiheessa, että siinä missä Kroatia oli "nazi-puppet state", ei siitä kaukana ollut Suomikaan toisessa maailmansodassa, enkä väheksy sen yhteyden merkitystä siinä, että Suomi on tänä päivänäkin yhä itsenäinen valtio, vaikka olisi voinut olla osa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa jo kauan sitten. Sitä suuremmalla syyllä on hienoa, että voimme elää maassa, jossa tänä päivänä saa ja pitää ajatella omilla aivoillaan, koska elämme modernissa maailmassa, jossa kansallismielisyys on mielestäni vanhanaikaista ja menneisyyttä - siinä merkityksessä, jossa se usein yhdistetään toisten kansojen, eri väristen, eri uskontokuntia tai kulttuureja edustavien ihmisten vastustamiseksi - sen sijaan, että voitaisiin olla ylpeitä, että meillä täällä, synkässä ja pimeässä ja kylmässä pohjolassakin pärjätään, oli sitten asuttajina ketä tahansa, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen ja kulttuuriin katsomatta.

Auto

Ostin perkele auton. Vittu, että vituttaa. Vituttaa se, että tarvitsen sitä. En tulisi toimeen ilman autoa. Olen ihan liian laiska siihen, että mun pitäisi työntää/pyöräillä/kävellä lasten kanssa päiväkotiin/töihin/päiväkodille/kotiin tai käydä jossain kauempana kaupassa ja kantaa kädet paskana kauppakasseja, koska en halua käydä Siwassa ja syödä vaan sitä paskaa, mitä siellä sattuu olemaan (vaikka Siwa onkin oikeasti kokoonsa nähden maailman paras kauppa, ainakin meidän Siwa Purolassa). Ei jei, mä kärsin ihan tarpeeksi nuorempana ja köyhempänä. Nyt borgare vaan kruisaa saatana uudella kalliilla autollaan. Ja vittu se mikään uusi ole. Tai no onhan se nyt uudempi kuin entinen peltiläjä, joka ei kelvannut autoliikkeelle, ei edes nollalla egellä. Mutta onhan se perseestä, että ihminen vois säästöillään vaikka matkailla Euroopassa tai ostaa jotain todella kivaa kotiinsa, mutta ei helevetissä. Sen sijaan pitää pistää työnteolla (ja vähän valtion avustuksillakin) kerätyt roponsa siihen, että pulittaa käsirahan jostain vitun kalliista ja mukamas isosta autosta, johon ei saatana edes sovi lasten turvaistuimet takapenkille. On sitä ennenkin matkustettu ilman turvaistuimia. Ja turvavöitä. Ja kuoltu. Vitun urpot. Mutta niin se vaan on, että jos ei autoon niitä vitun hienoja istuimia sitten sovi, kun on lisääntynyt liian monta kertaa, niin olkoon sitten saatana, pistetään perkele korokkeet, että ette ainakaan kuristu turvavöihin sitten, kun isi pamauttaa edellä ajavan perseeseen - uudella vitun kalliilla autollaan.

Drinking beer

Oh fuck, how I love beer. I love it so much, I may puke sometimes. And of course my love is a double-edged sword: I also hate it. I hate puking. I hate stomach aches. I hate fucking hangovers. Why the fuck do I drink? Not because I'm thirsty, that's for sure. Fuck it, I like, I love, I hate, I drink beer. I love my life, but it would be too fucking silly to say, that it would become better, if I wouldn't drink my beloved beer. Maybe I'm just stupid drunk asshole. Maybe I am. I am. So, what to do, what to drink. I also like vichy. Well, I'm not gonna drink vichy 'till I die, motherfuckers!

Yah ta she

Palaan vielä intiaaniaiheeseen, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani. Otsikko on tervehdys lakotan kielellä. Katsoin upean ”Into The West” -minisarjan nimittäin viimein loppuun. Intiaanilasten assimilointi valkoisiksi oli surullista seurattavaa – mutta toisaalta myös ”luonnollista” kehitystä. Tukka pois, vaatteet vaihtoon, englanti omien intiaanikielten tilalle, kaiken intiaanikulttuuriin kuuluvan kieltäminen ja uuden valkoisen kulttuurin pakkosyöttö. Ehkä se oli silti ainoa keino noille lapsille saada mahdollisuus sopeutua uuteen yhteiskuntaan, koska reservaateissakaan ei ollut kunnon elämänedellytyksiä.

Intiaanien viimeinen isompi teurastus Wounded Kneessä (n. 300 tapettua) oli sen sijaan järkyttävää katsottavaa. Aavetanssista (intiaanien hengellinen ”herätysliike”) uutta intoa saanut oman kulttuurin varjeleminen ja muutamien intiaanijoukkioiden reservaattien surkeista oloista pakeneminen aiheuttivat valkoisen hallituksen väliintulon lopettamaan ”kapina”. Vastenmielisintä sodankäyntiä on, kun alistetut ja pääosin aseettomat ”kapinalliset” pakotettiin tilanteeseen, jossa tunteet kärjistyivät, vahingonlaukaus laukaisi väkivallan, jonka seurauksena aseettomat naiset ja lapsetkin tapettiin teloitustyyliin, koska he olivat poistuneet reservaatista miestensä mukana ja olivat siis hekin kapinallisia ja valtion vihollisia, vaikka halusivat vain mahdollisuuden elää muutenkin kuin kortilla jaettavien vähäisten elintarvikeannosten avulla. Luin vielä historiankirjoitusta siitä, kuinka Wounded Kneen verilöylystä paenneista suurin osa kuoli kylmään ja vain muutama lapsi löydettiin hengissä alueelta, kun paikalle tultiin hautaamaan kaikki tapetut joukkohautoihin. Teurastus oli vapaiden intiaanien loppu. Into The Westin lopussa todettiin kuitenkin, että toivo jäi elämään, koska kaikkia intiaaneja ei kuitenkaan ollut tapettu. Aina on toivoa, niin kauan kuin on elämää.

Yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa käydään keskustelua siitä, onko intiaanikansoille korvattava kunnolla heidän 1800-luvulla menettämänsä maat mm. mustilla vuorilla. Intiaaniliikkeet ovat kuitenkin hajautuneet (ei ole yhtä intiaanikansoja edustavaa järjestöä, kun 1968 perustettu American Indian Movement jakautui riitelyn johdosta) ja intiaanien alkuperä on sekoittunut muihin rotuihin (samoin kuin heimojen kesken). Intiaaneille on kuitenkin annettu oikeus perustaa intiaaniyhteisöjen paikallisia hallituksia, joilla on päätäntävaltaa alueillaan (mm. palo- ja pelastustoimi, luonnonvarojen käyttö ja lakien täytäntöönpano). Intiaanien pääasiallinen elinkeino on nykyään uhkapelien tarjoaminen (kasinot ja bingosalit), koska intiaanihallituksille on annettu erillisoikeudet perustaa pelisaleja, vaikka liittovaltio- tai osavaltiolait eivät niitä sallisikaan. Niistä saatua vaurautta on voitu jakaa myös intiaanialueiden kehittämiseen. Osa yhteisöistä ei ole kuitenkaan halunnut käyttää erillisoikeuksiaan, koska ovat katsoneet uhkapelit uhkana perinteisille tavoilleen.

Täytyy nostaa hattua Steven Spielbergin tuottamalle sarjalle, koska Into The West oli upeata katsottavaa ja antoi 1800-luvun tärkeimmistä tapahtumista Pohjois-Amerikassa – niin valkoisten valloittajien kuin alkuperäiskansojen näkökulmasta – mielenkiintoisen, monipuolisen kuvan. Paljon väkivaltaa ja myllerrystä toki aikaan kuului, mutta myös ihmistä, kulttuuria ja historiaa käsiteltiin monelta kantilta. Olen varma, että intiaanitkin arvostavat Into The Westin näkemystä historiastaan.

Seuraavassa muutama viime aikoina katsomistani intiaaniaiheisista elokuvista/sarjoista mieleen tarttunut lainaus:

”There are four directions, four virtues.
Who knows them?
Courage.
Strength.
Wisdom.
Generosity.
Each of us is born with one of these.
All of you must find the other three within you.”

- Into The West -sarjasta kohtaus, jossa intiaaninainen opettaa lapsille neljää ”hyvettä” elämässä, joista yhden jokainen saa syntyessään ja muita joutuu elämänsä aikana itsestään etsimään

"Is there tobacco in heaven?"
"No, there is not.
There is not anything."
"Not even women?!"
"No, there is only God."
(intiaanien hymähtelyä ja pään pyöritystä)
"Father, they don't seem to appreciate that."

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaanit ja jesuiittapappi keskustelevat siitä, mitä kristittyjen taivaassa odottaa – vai odottaako mitään

”Tell me Blackrobe – what does your dream say now?”
”I'm too weary for dreams.”
”You must. How else you could see ahead?”
”I put my trust in god.
He will guide me - all the way to paradise.”
”But you have not seen this paradise.
No man should welcome death.
This world is a cruel place.
But it is the sunlight.
I'm sorry I used it up.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaani kysyy jesuiittapapilta (jota intiaanit kutsuvat mustakaavuksi = Blackrobe) unista, koska ne intiaanien mielestä kertovat tulevaisuudesta ja ohjaavat meitä eteenpäin

”What can we say to people who think their dreams are the real world.
And this one is an illusion.
Perhaps they are right.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa Blackrobe miettii edelliseen lainaukseen viitaten, ovatko intiaanit sittenkin oikeassa unista ja niiden merkityksestä

Amba! (”Näkemiin!” lakotan kielellä)