1.1.15

Häpi Nyy Jiö, Madafaka!

Olen miettinyt tällaista puolijulkista itseruoskintaa viime päivät. Puolijulkista siksi, että no, blogini on julkinen, mutta toisaalta en mainosta useinkaan tekemisiäni. Enkä odota palautetta. Joskus sitä on tullut, vaemolta tai parhailta ystäviltä, joten saattaa olla, että joku näitä horinoita myös lukee. En koe kaipaavani päiväkirjamaista itsellistä terapiaistuntoa, koska mitä iloa siitä kenellekään olisi. Jaa mutta mitä iloa tästä blogistakaan kenellekään on. Ilo on suhteellista. Ilo on vähissä, jos vain ruoskii itseään ja käpertyy sisäänsä. Siksi kirjoitan tätä blogia, enkä salaisia päiväkirjoja. Joskus olen elämäkerran mahdollisuutta miettinyt, mutta ehkä se jää joillekin jälkipolville yhtenä kappaleena, jos joskus saan aikaiseksi sen kirjoittaa.

Viime viikonloppuna tuli sitten pantua aivosähköt sekaisin, aiheutettua alkoholilla blackout ja pantua pönttö niin sekaisin, että wanhalla menee hetki jos toinenkin toipua kyseisestä sessiosta. Sen lisäksi on tietysti Häpeä. Siitä kertoo lisää Eero ja Inkvisitio.

Viikonlopun känniä edelsi joululomailu ja tyttären harvinainen yökylävierailu. Oli mukavaa ja rankkaa yhtä aikaa. Lapsissa on tarkoitus, lapsissa on merkitys. Heitä kaitsin parhaani mukaan, kunnes oli aika heistä hetkeksi luopua, viedä tytär kotiin ja pienemmät poikaset mummolaan. Kaupan kautta kotiin ja ylivirittyneessä, mutta toisaalta erittäin voipuneessa olotilassa nautiskelin Iron Maiden –bissen ja Punk Pale Alen hyvän musiikin tahdissa ja olin innoissani, syöksyin matkaan. Kaupungilla Hospodan meininki oli kuitenkin tyypilliseen tapaan erittäin kuivaa ja ankeata – not my kinda place. Jos joskus olisin baarin perustanut, se ei olisi Hospodan kaltainen ankeuttaja, vaan iloinen, punk-henkinen paikka, jossa soisi hyvä musiikki ja jossa tarjoiltaisiin erilaisia hyviä oluita ilolla ja vaihdettaisiin tunnelmaa sen mukaan, mikä on fiilis. Eli ihana kakofonia, eikä mitään Hospodan pömpötystä, pirun kalliita ja liian kylmiä pullo-oluita tai ainoata kiinnostavaa hanaolutta, jota ei edes saa ostaa, koska se ”vaahtoaa liikaa” – so fucking what, vaahto myös laskee joskus, mutta kun on niin kiire kääriä ihmisten rahat kassaan, niin ei jouda sitä odottaa. Ehkä Hospoda vitutti vaan siksi, että tunsin olevani siellä niin yksin, siinä ankean keski-ikäisen ruskeuden keskellä. On mulla ehkä joskus (kerran) ollut siellä ihan kiva iltakin.












Ei muuta ku kattomaan, onko Kukossa taas sporttihelvetti päällä ja jotain hyvää IPAa, ja olihan siellä. Paitsi sitä hyvää IPAa, tai otin huonompaa, brittiläistä. Mut oli siellä yksi Gentseistä, tosin poskiontelotulehtunut väsy yksilö, joka oli lähdössä kotiin. Mutta silti, kiva oli istuskella ja jutustella. Onko Kukko sitten parempi kuin Hospoda, jota piti erikseen parjata. En tiiä, teki vaan mieli valittaa. Kukossakin, vaikka onkin ankea sporttibaari, on joskus enemmän fiilistä kuin pystyynkuolleessa Hospodassa. No, tulipa nyt kitistyä oikein kunnolla. Karistin semi-ankean Kukon pölyt pian jaloistani ja siirryin tapahtumapaikalle Kulmaan, joka on ainoa kunnon baari Kajaanissa seurata livekeikkaa. Balls oli joskus ihan ok siihen tarkoitukseen, mutta siellä tapahtuu turhan harvoin ja siellä on paskaa kaljaa. Ja lava on kökössä paikassa. Kulmassa se on paikassa, jossa kaikkialta voi sinne tiirailla, eikä se ole niin ahdas kuin Baron, jossa joskus olen myös kokenut epäoikeudenmukaista kohtelua pokelta. Mut joo, Kulmassa olin ja istuin pöytään, jossa oli tuttuja, joten hetken oli hyvä vaan istua ja seurustella. Siihen kun oiskin jättänyt ja lähtenyt kotiin, niin ois säästynyt rahanmenolta, känniltä ja vitutukselta.

Ei siinä mittään, hyvä meininki jatkui vielä ja good ol’ friend istahti viereen. Lisääkin tuttuja pölähti paikalle. Siinä vaiheessa tosin jo hamstrattiin good ol’ friendin kanssa juomia vähän turhan paljon ja tiheään, jotta vois rauhassa seurata keikkaa ja ei tarttis rynniä yleisömeren läpi. Kulmassa on yllättävän hyvä olutvalikoima, jos ottaa huomioon, että siellä on ehkä kymmentä olutlaatua. Keskitytty siis olennaiseen, hyvä. Mutta pitikö niitä juomia kantaa sieltä kaksin käsin. Piti vissiin. Keikkakin alkoi vaikuttaa mölinältä, kun sitä kuunteli kännifiltterin läpi. Sit mie en muista mittään.

Heräsin kotoa omasta sängystä. No sepä hyvä. Hirveä olo. Aina yhtä kamalaa herätä, kun ei muista, miten on selvinnyt tähän pisteeseen. Kuka on joutunut kädestä pitäen taluttamaan, onko poke hermostunut ja nakannut pihalle, ovatko tuttavat ja kylänmiehet kattoneet, että tossa se Leinonen taas örveltää. Häpeä. Tietämättömyydestä ja harmista, sekä omasta että muiden puolesta. Omasta siksi, ettei pystynyt olemaan juomatta överisti. Rahat, maine, kunnia, terveys – kaikki mennyttä. Ainakin hetkellisesti elämä on pysähdyksissä. Makaan ja vaikerran.

Saan osakseni sääliä, huolta ja asianmukaista kettuilua. Ihmettelijät, joita ovat omat lapseni, eivät onneksi pane ranttaliksi, vaan päivän aikana on ohimeneviä onnen tunteita siitä, että minulla on niin ihania lapsia. Mutta minusta ei ole mihinkään. Kuulen myös, että minusta on huolehdittu yölläkin, mikä hävettää entisestään. Pitäisi kai ajatella, että on hyvä, että minusta on huolehdittu, mutta ajattelen oloissani vaan, että olen riesa ja painolasti ja hävetys, paskakasa.



Kun pienet pojat palaavat mummoloimasta, en haaveilekaan ylösnoususta. En pysty. Voin olla muutaman minuutin ylhäällä, sitten olo on jo järkyttävä. Vaakatasossa voin hengittää, kunhan muistan hengittää syvään ja tuska mahassa ja huimaus päässä ja yleinen myrkytystila antavat hetkeksi armoa, jolloin saatan jopa torkahtaa. Sitten, lisää koettelemuksia; vieraita. Hävettää. Haisen ja makaan. Suru-uutisiakin kantavat. Koitan lohduttaa, mutta onnistun vain läikyttämään kahvit pöydälle. En saa sanottua paljon mitään järkevää, mutta toivon, että osanottoni menee perille, vaikka mitäpä se lohduttaa. Suru on aina henkilökohtaista, vaikka sen jakaminen voikin helpottaa. Toivon, että se ei asianomaisella ole haudattuna, vaan kohdattuna, hyväksyttynä.

Maattuani koko päivän, saan illalla syötyä jotain ja jaksan jopa lukea vähän lapsille iltalukemistoa. Ensimmäinen kännistä selviämisen jälkeinen yö on helvettiä. Pyörin, nukun huonosti, näen omituisia unia, joita en välitä muistella. Pitää lähteä töihin ja viedä poika hoitoon. Istun kalpeana päiväkodin eteisessä ja välttelen keskustelua. Poikaakin väsyttää, joten voimme olla yhdessä väsyneitä, ”lomarytmissä”. Töissä istun zombiena ja kiitän, että keikkoja ei tule, eivätkä työkaverit ole paikalla vaan lomalla. En tajua mistään mitään, en jaksa mitään. Häsläilen jotain, välttelen pois lähtöä tiloistamme. Käyn kuitenkin ulkomaailmassa, syömässä pizzaa, loppupäivä pelastettu.

Seuraava yö taas samanlaista pyörimistä, outoja unia, yksi mukavakin, jonka muistan ja jolle jaksan hetken hymyillä. Vatsassa ontto olo, elimistö edelleen sekaisin, ei yhtään levännyt olo, väsyttää vaan koko ajan. Töissä joku huikkaa mulle, menen keskustelemaan ja tuntuu kuin katsoisin keskustelua ulkopuolelta ja mietin, näkeekö täti, etten ole edes paikalla. Koitan touhuta jotain, vaikka se on haastavaa. Olen yhä ihan pihalla. Iltapäivällä noudan tyttären taas kyläilemään. Syönnin jälkeen ulkoilemme mäenlaskun merkeissä ja ensi kertaa viikonlopun rientojen jälkeen tuntuu hyvältä. Armoton väsymys palaa illalla, menen suihkun kautta sänkyyn makaamaan ja silmät särkien näpyttelen kännykällä Traviania. Taas outoja unia, ehkä hitusen virkeämpi olo jo, kolmas työpäivä alkaa. Hulluna hommia, kiireinen päivä, suoriudun. Heikottaa, onneksi saamme mummulassa hyvää ruokaa.

Viikon normit katkaisee uuden vuoden aatto ja teatteri, jonka rakkaani järjestää mahdolliseksi. Amadeus on päänäyttelijöiden vaikuttavaa näytöstä, muuten hieman omituinen ja kylmäksi jättävä pukudraama. Viha, kateus, jumala, ilo, suru, musiikki, taide, kosketus. Teatterissa voi kokea hienoja tunnelmia ja päästä ikiaikaisiin tunnelmiin ihmiselon aallonharjoista kaivonpohjiin. Tunnen sisälläni hetkellisesti rauhaa ja totean, että aivosähkötkin alkavat ehkä korjaantua. En silti halua tavata ihmisiä, en kohdata muita kuin lähimmäisiäni. Ja itseni. Totean, että ainakaan masennukseen ei kannata alkaa ryyppäämään, koska pelkästä kertaryyppäämisestäkin voi kehittää itselleen näin masentavan ajanjakson. Ja masennustaanhan voi tunnetusti syventää entisestään ryyppäämällä. Näin ollen, ei pidä ryypätä. Pitää nauttia hiljaa, hyvää ja harkiten, kaikesta vaarallisestakin nautinnosta. Ja pitää pitää huolta itsestään, aina.

Silti olen sitä mieltä, että on parasta mennä David Duchovnyn Californication-hahmo Hank Moodyn asenteella uuteen vuoteen ja todeta hullulle maailmalle keskisormi pystyssä: Madafaka! 


Sitäpaitsi Hank Moodykin tietää, mitkä ovat elämässä ainoat oikeasti tärkeät asiat: Skidi ja “babymama”. Minulla vähän sama, paitsi että skidit monikossa, potenssiin menevän huolilastin kera. Herra Moodykin muuten tietää, että itsestään olisi pidettävä huolta (vaikka se ei häneltä kovin hyvin aina onnistukaan), jotta voi olla muutakin kuin painolasti niille elämän tärkeille. Omia skidejä pitäis kaitsea vielä ainakin 12 vuotta, sittenhän ne kaikki ovat jo ”täysi-ikäisiä”. Voihan se tietysti olla, että se kaitseminen jatkuu vielä senkin jälkeen tai ainakin huolenpito.

Tuota huolenpitoa olen saanut miettiä menneen vuoden aikana paljonkin ja se jatkuu uutena vuonna. Poikasten kanssa olemme lastenpsykiatrian asiakkaita ja nuorimmaista olisi tarkoitus ”tutkiakin” niin, että hän olisi pois kotoa useita viikkoja, mikä aiheuttaa ainakin itselleni harmaita hiuksia. Eikö koti ole lapselle paras paikka? Tajuan sen, että häntä ei voi tutkia kunnolla, jos hän ei ole läsnä ja päästä lähelleen, totu siihen, että häntä ”tutkitaan”. Mutta kun… Hän on täällä onnellinen, iloinen ja turvassa. Pojan päiväkodissakin, joka on pieni ja intiimi ja koko perheelle pitkäaikainen tuttu, tuetaan lapsen yksilöllistä kasvua ja ymmärretään hänen ominaisuuksiaan; annetaan olla oma itsensä niin paljon kuin se on mahdollista, mutta samalla tuetaan toimimaan ryhmässä ja sovittujen sääntöjen mukaan. Eikö se olisi tässä vaiheessa paras paikka – muun arjen turvaverkoston ja tuttujen rutiinien lisäksi – hänen olla ja kasvaa, kunnes on aika siirtyä koulumaailmaan? Varsinkin kun koulupaikaksi on mietitty emoluokkaa, jossa lapsi saisi useamman aikuisen tukea päivittäin. Sinnekään ei tosin pääse, jos ei ole lastenpsykiatrian asiakas ja jotenkin tuntuu, että nyt ”tutkimus” on vähän niin kuin tarpeen paikan lunastamiseksi. Tämä on tietenkin vain oma ajatukseni, mutta jotenkin se vähän vaivaa mieltä.

Paljon puhutaan siitä, miten lapsen ”perusturva” voi järkkyä (tai ehkä silloin puhutaan ihan tosi pienistä lapsista, en minä tiedä…), mutta miten se tässä tapauksessa pojallamme järkkyisi, jos hänet pakotettaisiin meidän - isin ja pojalle ihan super-rakkaan äidin - toimesta, pois kotoa, vaikkakin vain väliaikaisesti. Entäs veljet, jotka ovat tärkeimpiä maailmassa ja isovanhemmat ja piirakkapäivä jajaja tuttu arki. Ei se ole sama asia käydä vierailulla, kuin elää sitä arkea. En siis oikein tiedä, mitä ajatella asiasta – en ole vielä yhtään varma siitä, että tämä ”tutkimusjakso” olisi enemmän hyväksi, vaikka toki pitkällä tähtäimellä se sitä voisi olla. Tajuan sen, että apua olisi hyvä saada ennen kuin tulee ongelmia. Ja päiväkodistahan alun perin pyyntö etsiä tukea ja saada apua tuli, joten kai heidänkin mielipidettään tulisi kuunnella (vaikka eivät he mitään lastenpsykiatrian tukea pojallemme pyytäneetkään vaan perheneuvolan ja perhekeskuksen, jonka psykologi sitten aikansa tutkittuaan totesi, että ehkä olisi hyvä ”lapsen oikeusturvan kannalta” päästä myös lastenpsykiatrian asiakkaaksi). Ei päiväkodille tosin ole vielä mahdollisesta tutkimusjaksosta edes kerrottu, koska eivät he asiaa päätä. Silti tuntuu, että päiväkodissa olisi vielä mahdollisuus jatkaa pitkäjänteistä valmistautumistyötä koulua varten, joka alkaa sitten ensi syksynä, eikä väkisin alkaa tekemään tutkimuksia ja rikkoa meidän ja lapsemme arkea. Asiaa käydään läpi lähiaikoina näiden lastenpsykiatrian ammattilaisten kanssa ja toivottavasti kysymyksiini vastataan ja pääsemme asiassa johonkin kaikkia tyydyttävään ratkaisuun.

Elämä on tietyllä tapaa vain pieni pyrähdys, vaikka siitä puhutaan polkuna, joka lavenee Tieksi, jota kuljemme ja jolla kohtaamme niin ylä- kuin alamäet. Onko elämällä sitten merkitystä tai onko siinä ylipäätään mitään järkeä, ja voiko suuremman hyvän edistämiseksi toimia vastoin sydäntään? Sellaisia asioita joudun kysymään niin poikani kuin itseni tapauksessa. Vaikka miten päin asiaa kääntelen, tuntuu, että minä olisin itse välillä enemmän hoidon tarpeessa kuin hän. Mutta eihän kaikki ole minusta kiinni (ja olen minäkin omat terapiani läpikäynyt, vaikka ehkä jonkun mielestä ne ovat vain olleet kevyttä jutustelua kunnon terapiaan verrattuna). Samoin minusta tuntuu, että poikani, jonka parasta nyt tietysti eri tavoin haetaan, ei ole useinkaan meidän perheestä se ”rikkinäisin” osa. Viime aikoina se on tuntunut olevan toinen pojistamme, välillä siinä määrin, että olo on täysin voimaton ja turhautunut, ja olisin viemässä häntä ennemmin jonnekin hoitoon, jos olisi pakko valita. Mutta ei ole pakko, enkä ketään meistä hoitoon halua (vaikka en esimerkiksi erilaisia terapiamahdollisuuksia tietenkään vastusta), vaan toivon, uskonkin, että meidän perhe, läheisten tuki ja rakkauden voima riittävät pitämään meistä jokaisen tyytyväisinä elämään, tai jopa onnellisina. Ikävä kyllä me vanhemmatkaan emme kuitenkaan ihan täysipäisiä ole, kumpikaan. En kuitenkaan halua vajota pessimismiin, vaan valan päivä päivältä uskoa siihen, että pärjäämme ja se riittää. Sitä paitsi olemme omasta mielestäni useimmiten onnellisia yhdessä, ja se on paljon se. Välillä elämä vaan on ihan perkeleen omituista, eikä mikään onni tunnu riittävän, kun jollain alkaa mennä huonosti.

Käännän siis katseeni taas siihen suuntaan, mistä voin löytää edes jonkunlaisia vastauksia: Itseeni. Minä haluan olla onnellinen. Kun olen onnellinen, voin jakaa onnellisuutta perheelleni ja muille läheisille, ehkä jopa työn kautta muillekin. Perheeni ja ympäristöni tarvitsee minua onnellisena, tyytyväisenä elämään. Silloin voin tukea heitä ja tehdä elämästä ympärilläni paremman. En ole jeesus, en edes hyväntekijä, mutta jos en usko, että minua täällä tarvitaan, niin en voi myöskään olla hyvä isä, avo- tai tuleva aviomies, poika, työntekijä, kollega, ystävä tai kansalainen. Voin olla aika ajoin myös paskakasa, joka käy ryyppäämässä nollauksen, kun se mahdollistetaan, ja vetää sitten hirveät syyllisyydentuskat niskassani viikon tai kaksi ja yrittää hampaat irvessä jaksaa, vaikkei aina siltä tunnu. Onhan se tietty inhimillistä ja senkin voi oppia hyväksymään. Mutta kliseisesti totean silti, että aina voi odottaa tulevalta vuodelta parempaa.

Koska haluan lopettaa viisaisiin sanoisiin, jotka summaisivat vuoden vaihteen ajatukseni, annan puheenvuoron vielä George Michaelille:

You tell me you're cold on the inside
How can the outside world
Be a place that your heart can embrace
Be good to yourself
Because nobody else
Has the power to make you happy