Paluu arkeen

Kolmatta viikkoa taas arkista menoa. Kiva oli kyllä herätä aamulla ilman krapulaa. Onkohan tuota tullut dokailtua vähän liikaa viime aikoina? Ehkäpä. Eilen oli perjantai ja olisihan se kaljakin maistunut, mutta toisaalta ei tehnyt yhtään mieli ja menin lopulta Crownia katsottuani yhdeksältä nukkumaan. Aamulla alkoi tulvia mieleen kaikki töissä kesken olevat työt, jotka ovat jääneet tekemättä, kun koko ajan tulee joka suunnasta lisää tekemistä. Uusi sairaala on hieno asia, työssäkäyvien ihmisten terveydellä on leikitty liian kauan ja potilaat ansaitsevat myös tulla hoidetuksi puhtaissa, moderneissa tiloissa. Minulle se on merkinnyt tutun ympäristön laajenemista, mikä on tosi mielenkiintoista, mutta tokihan se väsyttää, että joka kulman takana on jotain tekemistä, eikä niitä itse ehdi kaikkea tehdä. Onneksi olemme saaneet loistavan työtiimin kasaan, joka töitä kanssani tekee. Töissä on edelleen siis tosi kivaa ja ICT-suunnittelijan väliaikainen pesti on vaan lisännyt työn mielenkiintoa. Iltaisin väsyttää hyvällä tavalla ja työ tuo mielekästä sisältöä elämään.

Kotielämä menee rutiinien voimin eteenpäin, päivä kerrallaan. Tyttäreni tapaamiset ovat tauolla, mutta kunhan yhteys ei katkea, niin olen tyytyväinen. Lämmitti saada tytöltä sydämeen päättyvä viesti, kun oli vähän nihkeätä saada sovittua tapaamisista ja tytär ilmoitti, että ei tule nyt vähään aikaan käymään. Keskiviikkoperinne on ollut osa arkea pitkään, joten ensimmäinen viikko oli hieman outo, toinen jo parempi. Kyllä se siitä, elämä on tällaista. Aina ei voi miellyttää kaikkia, eikä sitä kannata yrittääkään - täytyy elää itselleen, vaikka eläisikin perhe-elämää, työelämää ja elämää ylipäätään. Täytyy olla rehellinen itselleen ja seisoa pystyssäpäin omien valintojensa kanssa. Kaikkea ei voi saada, eikä asioita pidä tehdä liian vaikeaksi. Mikä tapahtuu luonnostaan, tapahtuu.

Olen kuunnellut tällä viikolla paljon "mikidimaskin" eli MKDMSK:n toista ja viimeistä levyä, jonka Pyhimys viimeisteli sen jälkeen, kun nuori räppäri menehtyi tammikuussa vain 21-vuotiaana. Aika raskasta matskuahan tuo on; Demonit, paholainen ja kuolema toistuvat teemoissa, joten loppu on ollut väistämätön, vaikken tiedäkään, miksi nuori mies lopulta kuoli. Väkisinkin sen kuitenkin koko ajan tiedostaa, kun miestä kuuntelee. Oma nykyinen elämäni oikeastaan alkoi vasta 24-vuotiaana, joten siinä mielessä on surullista ajatella sitä, miten jollain elämä on jo ohi siinä vaiheessa.

Nyt kun on ollut taas kuukauden suhdevirityksen jälkeen aikaa touhuta kaikkea turhaa, niin innostuin katsomaan Juhan innostamana The Sopranos -sarjaa. Ensimmäinen kausi oli aivan loistava ja muistan sen katsoneeni aiemminkin. Sitten henkilögalleria laajenee ja jotenkin intensiteetti laskee, arkisemmaksi. Toki mielenkiinnolla olen yhä seurannut sarjaa, toinen kausi on kohta päätöksessään. On kyllä kiva katsoa sarjoja, joiden seuraavia vaiheita ei tarvitse odottaa - koko sarjan voi katsoa omaan tahtiin. Omaa elämästä selviämistä - vaikkei elämästä selviä hengissä - mietin myös päähahmo Tony Sopranon näyttelijän James Gandolfinin kautta. Mies on ensimmäisen kauden jaksoissa 35-vuotias ja sarjan päättymisen jälkeen Gandolfini menehtyi sydänongelmien vuoksi vain 51-vuotiaana. Itsellänikin aina välillä mielessä pyörii, että mihin asti tämä elo jatkuu ja olenpa asiasta saattanut läheisilleni mainitakin. Mirolle puhuin siitä, että jos delaisin, niin saisitte varmaan talon myynnin hinnalla velat kuitattua. Kuolema kuittaa velat, toivottavasti. En minä silti delata halua, ainakaan vielä. Lapset ensin maailmalle ja voishan ne velat yrittää kuitata - tai ainakin enimmät niistä - eläessäänkin. Töissäkin näkee aina välillä virkeitä eläkeläisiä, jotka on kutsuttu takaisin duuniin lähemmäs 70-vuotiaina, joten kai minullakin on toivoa. Läskit pitäis vaan karkottaa, muuten homma menee vituiks. Syön vain nuo Fazerin Siniset ja Geishat tuosta...

Entäs jos työt loppuis? Kaikkihan on mahdollista. Postilaisilla ollaan leikkaamassa palkkaa, yksitäistämispaineita on kaikkialla, kaiken pitäisi tuottaa, kansa vanhenee. Onhan näistä meilläkin puhuttu, että soten tukipalvelut - kuten Tietohallinto - voisivat toimia erillisenä yhtiönään ja muuta paskaa, mutta eikö ne ole jo nähty? Vuonna 2007 Kainuun maakunta-kuntayhtymä irtisanoi ennen vuosituhannen vaihdetta ulkoistetun ICT-tukipalvelun (jossa minäkin työskentelin vuokramiehenä), kun sen kustannukset uhkasivat mm. lähitukihenkilöiden vuokraamisen vuoksi aiheuttaa satojen tuhansien eurojen lisäkustannuksia firmalle, jota ei kiinnostanut kehittää toiminnassaan yhtään mitään, koska kaikki kehittäminen maksaa. Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä Tietohallinto toimii pienellä porukalla kustannustehokkaasti KVTESin mukaisesti, palkat ovat ICT-alan standardeihin nähden matalat (mm. ICT-tukihenkilön palkka on selvästi pienempi kuin hoitoalan ihmisillä, lähinnä kai sitä voi verrata varastoihmisten palkkaan), mutta ydinporukka on osaavaa ja kokenutta, asiakaspalveluhenkistä sakkia. Mikään yritys ei ikimaailmassa hoitaisi vastaavaa tukipalvelua näin pienellä porukalla yhtä tehokkaasti. Onhan noita "hyviä" esimerkkejä, kuten Istekkipalvelut, joka ehkä on tukiorganisaationa "edullinen", mutta jos lähin tukihenkilö on Kuopiossa, niin hirveästi se lämmittää, jos tarvittaisiinkin tukihenkilö paikan päälle tutkimaan fyysistä laitevikaa. En jaksa uskoa, että työt loppuvat, mutta tietysti kaikki on mahdollista - toki työmme voi teettää muilla ja halvemmalla, mutta palvelutaso on tällöin pudotettava nykyisestä huomattavasti alemmaksi.

Työsuhdeasioista tuli mieleen, että tällä viikolla kannattamani Tottenham Hotspurin manageri Mauricio Pochettino sai kenkää 5,5 vuoden pestin jälkeen. Pochia ei kuitenkaan kannata sääliä, palkka juoksee sopimuksen loppuun ja massia on tilillä varmasti vaikka loppuelämäksi toisin kuin minulla, jolle työ on paitsi osa arkea, myös elinehto tietyllä tapaa (ainakin tällä elämäntyylillä - toki jos jäisin työttömäksi, niin ainahan on mahdollista muuttaa vuokralle jonnekin ja kituuttaa ilman ylellisyyksiä kuten autoa sekä lopettaa baareissa käyminen ja elatusmaksujen maksaminen - Kela maksaa sitten, mitä maksaa, itse kullekin). Spurs-fanina oli aluksi erittäin ristiriitaiset fiilikset, kun uudeksi Head Coachiksi palkattiin Jose "The Special One" Mourinho, mutta viikon mittaan katsotut haastattelut ja muut Spurs-pätkät ovat antaneet uutta virtaa. Viime kauden päätyttyä Mestareiden liigan finaalitappioon oli aika uudelle. Tämän kauden taaperrus on ollut paluu entiseen. Tuon pidemmälle ei Pochin aikakaudella päästy tai olisi tultu pääsemään, siltä se alkoi tuntua. Itsekin realistina (tai pessimistinä) totesin, että tuota ei tule tapahtumaan toiste, että Spurs pääsisi tsämppärifinaaliin. Nyt on kuitenkin uusi aika ja vaikka Mourinho ei mikään ihmeidentekijä ole - koska kentällä se magia tapahtuu, jos on tapahtuakseen - niin kaikki on mahdollista, menihän Suomen miesten futisjoukkuekin arvokisoihin! 

Vuoristorata-ajelu

Pimeän keskeltä herään tajuamaan, että olen jonkun luona. Sympaattinen pieni koti. Istumme sohvalla. Pudotan pommin ja kerron, että olen naimisissa. Mutta polyamorinen. Eipä siinä, niinpä sitten on. Menemme sänkyyn. Yö menee ohi, välillä nukahdetaankin. Aamulla tuijotamme toisiamme silmiin. Ihastun. Saan viestiä, tule luokseni. Siellä se siirtää krapulaa huomiselle, itse en sellaista harrasta, ei pysty, liian wanha sellaiseen. Nähdään huomenna. Ja niin sitten nähdään. Ja tuijotellaan lisää toisiamme. Silmät ovat sielun peili.

Näemme aina, kun mahdollista. Ihastun syvemmin. Sanon sen ääneen. Sanon muutakin, rakastun. Kerron siitä vaimollekin, kun hän on matkalla, joten kirjoitan. Kotona en ehdi puhua, mutta puhun hänen kanssaan. Kaikesta, kaiken. Sitten tulee ensimmäinen särö, kerron liikaa. Älä kerro kaikkea, mutta ole rehellinen. Onko se mahdollista?

Taas viikonloppu sekoilua, mutta ainakin olemme ja pysymme yhdessä. On hyvä olla, hetkissä. Sitten ne loppuvat, lähden kotiin. Toipumista, arkea, iltaisia näkemisiä. Lisää säröjä, kuin itsestään. Viikonloppu, taas sekoilua, mutta lähekkäin on hyvä.

Puheet alkaa olla puhuttu. Sitten itkettää. Tunteet menevät ylös ja alas, olemme vuoristorata-ajelulla. Välillä tuntuu niin hullulta, että sattuu mahaan. Välillä naurattaa, sitten taas itkettää, mutta lopulta alkaa turruttaa. Viikonloppu on sentään tulossa, pidetään edes hauskaa, rokaten. Ja pidetäänkin, kunnes on taas toivuttava. Käyn vielä lojumassa sängyssä yhden sunnuntain, sitten se on ohi.

Kaikki hyvin, mutta se oli siinä. Tiedän sen ja totean, saan vahvistuksen. Hyvä, olihan meillä kuukausi. Kävimme sen läpi pikakelauksella, suhteen. Tulee viikonloppu ja käyn sekoilemassa, yksin. On hauskaa, mutta ei lopulta olekaan. Kotona olen sentään turvassa. Mutta arkeenkin kuuluu tuskaa, ihmissuhteet ovat perseestä ja elämme joidenkin mielestä vääränlaista elämää, josta saan kuulla samasta suunnasta kuin aina ennenkin. Minkäpä minä sille voin, annan tilaa.

Hän kysyy, mitä kuuluu ja kerron, kuinka tuo ahdistaa. Saisin häneltä lohtua, mutta en halua vaivata. Tai siis, annetaan olla. Muistetaan se kuukausi. Mennään eteenpäin. Viikonloppuna en onneksi sekoile liikaa. Ja nyt pois kyydistä, olen vähän aikaa aloillani. Olipahan ajelu, mutta en lähtisi ehkä ihan heti uudestaan. Silti muistan hyvällä, hetkiä ja häntä, vahvaa ja voimatonta.