Aloin tässä taas jokin aika sitten aktiivisemmin miettiä omaa uskonnollisuuttani – tai siis pitäisikö sanoa Jumalan kyseenalaistamista – että mistä siinä oikein on kyse. Hengellisyyshän on omasta mielestäni yksilöllinen asia ja jokainen kokee uskonnon/uskonnot omalla tavallaan, tulkitsee niitä omalla tavallaan ja joko "harrastaa" tai ei harrasta uskonnollisia rituaaleja. Usko tai epäusko on henkilön oman ajattelun tulosta.
Uskonnot ovat myös kulttuureihin kuuluva asia. Se, missä määrin uskontoa julkisesti esiin tuodaan, liittyy kulttuurien ja uskontojen ominaispiirteisiin. Usko on kuitenkin siitä erotettava asia. Se on mielestäni ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Toki uskontoa harjoitetaan paljon ryhmissä ja tunnustetaan esimerkiksi julkisesti tietyillä vaatekappaleilla, koruilla ja toimituksilla kuten rukoileminen polvistuneena tai kädet ristissä. Silti yksilö itse omassa päässään (uskonnollisessa mielessä sielussaan) päättää tai tulkitsee, mihin uskoo ja miten sen kokee.
Olen joskus aiemmin kirjoittanut näistä asioista ja pohtinut sitä, että minun täytynee olla ateisti, koska en usko Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan yms. Silti on olemassa perusteita, millä ateismini voi kumota. Uskon tai tahdon uskoa kohtaloon ja samalla tavoin ajatellaan useimmissa uskonnoissa. Kohtalolla selitän sitten itselleni tapahtuvia asioita ja totean, että niin oli tarkoitettukin, jotta nyt olisi niin kuin on.
Lisäksi en halua tyrmätä tarvetta siihen, että joskus tavallaan jättää asiat uskonnollisella retoriikalla todettuna "herran haltuun". Kaikkia maailman asioita ei voi murehtia loputtomasti, ei edes oman elämän pieniä tai suuria huolia. Pitää vaan luottaa, että asiat menevät parhain päin. Tämän voi ajatella olevan uskonnollista ajattelua, vaikka sitä ei tiedostaisi tai haluaisi ajatella sitä minään jumalallisena, mutta silti joskus tuntuu hyvältä vain jättää asiat "isompiin käsiin". Enkeleitä onko heitä? Samapa tuo, mutta en minä halua tuomita niihin uskovia, koska ei se ole minulta pois. Ja tunnustettakoon, että olen minä joskus nuorempana rukoillut, kun en muutakaan hädän hetkellä keksinyt. Rippikoulunkin kävin, vaikka juuri siellä jeesustelu eniten päähän ottikin ja raamatulla yritettiin "lyödä päähän" jatkuvalla tahdilla. Sittemmin erosin kirkosta, jotta ainakin tapakristillisyyteni voisin romukoppaan heittää.
Itselläni on näitä ikuisia kysymyksiä, minkä takia usko Jumalaan ja uskontoon tulee kyseenalaistettua. Yksi on hyvän ja pahan olemuksen käsittely. Kristinuskossahan on ns. pahan ongelma, jossa pohditaan sitä, että miksi maailmassa on niin paljon pahuutta, jos Jumala on sen luonut ja lisäksi olemassa. Kristillisissä kirkoissa plärätään usein raamattua ja todetaan, että Jumala on kyllä hyvä, mutta Saatana hallitsee ja vasta tuomiopäivänä paha saa palkkansa ja Jumala palkitsee häneen uskoneet. Toisaalta kristilliset piirit itse määrittelevät, mikä on hyvää ja mikä pahaa tuomiten usein mm. homoseksuaalisuuden, joten kyseessä on loppujen lopuksi mahdoton yhtälö. Mikä on yhdelle pahaa ja luonnotonta, voi olla toiselle hyvää ja luonnollista.
Itse olen sitä mieltä, että hyvyys ja pahuus ovat meissä kaikissa ja niiden välissä luomme omaa maailmankuvaamme. Jotkut pyrkivät tekemään elämässään tietoisesti vain hyviä asioita ja jos omat moraalikäsitykset eivät niitä asioita tyydyttävästi kerro, niin viime kädessä niitä etsitään uskonnoista, pyhistä kirjoista ja rituaaleista. Hyvän ja pahan ongelma on kuitenkin kulttuurisidonnainen, vaikka uskonnoissa ja kulttuureissa tiettyjä samankaltaisuuksia onkin. Se, että itse pyrin oman moraalikäsitykseni mukaan hyviin tekoihin ja vältän pahoja, sekä kadun tekemiäni pahuuksia, ei tee minusta kuitenkaan uskovaista.
Palatakseni lopulta kysymykseen siitä, olenko ateisti eli kiellänkö Jumalan olemassaolon, esitän ratkaisuksi agnostismia. Laajasti ajateltuna se jättää avoimeksi kysymyksen Jumalan tai jumalien olemassaolosta sekä uskonnollisten väittämien todenperäisyydestä, koska niistä ei voida saada varmaa tietoa. Agnostiikka voidaan jaotella myös ateistiseen tai teistiseen, mutta itse en lähde sille linjalle ja haluan ajatella sen laajemmin. Agnostismi on eräänlaista skeptismiä liittyen samaan asioiden kyseenalaistamiseen tiedon puuttuessa.
Elän tunteiden, tietojen, moraalikäsitysten ja uskon välimaastossa, mutta en halua tunnustaa Jumalaa tai Jeesusta raamatun oppien mukaisesti tosiksi, koska en usko, että raamatun tekstit ovat totuuksia, vaan uskonnollista tarinankerrontaa. Toki Jeesus oli olemassa, onhan hän historiallinen henkilö, mutta mielestäni on täysin turha henkilökultti nostaa hänet Jumalan pojaksi, jota pitäisi palvoa. Kristillisten uskovaisten Jeesus-kultti ja Jumalan äänekäs palvominen (toisin sanoen "raamatulla päähän lyönti") ovatkin omasta mielestäni ehkä vastenmielisimpiä uskonnollisia ilmiöitä, joita tiedän. Kristillisessä mielessä olen siis ehkä ateisti, mutta uskontoja on paljon muitakin. Tiede antaa sitä paitsi paljon järkevämpiä perusteita maailmankaikkeudesta kuin uskonnot, joissa tavallaan mennään sieltä missä aita on matalin – ihan niin kuin mitään ei tarvitsisi tutkia tai kyseenalaistaa, kun kaikki on muka Jumalan luomaa.
