Kuten otsikosta ja edellisestä postauksestani ehkä voitte huomata, on ajankohtaisuus minulle tärkeä teema. Elän aina tätä päivää. Harva asia saa minua miettimään tulevaa ja olen sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi elää odottaen tulevaa. Toki se voi myös toimia motivaattorina, jos esimerkiksi tekee töitä saavuttaakseen jonkun päämäärän tai jos kerää rahaa johonkin itselle tärkeään asiaan. Muuten tulevaisuudessa eläminen on kuitenkin petollista: Harva asia tuntuu sitten kuitenkaan niin ihanalta, kun se odotettu asia lopulta on tässä ja nyt. Silti tai siitä huolimatta unelmointi on sallittua ja erittäin tärkeä osa elämää. En nyt tiedä unelmoinnista, mutta odotan mielenkiinnolla tulevia futiksen MM-kisoja, koska ne ovat aina parasta viihdettä, mitä voi olla, ja lisäksi odotan syksyistä 90v-matkaa rakkaan ystäväni Kimmon kanssa. Futis toimii aina, mutta syksyisen Tampereen valloituksen suhteen voi käydä miten vaan. Uskon ja toivon sen kuitenkin toimivan katalyyttinä tulevaisuuteen, uusiin matkoihin ja elämyksiin sekä ystävyytemme kertausharjoitukset (sallinette tämän kielikuvan, vaikka olemmekin molemmat siviilipalvelusrekisterissä, vaikka itse heikkona miehenä armeijan kerkesin käydäkin).
Tykkään rikos- ja poliisisarjoista, tykkään dramaattisesta ja väkivaltaisesta viihteestä. Ihannoin joskus sankareita, jotka pistävät pahikset nippuun ja koen itsekin väkivaltaisia tunteita, mietin vetäväni jotain turpaan ja suojelevani perhettäni. Haistattelen mielessäni ja näytän keskisormea salaa toisille ja itselleni peilin kautta. Kuuntelen hc-punk-biisiä ja laulan mukana haistatellen vittua. Tähän liittyen voisi todeta, että eniten vituttaa kaikki, mutta toisaalta tuo on vaan purkautumiskanava ja punk on oikea väylä purkaa nuo(kin) tunteensa.
Satunnaisista vihanpuuskistani huolimatta Rakastan ja kunnioitan monia ihmisiä ja olen pro-feministi; Epätasa-arvo ja naisten kohtelu vituttaa. Itsekin kyllä kauniita naisia katselen sillä silmällä, mutta kohtelias hymy ei varmasti heille pahaa tee. Toivottavasti. Olen myös elänyt mielestäni hyvän elämän sen suhteen, että olen kohdellut naisia hyvin, siinä missä kaikkia muitakin. Kännissä olen varmasti ollut ääliö, mutta onneksi en ole koskaan tietääkseni tehnyt mitään peruuttamatonta vahinkoa kenellekään, sellaisen kanssa olisi todella vaikeata elää.
Olen väkivaltaisista mietteistäni huolimatta pääasiassa rauhan mies. Vanhemmiten olen kuitenkin tajunnut, että jotta säilyttäisi itsekunnioituksensa ja/tai koskemattomuuden tai puolustaessaan periaatteitaan, läheisiään tai itseään, voi joutua käyttämään väkivaltaa ja se on ok. Erotan sen valtioiden itsemääräämisoikeudesta ja sotien muodossa tapahtuvasta väkivallasta, mutta en enää tuomitse väkivaltaa, jos olen koskaan tuominnutkaan. Väkivaltakoneistot ja maskuliininen uho ovat perseestä, mutta väkivalta on joskus - valitettavasti - välttämätöntä.
Väkivalta itseä kohtaan voi joskus olla surullista ulkopuolisten silmissä. Tänään uutisissa oli ruoan ja juoman maailmanlaajuisen sanansaattajan Anthony Bourdainin kuolemasta kertova uutinen. Ruoan ja juoman maailmankuulu rakastaja sai tarpeekseen elämästä 61-vuotiaana Pariisissa ja tappoi itsensä. Mitäpä siihen sanoisi muuta kuin että jokaisella on oikeus elää tai kuolla, oman elämänsä puitteissa, muita vahingoittamatta. Itsemurha on kuitenkin myös julma tapa lähteä. Se jättää läheiset ja ystävät sellaiseen tilaan, että he miettivät, mitä olisivat voineet tehdä, sanoa. Miten olisi voinut auttaa, vaikuttaa...mutta mitään ei ole tehtävissä, koska loppu on loppu. Kevyet mullat. Ruokaa ja juomaa nauttineena nostan maljan makujen ruhtinaalle!
Jostain syystä nämäkin mietteet johtavat vaan siihen, että ajattelen perhettäni, rakkaita lapsiani, pikkuepeleitä, poikiani, tytärtäni. He ovat minulle tärkeintä elämässä. Elämässä, jota elän päivä ja hetki kerrallaan, välillä hedonistisesti, usein vain pyrkien harmoniaan. Olen monesti pettynyt itseeni itsehillinnän suhteen, mutta tavattoman onnellinen hetkissä, joissa näen lapsieni ilon tai oman hyvän olon. Elämä ei ole sysipaskaa, siinä on hetkensä :D
