Olen kannattanut Tottenhamia kolmisenkymmentä vuotta. Joidenkin mielestä futisjengien kannattamisesta on tullut uusi uskonto, monen perinteisemmän hihhuloinnin rinnalle. Mitä uskonto sitten tarkoittaa? Merkityksiähän sille on monia, mutta jos lähdetään etsimään edes vähän samankaltaista määrittelyä, niin ranskalaisen sosiologin ja antropologin Émile Durkheimin mukaan uskonto on ilmiö, jonka tarkoitus on tuottaa ja ylläpitää kokemusta yhteisön ainutlaatuisuudesta ja sen jäsenten yhteenkuuluvuudesta. Tuollaisena näen myös futiskannattajakulttuurin. Yhteisö, futisfanit, pitää omiensa eli futisjoukkueen puolta niin myötä- kuin vastamäessä. Jalkapalloseura on enemmän kuin vain 11 pelaajaa kentällä käsittäen kaikki seuraan kuuluvat pelaajat, managerin, valmennusportaan, omistajat, kotistadionin ja historian. Oman seuran fanittaminen on sellaista, että se yhdistää erilaisia ihmisiä, joilla ei muuten olisi välttämättä mitään yhteistä. Oma joukkue on ainoa oikea ja sitä kannatetaan henkeen ja vereen, niin voiton kuin tappion hetkellä. Omaa seuraa ei vaihdeta, vaikka se tippuisi ö-divariin tai joukkue pelaisi vitun huonosti. Oma seura on se, johon tunnet yhteenkuuluvuutta, olipa se missä tahansa maailmassa. Nurkkakuntaisuus toki korostuu alueittain, mutta futisfani voi olla kokonaan eri kulttuurista ja tietää silti, että Spursin kovimmat viholliset tulevat samoilta hoodeilta Pohjois-Lontoosta (Arsenal) ja lisäksi Länsi-Lontoosta (Chelsea). Joidenkin puristien mielestä pitäisi fanittaa lähtökohtaisesti oman alueen/kaupungin jengiä, mutta se on vähän sama kuin sanoisi, että pitäisi fanittaa vain oman alueen/kaupungin bändejä. Ei fanitus katso paikkaa tai aikaa, se on vain palavaa intoa ja kiinnostusta.
Aina kannattaminen ei näyttäydy positiivisessa valossa. Pahimmat huligaanit ovat kuin kiihkouskovaisia fundamentalisteja, jotka sekoittavat rakkauden vihaan ja kohdistavat sen kaikkia muita kannattajia kohtaan, jotka ovat vihollisia. Suurin osa futisfaneista kuitenkin rakastaa enemmän kuin vihaa, ja "vihakin" on meille vain kilvoittelua tai korkeintaan väheksyntää ja voimakkaimmillaan lievää inhoa pahimpia vastustajia kohtaan. "Me vastaan te" voi joskus olla kiivaskin tunne, mutta ei se silti ole elämän ja kuoleman kysymys; Se on "vain" peliä eli leikkiä eli tärkein - tai ainakin hauskin - asia, mitä ihminen voi elämässään tehdä.
Perinteisten uskontojen julkituonti on lisääntynyt viime vuosina jalkapallossa, kun pelaajatähdet ovat alkaneet tuoda esiin omaa uskontoaan. Muslimit ovat tässä yhteydessä selkein esimerkki, koska osa islaminuskoisista pelaajista on ottanut tavaksi kumartua kentän pintaan kiittämään jumalaa maalin tehtyään, kuuluisimpana esimerkkinä Liverpoolin Mo Salah. Kristityt pelaajat taasen saattavat tehdä kentälle tullessaan ristinmerkkejä tai maalin tehtyään nostaa kädet/etusormet kohti taivasta ja kiittää jumalaa. Näitä pelaajia löytyy myös Tottenhamista, kuten Pierre-Emile Hojbjerg ja Lucas Moura. Itseäni tuollainen julkiuskovaisuus ei sinänsä haittaa, mutta välillä kyllä panee mietityttämään, että hyväksyttäisiinkö "uskonnon harjoittamisen vapauden" nimissä vaikkapa keskisormien näyttäminen kohti taivasta, jos vituttaa, kun jumala ei antanutkaan, otti vaan - tai entäs jos olet ateisti ja haluat vaan vittuilla uskovaisille ja heidän tavoilleen matkimalla heidän tapojaan. Miksei futiskentille sopisi sitten vaikka shamanistinen rituaalitanssi tai vähän pedonmerkkien heiluttelua, kun verkot on saatu tötterölle. Arvostan pelaajia, jotka ottavat futiksen futiksena, myös juhliessaan maalia. Kaikilla tuntuu olevan tarve luoda nykyään oma tunnistettava maalinjuhlintaposeeraus, mutta eikö sitä jumalan kiittämistä ja uskonnollista performanssia voisi tehdä omassa rauhassa ja juhlia maalia mieluummin yhteydessä faneihin tai pelikavereihin (joka voi tietysti olla mukana juhlivalle futisfanille myös ekstaattinen "uskonnollinen performanssi").
Millainen on sitten oma "jumalanpalvelukseni", jos sellainen futiskannattajan uskonnonharjoittamiseen kuuluu? Sehän on tietysti matsin seuraaminen ja mitä isompi, sitä isommin on sormet ja varpaat ristissä, että oma jengi voittaisi. Oikein kovan matsin aikana pitää tietysti syödä ja juoda ehtoollinen, tosin kenenkään pelaajan ruumista ja verta ei kuitenkaan nautita. Joskus tulee huudettua ja kommentoitua (vaimon kiusaksi, joka ei edes seuraa peliä) ja pahimmissa matseissa hypittyä ja ravattua ja kaatuiltua lattialle, joten aika kiihkouskovaistakin meininki pahimmillaan on - ainakin jos Spurs pääsee mestareiden liigassa pitkälle tai voittaa Arsenalin. "Mekkani" eli pyhiinvaelluskohde, johon jokaisen Spurs-fanin on elämänsä aikana vaellettava, löytyy osoitteesta 782 High Rd, London N17 0BX, Iso-Britannia ja on nimeltään "Tottenham Hotspur Stadium". Häpeäkseni en ole siellä käynyt vaan osallistunut etämessuihin television ja internetin välityksellä, mutta vielä joku päivä, ennen kuolemaa, siellä olisi tarkoitus käydä.
Tottenhamista ja perinteisistä uskonnoista puheen ollen, seurahan on perinteisesti alueelta, jossa on asunut paljon juutalaisia. Vieraskannattajien vittuilusta alkanut haukkuminen on otettu Spurs-fanien keskuudessa omaksi vahvuudeksi ja "Yid Army" (ehkä karkea suomennos voisi olla "jutskuarmeija") on Spurs-fanien ylpeästi käyttämä nimitys itsestään. Nykyisinä kaiken kieltämisen ja huomaavaisuuden aikoina jopa seura on julkisesti pyytänyt faneja olemaan käyttämättä "yids" -sanaa itsestään, koska joidenkin mielestä se on loukkaavaa tai rasistista. Spurs-fanien mielestä asia on täysin päinvastainen: Se on otettu ylpeästi omaksi nimeksi, korostaa Tottenhamin alueen juutalaista historiaa ja on vihollisen antama nimi, joka on käännetty omaksi vahvuudeksi. Onhan ystäväni Aldinkin nimennyt minut (kaikella lempeydellä) "vanhaksi juutalaiseksi", joten ylpeänä itsekin koen kuuluvani Yid Armyyn.
Chelsea-fanit herättivät aikoinaan paheksuntaa yrittäessään keksiä Spurs-faneista mahdollisimman ilkeitä lauluja ja osana yids-huuteluaan tekivät sihisevää ääntä simuloiden kaasukammioiden ääntä. Sitä suuremmalla syyllä Yid Army jatkaa ylpeydellä oman nimensä kantamista, kaikkia rasistipellejä vastaan. Frank Furedi kirjoitti helmikuussa 2022 Spiked-onlinen mielipidekirjoituksessa aiheesta osuvasti Spurs-fanien näkökulmasta: "Yet anyone who attends a Spurs match will know right away that the Yid chants have nothing to do with anti-Semitism. Spurs have long had a large Jewish fanbase, and fans, both Jewish and gentile, have embraced the labels ‘Yid’ and ‘Yid Army’ as an act of solidarity, defiance and collective pride. That’s what makes Spurs’ decision to drop the term so wrong. It does not target racist fans. It targets those who have proudly used ‘Yid’ as a badge of honour for decades. This attempt to deprive fans of their own tradition is bad enough. But what is really tragic about banning the word Yid is that it indirectly empowers the real anti-Semites. The decision effectively says that those who use the word Yid to express hatred towards Jewish people get to define the meaning of the word. Essentially, those who use ‘Yid’ as a form of positive self-identification lose out, and the anti-Semites win. Besides, anti-Semites do not need to use ‘Yid’ to communicate their hatred towards Jews. Their use of the word ‘Jew’ is sufficient for that."
Aamen eli COYS!
