Kävin katsomassa rakkaan vaimoni – juu-u, vihittyjä ollaan
taas, jälleen kerran :)
– kanssa 3D-elokuvanäytöksen paikallisessa teatterikompleksissa. Olisin
valinnut 2D-version, siis oikean elokuvan eikä mitään keinotekoista ”tulee
lähemmäksi” -paskaa, mutta kun näytäntöjä ei enää toisella viikolla ihmisten
aikoihin ollut, niin oli tyydyttävä lapsiperheen vapaaillan ratoksi
kolmiulotteiseen vittuiluun. Syy oli kiinnostava ”Mad Max: Fury Road”, uusi Mad
Max 30 vuoden tauon jälkeen ja vieläpä George Milleriltä eli sarjan luoneelta
heebolta. Sääli, ettei paljon parjattu (myös minun osaltani, saatanan
antisemitisti-kiihkoilija) ”oikea Mad Max” Mel Gibson näytellyt leffassa jotain
cameo-roolia, mutta ehkä se olisi vienyt huomion itse asialta, joka oli upea re-visit
(en sanoisi re-makeksi, koska tämä oli ihan oma teoksensa, kaikin puolin) Mad
Maxin maailmaan. Toki tässäkin leffassa oli Mad Max, mutta hieman vähemmän keskeisessä
roolissa elokuvan sisällön kannalta. Tai en minä tiedä – ehkä Maxin ”ulkopuolisuus”
oli tärkeä osa tarinan viehätystä. En ota nyt kantaa siihen, miten paljon
Asfalttisoturin eli Mad Max II:n fiilistä oltiin mukaan haettu, koska en ole
nähnyt kyseistä filkkaa moneen kymmeneen vuoteen. En ole myöskään mikään
vannoutunut Mad Max –fani ja esimerkiksi huonoksi haukutun Mad Max III:n
sisällöstä en muista mitään muuta kuin pantapäisen Tina Turnerin. Ja varmaan
senkin siksi, että sillä oli se musavideokin leffan saralta siihen aikaan.
No, ei muuta ko 3D-lasit päähän ja nenänvarttahan ne vaan
painoi. Vaimo katteli leffan pidellen sormilla laseja tietyssä asennossa, kun
kuulemma oikeiden silmälasien kanssa ne on vielä vittumaisemmat. Mutta eihän
tuo kauheasti valittanut, minun kitinä vissiin riitti. Muutamaan otteeseen oli
vaan pakko ottaa ne häkkyrät pois ja vähän kalibroida uudelleen näkökenttää.
Nyt oltiin kuitenkin optimietäisyyksillä valkokankaasta eli kuudennella
penkkirivillä ja sen keskellä. Lisäksi leffassa oli kiitettävän vähän pimeäkohtauksia,
jotka 3D:ssä ovat helvettiä. Aiemmin vannoin viimeisimmän Apinoiden Planeetta
–leffan 3D:nä kärsittyäni ja siirryttyäni elokuvan aikana pariin otteeseen
etsimään optimaalisempaa katselupaikkaa (entäs jos teatteri on täysi, mitä
sitten, pitääkö sieltä kävellä ulos ja kiroilla äänekkäästi, että rahat takaisin,
saatana!), että ei enää ikinä, mutta niin se vaan taas tuli yksi päätös
elämässä rikottua. Vannomatta paras! 3D oli kuitenkin tällä kertaa ominaisuus,
joka ei lopulta edes vituttanut niin paljon, kuin etukäteen pelkäsin. Mutta
oliko siitä mitään hyötyä? Ei, ei sitten tippaakaan. En ymmärrä, miten
elokuvateatterit ja elokuvavalmistajat kehtaavat rahastaa tuolla 3D-paskalla –
nehän ovat kalliimpiakin katsojille (ja varmaan tekijöillekin) kuin
2D-elokuvat. Kiillotettu paska on yhä paskaa – 3D ei huonoa elokuvaa pelasta
(mutta voi pilata elokuvanautinnon katsojalta, imo). Onneksi Mad Max: Fury Road
oli niin hyvä, että edes 3D-suhmurointi ei pilannut elokuvanautintoa.
Vaimokin tykkäsi. Mentiin siis naimisiin uudestaan ja
kyllähän se hyvältä tuntui. Järkeä oli mukana ehkä hitusen enemmän päätöksessä
kuin eka kerran vihkiytyessämme viime vuosituhannella, mutta ilman sydäntä emme
olisi valoja uusineet. Tällä kertaa emme vannoneet avioliiton kestävän ”kunnes
kuolema meidät erottaa”, mutta en pitäisi sitä näillä näkymin yhtään
mahdottomana. Se oli myös yksi järkisyiden peruste: Meillä on yhteinen koti ja
kolme yhteistä lasta, eikä elämä ole ollut tai tule olemaan mitään ruusuilla
tanssimista millään mittarilla - myöskään taloudellisesti, varsinkaan, jos
toinen vaikka delaa, joten avioliitto oli myös järkiratkaisu. Onnen määrä oli
kuitenkin henkilökohtaisesti valtava, kun avioliitto uudestaan solmittiin eikä
se ollut sellaista huumaavaa onnea, kuten joskus muinoin, vaan sellaista rauhaa
antavaa hyvää tunnetta siitä, että tämä on oikein. Aivan kuten kaksiulotteisuus
elokuvissa.
[Seuraa spoilereita] Mad Max: Fury Roadissa dystopia kohtaa vauhdikkaan
paon ja takaa-ajon. Maailma on romahtanut. Bensiini ja vesi ovat kortilla ja
äidinmaito omituinen ylellisyystarvike. Epämuodostumat ja säteilysairaudet
vaivaavat ja kaikki on hiekan peitossa ja suolan hapattamaa. Omituiset tyrannit
hallitsevat mielivaltaisesti ja seuraajat ovat hieman yksinkertaisia
fundamentalistisotureita, sotapoikia, joille kunniallinen kuolema taistelussa
on tavoiteltavin asia elämässä. Tähän pätsiin heitetään sitten entinen poliisi
(vai mainitaankohan tätä edes koko elokuvassa?), perheensä menettänyt Max, joka
joutuu yhden sotapojan ”veripussiksi”. Verenluovutuksen ohessa Max toimii auton
keulakoristeena, kun takaa-ajo alkaa. Sotapojastakin kuoriutuu elokuvan aikana
yhteisen retkueen jäsen ja näin pari miestäkin hyväksytään osaksi pakenevaa
joukkiota, joka siis muuten koostuu naisista.
Pakoon rientää tärkeään asemaan tyrannin alaisuudessa – sotarekan
kuljettajaksi – noussut Furiosa, jonka kasvoilta voi lukea elokuvan aikana
paljon tuskaa, mutta myös määrätietoisuutta ja lämpöäkin. Maxin kasvoilta voi
lukea lähinnä jäänteitä kaikesta menneestä, koska aluksi vain eloonjääminen
kiinnostaa. Mennyt kummittelee ja tietyllä tavalla ohjaa myös Maxin valintoja. Furiosa
ja muut elokuvan naiset – niin pakomatkalla mukana olevat ”palkintokaunottaret”
kuin myöhemmin kohdattava ”muinaisten äitien” jäljellä oleva joukkio – muistuttavat
Maxille, että taistella kannattaa myös toisten puolesta. Keitä ne on ne
sankarittaret, elokuvan sankarinaiset – no heitä ovat mielestäni juurikin nuo
muinaiset äidit, jotka ovat pitäneet puoliaan ja koittaneet selviytyä toivoa
elätellen (mm. ne tärkeät siemenet), vaikka vihreä maa on mennyttä. Furiosan
löydettyä heidät Max ohjaa ehdotuksellaan koko porukan vielä kohti yhteistä
tavoitetta. Ihan kaikkea spoilaamatta (ja vaikka mitä sanoisi, niin kyllä
elokuva pitää nähdä, ennen kuin sen mielipuolisen meiningin voi tajuta) summa
summarum: Noin niin kuin Hollywood-jättibudjetti-action-pläjäykseksi mahottoman
hieno ja monisyinen elokuva. Viihdytti, jänskätytti, pani ajattelemaan. Ei vituttanut.
