Onervan muistolle

💖Rakas perheenjäsenemme Onerva siirtyi tänään tähtiklaanin jäseneksi. Kuolema tuli äkkiä ja unessa, kun Onervan kivut saatiin lääkkeillä lakkaamaan, lopullisesti. Onerva oli laihtunut viime kesäisestä 3,5kg painosta kilon verran, koska ei kyennyt enää syömään juuri mitään. Aiempia oireita ei osattu yhdistää suuhun, mutta loppuaikoina tilanne paheni päivä päivältä. Suusta löytyikin iso ja verestävä kasvain, joka olisi lääkärin mukaan ollut mahdotonta poistaa ilman suurta tuskaa. 

Onerva oli virkeä kissarouva, joka oli ennen meille tuloaan 2013 ehtinyt jo äidiksikin. Hänet otettiin kissanystäville huostaan ja saimme hänet meille Kopsalan kissakuningattareksi. Ihmisiin piti aina pitää välimatkaa, jos he tulivat kohti - varsinkin miehiin, vaikka poikkeuksiakin oli, Onerva tunnisti lempeät sielut kuten Miron ja Juhanin. Kopsalan kissakuningas Orri oli Onervalle kunnioitettu vanhempi veli, jonka tieltä Onerva yleensä väisti, mutta ei kuitenkaan kaikonnut, suhde oli hyvin sisaruksellinen, vaikka sukulaisuus syntyikin vain kissahovin kautta.

Kopsalan pojista Mirosta, Kurusta ja Aarnista sekä tietysti kaksijalkojen kuningatar Laurasta Onerva piti paljon, vaikka Laurakin sai osakseen varautuneisuutta ennen aivan viimeisiä aikoja, kun jouduimme jahtaamaan Onervaa silmätippojen antamiseksi (silmätulehduskin oli kai vain sairastelun sivujuonne). Onerva ei suostunut sylikissaksi väkisin, mutta otti usein läheisyyttä heihin, jotka asettuivat rauhassa sohvalle istumaan. Kaikkien poikien sängyssä nukkuneena ja sylissä kehränneenä Onerva teki pojista kissalajin ylimpiä ystäviä.  

Ensimmäisenä yönään Onerva kävi paniikissa pissaamassa päälleni sängyssä keskellä yötä, mutta kun yhteiselo asettui uomiinsa, oli Onerva minulle tärkeä ja rakas perheenjäsen, osa Kopsalan porukkaa, vaatimaton ja itsenäinen kissanaaras, joka liikkui tarvittaessa kuin salama ja muisti aina kiittää laulullaan ruokailtuaan - tai niin ainakin tahdoin ajatella, jolloin usein Onervalle tokaisinkin: Ole hyvä!

Onervan poismeno tekee Kopsalaan ison aukon, johon kaipaamme hänen leikkisyyttään, liikkeitään, katseitaan, puskujaan ja lämpöään. Ikävä on jo nyt ja se tulee vain kasvamaan.  

Rakasta Onervaa, yhdeksän vuoden iässä viimeisen henkäyksensä vetänyttä kissaamme ikuisesti muistaen. Muutama ottamani kuva Onervan viimeiseltä elinvuodelta:

Minua kysyttiin kunnallisvaaliehdokkaaksi

Minua kutsuttiin kahden henkilön toimesta kunnallisvaaliehdokkaaksi. En innostunut. Vastasin toiselle kysyjistä näin:

Olen äänestänyt elämäni aikana vihreitä ja vasemmistoa, kerran demariakin presidentiksi. Poliittinen systeemi on sinänsä ok, että siinä pyritään kompromisseihin, koska kumminkaan kaikkia ei voi koskaan miellyttää - olen itsekin sovittelija, vaikka minulla olisikin jyrkkiä mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Oma näkemys on kuitenkin, että järkevätkin ihmiset mielipiteineen hukkuvat puolueen asettamien reunaehtojen taakse. Jos joku uskaltaa olla perustellen muuta mieltä kuin edustamansa puolue, hän on änkyrä, jota ei haluta puolueeseen. Toisaalta taas ilman puolueen massavoimaa ei yksilön ääntä kuunnella. Minä työskentelen päivittäin kymmenien ja satojen ihmisten kanssa palveluammatissa, enkä halua heille tuputtaa mielipiteitäni. Minulle tärkeämpää on vapaus kuin vaikuttaminen. Puoluepolitiikkaan osallistuminen (vaikka vain äänien keräämiseksi puolueelle, koska eihän siitä vaaraa olisi, että minua mihinkään valittaisiin 😏) vaatisi kuitenkin sitoutumista puolueen linjaan, imagoon, tavoitteisiin - vaikka siinä nimeni perässä lukisi "sit." Olen vapaa-ajattelija, sitoutumaton humanisti, tieteen saavutusten mukana mielipiteitäni asioista muuttava yksilö. Kannatan toki monia vihreiden ja vasemmiston yleisiä arvoja verrattuna siihen, että tuijotettaisiin ensisijaisesti talouskasvua, maan etua, perinteisiä arvoja tai muuta konservatiivista politiikkaa. Päätin jo vuosikausia sitten, että en marssi minkään asian puolesta, koska se on aina myös marssimista jotain toista vastaan ja sama pätee politiikkaan, koska minä en ole valmis seisomaan kenenkään joukoissa. Jo nuorena minun oli vaikeata kuulua joukkoon, vaikka tietysti menin massan mukana, etten erottuisi, joten minuun on sisäänrakentunut erakko, joka haluaa hyvää ja yrittää selviytyä elämästä muiden elävien olentojen kanssa pitäen kuitenkin oman pääni ja tehden omat ratkaisuni siten, että muiden ei tarvitse niistä minulle älämölöä nostaa. Politiikka on pahimmillaan vastenmielistä älämölöä, kähmimistä ja epärehellistä kaupantekoa tavoitteista ja vaikka joillain puolueilla onkin enemmän hyviä tavoitteita kuin toisilla, niin minua ei siihen soppaan saa hyppäämään ihan vähässä kummassa. Lyhyempi vastaus voisi tietysti olla, että kiitos kysymästä, taidan pitäytyä mieluummin taustalla, enkä ole valmis sitoutumaan julkiseen kannanottoon minkään puolueen riveissä. Tsemppiä kuitenkin puolueenne yleisesti ottaen avarakatseiselle ja ympäristöämme kunnioittavalle politiikalle - todennäköisesti äänestän vihreitä jatkossakin, yhtenä pienenä ihmisenä kansalaisten joukossa, sen perusteella, mikä kulloinkin tuntuu tärkeimmältä tai minkä puolueen tavoitteet läheisimmiltä.

Ja jos kuulostin happamalta politiikan suhteen, niin tiedostan toki kunnallispolitiikan olevan ihmisläheisempää arjen politiikkaa. Omaan arkeeni se ei kuitenkaan istu tai tule istumaan ihan heti, neljä lasta - nuorempien osalta varsinkin - ja vaimo, omat terveyshuolet sydämen kanssa ja tänä vuonna myös vanhempien terveyshuolet, puhumattakaan töistä, jossa on ollut kiireisin vuosi ikinä, eikä varmasti hellitä ennen kuin uusi sairaala saadaan pystyyn, joten tsemppiä teille, jotka sitä arjen politiikkaa pyöritätte, toivottavasti teillä virta riittää, minulla välillä hädin tuskin omaan arkeeni 😊

Prologi

Kiitokset kaikille kanssaeläjille, joita olen saanut kohdata ja joista olen ammentanut palasia elämänkertomukseeni. Kiitän tietysti myös kaikkia, joiden tekemisiä olen saanut seurata taiteen, tieteen, urheilun saralla tai muun jättämänne jäljen vuoksi. Itserakas olen yrittänyt olla sopivassa määrin, jotta olen voinut jakaa rakkauden tunteita muillekin, joten kiitos mullekin.

 

Rakastuin lapsena ensimmäiseksi varmaan äidin tisseistä tulevaan maitoon ja läheisyyden turvaan, mutta muistan sen jälkeen varhaislapsuudessa tykänneeni todella paljon eritoten jännittävistä asioista, rosvoista ja poliiseista, sekä tytöistä, jo pienestä pitäen. Tykkäsin jo aika pienenä myös kielletyistä asioista, joita oli päästävä kokeilemaan. Oliko kolikoiden varastaminen ja niillä salaa ostetut salmiakkilantit sen arvoisia? En tiedä, mutta ainakin jännitys on jäänyt mieleen koko elämänpituiselle matkalle.

 

Ensi kerran rakastuin romanttisesti tyttöön teini-iässä ja siitä on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään. Se vaatisi palaamista sen aikaisiin kirjoituksiin, joita minulla jonkun verran löytyy vintillä olevasta laukusta, mutta jos ja kun saan aikaiseksi kirjoittaa siitä tarkemmin, niin kerron sen, mitä pystyn, niillä vaillinaisilla keinoilla mitä minulla on. En todennäköisesti kirjoita kuitenkaan pelkästään siitä, koska vaikka se on ollut minulle yksi elämäni tärkeimmistä ajanjaksoista, on se vain yksi minua tärkeimmin muovanneista ja kasvattaneista. Ehkä kirjoitan kaikista rakkauksistani tai vaan rakkaudesta, koska en ole elänyt rakkaudetta.

 

Kaipaus on yksi isoimmista tunteista, joita koen. Kaipaus on haikeata, välillä ahdistavaa, välillä suloisenkarheaa, välillä positiivistakin. Kaipaukseen voi sekoittua nostalgiaa, värittyneitä muistoja hetkistä, jolloin olin onnellinen. Kaipaus liittyy minulla usein siihen, mitä oli ja minkä menetti tai minkä koki ja haluaisi kokea uudelleen.

 

Ohimenevyys on toinen tärkeä tunne, jonka mukaan olen ottanut elämänfilosofiakseni nauttia hetkistä. Jokaiseen hetkeen sisältyy onnen ja täyttymyksen mahdollisuus. Onnea tai täyttymystä ei tietenkään voi pullottaa tai säästellä, mutta siitä voi ottaa palasen mukaansa ja säilyttää hymyä ja sisällä tuntuvaa lämpöä hetkeä pidemmälle sisällään. Siitä kai johtaa juurensa ajatus, että ihminen voi sanoa olevansa ”onnellinen”. Itselleni se on enemmänkin sitä, että olin onnellinen silloin ja tällöin ja tuolloin, mutta sanoakseen olevansa onnellinen, pitää elää se hetki. Jo kirjoittaessaan sen, se on mennyttä.

 

Luin vasta Antti Holman romaanin ”Kaikki elämästä(ni)”, joka ei oikeastaan kertonut mistään muusta kuin elämän vaiheista, joissa Antti oli kokenut tärkeitä risteyskohtia ja lähtenyt uuteen suuntaan. Se ei inspiroinut minua kirjoittamaan tai saanut omia muistojani jäsentymään kirjoitettavaan muotoon kuten vaikkapa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarja sai. Harmi vaan, että en Karl Ovenkaan lukemisen ohessa saanut aikaiseksi kirjoittaa itse. Se on yksi näitä asioita, mitä aion tehdä, mutta en saa aloitettua. Sitten joskus, kun on aikaa. Milloin on aikaa?

 

Haluan, että minusta jää jotain, vaikka sitten nämä sanat. Olenhan toki siittänyt ja osin myös kasvattanut neljä lasta eli ainakin heissä pala minua ja elämänjatkumoa on siirtynyt tulevaisuuteenkin, mutta joku tarve kai ihmisillä on olla kuolematon, tulla joksikin, olla unohtumaton. Noin sanottuna se kuulostaa hieman vastenmieliseltä; enhän minä missään nimessä halua olla kuolematon tai tulla miksikään saati olla unohtumaton, ketä minun olemassaoloni pitäisi muka kiinnostaa, ei ketään! Mutta silti, olla jokin, olla näkyvä, olla ja jälkeenpäin olla ollut olemassa, kai se silti tuntuu jollain tasolla tärkeältä.

 

Jos tämä olisi viimeinen teksti mitä ikinä kirjoitan, haluaisin minut muistettavan ihmisenä, joka välitti, tunsi, teki ja koki yhden ihmiselämän verran. Mies, joka rakasti ja joka hoiti työnsä ja perheensä niin hyvin kuin osasi. Mies, joka kulki musiikin tahdissa ja joka kirjoitti, koska ei voinut muutakaan, koska se oli osa häntä, ei jotain, mitä hän teki, kun jaksoi. Ihan vaan tavallinen mies, mutta sellainen, jota voi muistella lämmöllä. Voisinko muka koskaan toivoa enempää?

 

Olen joskus miettinyt, että kun voittaa jotain ja pääsee lukemaan kiitospuhetta, niin mikä siinä on, että pitää luetella kaikki ihmiset, joita muistaa kotoa ja duunista ja kaikkialta kiittää. Sellainen kiitospuhe katoaa hetkeen ja valokeila on käytetty, kuten hyvän ja kiitollisen ihmisen kuuluu. Mutta jos haluat jäädä historiaan, olla muistettu, niin sinun pitää käyttää se aika eri tavoin. Kaikista kovin kiitospuhe oli Alex Lifesonin, kaikkien aikojen rock-trio Rushin kitaristi-säveltäjä-humoristin useita minuutteja kestänyt ”blaa, blaa, blaa”-puhe, kun Rush valittiin mukaan Rock & Roll Hall of Fameen. Eiköhän ne läheiset, joille olen merkinnyt jotain ja jotka ovat minulle jotain merkinneet tiedä sen itsekin, kun poistun elävien kirjoista ja siirryn mullan alle, tuhkattuna.

 

Mä saatan vielä elää pitkään tai sitten en. En haluaisi sanoa kuolinvuoteella, jos sellaiselle joudun, että perkele kun jäi kirjoittamatta se kirja. Ei sillä, että se ”kirjan kirjoittaminen” olisi mitenkään minulle se juttu, mutta yksi iso haave, yhtä kaikki. Useimmat haaveista ovat vaan haaveilua varten, mutta sen kirjan voisin kirjoittaa tai sitten siellä kuolinvuoteella todeta, että olisin voinut. Tai ehkä kirjoitinkin, teksti kerrallaan?

 

Olkoon tämä siis ”kirjani” prologi, esipuhe, jolla saattelen teidät matkalle kirjani maailmaan. Kirjani, joka kertoo kaiken, kaikesta, mutta vain omasta näkökulmastani. Tähän perään voitte sitten lisätä kaikki muut joskus kirjoittamani tekstit. On niitä huonompiakin teoksia tehty.

Juopottelemattomuus on in!

 8.8.2020

Pittääpä yrittää olla dokaamatta, kun ei ossoo nauttia sopivasti ja ajelee sitten lampia pitkin kotio. 

Ei ollu kyyditettävää, mut ei paljon paremmin sujunut.

Ei ihan yhtä hieno ilmalento ehkä, enemmänkin horjahdus mutaisaan rantaveteen.

9.8.2020

Puoli viideltä, kun heräsin, oli valoisaa ja mielessä siinsivät kirjoitukset, joissa kerroin alkoholismini syntytarinaa - tutustumista ja ihastumista ellei suorastaan rakastumista ensisilmäyksellä. Positiivisinta siinä oli se, että se on kuin mikä tahansa muu rakkaussuhde, se on välillä katkolla, kuihtuu ja lakastuu, mutta ikävä kyllä se on myös rakkautta, eikä mikään ohimenevä kiiman tunne. Toisaalta olen iloinen siitä, että ensirakastumiseni ehti tapahtua melkein kaksi vuotta aiemmin tyttöön, eikä alkoholi näin ollen (ts. alkoholipitoisista hermomyrkkylitkuista olut) ole oikea ensirakkauteni. Näin olen säilyttänyt tasapainon elämässä. Viina, laulu ja naiset - niitä on riittänyt ja niillä on menty. Ehkä nyt yksi tai kaksi - koska en minä selvinpäin ole koskaan ketään saanut vikiteltyä - noista meni jäähylle ja jatkan laulun voimin, josta tulikin mieleen, että ehkä musiikki onkin ensirakkauteni? 

Realismitsekki: Huono olo koko päivän vähäisen nukkumisen ja myrkytyksen jälkitilan vuoksi, elimistö hajalla, pää alkaa pikku hiljaa toimia, vatsakin ehkä jo huomenna tai viimeistään ylihuomenna, siis normaalisti. Aamukahvit voi olla vielä huomennakin liian hapokkaita, saatana. Töihin pitäisi palata toiselta lomalta, harjoittelijaa paimentaa ja koittaa tehdä omat ja Kimmon työt, kun se lähti kuukauden lomalle, enkä jaksanut tai kehdannut mennä briiffautumaan lomalla. Tänään sain putsattua ja kuivatettua ja lankattua uuteen uskoon lammessa uineet kengät ja pyykättyä, vielä oli mutaryönää vaikka kuinka paljon. Kuivatellut myös muun kastuneen omaisuuteni, puhelimen jätin vielä riisipussiin ja huomenna sitten paljastuu, olenko vanhan paskan puhelimen varassa. Töihin on eväitä riittämiin ja ehkä tämä elämä taas tästä lähtee rullaamaan. Muuttuuhan se pian levottomaksi ja ahdistavaksi ja ilottomaksi, mutta kyllä se menee ohi, kyllä se menee, olinhan minä ensimmäiset 17 vuottakin elämästäni juomatta ja yhden vuoden siinä välissä. En sano vielä hyvästi alkoholille, mutta nyt tuli bänät!

10.8.2020

Työ, tuo juopon ystävä! Siellä aika kuluu tehdessä vaikka mitä hyödyllistä ja/tai näennäis-hyödyllistä ja vie ylimääräisen energian. Harvoin siellä myöskään tekee mieli dokata, ellei nyt ihan persiilleen mene hommat. Enimmäkseen työni on minulle kivaa tekemistä - etten jopa sanoisi nautinto toisten joukossa. Oli kiva tulla kyllä kotiinkin ja lämmittää ruokaa ja syödä, nähdä perhettä. Nyt onkin sitten ihan puhki. Sauna vielä lämpiämään ja päivä on pulkassa, elämä uomassa, suunta eteenpäin. Vielä tämä menee tästä paljon huonommaksi, mutta hyviäkin hetkiä on!

Realismitsekki: Ruoan jälkeen iski älytön, tajuton, pohjaton väsymys. Elimistö ohoi, koita selvitä, pliis.

11.8.2020

Toinen työpäivä loman jälkeen, jiihaa. Yö meni nähdessä mitä oudoimpia unia. En nyt sanoisi lohharin yöksi tai edes painajaisiksi, mutta saatanan sekavaa settiä ja heräämisiä ja hikeä riitti. Uskalsin kuitenkin aamulla keittää kahvit, kun aattelin, että pitää saada suoli tyhjentymään. Ei edes tullut paha olo, joten tämähän alkaa olla jo voiton puolella - ei satu edes enää joka paikkaan. On sitä kyllä tullut heikoksi, kun yhden illan juopottelusta neljättä päivää kärssii mä sain. Huomasin äsken iltaruoan jälkeen, että hei, tämä oli ehkä ensimmäinen normaali ateriointi juopottelun jälkeen, eilenkin oli niin hapokasta, että meni enemmänkin huonon olon karkoittamiseen kuin normaaliin ateriointiin. 

Realismitsekki: Tänään kollegoiden kanssa pohdin autottomuutta ja säästöjä, mutta vitut, kaljanjuonti se vasta kallista on, varsinkin sosiaalinen sellainen, varsinkin taksikyydeillä kotiin ja välillä kaupunkiinkin ajellessa. Jos autoilun lopettaminen tuo 2000-3000 euron säästöt minimissään, niin kaljanjuonnin lopettaminen tois varmaan vähintään tuplat tuosta! Tässähän rikastuis, jos pystyis alkamaan ihan terveyshipiksi, jota kylläkin epäilen vahvasti.

12.8.2020

Heräsin tänään eka kerran 2:30 yöllä, kun kuulin tai kuvittelin kuulevani, kun ovemme aukesi. Sitten aloin kuunnella, kuuluuko mitään. Sitten muistin, että auto on ollut nyt pysyvästi pois pihasta jonkun aikaa, ehkä joku murtovaras on huomannut sen ja tullut käymään. Pitihän se käydä kattomassa ja kusemassa ja ottamassa vähän sydänlääkettä. Arvata saattaa, nukuttiko hyvin tämän jälkeen. Sit kauheassa horkassa loppuyö ja kello kuusi löi herätys päähän, väsytti ihan vitusti. Tästä ei varmaan enää voi syyttää juopottelua, paitsi että voi. Kaikesta voi. Vitun juopottelu perkele.

Realimismitsekki: Kävin mutsia katsomassa. Sillä oli verenpaineet koholla ja huomenna pitäis mukamas kotiutua. Kertoi, kuinka oli yhden terapeutin kanssa leiponut sämpylöitä ja mennyt ottamaan niitä paljain käsin uunista - koska ei muistanut, että kuumasta uunista pitää ottaa tavarat pois hanskat kädessä. Aivot on herkkä elin, niistä pitäis pitää huolta, eikä tuhota niitä - muun muassa tämmösellä vuosikymmeniä jatkuvalla juopottelulla! 

14.8.

Perjantai, voihan perrr...jantai. Ystäväni kutsui minua tänään lammelle grillaamaan ja juomaan olutta. Vastasin yksisormitekniikalla aamukahvia ryystellen: "Mitä tulee iltamiin, niin ei se mahdoton ajatus ole, mutta juopottelu on ihan oikeasti nyt tauolla, määräämättömän ajan. Dokaaminen ei ole enää yhtään kontrollissa, ei auta sosiaaliset tilanteet tai "ykköskalja" (alkoholittomia en harrasta, olut on alkoholijuoma), aina juon perseet ja menee muisti ja rahat. Pyöräillessä meinasi käydä kans pahasti, ajoin kännissä kotimatkalla lampeen, puhelimen sai onneksi kuivattua ja niin eespäin, mutta kun aloittaa (juomisen), niin aina tappiin saakka. Pakko yrittää nyt kieltolakitaktiikkaa, että sais riippuvuuden hallintaan, hauskuus mennyt juomisesta, kun neljän päivän krapuloita ja vaaratilanteita, ei se naistenmetsästys oo sen arvoista (aina jossain vauheessa känninen mieli lähtee ettimään seuraa), eikä tässä terveyskään ole paras mahdollinen, uniongelmia tullut ja alkoholin kanssa ne pahenee kymmenenteen potenssiin. Vituttaa olla tämmönen vanha juoppo eikä iloinen nuori mies 😅 Kiva, kun kuitenkin kaveriksi kyselet, eihän sitä tiiä, vaikka oppis tässä vielä selvinpäinkin lähtemään ihmisten ilmoille, jopa illanviettomeinigillä. Nyt se tuntuu vielä vähän siltä, että  lähtisin "aukomaan tuoreita haavoja", varsinkin kun tuputtaisit minulle sitä kaljaa 😆 Tai en minä tiiä, pittää miettiä. Karmee väsymys, kohta varmaan alkaa harmaa arki ahistaa, kun yritän väkisin olla selvinpäin, mutta toistaiseksi se tuntuu silti paremmalta vaihtoehdolta, juominen tai sen ajattelu eivät saa hallita elämää - kai tässä muutakin sisältöä siihen pitäisi löytää, yhtenä haaveena laajempi kirjoitusprojekti, johon voisi yrittää kanavoida energiaa, jos sen määrän saisi nousemaan kieltäytymällä dokaamasta. Summa summarum: jos tylsä, väsynyt, selvä Jarkko, jolla on suojakilvet päällä alkoholimonsteria vastaan, seuraksi kiinnostaa, niin voihan mua aina koittaa kutsua seuraan, mutta en uskalla luvata, tulenko, pikkusen on tämmöinen käymisvaihe tässä, että miksi tämä olo ja fiilis muuttuu. Kiitos kuitenkin ja mukava oli jutella töissäkin, vaikka siellä vähän työmoodi päällä onkin. Oishan se kiva kuulumisia vaihtaa muistakin kuin työasioista, ja kyllähän sä kerroitkin sun mukavasta Bosnia-reissusta, varmasti rentoutti työn vastapainoksi hyvin. Jees, nyt aamukahvia juotu riittämiin, jos vaikka alkais pikku hiljaa valmistautua töihin lähtöön, näköstellään 🤗"

Äsken olin saunaa lämmittämässä. Mietin, että nämä perjantait on pahimpia, kun päättää olla juomatta. Perjantai ei ole enää toivoa täynnä vaan viikon viimeinen arkipäivä, jonka jälkeen väsyttää ja vituttaa. Tai voihan se joskus tulevaisuudessa olla myös toivoa täynnä, kunhan pääsee yli siitä, mitä perjantait dokulle yleensä merkitsee, koska juuri siksi ne eivät ole. Perjantai ja viimeistään "varttia vaille ysin paniikki". Mä en ole ikinä ymmärtänyt, miksi lauantaina pitäisi lähteä baariin, miten vitussa siitä kukaan maanantaiksi töihin suoriutuu. Lauantaipäivällä voi kyllä riehua, jos osaisi ottaa iisisti, eikä pohjanmaan kautta, mutta siis noin niinkuin periaatteessa. Viimeksi kesäkuussa järkkäsin Gentseille lauantaipäiväisen puistokokoontumisen loman ja kesän alkamisen kunniaksi ja vähän niinkuin korona-kevään jäähyväisjuhliksikin. Siitä seurasi oikeastaan noin kahden viikon krapula, koska siihen sekoittui perinteisten oireiden lisäksi sydänvaivat, joiden takia kävin sairaalassakin. Tänään töissä yksi mukava emäntä (en sano kaikkia naisia emänniksi, mutta se on semmonen emäntämäinen) kyseli, menikö loma mukavasti ja väitin, että joo, mutta oikeasti, lomani voisi tiivistää myös niin, että se alkoi sydänvaivoilla ja päättyi lampeen - alkoholilla oli osuutta asiaan. Eipä kai sitä aina kannattaisi tietenkään negatiivisen kautta, mutta mitä muuta muka muistan tästä kesästä vaikkapa ensi kesänä, en yhtään mitään.

15.8.

Vaimo lähtee tänään miesystävänsä luo yökylään. Jos tämä olisi normitilanne, tarkoittaisi se sitä, että hiljaa mielessäni hihkaisisin "tänään kaljaa!" ja kun vaimo on mennyt, pyöräilisin lähikauppaan ja lastaisin vähintään puolenkymmentä puolen litran tölkkiä (tai sitten "vaan kolme" ja parin tunnin päästä uudestaan kauppaan...) mukaan ja alkaisin särpiä niitä pikku hiljaa ja vaivihkaa humaltuen. Poijathan aina viettää aikansa pääasiassa yläkerrassa, niin en niitäkään häiritsisi - tai niin ainakin kuvittelen. Sitten kun humalatila kasvaisi, saisin päähäni, että kaupungille pitää lähteä, oiskohan siellä joku tuttu ja skannailisin tilannetta. Sitten viimeistään ysin-kympin aikaan lähtisin liikkeelle, sanoisin poijille, että lähden kaupungille, hyvää yötä, koittakee pärjäillä, Miro on kotona ja kaikki hyvin - tai niin ainakin toivon. Kaupungissa suuntaisin välikköön ja fiiliksestä riippuen kävisin joko jollain hyvällä kaljalla Kukossa tai jos näkisin tuttuja, suuntaisin sinne, joskus Kulmaan tai Narniaan, yleensä Gröniin. Sitten yleistä heilumista ja tuttujen ja tuntemattomien kanssa seurustelua, ja ehkä karaokeakin. Jos ei kiinnostavia naikkosia löytyisi, lähtisin kujan toiselle puolelle Lyniin (tai ehkä joka tapauksessa lähtisin), jossa suuntaisin joko tanssilattialle tai hakemaan vielä yhtä rohkaisuryyppyä ts. kaljaa. Heiluisin tanssilattialla ja jos löytyy juttu- tai tanssiseuraa, viettäisin siellä aikaa, kunnes en enää jaksa, aivot sanoo *tilt* ja lähden valumaan kohti kujan päädyssä olevaan Stadin chiliä. Sieltä ruokaa ja sitten taksilla kotio, koska pyörällä ei enää tuossa vaiheessa kykene, tai jos kykenee, niin onhan se hazardia. Yöllä herään ja on hirveä hedari, käyn lataamassa sydän- ja särkylääkettä ja vettä ja yritän hengittää ja nukahtaa. Aamulla lisää, päivällä lisää, kunnes pitää yrittää syödä jotain, vaikka ei tee mieli, koska on paha olo, mutta en oksenna, ellen ole juonut teräviä, enkä ole. Lapsille jorisen jotain ja kissoille käyn nakkaamassa ruokaa, ehkä teen lopulta jonkun pikaruoan lapsosillekin, saatan yrittää ottaa muutaman haarukallisen itsekin. Joskus iltapäivästä alan tuntea pienoista näläntunnetta ja kokeilen syödä leipää ja juoda jotain kofeiinipitoista. Päätän pedata sängyn ja jaksan sen juuri ja juuri, mutta vaatteet päällä voin jatkaa pötköttelyä, päiväunien nimissä. Viimeistään alkuillasta vaimo tulee kotio ja pökkerössä vaihdamme muutaman sanan. Oliko kivvaa, miten sulla/teillä meni ja niin edelleen. Yleensä mun kuulumiset voi tiivistää sanoihin "kävin baarissa", joskus sen joutuu kertomaan Miro, joka on saattanut joutua näkemään mun kännisen kotiintulonkin. Illalla on hapokasta ja menen viimeistään ysiltä nukkumaan, koska silmät ei pysy auki ja elimistö on riekaleina. Neljän päivän kuluttua alan tuntea taas oloni täysin normaaliksi ja krapulattomaksi. Sitten tekeekin jo taas vähän mieli kaljaa. 

Nyt tekee mieli kaljaa, voi että tekeekin mieli! Aurinko paistaa, on lauantai, pysähtynyt olo ja se jokin tunne, että nyt maistuisi kylmä maukas IPA tai vaikka vehnäkin, jossa vähän puraisua. Levoton tunne, ahdistavakin. Kyllä se menee ohi, ennen pitkää, viimeistään huomenna. Toivoisin, että se menisi ohi pian, mutta tiedän, että se menee ohi ennen pitkää. Silti se jomottaa nyt takaraivossa, jatkuvasti. Tätä on riippuvuuteni. Tätä on alkoholismini.

16.8.

Saatanallinen sunnuntai. Jos minulla olisi krapula, lepäilisin ja odottaisin iltaa, että pääsen nukkumaan, kauhun sekaisin tuntein, koska yö voi olla mitä vaan, mutta toivon pääseväni aamuksi työkuntoon. Sunnuntaihin liittyvät myös lapsuuden tunteet siitä, kun piti alkaa valmistautua seuraavan aamun kouluun lähtöön, joka ei aina ollut hauskaa. Armeijavuotenani sunnuntait olivat hirveitä: Ahdisti heti aamusta alkaen, tänään takaisin kassulle. Elämä siellä oli jo itsessään riittävän absurdia ja typerää pompottelua ja pokkurointia vailla järjen hiventä, mutta kun parisuhde ja avoliitto alkoivat armeijan alettua rakoilla ja jäin lopulta jätetyksi ja pois potkituksi, niin ensin mentiin syvään päätyyn ja sitten siellä pohjaan. Tuon vuoden tunnelmat tulevat joskus hyvin mieleen ja muistan elävästi sen tunteen, kun sunnuntai koitti ja pakeneminen dokaamiseen ja sekoiluun ja milloin mihinkin päättyivät ja oli lähdettävä takaisin kassulle. Myöhemmässä elämässäni sunnuntait ovat sitten tietysti olleet arjen koittamiseen valmistautumista ja ne eivät enää ahdista läheskään niin paljon kuin joskus. Paitsi että nyt, kun päätin lopettaa juomisen, on ahdistus palannut, koska sunnuntai on kaikista päivistä turhin, väliinputoaja, viikonlopun päätös ennen uutta viikkoa ja arkea. Jos eilen oli tyhjä olo, niin tänään on tyhjentynyt olo. Kaikki tuntuu turhalta tai ehkä mikään ei tunnu miltään. Tiedän, että huomenna taas helpottaa, kun työt alkavat ja aika kuluu nopeasti töissä sekä arkisissa askareissa. Nyt ei huvita mikään, ei jaksa tehdä mitään, ei nappaa mikään, ei kiinnosta mikään. Koitan etsiä helpotusta musiikista ja peleistä, odottelen päivän kulumista ja iltaa, että pääsee nukkumaan.

18.8.

Työviikko on lähtenyt käyntiin väsyneenä, jo tämä toinen aamu teki tiukkaa heräämisen osalta. Töiden jälkeen havaittavissa väsymystä ja vitutusta. Mieli alkaa olla pikku hiljaa ärtynyt. 

21.8.

Perrrrrjantai! Helle. Ihan hyvä fiilis. En ostanu kalijaa. Ei tee ees mieli, eipä. No mut ei sillai pakkomielteisesti ainakaan. Sen verran vitusti väsyttänyt, että ihan kiva, jos sais vaikka nukuttua pari yötä enemmän kuin kuusi tuntia tai jotain. Tajusin just, kun katoin tuota Jaskan kaljojen perjantaikaljavideota, että keväällä ei tullut paljon baarissa käytyä - kun ei ollut baarit auki - ja oli kiva ottaa parit perjantain kunniaksi. Semmoiseen kun taas pääsisi, eikä siihen, että otan yhden, otan kymmenen, otan kunnes menee muisti. En tiiä, hankalapa se on juopon muuttua. Parempi nyt katella rauhassa, juopottelematta yhtään. 

27.8.

Viikko mennyt kohta ilman kaljanhimoja, kait. Huomenna perjantai. Kimmo tuli Kajaaniin, mutta ei houkutellut baariin, kun sillä on juhlat tiedossa lauantaina. Sovittiin, että nähään muuten. Näin kai oikeat ystävät toimivat, aina ei ole pakko mennä baariin :D Onhan me toki ennenkin käyty kahvilla ja kylässä, mutta onhan se aina vähän nihkeetä. Nyt tuntuu, että eikä oo, se on mun rakas ystäväni. Enhän mä siskonkaan kans dokaa ja aina on kiva nähdä ja jutella, niinku viimeksi. Pitäis kyl näitä kahdenkeskisiä näkemisiä harrastaa, mä oon vähän tämmöinen one-on-one -tyyppi, tarvitsen sen rauhan ja keskinäisyyden siihen, että voin avautua ja keskustella syvällisemmin. Porukassa jään yleensä mieluummin hiljaiseksi taustahenkilöksi. 

29.8.

Perjantai meni mukavasti, hyvä retki oli, hyvät eväät oli (pari alkoholitonta oluttakin otettiin - vaikka ne turhaksi juomaksi periaatteessa molemmat todettiinkin - ja espressoa juodessa käytiin keskustelu siitä, kuinka imperial stouteissa on vähän samaa makua :D), parasta seuraa oli, hyvin nukutti ja ei oo krapulaa. Tänään musiikkia, pelejä, futista, ruokaa, kotitöitä ja kirjoittelua. Selvistely jatkukoon!

Jäähyväiset autoilulle

Minulla on auto, Nissan 5D Primera Wagon 1.8 Automatic-TATP12/268 vuodelta 2006, jonka hankin nelilapsisen perheeni kulkuvälineeksi ja työajoja varten vuonna 2011. Käytän sitä lähinnä työmatkoihin ja jonkun verran ajokeikkoihin työpaikalla, jossa niitä on satunnaisesti. Aina sovittaessa olen lisäksi käynyt hakemassa tytärtäni käymään luonamme, aiemmin viikottain, nykyisin vähän harvemmin. Lisäksi käyn autolla viemässä roskia kierrätyspisteelle ja muutaman kerran kuukaudessa käyn hankkimassa ison läjän elintarvikkeita Prismasta. Kesäaikaan käymme lisäksi joitakin kertoja vanhempien kesäkodissa Leinolassa. Nyt olen tilanteessa, jossa minulla ei kohta enää ole autoa. Se ahdistaa, vaikka tiedän, että taloudellisessa mielessä se on järkevä päätös.

Köyhän on nimittäin kai viimein pakko nöyrtyä ja luopua autosta. Akku on mäsänä ja pakoputkessa tai jossain pohjassa on reikä tai reikiä, ajokäynti on ollut jo pidempään aika äänekästä räminää. Auto ei lähde käyntiin kuin varavirralla, jota minulla ei ole - akun lataus "täyteen" ei auttanut mitään. Korjauksiin ja lisäosiin menisi merkkikorjaamossa arviolta 300-600 euroa. Lisäksi sekä kesä- että talvirenkaat olisi uusittava eli ne vetelevät viimeisiään. Molemmat maksaisivat asennuksineen noin 600 euroa eli vuoden sisään joutuisin ostamaan renkaita yhteensä 1200 eurolla tai kai niitä halvemmallakin saa, mutta ei paljon. Minulla ei kuitenkaan ole autoon oikeastaan varaa. Velkoja on kertynyt vuosien varrella paljon, koska palkka ei ole riittänyt elämän menoihin. Suurimpina rasitteina ovat olleet putki- ja viemäremontti, joista jäi verovähennyksienkin jälkeen useita tuhansia euroja velkaa. Samoin autosta on tullut käytännössä koko ajan lisää velkaa 1000-2000 euroa vuodessa, riippuen siitä, onko sitä pitänyt korjata ja ostaa renkaita. Asuntolainan määrä kasvoi aikanaan avioeron myötä ja sähkölämmitteisen omakotitalon kulut ovat merkittäviä - sähkölaskut talvikaudella ovat todella suolaisia, eikä tontin vuokra, vesilaskut ja muu talon huolto ole ilmaista. Ruoka maksaa järkyttävän paljon ja en ole niin viitseliäs koskaan ollut, että juoksisin halpojen tai edullisten raaka-aineiden perässä - tärkeintä on ollut, että löytyy jokaiselle kelpaavaa safkaa. Eläminen maksaa toki muutenkin, aina on jotain kuluja, kun on kaksi aikuista ja kolme lasta sekä kaksi kissaa saman katon alla. Sen lisäksi haluan huolehtia tyttäreni elatusmaksuista niin täysimääräisesti ja hyvin kuin mahdollista laihempien vuosien jälkeen, eikä se todellakaan ole mennyt hukkaan, koska olen siten pystynyt tukemaan tyttäreni elämistä merkittävästi, hänkin kun asuu pienipalkkaisen yksinhuoltajaäitinsä kanssa.

Eläminen on siis koko ajan plus-miinus-nolla -tyyppistä ja kaikki ylimääräinen kulu kasvattaa velkaa, josta lisäksi entisestä joutuu maksamaan korkoa, joka entisestään kasvattaa velkaa. Jossain vaiheessa yhdistelin eri kulutusluottojakin, mutta niiden pois maksaminen on hidasta, minkä lisäksi luottokorttikin vinkuu jatkuvasti miinuksella. Näin ollen taloudelliset tekijät on otettava huomioon, kun mietin, tarvitsenko todellakin autoa vai pärjäänkö ilman.

Tiettyjä auton kustannuksia ei voi välttää. Liikennevakuutus on 215,83 euroa vuodessa. Loistokasko on 507,44 euroa vuodessa. Bensaan menee arviolta 50-100 euroa kuukaudessa eli keskimäärin 900 euroa vuodessa, vaikka en kävisi edes missään kauempana matkailemassa. Viime vuonna auton korjauksiin niin, että se saatiin läpi katsastuksesta meni 670 euroa, edellisenä vuonna osien vaihtotarpeiden vuoksi 1500 euroa. Todennäköistä on, että korjausten määrä ei ainakaan vähene vaan kasvaa, koska autolla on menossa jo 15:s käyttövuosi.

Autoa ei näköjään saa myydyksi edes firmoille, jotka ostavat rikkoutuneita tai korjausta vaativia autoja, koska autollani ei ole heidän arvionsa mukaansa "käypää arvoa", kuten yhden firman arvio kuului. Toiselta sain hienosti muotoillun arvion: "Kiitos mielenkiinnosta ostotarjousta ja yritystämme kohtaan. Valitettavasti ajoneuvon ominaisuudet huomioiden sen logistiset ja käsittelykulut nousisivat hyvin lähelle kohteen myyntiarvoa huutokaupassamme, joten emme pysty tekemään tällä kertaa rahallista tarjousta." Suurin arvo autolla on itse asiassa romutustodistus, josta saattaa joissain tapauksissa saada jopa 1500 euroa hyvitystä, jos menee autokauppaan ostamaan uuden auton. Siis uuden, vähäpäästöisen auton, joka maksaa tietysti taas sen viistoista donaa tai enemmän.

Yksi syy, miksi minua ahdistaa, on mukavuudenhalu. On ollut kätevää ja nopeaa mennä autolla töihin. Sateessa ja räntäkelissä ja sohjossa tarpominen tai pyöräily ei kuulosta houkuttelevalta vaan kidutukselta (vaikka työmatkani ei ole kuin 3,3 km, mutta loppuosuus sairaalanmäelle toki yhtä nousua), minkä lisäksi pitää hommata sade- ja vaihtovaatteita jatkoa ajatellen. Auto ei ole kuitenkaan töissä missään nimessä pakollinen - nykyisillä kollegoillani on kaikilla autot ja tarvittaessa soten autojakin lienee mahdollista käyttää ajokeikkoihin, jotka ovat vähenemään päin uuden sairaalan valmistumisen myötä. Ahdistaa kuitenkin alkaa järjestelemään töissä sitä, kuka niitä ajokeikkoja tekee ja miten, kun itsenäisesti en voi välttämättä joka paikkaan liikkua ja ne ovat olleet pääasiassa minun vastuullani koko 16:n vuoden työrupeamani ajan. Lisäksi isossa marketissa käynti ei houkuttele kovin usein ja on ollut kiva ostaa kertarysäyksellä peräkontillinen ruokaa Prismasta sen sijaan, että keskustan marketeissa pitäisi käydä ostamassa lapsille kelpaavaa erikoismaitoa tai kasvisruokatarvikkeita jatkuvasti. Ja vielä kävellen tai polkupyörällä. Toisaalta olen pitkään ollut sitä mieltä, että meillä on aivan loistava lähikauppa, josta saa kaiken, mitä ihminen ravinnokseen tarvitsee.

Toinen syy, miksi minua ahdistaa on tyttäreni käynnit, koska en voi enää käydä hakemassa häntä meille - tai toki voin tulla vastaan, pyöräillä, mutta en kuskata. Toivon, että hän ymmärtää tilanteeni ja tulee silti käymään pyörällä tai muuten, tai sitten koitan ehdottaa meillä käynnin lisäksi joskus jotain muita tapaamismuotoja, vaikkapa kaupungilla syömässä käyntiä, jos nyt auton luopumisen jälkeen raskii sitäkin paremmin. Ehkäpä asia järjestyy, onhan tyttäreni kuitenkin jo iso tyttö ja hänellä alkaa olla oma päätäntävalta menoistaan ja kykyä liikkua sen mukaan.

Kolmas syy, miksi minua ahdistaa, ovat vanhempani, koska tiedän, että varsinkin isäni on toivonut minun ottavan lähivuosina vastuuta heidän kesäkodistaan Leinolasta. Se on myös minun rakas lapsuuden kesänviettopaikka ja mukava paikka myös lasteni mielestä. Vastuunottaminen paikasta, jonne on hankala siirtyä, on tietysti aika vaikea ajatus, kun nytkään ei tule siellä paljon käytyä. Lisäksi vastuunottaminen tarkoittaa myös kuluja - ei se mökki siellä ilman hoitamista ja rahanmenoa loputtomiin pystyssä itsekseen pysy. En tiedä, tuotanko siis miten suuren pettymyksen tällä autottomuudella, mutta pettymys se varmasti on. Tiedän kyllä tyyppejä, jotka käyvät mökillä ja hoitavat sitä Vuolijoella, vaikka heillä ei ole autoa tai ajokorttiakaan ilmeisesti, mutta pääseehän sitä, jos haluaa. Autoja voi tarvittaessa myös vuokrata tai kohtuullisen hintaista ajaa taksilla, jos jää kohteeseen vaikkapa viikoksi. Eikä tämä välttämättä ole koko loppuelämän tilanne; Jos rahatilanne mystisesti joskus tulevaisuudessa paranee merkittävästi ja auton hankkiminen tuntuu erittäin tarpeelliselta tai välttämättömältä, niin pitää sitten harkita uudestaan.

Neljäs syy, miksi minua ahdistaa, on muutos. Se ahdistaa minua aina, olipa pieni tai iso asia ja tämä tuntuu nyt jotenkin todella isolta. Vaikka kun istun tässä koneeni ääressä, niin joudun toteamaan, että ei se nyt kuitenkaan ole, aivan niin iso, kuin ajattelen. Sitäpaitsi, moni ihminen olisi onnellinen, jos voisi miettiä näin pieniä "murheita", kun niitä voivat olla vaikkapa vakava sairastuminen tai kuolema. Kuulin vasta suru-uutisen sukulaiseni perhepiiristä ja onhan se hirveätä, että nuorten lasten isä kuolee ennen aikojaan minun ikäisenäni. Minulle joku tämmöinen autokriisi voi olla jopa hyväksi; se tulee helpottamaan vuosien varrella taloudellista tilannettani ja pakottaa minut liikkumaan, joka tekee hyvää läskistyvälle 46-vuotiaan miehen ruholleni.

Hyvästi Nissan ja jos en saa sinua mihinkään myytyä, kuten oletan, saat viimeisen matkasi Kuusakoskelle kierrätykseen.

Elämöinnin sietämätön kevennyksen puute

Elämme jännittäviä aikoja - tai sitten emme. Elämä(ni) on suhteellisen seesteistä, näin kesälomalaisen näkökulmasta. Maapallolla toki ilmastonmuutos etenee ja muun muassa Siperian ikirouta sulaa - siellä oli mitattu jopa +38 asteen lämpötiloja. Roudasta nousee metaania ja kasvihuoneilmiö sulattaa taas vähän nopeammin napajäätiköitä. Ruokakatastrofeja odotellessa, vaikka onhan sitä nälänhätää tälläkin hetkellä muun muassa Afrikan eteläosissa, joissa kuivuus on vienyt satoja ja arviolta 45 miljoonaa ihmistä on ruoka-avun tarpeessa - vaikka samaan aikaan Afrikka tuottaa enemmän ruokaa kuin koskaan, mutta tasaisestihan safkat ei tällä pallolla ole koskaan jakautuneet...

Ihmiset länsimaissa sen sijaan miettivät tulevaisuuden sijaan - vai mitä pitäisi ajatella päästöttömän tulevaisuuden ohjelmista Suomessa 2035 tai Saksan vastaava 2050, eikö se ongelma ole jo akuutti ja 15:n tai varsinkin 30:n vuoden päästä jo liian myöhäistä? - tätä hetkeä, jossa ahistaa lähinnä korona ja köyhyys ja rasismi ja rakenteellinen eriarvoisuus sekä väkivalta, joista ensinmainittu tappaa vähiten, mutta on ollut koko vuotta leimaava ilmiö ja yhteiskunnan lähes lamaannuttanut virustauti, koska näkymätön uhka on tietysti aina pahin uhka vai miten se meni - vaikka onhan niitä ruumiitakin toki tullut, vajaa puoli miljoonaa, joka on kuitattu noin kolmen päivän syntyvyydellä - toki sairaanhoidon kulut hipovat pilviä, näin mm. uutisen amerikkalaisesta ukosta, joka oli ollut 30 päivää sairaalassa tehohoidossa ja saanut siitä yli miljoonan dollarin laskun. Koronarajoituksista on alettu pikku hiljaa Suomessa luopua ja Euroopassakin on muun muassa päätetty pelata suurimmat potkupallosarjat loppuun, vaikkakin sitten etäkatsomoille - sitähän toki olen harrastanut itse muutenkin, mutta onhan se aika oudon näköistä, kun ukot juoksentelee stadionilla, jolla voisi olla 50000 ihmistä paikan päällä, mutta onkin vain kymmeniä.

Ihmislajia korona ei kuitenkaan pysäytä, ei vaikka kuinka sotisimme siinä sivussa; poliittisia jatkuvia konflikteja on eri puolilla ja esimerkiksi Syyriassa kansan ahdinko syvenee vaikka sotatoimet ovatkin tauonneet, mutta Yhdysvallat vs. Venäjä ja Iran -asetelma ylläpitää Assadin hallintoa ja sen taloudellisia pakotteita. Venäjällä Putinin koneisto tekee jälleen uutta lakimuutosta, että saadaan herra diktaattorille "demokraattisesti" pitkä jatkokausi samaan aikaan, kun Putin-nuoret harjoittelevat tulevia sotia varten. Palestiinassa elämä on jatkuvaa apartheidin värittämää arkea. Kiinassa jopa miljoona uiguuria on internoitu leireille oppimaan kiinaa ja pois omasta kielestään ja kulttuuristaan eli keskitysleirejä on yhä tänäkin päivänä; leireillä heiltä viedään identiteetti, yhteisö ja osalta kuulemma sisäelimetkin. Yhdysvalloissa maailman suurin johtaja lyö leimoja päätöksiin, joita hänen oikeistopopulistinen kabinettinsa takoo, tai saattaahan niistä osa olla hänen omiaankin, mutta jotta ei menisi ihan monsterimeiningiksi, niin kauhun tasapainoa pidetään yllä muun muassa humanitaarisuuden (uiguurien internoinnin jonkin asteinen tuomitseminen ts. nokittelua Kiinalle) tai demilitarisoinnin nimissä (Saksasta vedetään Yhdysvaltain sotilaista jopa kolmannes pois, joka on tietysti oikeasti joko kuluerän karsimista ts.  nokittelua Saksalle). Muutenhan Yhdysvalloissakin on alkukesä mellakoitu urakalla, koska #blacklivesmatter ja kytät on natsisikoja. Väkivaltakoneisto ja vanhoillisuus jyräävät ja oli mielenkiintoista katsoa nelituntinen Hillary-dokumentti, joka avasi jälleen hieman lisää muun muassa Trumpin öyhötys-meininkiä, yhteiskunnan eriarvoisuutta ja ylipäätään amerikkalaisuutta. Toisaalta oli ihanaa katsoa myös dokumentti Ask Dr. Ruth, jossa vanhempansa holokaustissa menettänyt ja myöhemmin Israelista Ranskan kautta Yhdysvaltoihin asettunut valtavan elämänvoimainen nainen otti seksikasvatuksen elämäntyökseen juuri siellä, niin että hänestä tuli koko maan seksuaalikasvattaja. Tärkeätä, avarakatseista ja merkityksellistä työtä, joka yhä jatkuu yli 90-vuotiaana. Yhdysvallat on todellinen kansojen sulatusuuni ja vaikka se nykyisin onkin Trumpin aikakaudella America first -meininkiä ja rajat kiinni -valtio, niin siellä asuvassa populaatiossa on kaikkia maailman kansoja, eikä sen merkitystä ihmiskunnalle tule väheksyä. Toivo elää, että sieltä löytyy myös viisautta olla maailman kansakuntien esimerkkinä, eikä pelkästään silmätikkuna joidenkin ikävien tapahtumien johdosta.

Maailma on tänä keväänä pysähtynyt ja sitä on ollut myös oma elämäni sillä ihanalla poikkeuksella, että lähipiirissäni ei ole kukaan sairastunut koronaan ja olen saanut käydä normaalisti töissä. Kuten tiedätte, mottoni on "arki on ihmisen parasta aikaa". Tai jos ette tienneet, niin nyt tiedätte, kaikki kaksi-kolme blogini säännöllistä lukijaa. Niinpä olen ollut henkilökohtaisesti pääosin tyytyväinen jopa tähän poikkeukselliseen kevääseen. Täytyy myöntää, että ilman töissäkäyntiä ja perheeni lähellä oloa, voisin olla tyytymätön, mutta nyt kaikki on ollut henkilökohtaiselta kannalta katsottuna hyvin. Pikkuisen toki säikäytti kesäloman myötä ilmaantuneet sydänoireet ja pari viikkoa kestänyt flimmereiden ja niiden jälkeisten kanssa painiminen. Nyt sydän on taas ollut rauhassa pari viikkoa, joten eiköhän se siitä ja syksyllä sitten taas jotain tutkimuksia. Lähipiirini lisäksi minulla on ollut koko kevään jatkunut yhteys mukavaan naiseen, jonka kanssa olen pääosin kirjoitellut, mutta kesän myötä myös pari kertaa kohdannut. Se on ollut yksi mukava henkireikä koronakevään eristyneisyyden keskellä ja olen kirjoittanut elämästäni hänelle varmaan jo pienoisromaanin verran. Välillä olen miettinyt, pitäisikö sen sijaan kirjoittaa jotain pitkäkestoista ja "isompaa", mutta samapa tuo toisaalta on, mihin vähäiset kirjoitustuotoksensa suoltaa, kun ei tästä ainakaan mitään ammattia tai toisaalta elämäntehtävääkään taida tulla. Hyvää "kirjeenvaihto" on ainakin tehnyt ja pakottanut analysoimaan itseä, menneisyyttä ja nykyisyyttä. Tulevaisuudesta puhuminen on aina minulle vaikeata, mutta kyllä minä elää haluan, se tuli taas selväksi, kun noi sydänoireet alkoivat. Vaikka millään ei olisi mitään merkitystä, niin elämä jatkuu.

Kesälomani ohjelma on ollut pääosin seuraava: datailua, pelaamista, lukemista, musiikin kuuntelua, ruoanlaittoa perheelle, leffojen ja sarjojen ja dokkarien ja futismatsien kattomista sekä tietysti tätä kirjoittamista. Lukemisen osalta panostin loman tullen uusien kirjojen tilauksiin, vaikka vanhatkin ovat vielä kesken - olen äärettömän hidas lukemaan ja keskittymiskykyni on surkea, mutta jos ei muuta, niin lukeminen on paras unilääke. Päivisinkin olen yrittänyt vähän lueskella ja tähän mennessä olen saanut luettua kokonaan yhden opuksista, jopa kaikkien aikojen kirjalistalleni kelpuuttamani Pentti Saarikosken viimeiseksi kirjoitustyöksi jääneen "Euroopan reuna" -romaanin, josta muistot olivat hataria tyyliin "Pentti ajaa pyörällä kauppaan ostamaan viiniä, sitten palaa kirjoituskoneensa ääreen kirjoittamaan siitä". Käytännössä kirja on päiväkirjamaista jorinaa Pentin viimeisen täyden elinvuoden 1982 matkoista ja tapahtumien huomioinnista eri puolilla Eurooppaa. Keräsin Pentin kirjasta itselleni parhaiten kolahtaneita kohtia - koko kirjahan on yhtä tajunnanvirtaa:
"Kielistä sanotaan, että niitä hallitaan, mutta ei kieliä voi hallita, ne hallitsevat sinua. Sinulla on yksi kieli, yksi vaimo ja yksi hallitsija, joka muuttaa muotoaan."
"Maailma ei hengittäisi, jos kieliä olisi vain yksi, kielet ovat ihohuokosia, miltään kieleltä ei saa tukkia suuta."
"Polyteistiset uskonnot ovat luonnon järjestyksen mukaisia, mutta kun ihminen rupeaa kuvittelemaan, että hän tuntee itsensä, kun muodonmuutosten aikakausi on ohi, syntyy monoteismi, ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, ja siitä saa kaikki paha alkunsa."
"Näin on avioliitossa, että kun kaksi kelloa näyttää samaa aikaa, se on niille oikea aika, vaikka kaikki muut maailman kellot olisivat toista mieltä."
"nyt istun keittössä ja opiskelen kieltä, hullun touhua tietysti, mutta ei sen hullumpaa kuin hölkkääminen. En minä bretagnenkieltä tule koskaan tarvitsemaan, mutta eivät hölkkääjätkään sitä varten hölkkää, että jaksaisivat juosta pakoon, jos ovat varastaneet"
"Nyt olen masentunut, siihen ei ole mitään syytä, mielenmasennuksesta olisikin helppo päästä jos siihen olisi joku syy."
-Pentti Saarikoski, Euroopan reuna

Musapuolella kesä on painottunut Spotifyn listojen pyörittämiseen (pääasiassa suosikit, suomirap, naiset ja meteli) kuten yleensä, ja löydöt lähinnä Spotifyn uutuuslistoihin sekä muutamaan valittuun tv-sarjoista bongattuun biisiin, joista erikoisimpina Narcos-sarjan muutama salsa-veto. Kyseisen sarjan kaksi ensimmäistä kautta olivat kyllä huikeita (tulihan se sana sieltä :D) ja Pablo Escobarin nousu ja tuho tulivat mielenkiintoisesti käsiteltyä. Paljon muutakin olen katsonut, niin sarjoja kuin elokuvia, joista täytyy mainita Lauralle "sairaaksi" kutsumani saksalainen toisen maailmansodan järjettömien loppuvaiheiden kuvaus Der Hauptmann, joka sekä puistatti että epäuskoisesti nauratti, vaikka onnistuikin välittämään sodan järjettömyyden ilman varsinaisia rintamakuvia suht helvetin hienosti. Välillä tuntui, että suurin osa katsomistani elokuvista käsitteli sotaa, mutta mielenkiintoisista näkökulmista; esimerkiksi Suomen hauskin mies yllätti ratkiriemukkaalla mustalla huumorillaan -  Martti Suosalolta aivan loistava rooli Suomen sisällissodan punaisten vankileirin näytelmäprojektin vetäjänä. Lisäksi on tullut tiirattua dokumentteja ja lukuisia konserttitaltiointeja. Toki keikkojakin on striiminä tullut nautittua - jopa virtuaalifestarin verran, mutta kieltämättä on ikävä paikan päälle livekeikoille ja ihmisten ilmoille. Silti on ollut hienoa huomata, että livemusaa voi välittää monipuolisesti myös netissä ja aivan varmasti se tulee tulevaisuudessa tämän johdosta lisääntymään, mikä on itselleni hyvä, koska täältä korvesta keikoille lähtö on muuten kortilla.

Nyt alkaa tuntua siltä, että loma on tehnyt tehtävänsä, olen rentoutunut riittävästi ja töihin paluu ensi viikolla tuntuu yhtä aikaa mielekkäältä ja jännittävältä - olen päässyt irti työstressistä ja -ajatuksista, mutta kaipaan jollain tasolla arjen tuomaa struktuuria sekä mietin, mitä haastavia työtehtäviä on edessä. Toisaalta tuntuu hyvältä sekin, että töitä on taas vaan kolme viikkoa nelipäiväisenä, jonka jälkeen uusi kolmen viikon lomajakso. Kesä on lämmin ja hikinen, luonto ympärillä saa minun puolestani rehottaa ihan niin paljon kuin haluaa ja niin rehottaa partanikin, mutta ehkä ensi viikolla vähän vähemmän, kun pitää särmiintyä ja pääsee kattomaan, miten kollegat ovat pärjäilleet sairaalan tukihommissa. Sitä ennen vielä vähän lomailua ja aivojen narikkaan heittämistä eli olemisen sietämätön keveys jatkukoon, lähinnä mulla on just nyt mielessä seuraava lounas, jatkaisko roomalaisten maailmanvalloitusta Civilization VI:ssä ja joisko illalla yhden imperial stoutin :D

Kesäkuun kaksi Leinolareissua saavat toimia kuvallisena antina kesäkuusta 2020 (kuvat by J & Vilmis & Laura):

Päihdejuttu

Minullahan ei paljon päihteitä elämässäni ole: En saa kiksejä mistään muusta kuin alkoholista;  tupakin ja cigarillot olen jättänyt taakse, kofeiinia ei kai lasketa Suomenmaassa päihteeksi ja seksistäkään en niin paljon ole päihtynyt, ehkä enemmänkin syömisestä. Mutta aloitetaan päihteistä kovimmalla, ja lainataan Blackribbon-bändin solisti-biisintekijän  Jarin sanoja:

"En tiennyt, että minussa on niin paljon vihaa, ennenkuin otin ensimmäisen kerran opiaatteja."
- Jari, Blackribbon

Blackribbon on ruotsalainen bändi, jossa on kaksi ruotsinsuomalaista jäsentä, joista molemmilla on vahva päihdetausta. Jarilla siihen liittyy lapsuuden väkivaltaiset kokemukset isänsä sekakäyttöraivoisten purkausten kohteena, kerran hänet muun muassa hakattiin tajuttomaksi rottinkituolilla ja neljävuotiaana hän pakoili äitinsä kanssa kirveellä heiluvaa isää.

Itse en kärsinyt huonosta kohtelusta, äitini tukisti joskus minua ja isä harvoin hermostuessaan pelotti minut piiloon, mutta en pelännyt koskemattomuuteni puolesta. Sen sijaan pelkäsin jossain vaiheessa äitini puolesta, perheeni puolesta ja koin jääväni yksin, huomiotta tai jopa välillä "isättömäksi", vaikka toki isäni sitten ollessani teini-iässä yrittikin korjata tilannetta yhteisillä harrastuksilla. Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan:

"En tiennyt, että minussa on niin paljon tyhjyyttä, ennenkuin otin ensimmäisen kerran kaljaa."
- Jarkko, Böhém-veljeskunta ja Gentlemen's Club Kajaani

Vaikka kuinka päihteisiin olisi geneettinen heikkous, niin väitän, että henkinen riippuvuus vaatii jonkinlaisen vian, ennenkuin todella jäät koukkuun. Se hyvä olo, mitä päihteistä saat, korvaa kaiken pahan, mitä olet kokenut; kaiken turvattomuuden, turhuuden tunteen ja pelot. Päihteiden vaikutuksen alaisena uskallat, pystyt, haluat olla sosiaalinen ja tutustua inhimillisiin vietteihisi syvällisemmin.

Minun päihteeni on alkoholi, johon tutustuin 17-vuotiaana. Onnekseni en ole muita päihteitä kokeillutkaan, enkä laske kokeiluiksi paria hassua kertaa, jolloin olen vetänyt ehkä yhdet hatsit hasista tai marihuanaa. Haluaisin kyllä höpöheinää poltella, jos vielä olisi sellaista hyvin jalostettua matskua, eikä mitään katumatskua, jossa on pelkkää THC:tä vitusti, eikä riittävästi CBD:tä, koska katumatskut aiheuttavat enemmän paranoiaa ja muita haittavaikutuksia. Tietysti myös psykoosinvaara on aina olemassa.

Alkoholi on kuitenkin vakavasti otettava myrkky, jonka kanssa on tullut siis kolmekymmentä vuotta iloittua, surettua ja taisteltua. Tätäkin kirjoitan muutaman kaljan voimalla ja siksi, että haluan asiaa pohtia, jotta voisin selittää itselleni, miksi minä nyt taas lähdinkään sinne kaljakauppaan...

Yksi suosikkikirjojani koskaan on runoilija-kääntäjä Pentti Saarikosken "Euroopan reuna", jota hän kirjoitti 45-vuotiaana, vain vuosi ennen kuolemaansa, vain vuotta nuorempana kuin minä nyt olen. Hankin kirjan itselleni kesäloman kunniaksi ja olen yrittänyt päästä sisään Pentin maailmaan. Kirja on välillä hyvinkin rujoa päiväkirjakertomaa, mutta välillä tosi hyviä ajatelmia ja pohdintoja sisältävää kerrontaa, jossa on päivittäisiä huomioita ihmisistä, paikoista, historiasta, kulttuureista ja kielistä. Alkoholi on läsnä päivittäin ja Pentti tuntuu olevan vanha ja väsynyt, huonossa kunnossa. Yksi tärkeimmistä mielikuvistani kirjasta oli se, kuinka ihannoin sitä, kun Pentti ajelee polkupyörällä kauppaan ostamaan viiniä, jonka jälkeen ajaa takaisin kirjoittamaan. Ajattelin jo nuorena miehenä oman tulevaisuuteni sellaiseksi, koska en tiennyt, että tulen työllistymään näin hyvin. Jokin minussa tuntui olevan vialla ja halukas heittäytymään Pentin elämäntapaan, kirjoittamaan, dokaamaan, odottamaan elämän päättymistä. Rappioromantiikka ei ole kaunista, mutta sanat olivat ja koin niiden luomisen ainoaksi itseäni kiinnostavaksi tavaksi elää tässä maailmassa.

"Polyteistiset uskonnot ovat luonnon järjestyksen mukaisia, mutta kun ihminen rupeaa kuvittelemaan, että hän tuntee itsensä, kun muodonmuutosten aikakausi on ohi, syntyy monoteismi, ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen, ja siitä saa kaikki paha alkunsa."
-Pentti Saarikoski, Euroopan reuna

"Näin sanoi mies tuo juotuaan / Katseensa peiliin luotuaan / Peilistä katsoi rentoa / Täydellistä olentoa / Näen Jumalan, kuvan humalan / Miestenhuoneen peilissä / Täydessä seilissä"
- 'Lahtinen näkee jumalan',  es. Eppu Normaali, san. Martti Syrjä

Eppu Normaalin Studio Etana ilmestyi vuonna 1993, joka oli itselleni vaikea vuosi. Olin vuoden varusmiespalveluksessa, avoliittoni särkyi sen aikana, olin masentunut, dokasin liikaa, pilasin muitakin ihmissuhteitani, sekoilin kännissä myös vanhempieni luona ja halusin vain kadota jonnekin. Alkoholi tuntui ainoalta ystävältäni, Kimmon lisäksi. Tosin ensinmainittu ei ollut ystävä, vaan rakastettu, jonka kanssa oli hetken hauskaa, jonka jälkeen vitutti ja ahdisti entistä enemmän.

Ilman alkoholia en olisi tavannut yhtään rakastetuistani, ensirakkauttani lukuunottamatta. Olisinko tavannut jossain vaiheessa jonkun tai joitakuita ilman alkoholia? Vaikea sanoa, koska se kuului elämääni, se oli päihteeni, sen avulla uskalsin. Muistan yhden tosi kovan ihastuksen ollessani 18-vuotias lukion kolmannella luokalla. Ostin tuolle tytölle lahjan ja kirjoitin kirjeen ja olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mutta en uskaltanut. Olin silloin pääosin juomatta ja viikonloppuisin kuskasin mukavaa tyttöporukkaa ympäri kaupunkia. He joivat useammin kuin minä, minäkin joskus harvoin, mutta pääasiassa en. Kerran pääsin saattamaan ihastukseni autolla kotiin, soitin lempimusiikkiani autossa ja olisin halunnut sanoa vaikka mitä, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Lahja ja kirje jäi antamatta, koska en vaan saanut aikaiseksi tai uskaltanut, ja näin tytön joskus myöhemmin baarissa jonkun toisen miehen kanssa, jolloin sydämeeni sattui. Sekään ei kuitenkaan saanut minua juomaan. Tyttöystävän ja tulevan avovaimon, ensimmäisen oikean seurustelusuhteeni sain selvinpäin, mutta vain, koska olin juoppokuskina kavereille ja tuo kyseinen tyttö hirveässä humalassa, tarrautuen minuun. Se ei tuntunut oikealta, mutta siitä tuli kuitenkin kiihkeä suhde, jossa oli demoninsa. Ensimmäinen oli se, että jätin kaikki haaveeni tulevaisuuden osalta sikseen ja keskityin suhteeseemme, en hakenut yliopistoon, kuten olin jo vuosia suunnitellut.

Emme dokanneet oikeastaan yhdessä, mutta suhteemme oli toisen osapuolen osalta ylettömän mustasukkainen ja omistushaluinen. Sen kun yhdisti ajan myötä siihen, että hän ei oikeastaan halunnut minua seksuaalisesti, niin olin edellistalvena alkaneen suhteen takia seuraavana syksynä niin ahdistunut, että mieluummin join alkoholia yksin, kuin lähdin minnekään - se kun olisi tarkoittanut riitelyä siitä, kenen kanssa lähden ja minne, mitä siellä teen ja kenen kanssa. 19-vuotissyntymäpäivänäni join yo-juhlista ylijääneen Elysée-pullon (1,5 litraa) kokonaan yksin, olin ihan vitun kännissä ja huonovointinen jo illasta ja krapula kesti aamuisine pahoinvointikohtauksineen viisi päivää. Loppuvuosi meni samoissa tunnelmissa, sitten alkoi armeija ja jätin avopuolison taakseni, aiheuttaen sillä välirikkomme, koska takertuja ei kestänyt eroamme. Jälkeenpäin ajatellen se oli tietysti siunaus, että pääsin siitä suhteesta eroon, koska se ei ollut monellakaan tapaa normaali, vaan toisen osapuolen mustasukkaisuus pilasi minulta rakkaita vuosikausia kestäneitä ystävyyssuhteitakin, joita en koskaan saanut enää korjattua. Silti jätetyksi tuleminen, ahdistus, pettymys ja vanhempien nurkkiin viikonloppuvapaiksi palaaminen oli hirveätä ja alkoholi oli ainoa keino paeta sitä tuskaa ja tyhjyyden tunnetta, joka silloin minua riivasi.

Armeijan jälkeen pääsin tolpilleni vain, koska oli pakko jättää dokaus taas tauolle. Olin jo pilannut ihmissuhteeni, luottamuksen lähimmäisiini ja oman mielenterveyteni. Oli päästävä ylös. Menneen vuoden haamut meinasivat ajaa ylitseni tai minä niiden vuoksi ajaa itseni hengiltä, mutta onneksi reaktioni pelastivat minut, enkä ajanut kolaria surun vallassa. Surua kuitenkin oli luvassa myöhemmin, kun sekoilin juhlien aikaan ja kaipasin muuta kuin omaa parisuhdettani. Osaltaan sen seurauksena jätetyksi joutuminen sattui, mutta alkoholilla sitä oli helppo voidella. Baarista löytyi aina seuraa, jos oli jäänyt yksin, sen opin silloin. Sen opin myös petyttyäni uudelleenlämmitetyssä parisuhteessani, jossa en saanut seksiä, koska toinen osapuoli oli näin jälkikäteen ajatellen ehkä jopa jonkin sortin a-seksuaali eli ei-seksuaalinen ollenkaan, joka taas ei minun käsitykseeni parisuhteesta sopinut. Baariheilan perään haikailu muuttui kesän myötä pettämiseksi ja lähtemiseksi, mutta sekään ei onnea tuonut. Sekoilu seestyi, mutta löysin lopulta sekoiluni seassa tulevan vaimoni, joka pelasti minut.

Alkoholilla oli nuoren avioliittomme alussakin paikkansa. Biletimme, pidimme hauskaa. Mikkelissä asuessamme se oli välillä ainoa henkireikäni kotielämästä, koska en aluksi ollut missään töissä enkä koulussa, joten elämä oli todella tylsää. Myöhemmin sain onneksi opiskelun myötä tarkoitusta ja löysin myös kaverin - jonka kanssa juopotella, mutta alkoholi oli vielä normaali elämäämme kuuluva asia. Etelän reissulla Espoossa ja Helsingissä tuli sielläkin välillä juopoteltua liikaa ja ahdistuttuakin siitä, sekä elämän hektisyydestä tai milloin mistäkin ihmissuhdesopista, joihin monesti kuului myös alkoholin käyttö, joten Lauran raskaaksi tulo ja lopulta muutto Kajaaniin tuntuivat uudelta alulta.

Nuoruuden veljeskuntamme Böhémien tapaaamiset perustuivat yhdessä juopotteluun ja teimme kaikkea pöljää kännissä. Ne muistot, mitä niistä retkistä jäi ja dokumentoitiin, ovat jälkikäteen ajatellen tietysti hauskanpitoa ja kivvaa. Mutta aika raskaiksihan ne tapaamiset ja viikonloput äityivät. Monesti niistä toipuminen kesti viikkokausia, henkinen toipuminen ja jälkipyykkien peseminen sitäkin enemmän. Niihin toki muistoissa sekoittuvat myös Villen luona bilettämiset Kauppakadulla, missä sattui ja tapahtui vaikka ja mitä. Vielä Kajaaniin palattuamme kävin kerran "Böhém-reissulla" Tuomon luona Keuruulla, mutta sitten se toiminta jäi. Kajaanissa alkoi kuitenkin uuden porukan kasaus työkaverin ja sittemmin ystävän Aldinin kanssa, kun perustimme Gentlemen´s Clubin. Sekin perustui miesten väliseen ystävyyteen, jota voitelimme alkoholilla. Yhdeksi teemalauluistamme muodostui tämä Gogol Bordellon viisu:

"Yeah, oh yeah, you seen me walk on burning bridges
Yeah, oh yeah, you seen me fall in love with witches
And you know my head is held inside by stitches
Yet you know I did survive all of your lonely sieges
And you know that I'll pick up every time you call
Just to thank you one more time
Alcohol, oh alcohol, alcohol"
- 'Alcohol', es. Gogol Bordello, san. Eugene Hütz

Kun ikää kuitenkin tulee, alkaa rappeutumisen huomata paremmin. Toki nuorempanakin oli hetkiä, jolloin hengenlähtö oli lähellä, kaaduin kännipalloa pelatessamme keppiin, ajoin todennäköisesti promillien vaikutuksen alaisena yhdeltä mömmön kikiltä kotiin (kun muitakaan edes kohtuukuntoisia kuskeja ei ollut) ja väsyneenä meinasin töräyttää auton ojaan, ja varmasti monia muita tapahtumia, joita ei edes muista. Rikoimme milloin kukakin milloin mitäkin, Kimmo hyppäsi junasta ja hajotti nilkkansa, minä sain turpaani kadulla, Kimmo löi kätensä saunan ikkunalasin läpi ja vuoti verta, Juha rikkoi päänsä hypättyään järveen, jossa ei ollutkaan ihan niin paljon vettä, kuin arvelimme jne. Sen lisäksi mursin kerran humalassa solisluuni ja olin joutua kerran pahoinpidellyksi ynnä muuta, mutta jotenkin sitä vaan ajatteli, että niin tapahtui, mutta niin ei tule enää tapahtumaan. Alkoholilla oli kuitenkin osuutta asiaan.

Vanhempana Gentsien kanssa meininki ei ole ollut ihan niin hurjaa, mutta kännit ja toipuminen sitäkin raskaampia. Seniorina nuorempien kanssa ei ole aina ollut helppoa, mutta jotenkinhan tuota on selvitty. Siinä vaiheessa, kun oma elämä alkoi avioeron jälkeen mennä reisille, oli kuitenkin myönnettävä, että alkoholi ei enää ole missään määrin kiva ja hauska päihde, vaan ainoa pakokeino arjen ahdistuksesta, johon en kuitenkaan enää halunnut mitään muuta kuin itseni ja alkoholin. Yksinjuopottelu oli viimeinen tippa, silloin olin syvällä ja lopulta pohjalla. Vaikka sainkin pidettyä työni ja kotini ja lapseni, niin en tiedä, olisinko siitä ilman apua selvinnyt. Onneksi Laura piti huolta ja tajusin itse vielä etsiä ulkopuolista keskusteluapua A-klinikalta, joka auttoi käsittelemään asiaa toisella tapaa.

Viime vuosina olen ajatellut taas alkoholia ystävänä, joka on ihan hauska, mutta jota en halua tavata liian usein. Lisäksi olen yrittänyt olla juopottelematta yksin, vaikka tämmöisenä korona-keväänä se on osoittautunut hieman hankalaksi. Tosin määrät ovat vähentyneet, mikä on aina positiivista. Ehkä jossain välissä voisin taas kokeilla sellaista vuotta ilman viinaa, kuin Aarnia odottaessamme, mutta todennäköisesti jotain muuta yhtä hauskaa ja rentouttavaa ja addiktiivista toimintaa pitäisi sitten keksiä korvikkeeksi. Viimeksi löysin nettipeli Travianin ja sen yhteisöissä tulikin sitten pyörittyä kymmenisen vuotta. Kun vaan saisi pidettyä tuon kaiffarin juhlajuomana ja sosiaalisena sellaisena, niin se riittäisi.

Nyt kesäloman alkaessa järkkäsin Gentseille puistopiknikin, jossa oli hauskaa. Juotiin ja juteltiin ja syötiin ja oltiin yhdessä. Jatkoille ei ehkä ois kannattanut lähteä, koska siellä juotiin lisää ja saunottiin ja tuli känni ja sammuin lopulta ystävän sohvalle. Sitten kärsin krapulasta ja huonoista unista seuraavina öinä ja lopulta sydänkin alkoi vittuilla ja tuli flimmereitä. Tänään, viidentenä varsinaisena lomapäivänä uskaltauduin ostamaan taas kaksi kaljaa ja osallistuin netissä tapahtuvaan livetastingiin, joka oli hauskaa. Niin hauskaa, että piti lähteä ostamaan vielä kaksi kaljaa lisää, jonka jälkeen aloin kirjoittaa tätä juttua, jotta jälkipolvillekin jäisi muisto siitä, että kaljaa se ainakin kittasi, jos lähtö tulee ensi yönä. Jospa ei kuitenkaan. Ja toivoisin, että muistatte, kuinka paljon hyvääkin kaljanlanttaus on minulle tuonut. Monia iloisia hetkiä, ystäviä, tuttavia, rakkaita. Jos nyt kuolisin, kuolisin onnellisena. En siksi, että olen dokannut, vaan siitäkin huolimatta.

Bonus: Olen pitänyt vuosien varrella myös englanninkielistä kaljablogia ja ajattelin, että teen huvikseen tällekin vuoden yhden postauksen (blogi on jäänyt päivittämättä, ehkä taas joskus...ja se on jossain blogwatch-seurannassa, niin enää ei kehtaa mitä tahansa shittiä julkaista), mutta enpä taida kehdata julkaista videota, kun tuli höpistyä mitä sattuu :D Aattelin, että tällaiseen päiväkirjamaiseen settiin nämäkin voisivat sopia, vaikka ovatkin englanniksi. Näissä pätkissä Jimbo maistelee Tropical lageria saunan jälkeen, ensimmäinen osa kuvaten eteenpäin osa1 ja toinen pärstäpuolelta osa2.

Edit: Kuten oluen voimalla kirjoitettuun juttuun voi olettaa eksyvän, niin tässäkin oli pari asiavirhettäkin, jotka ahkera bloginlukija oli huomannut: Kannabiksen toinen tärkeä vaikuttava aine on tietenkin "vihreä vitamiini" eli THC (eikä HTC, kuten olin horissut) ja Ruotsissa asuvat Suomi-taustaiset henkilöt ovat ruotsinsuomalaisia eikä päin vastoin. Videoissa, jotka bonuksena huvin vuoksi lisäsin tähän, lausun APA/IPA -oluet suomalaisittain tarkoittaen American Pale Ale ja Indian Pale Ale -oluttyylejä. Lisäksi oli huvittanut (ja huvittaa näin jälkikäteen itseänikin :D) termi "sauna jacket" kuvaamaan saunatakkia, joka voisi kääntyä esimerkiksi "bath robe" tai vastaavaksi. Toisaalta, se kuuluu myös asiaan, että sekä tekstit että videot kaljablogissani ovat vähän semmoista yleistä höpinää eli vaikka oluita arvostan ja arvostelen, niin itse arvio voi olla tyyliin "helposti juotava", "on tässä makua" ja niin edelleen eli ei liikaa hifistelyä :)

Sulkeutunut digiaika

Oi aikoja, oi tapoja. Tätä kirjoittaessani maailmassa on 7 774 157 193 ihmistä (lähde: World Population Clock). Näistä koronavirukseen on sairastunut testien mukaan 683 502 (lähde: Coronavirus Update), joka on siis alle promille maailman väestöstä. Vaikka sairastuneita olisi 10x enemmän, niin silti puhutaan ainakin vielä todella marginaalisesta taudista ihmisten kellistäjänä. Sen vaikutus on kuitenkin ollut länsimaissa historiallinen. Viimeisimpänä se on alkanut pysäyttää kokonaisia valtioita ja eristänyt ihmisiä koteihinsa. Toki voi olla, että korona vielä pyyhkäisee esimerkiksi Afrikan yli ja tappaa roimasti lisää porukkaa, mutta se jää nähtäväksi. Sen vaikutukset ovat kuitenkin herättäneet myös meidät länsimaiset kermaperseet. Talous sakkaa. Terveydenhuoltojärjestelmät ylikuormittuvat. Palvelut menevät kiinni. Lapset käyvät koulua kotona etäyhteyksillä opettajiin. Olemme siirtyneet lopultakin todelliseen digiaikaan. Ihmiset tilaavat ruokaa netistä, käyttävät etälääkärien palveluita ja keikatkin katsotaan netistä. Kavereiden kesken ryypätään nettipuheluissa, eikä mennä baareihin (itse en ole tätä päässyt harrastamaan, kun ei ole oikein ryyppyaikaa tai -paikkaa, mutta ehkä tässä selviää ilman baarilointia hetken aikaa). Isovanhemmille viedään ruokaa ja vilkutellaan ikkunan takana. Jos joku olisi sanonut aiemmin, että tällaista tulee olemaan keväällä 2020, en olisi uskonut. Elämme scifi-elokuvaa, jossa pandemia on pakottanut valtioita ryhtymään toimiin kansalaistensa suojaamiseksi taudilta, johon ei ole mitään lääkettä ja joka on tuntematon uhka. Toistaiseksi tilanne on ainakin Suomessa ja varsinkin täällä Kainuun korvessa muistuttanut enemmän hätävarjelun liioittelua, mutta ei vara venettä kaada. Sitäpaitsi, jos ei mitään varokeinoja olisi tehty, olisivatko vanhuksemme jo tukkineet sairaalat ja olisiko terveydenhoitojärjestelmämme kuilun partaalla. Pahintahan ei ole pelkästään tämä outo ja pelottava sairaus vaan se, miten muuten sairaat ja vanhat ihmiset tulevat selviämään, jos heille ei enää kohta ole hoitopaikkoja myöskään "tavanomaisten" sairauksiensa hoitoon, saati sitten hätätapauksiin.

Tämä kaikki on tässä ajassa aiheuttanut informaatioähkyn. Toisaalta tiedämme odottaa joka tuutista koronauutisia, mutta vituttaahan se niitä lukea. Itse kun en uutisia katso, niin en onneksi joudu katsomaan pelkkiä koronauutisia, selaan vaan tärkeimmät Yle Uutisten nettisivujen kautta. Sen sijaan olen löytänyt nämä digiajan ihmeellisyydet, kuten striimatut keikat. Viimeinen oikea keikka, jolla ehdin käydä oli Dai Kahtin - noiden Kajaanin Zeuhl-lähettiläiden - toisen levyn julkistuskeikka. Se pidettiin täyteen ahtautuneessa Kulmassa muiden samanmielisten progehörhöjen keskellä, tosin Dai Kahtilla semmoisella hienoisella party-naisfanilaumalla kuorrutettuna. Kaupungin omia poikia oli siis katsomassa paljon heidänikäistään porukkaa ja tupa oli täynnä, hiki tuli ja rokki raikasi. Toisella levyllä on kyllä hyviä biisejä, mutta oli kiva kuulla ekalta levyltäkin tuttuja viisuja. Sen sijaan kaipasin kyllä toista kitaraa kehiin - nythän bändissä on loistava kosketinsoittaja, joka sitten muuttaa väistämättä ulosantia. Hieno keikka kuitenkin, mukavan päivän päätteeksi. Samana päivänä oli nimittäin myös viimeiset juhlat, joihin olen osallistunut. Luolan avajaiset vietettiin isännän asiaan vihkiytymisen vuoksi pääosin korona-aiheisten tietokilpailujen parissa aikana ennen "lockdownia". Mukavaa oli, kerta kaikkiaan. Juhlaelokuva 2001 Avaruusseikkailu ei onnistunut aivan nukahduttamaan ja aiheutti mielenkiintoista keskustelua juhlijoissa, niin klassikkoaseman puolesta kuin sitä vastaan. Juomapuolella tyhjennettiin puteleita ja löytyi sekä hyviä että vähän huonompia aineita, joita kurkkuun kaataa, joku hedelmäinen rommi oli ehkä päivän paras juoma. Suht selväpäisenä kuitenkin selvisin keikan kautta kotio.

Vain viikko tuosta ja mietin jo, että ei tunnu siltä, että kehtaisi lähteä baariin, kun pikku hiljaa alkoi kuulostaa siltä, että korona-aalto lähenee. Vähän reilu viikko tuosta ja koulut pantiin kiinni. Nyt ollaan panemassa kiinni kaikki, Uusimaakin on jo eristetty muusta maasta. Eipä siinä, onhan mulla mun digielämä ja toistaiseksi mua on tarvittu töissäkin, koska etäkannettavia on pyydetty joka suuntaan, on pystytetty varasairaalaa tulevaan epidemiaan varautuen jne. Nyt tosin olen sairaslomalla, koska joku pirun vatsapöpö iski. Huomiseksi ilmoittauduin etätöihin. Kaipa sitä jotain pystyy tekemään.

Sulkeutumisen vastapainona olen avautunut kirjoittelemalla yhdelle ihanalle naiselle, jonka kanssa elämme rinnakkaisissa maailmoissa, jotka eivät varsinaisesti kohtaa kuin ajoittain. Kirjoittaessamme kohtaamme kuitenkin jatkuvasti eri käänteissä ja se tuntuu hyvältä vastavoimalta sille, että kaikki muu ympärillä suljetaan. En ehkä näe ketään, en ole lähellä muita ihmisiä kuin nämä tärkeimmät perheenjäsenet, mutta voin kuitenkin seurustella kirjoittelemalla. Onneksi ei olla perinteisten kirjeiden varassa, vaikka voishan sekin olla hauskaa.

Toinen sulkeutumisen hauska puoli ovat olleet striimatut keikat, joista varsinkin Anssi Kelan ja bändinsä "treenikämpällä"-keikka oli aivan mahtavaa settiä. Upeita muusikoita, jotka komppasivat toisiaan, tarttuivat kiinni Anssin uusiin biiseihin ja loivat silmieni edessä uutta musiikkia. Aivan upea kokemus - enkä edes ole varsinaisesti Anssi-fani (tosin tuon jälkeen ehkä kyllä). Musiikin voima on ääretön. Ja tuommoinen ammattitaitoisten soittajien synergia, luova hulluus ja toisaalta luotto toisiin ja uskallus antaa mennä vaan. Huumorintaju, se on tärkeätä myös. En ole onneksi musiikin suhteen perfektionisti, päin vastoin. Silti oli kyllä kaunista kattoo, kun taitavat muusikot otti haltuun ennestään heille tuntemattomia kappaleita pelkkien käsin tehtyjen sointulappujen ja kuulon perusteella. Siitä olen kateellinen, mutta toisaalta onnellinen, että saan nauttia musiikista vapaasti ilman sen "ymmärtämistä" teoreettisessa tai soitannollisessa mielessä.

Maailmaan syntyy joka päivä 150 000 ihmistä enemmän kuin kuolee, siis viikossa yli miljoona uutta ihmistä. Koronaan on tähän mennessä kuollut maailmanlaajuisesti 32 000 ihmistä, joten se ei taida tätä lajia paljon harventaa. Maapallon kantokyky on koetuksella. Ehkä koronakriisin laannuttua siirrymme taas syvällisemmin murehtimaan ilmastonmuutosta, joka on se isompi huoli. Samaan aikaan populaa tulee koko ajan lisää. Toki syntyvyys ennen pitkää kääntyy laskuun ja vanhempi väestö pysyy hengissä entistä pidempään - ellei joku tällainen korona-tyylinen tauti taas heiluta viikatetta. Luonnon tasapainosta kai voinee puhua, koska ovathan ne viruksetkin osa tätä ekosysteemiämme. Jumalia emme ole, vaikka niin haluaisimme. Ennen pitkää meidän on ehkä myös myönnettävä, että tämä planeetta ei kaikkea kestä, mutta silloin voi olla jo muita suunnitelmia valmiina, sen verran kekseliäskin tämä lajimme on. Toisaalta en elättelisi sen suhteen suuria toiveita: On paljon helpompaa sulkeutua neljän seinän sisälle katsomaan ja kuuntelemaan digiviihdettä kuin tehdä uusia hienoja keksintöjä ja pelastaa maailma. On paljon helpompaa todeta kyynisesti "tulispa tauti ja tappais" tai olkia kohauttaen "oispa kaljaa" kuin "tehdään tästä yhdessä parempi maailma" tai "selviämme tästä, koska panostamme tieteen voimin kehitykseen".

Pitäisi varmaan panna taas viestejä menemään. Erakollehan tämä ei ole uutta, täällä kotonahan mä istuisin, olipa korona tai mikä tahansa. Koitan päättää positiiviseen äitini sanoja lainaten: Selviän tästäkin ja jos en selviä, niin olen elänyt ihan hyvän elämän.

Perjantain dokuton välikuolema

Välitila, välikuolema, väliaikaista kaikki on vaan. Tiedostan kyllä hyvin, miksi perjantain tullen olisi niin mielissään kaupungilla ja mielessään siellä onkin, vaikka istuu koneen ääressä kotona. Toki minulla on hyvä syy olla kotona, kun kaksi nuorimmaista lastani ovat myös ja vaikka he eivät enää pikkulapsia olekaan, niin jonkun kai heistä on huolta pidettävä. Harmittaa, että mieleni on muualla, koska läsnäoleva isä en ole. No, ei täällä ole muitakaan huolehtimassa, mutta välillä on minun vuoroni.

Töissä olen luurannut tänä vuonna ihan liikaa. Elämäni ensimmäiset soten ylityötunnit tuli tehtyä, kun saimme määräyksen esimieheltä muuttoviikoille. Kaksi viikkoa kävin töissä välillä lähes tuplatunnit, jotta sais hommat tehtyä. Toisella viikolla kyllä huomasi, että voimat ehtyy ja alkoi napata entistä vähemmän. Tällä viikolla taasen huomasi, että sama turhautuminen iskee kuin ennen ylityömääräystä; Joitain hommia ei vaan kerta kaikkiaan voi tehdä toimistotyöaikana päivällä, joitain hommia ei vaan kerta kaikkiaan ehdi tehdä. Käytännössä siis täytyy jättää hommat seisomaan, kuralle, tekemättä. Se syö miestä lähes yhtä paljon kuin se ainainen kiire, joka meitä nykyään tuolla vaivaa, vai liekkö vaivannut jo pidempään, en tiedä. Mut pitää vaan olla välinpitämätön ja tehdä homma kerrallaan, vastata puhelimeen vaan, kun ehtii. Varmaan moni aattelee, että onpa siitäkin tullut kusipää, kun ei vastaa enää puhelimeen. No vittu kun ei kerkiä. Näen vanhaa rakasta kollegaani päivittäin ja aina hän toteaa "saatanan saatana" jostain palaverista rientäessään ja minä komppaan omien asioiden keskellä "vittu kun vituttaa". Yksi päivä raivosin hänelle yhdestä työasiasta, kun minulle kehtasi ehdottaa, että kysytään kannanottoa yhteen asiaan, vitut kysytä, pilkunnussintaa. Tällai me jupistaan ja keskenämme raivotaan, kun ei voi muutakaan. Töitä on liikaa ja joka tuutista yrittävät saada ottamaan kantaa, tekemään asioita, joista et tiedä mitään tai et ehdi välittää, vaikka tietäisit, mutta varsinkaan et ehdi ottaa selvää, vaikka haluaisit. Täyttä paskaa siis ja siksi on perjantait, jolloin voi vetää paskat pöntöstä alas ja unohtaa. Tai sitten kirjoittaa niistä blogissa.

Taidan syödä vähän iltapalaa, niin jos hetkeksi angsti helpottaisi. Musiikkikin auttaa aina. Kaveri kutsui kyläänkin ja kun joskus kutsun saan, niin eikös silloin ole täällä sairastuvan vahtina, vittu. Mutta en minä mitään koe menettäväni täälläkään, en vaan jaksaisi istua perseelläni ja miettiä, haluaisin mennä ja unohtaa hetkeksi kaiken arkisen. Ei kai se väärin ole.

Ainaista merkityksettömyyttä vastaan taistelemista. Etelämantereellakin oli joku lämpöennätys jo saatu, sulaa varmaan lopulta koko kasa. No, täällä on vielä pakkasta ja lunta vaikka muille jakaa. Ehkä tulee Corona ja tappaa, on se kyllä niin pahaa kaljaakin, että en ihmettele vaikka tappaisi. Vaikka olen minä sitä tanssikännissä joskus nauttinut, mutta silti. Sairastaminen on kyllä syvältä, jospa niitä tappajapöpöjä ei tänne asti tulis, ihan tarpeeksi saa harmitella toista flunssaa tälle vuodelle, lapsien sairastelukin on perseestä, koulussa jo saanut rampata, kun liikaa poissaoloja jajaja. Antaisivat ihmisparkojen olla rauhassa ja sairastaa ja juoda vaikka sitten paskaa kaljaa. Ja sitä Coronaa vastaan vois alkaa pikku hiljaa keksiä rokotteen, kun kumminkin siihen kehittynyt lääketieteemme pystyy.

Vituttaa lukea pandemioista ja sitten vaivata päätään jollain turhanpäiväisillä ongelmilla töissä ja kotona ja omassa päässä. Naapurin pässikin alkoi imuroida vissiin elokuvia, kun Kaisanetin paskanetti kaatui, mutta onneksi puhelimesta löytyy lisää kaistaa. Varmaan ois tällaselle kermaperseelle maailmanloppu, kun netti hajoais, ei sais käyntiin selaimia ja Spotifyta ja Netflixiä ja HBO:ta ja ties mitä, urheilu ja ohjelmatkin on netissä, eikä telkkarikanavia enää näy. Tuli jostain syystä mieleen Inkvisition biisi Sotaa tarvitaan, vaikka ei sitä oikeasti tarvita, mutta jotenkin hämärästi ymmärrän sen, miksi niin monta sotaa on tarvittu tähän saakka - ihmiskunnalla on ollut liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Nyt ei jouda enää miettiä sotimista, aina voi mennä internettiin! Eli kun dystopioissa makean veden puute johtaa sotaan tai muuten vaan ydinpommeja paukutellaan, niin ei se vielä mitään, mutta jos internet pannaan matalaksi, niin sitten se vasta mellakka alkaakin!! Kermapersemellakka. Samaan aikaan toisaalla jotkut etsii ruokaa roskiksista. Mutta ollaan me kyllä rottien veroisia selviytyjiä, en usko minkään pandemian meitä lopettavan, vaatii isompaa hävitystä, että tämän lajin saa menehtymään.

Menipä taas, mutta tuhon ja kadotuksen pohtimisen jälkeen on kiva jauhaa taas karkkia pussista ja sulatella lämpimiä iltapalaleipiä kuunnellen Sepulturaa ja näpytellen mustia pikseleitä valkoiselle ruudulle, joka hohtaa kauniisti valaisten iltaa. Melkein unohdin jo, että on perjantai, kun aloin miettiä kaiken elollisen katoavaisuutta. Mutta toisaalta, kuten kaikki lajit tietävät, vain syömisellä ja lisääntymisellä on merkitystä eli koitan keskittyä ensimmäiseen nyt kun ei enää pysty toiseen - vain kuivaharjoittelu onnistuu enää, mikä on kyllä sekin aina välillä ihan mukavaa, mmm-h.

"The Professor on the drum kit" RIP

Neil Peart (1952-2020) oli kanadalaisen Rush-yhtyeen rumpali ja sanoitusten tekijä yli 40 vuoden ajan, käytännössä siis lähes koko elinaikani. Suru-uutinen aivosyöpään menehtymisestä meni hieman ohi ystäväni Kimmon kanssa baari-iltaa viettäessäni, mutta eilen alkoi sitten surutyö eli käytännössä Rushin kuuntelu.

Löysin Rushin musiikin 1990-luvun alussa vanhimman ystäväni Juhan ansiosta hänen esiteltyään bändiä ystävänsä luona live-videon muodossa. En ollut vakuuttunut, mutta jostain syystä päätin, että kuuntelen vielä live-videota vastaavan konserttilevytyksen A Show of Hands, koska se oli silloin ainoa kosketuspintani bändin musiikkiin. Kiinnitin huomioni nopeasti videolta puuttuvaan kappaleeseen Subdivisions, joka oli tallennettu Birminghamissa, Englannissa 1988.

Biisistä tuli ajan myötä koko Rush-tuotannon suurin suosikkini, jossa kohtaavat kaikki kauniit Rush-elementit; Loistavan trion upea soitto analogisine syntetisaattorisoundeineen ja Neilin rumpufilleineen, Neilin mahtava sanoitus kasvamisen ja nuoruuden haasteista kuten massan paineista sekä tietysti basisti-syntsa-kosketinvelho  Geddy Leen koskettava laulusuoritus kaikkien soitannollisten hienouksien lisäksi (Geddy on huikea basisti). Kitaristi Alex ei ehkä tällä biisillä tai 1980-luvun "syntsa-ajan" biiseillä muutenkaan pääse loistamaan, mutta kyllä tässäkin Alexin hienoa soittoa saamme kuulla. Sanoitus on kuitenkin yksi itselleni tärkeimmistä koskaan, joten tähän on pakko vielä liittää ydinosa siitä:

"Growing up, it all seems so one-sided
Opinions all provided
The future pre-decided
Detached and subdivided
In the mass-production zone
Nowhere is the dreamer
Or the misfit so alone
Subdivisions
In the high school halls
In the shopping malls
Conform or be cast out
Subdivisions
In the basement bars
In the backs of cars
Be cool or be cast out
Any escape might help to smooth
The unattractive truth
But the suburbs have no charms to soothe
The restless dreams of youth"


Rushin musiikki on sekä ilmavan leikkisää rokkia, että kireän teknistä progekikkailua. Se on tekijöidensä summa ja aikakausien välissä temaattisesti ja tunnelmallisesti sekä soitannollisesti vaihtelevaa rock-musiikkia. Rushia joko rakastaa tai sitten ei ymmärrä. Monet saattaa käännyttää pois Geddyn kiekuva lauluääni, joka toki alkuaikojen korkeasta hevikiekumisesta muuttui aikojen saatossa matalammaksi kiekumiseksi. Ajan melskeistä - ehkä myös ihmiskunnan melskeistä "sotien välissä" - kertoo hienosti vähän tummempia sävyjä sisältävä Rush-kappale kasarin puolivälistä, joka on itselle yksi tärkeimmistä Rush-kappaleista, tässä Between the Wheels livenä vuodelta 2004.

Rushia on pidetty aikanaan "muusikoiden yhtyeenä", koska Geddyä on pidetty bassonsoiton saralla arvossa, mutta erityisesti Neiliä yhtenä maailman parhaista, ellei parhaimpana rumpalina. Ei kuitenkaan tarvitse olla muusikko ymmärtääkseen, että tässä trio vetää melkoisen muhkeat soundit ilmoille ja valtava brassiyleisö "laulaa mukana" instrumentaalikappaleessa YYZ.

Rush meni telakalle ensimmäisen kerran jo 1990-luvun lopussa, kun Neil koki kaksi elämää mullistanutta menetystä. Ensin hänen tyttärensä kuoli autokolarissa, jonka jälkeen yli kaksikymmentä vuotta elämänkumppanina ollut vaimo kuoli syöpään. Neil alkoi matkata moottoripyörällä ympäri Amerikan mantereita ja kirjoitti useita matkakirjoja. Kuuden vuoden tauon jälkeen Rushin taival kuitenkin jatkui ja sen ansiosta minäkin pääsin näkemään bändin livenä. Näin Rushin kaksi kertaa Helsingissä, vuonna 2007 ja 2011. Ensimmäisellä kerralla fiilistelimme sivukatsomossa, toisella kertaa lähellä lavaa seisten. Ensimmäisestä retkestä löytyy mm. matkakertomus fanisaitilta (http://jmlbohem.com/rushfani/), jota väsäilin siihen aikaan, joten en lähde sitä enempää kertaamaan. Tärkeitä kokemuksia Rush-fanituksen saralla nähdä sankarit elävänä, mutta musiikki on tärkeintä ja se elää ikuisesti, vaikka bändiä ei enää ole ja proffa on poissa.

Mikä teki sitten Rushista niin merkityksellisen yhtyeen, että sitä rakastetaan ja on rakastettu vuosikymmeniä, vaikka se ei ole koskaan ollutkaan "suuren yleisön" yhtye, vaikka on itse asiassa yksi menestyneimpiä rock-yhtyeitä ja progen saralla yksi suurista? Ehkä sattuma, ehkä kohtalo, ehkä jotain muuta, mutta kolmen eri kansallisuuden omaavien vanhempien lapset kohtasivat Kanadassa 1974, kun Neil haki Rushin jäseneksi koesoitolla ensimmäisen rumpalin lopetettua. Geddy jakoi Neilin kanssa välittömästi kiinnostuksen kohteita mm. kirjallisuuden ja musiikin osalta, Alexin ollessa hieman varautuneempi, mutta molemmille kolahti Neilin brittiläistyylinen rumpalointi - Neil kävi briteissä soittamassa eri bändeissä kolme vuotta ennen palaamista Kanadaan ja ihaili mm. The Whon Keith Moonin soittotyyliä. Aika useassa haastattelussa on tullut esille se, että bändin jäseniä yhdisti aina myös huumori; Geddyn ja Alexin läheinen suhde on kuin veljien, aina kisaileva, mutta lämmin ja rakastava, Neilin kompatessa kaksikkoa. Siitä saa hyvän kuvan katsomalla Beyond the Lighted Stage -dokumentin lisämateriaalina julkaistun Dinner with Rush -pätkän.

Omistan kaikki Rushin levyt CD:einä ja osan LP:einä, osan tuplakappaleina. Koska em. formaattien musiikintoistovälineitä ei kuitenkaan ole enää käytössäni, niin musiikki soi sitten tietokoneelta ja Spotifystä. Eipä se hyvä musiikki kuulosta huonolta mistään, vaikka ehkä artistien fanitus ja albumikokonaisuudet nykypäivänä ovatkin sirpaloituneet soittolistoihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Tänään tein kuulokkeet korvilla sunnuntailounaaksi pizzaa perheelle takoen rytmikkäästi jalkaa lattiaan ja kun Laura huomautti koko lattian tärisevän, sanoin, että pakko jyskyttää, kun Neil pitää tahtia.

Professori, Bubba, Niilo Pertti - hänellä on monta lempinimeä. Viimeisin noista ei ehkä hirveän yleisesti käytetty, mutta ehdotin sitä Neilin kunniaksi (ja olisihan toinen nimi ollut isäni nimi) lapsemme nimeksi aikoinaan - ei kelvannut vaimolle :D No, kompromissina toisen pojan toinen nimi on kuitenkin Niila, jolla on toki myös alkuperäiskansaamme saamelaisiin viittaava pohjoisen pyhimyksen etymologia.

Vaimosta puheen ollen, Neilkin meni uudestaan naimisiin vuonna 2000 päästyään taas jaloilleen ja sai 2009 myös tyttären, joka jää häntä kaipaamaan. Nuorempana Neilin lyriikoissa oli paljon fantasiakirjallisuuteen, scifiin, mytologiaan ja tiettyihin filosofioihin liittyvää tematiikkaa, mutta kasarilla hän siirtyi enemmän sosiaalisten, humanitaaristen ja myös tunteisiin ja parisuhteisiin liittyvien teemojen käsittelyyn - Rush teki jopa rakkauslauluja, toki omalla twistillään. Neilin lyriikoiden keskiössä on mielestäni aina ollut yksilö ja hänen vapautensa tehdä omia valintojaan ja olla mitä mieltä hän kulloinkin on, oli sitten kyse valtion holhonnasta, massojen paineesta, uskonnollisuudesta tai rakkaudesta. Ja kuten elämässä yleensäkin, hänenkin mielipiteensä ovat aikojen saatossa muuttuneet, eikä Neil olisi voinut kirjoittaa samoja lyriikoita 1970- kuin 2000-luvulla. Häntä on eri arvioissa pidetty joko surkeimpien tai parhaimpien sanoittajien joukossa, joka hyvin kuvastaa myös ihmisten hyvinkin jakautunutta suhtautumista Rushiin.

Donna Halper, jolla oli aikanaan iso rooli Rushin pääsystä radiosoittoon USA:n puolella ja siellä kattavalle rundille aloitusaktina mm. Kissille, kertoi tuoreessa haastattelussa Neilistä näin: "He was in many ways like an outsider — the guy who was often different from everyone else," Halper says. "But that was okay with him. He didn't want to be like everyone else. He just wanted to be Neil. He loved being a rock drummer, but he also loved literature. He loved poetry. He loved the outdoors. He didn't care what society thought a rock star was 'supposed to be' — he wasn't afraid to be himself, and he didn't really care about fame. He just wanted to be good at what he did — and he was! — and he just wanted to share his music with the fans."

Neil Peart tunnettiin ensisijaiseti Rushin rumpalina ja lauluntekijänä. Hän oli kuitenkin myös monipuolinen perkussionisti, joka pyrki laajentamaan koko uransa ajan tyyliään muuhunkin kuin klassiseen rock-soundiin. Hän kävi mm. jazz-rumpalin opissa ja käytti rohkeasti erilaisia sähköisiäkin rumpuratkaisuja sekä piti laajoissa konserttiseteissään kaikenlaisia muitakin kilkuttimia mukana, joita en osaisi nimetäkään. Pelkkää Neilin perkussiointia voi kuunnella vaikkapa tältä alunperin vuonna 1987 Modern Drummer -lehden mukana tulleelta Pieces of Eight -pläjäykseltä (erilaisia rumpusooloja voi sitten kaikki rumpufanaatikot googlettaa ihan itsekseen), joka on hieno ja monipuolinen perkussiokappale.

Minulla on Facebookissa pari Rush-kaveria, joita en tunne muutoin kuin pikaisen tapaamisen kautta em. keikkareissuilta tai suomenkielisen Rush-foorumin sekä myöhemmin FB:n Rush-faniryhmän kautta. Sekä kaverit että muut ryhmäläiset jakoivat Neilin kuoltua paljon nimenomaan Afterimage-kappaletta, joka on myös yksi suurista suosikeistani. Ystävän kuolemasta kertova kappale on nyt omistettu Neilille, kaikkien aikojen rumpali-lyyrikolle.