Kutsuin paholaisen kylään

Avasin Duvelin eli ”paholaisen”, pitkästä aikaa. Tuli mieleen ilta joskus ~22 vuotta sitten. Istuin silloin vielä lapsuuden kodissani, viimeisiä kertoja, koska muutin pian sen jälkeen Riikan kanssa Lohtajalle. Olut, tämä kyseinen saatanan nektari, maistui loistavalta ja niin nytkin. Pippurinen blondi, oolalaa, ja vapaus kaikesta, edes hetkeksi.

Samalla kutsuin kuitenkin myös paholaisen kylään. Synkätkin ajatukset, humalan ja levottomuuden. Miksi elämä on tällaista? Vaikka se olisi näennäisen hyvää, ei siinä ole mitään ”järkeä”. Elämme vain, koska se on meille luontaista. Ihmettelin sitä varsinkin, kun luin rauhanpuolustajien lehteä. Mietin erinäisiä ihmisiä, joilla on erinäisiä vahvoja mielipiteitä ja asenteita elämään ja yhteiskuntaan, mutta mitä vitun väliä millään on – ja onko yksilön mielipiteillä ja asenteilla merkitystä, koska koneisto jyllää kuitenkin rahan voimalla eteenpäin? Eikö tärkeintä yksilölle ole kuitenkin saada ruokaa, lämpöä ja lepoa, sekä toissijaisesti – tai joskus ensisijaisesti – läheisen kosketusta. Luin jostain aviisista myös uutisen japanilaisesta naisesta, joka oli ollut lukittuna pihavajaan 15-vuotiaasta alkaen, mutta kuollut siellä 33-vuotiaana kylmään. Siis mitä vittua? Miksi elää niin pitkään tuollaisissa olosuhteissa ja miksi ei tee jotain itselleen, kai itsensä tappaminen ääriolosuhteissa on mahdollista? En tiedä, en ole joutunut koskaan kokeilemaan, käytän hidasta taktiikkaa. Paholainen kylään ja päänupista aivosoluja nurin.

Kuuntelin myös Bad Religionia ja koitin jälleen kerran miettiä, mikä tässä niin koskettaa:

https://youtu.be/IFBVmhISLos

Ehkä se on se huudahtavasti laulettu ”Struck a Neeeeerve” siellä loppupuolella, jolloin ottaa tosissaan tunnehermoon tämän maailman ja elämisen sietämätön keveys ja raskaus samassa paketissa. En tiedä, millaista olisi olla vähäosainen tai vaikkapa koditon tai muuten palella tuolla jossain ja koittaa vaan pysyä hengissä, koska minulle se ei ole hyväosaisena tuottanut vaikeuksia. Jos minun sydämeni tykyttää vähän epärytmissä, hätäännyn ja mietin, että ”ei nyt, en halua kuolla”...ja sitä on tietysti helppo selittää vaikkapa sillä, että minulla on huollettavia ja niin eespäin, mutta kai siinä jotain muutakin on, joku hengissäsäilymisvietti, jota sitten aina välillä yritämme häätää kutsumalla paholaisen kylään. On muuten mahtava maku, belgihiivat taikovat puraisevan maun ja nautinto leviää limakalvoille, sekä nielaisun jälkeen nieluun, jonka jälkeen päässä humisee mukavasti.

Tästä jatkan varmaankin iltaa pohtimalla hienoa tapaa elää ja kohtuullista tapaa lähteä. Itse en varmaan lähde miekka kädessä enkä edes saappaat jalassa, mutta toivottavasti en kauhean katkerana mennyttä katsellen vaan nauttien viimeisistäkin pisaroista elämän nektaria, sitten joskus.  

Suurimmat tunteet

Rakkaus on hyvä tunne. Se ei ole kärsimystä. Mutta se voi syntyä kärsimyksestä. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun syntyy side, jota ei voi katkaista. Vain viha voi katkaista rakkauden siteen, koska se on sen oheistuote, sen toinen ilmenemismuoto. Viha on huono tunne. Se on kärsimystä. Mutta se voi syntyä rakkaudesta. Se voi syntyä kärsimyksen oheistuotteena, kun side, jota ei voi katkaista, katkaistaan.

Oikeastaan en kyllä usko tuohon mitä kirjoitin. Välinpitämättömyys ja aika ovat ainoat oikeat keinot unohtaa rakkaus, joka sattuu, ilman että se muuttuisi vihaksi. Ja vihan voi voittaa vain samoin aineksin. Rakkaus ei voita vihaa, tai toisinpäin. Ehkä tämä oli liian kyyninen lausunto ja kaiken maailman ihanuuksien ja vihaisuuksien lausujat rynnivät tuon johdosta halaamaan ja hakkaamaan minua. Jeesus ei kääntänyt toista poskea siksi, että olisi halunnut vaan siksi, että viha voitti sen erän. Enkä tiedä, miksi vedin Jeesuksen tähän mukaan, mutta ehkä siksi, että hän on ultimaattinen "rakkauden symboli". Kosto on ihan yhtä inhimillistä tai epäinhimillistä kuin anteeksianto. Silti se on suurinta rakkautta, mitä voi toista kohtaan tuntea – anteeksianto siis. Kosto on suurinta vihaa, eikä auta mitään, kuten ehkä jo syy-yhteyden tästä tunnistitte. Rakkaus ja viha ovat voimat, joita jokainen tunnemme, mutta molempia tarvitaan, jotta selviämme elämästä, emmekä silti hengissä. 

Onnellisuus on kuitenkin kokonaan eri juttu kuin rakkauden tai vihan liitto. Tavoittele sitä ja ole tyytyväinen, niin minäkin!

Black Metal -päivä

Tänään oli Black Metal -päivä. Se on vapautta ja se on oman tien etsimistä pimeässä. Istuin tosin töissä, mutta oli niin hiljaista, että kun päivä eteni, suljin valot ja katsoin saatanallista rituaalia, joka näytti naurettavalta. Musiikki innosti teknisessä ja ehkä hieman sielullisessakin mielessä pimeyden kautta valoon kurkottavilla melodioillaan, vaikka aatteen palo alkoikin pidemmän päälle vain huvittaa. Sen sijaan norjalainen lähestymistapa miellytti, koska muun maailman Black Metalistit idolisoivat tuota ehkä maailman ristiriitaisinta maata, jossa on puhdasta ja ihanaa, mutta josta huokuu väkivaltainen ahdistus, joka tuottaa muun muassa hienoa taidetta, mukaan lukien Black Metalia. Silti, koska olen enemmän ateisti kuin pakana, tuo saatanan suitsutus nosti lopulta yhtä lailla karvat pystyyn kuin kristittyjen – tai minkä tahansa ”jumalan” palvonta. Ehkä parhaiten tämä tuli esiin suomalaista Black Metal -genreä luotsaavassa ”Gehennan loputon liekki” -dokkarissa, jossa suomalaiskansallista perintöä kunnioittava Black Metallisti kertoi, että olisi silti mieluummin rintamalla kristityn kuin muslimin kanssa rinta rinnan. Eli siis, kristillisyys on kuitenkin saatananpalvojien vastavoima, ying ja yan, hyvä ja paha, paita ja peppu, rakkaus ja viha. Eiköhän se oikea rakkaus – tai viha, jos sitä etsii - löydy jostain muualta, vaikka haarojen välistä, kuin kristillisyydestä (White Metal anyone :D taitaa olla mieluummin nimellä Christian Metal tms, ettei tulisi liian rasistisia mielikuvia, vaikka uskonnolliset ovat loppupeleissä ihan yhtä suvaitsemattomia millekään kuin saatananpalvojat) tai Black Metalista. Jaa mutta hetkinen, entäs mustien tekemä metalli, onko sekin Black Metallia :D

Jotain siinä kuitenkin on, mikä kiehtoo ja onko se sitten kuolema? Elämä on niin perseestä, että kuolema kiehtoo enemmän kuin tyydyttävä elämä? Niinhän se menee. Death Metal on itse asiassa Black Metalin ”esikuvagenre”, mutta se sentään jättää uskonnollisuuden ts. saatanallisuuden pois kontekstista. En ole jyrkkä genrerajojen suhteen ja pidän musiikista, jos pidän musiikista, simple as that. Toki kartan sanomaltaan persiistä olevaa matskua ja rasistinen sekä kristillinen tai saatanan voimaa julistava matsku ovat lähtökohtaisesti aika syvältä ahterista. Joskus sieltäkin tosin kajahtaa, kuten tänään. Keskityin silti ihmisiin ja järjestelmiin, sekä yksilön vapauteen ja ”onnen tavoitteluun” sekä yhteisön tukeen yksilön taistelussa. Minulle metalli on kuitenkin muuta kuin Black Metal, se on vapautta ja puhdistavaa raivoa sekä kaiken paskan katsomista ulkopuolelta. Päivän dokumenteista toisessa eli norjalaisessa ”Blackhearts”-dokkarissa oli nimenomaan kyse siitä: Yksilön noususta oman systeeminsä kurimuksesta vapauteen. Kreikkalaisen bändin jäsenet joutuivat systeemissään ja median toimesta vastaamaan yhden jäsenensä kuulumisesta äärioikeistolaiseen puolueeseen, joka Kreikan valtion toimesta hiljennettiin ja jäsenet pantiin linnaan. Sympatiapisteitä tuli heidän ihannoidessaan norjalaisia metsämaisemia talvisessa räntäsateessa ja miettiessään, kuinka he ovat jääneet yhdeksänkymmentäluvulle hetkeen, jolloin Black Metal syntyi ja elävät sitä hetkeä musiikkinsa myötä, koska se oli heidän hetkensä. Hauskoja hetkiä koetaan mm. kirkkoselfieitä otettaessa, kun Black Metal -bändien jäsenet niin kreikasta kuin kolumbiasta fiilistelevät, kuinka tuo ja tämä kirkko olisi silti hienompi poltettuna. Itse olen kerran blogannutkin samasta aiheesta: Suomessakin kirkon poltosta saa todistetusti enemmän tuomiota kuin ihmisen raiskaamisesta, hakkaamisesta hengiltä tai muusta elämän pilaamisesta. Koska onhan se PAHA juttu. Ei sillä, että haluaisin Kajaanin kirkon palavan, mutta poikani osallistumisen jumalan palvelukseen siellä kyllä estin, kun sitä opettaja ET-oppilaidenkin vanhemmilta kysyi.

Mikähän olisi Black Metal -päivälle hyvä lopetus. Ainakin kaljanjuonti, se näytti maistuvan monille metallisteillekin. Ehkä vähän pitää jotain ”äärimetalliakin” kuulostella – esimerkiksi Enslavedilla on loistavia biisejä, mutta syvimpien syövereiden Black Metalista en tiedä. Pakanoiden taistelusta kristinuskoa vastaan voisi toki myös katsoa Vikings-sarjan myötä tai toisaalta kristityistä tappajista eli temppeliritareista kertovaa Knightfall-sarjaa. Elämme uskontojen ja uskomusten ja uskomattomien tapausten maailmassa, mutta Black Metal -päivänä tunnustan väriä vain pitämällä mustia vaatteita (niinkuin aina) ja istumalla pimeässä. Rytmit sen sijaan saattavat olla iloisiakin, koska itselleni resonoi enemmän toivo kuin epätoivo.