25.10.20

Prologi

Kiitokset kaikille kanssaeläjille, joita olen saanut kohdata ja joista olen ammentanut palasia elämänkertomukseeni. Kiitän tietysti myös kaikkia, joiden tekemisiä olen saanut seurata taiteen, tieteen, urheilun saralla tai muun jättämänne jäljen vuoksi. Itserakas olen yrittänyt olla sopivassa määrin, jotta olen voinut jakaa rakkauden tunteita muillekin, joten kiitos mullekin.

 

Rakastuin lapsena ensimmäiseksi varmaan äidin tisseistä tulevaan maitoon ja läheisyyden turvaan, mutta muistan sen jälkeen varhaislapsuudessa tykänneeni todella paljon eritoten jännittävistä asioista, rosvoista ja poliiseista, sekä tytöistä, jo pienestä pitäen. Tykkäsin jo aika pienenä myös kielletyistä asioista, joita oli päästävä kokeilemaan. Oliko kolikoiden varastaminen ja niillä salaa ostetut salmiakkilantit sen arvoisia? En tiedä, mutta ainakin jännitys on jäänyt mieleen koko elämänpituiselle matkalle.

 

Ensi kerran rakastuin romanttisesti tyttöön teini-iässä ja siitä on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään. Se vaatisi palaamista sen aikaisiin kirjoituksiin, joita minulla jonkun verran löytyy vintillä olevasta laukusta, mutta jos ja kun saan aikaiseksi kirjoittaa siitä tarkemmin, niin kerron sen, mitä pystyn, niillä vaillinaisilla keinoilla mitä minulla on. En todennäköisesti kirjoita kuitenkaan pelkästään siitä, koska vaikka se on ollut minulle yksi elämäni tärkeimmistä ajanjaksoista, on se vain yksi minua tärkeimmin muovanneista ja kasvattaneista. Ehkä kirjoitan kaikista rakkauksistani tai vaan rakkaudesta, koska en ole elänyt rakkaudetta.

 

Kaipaus on yksi isoimmista tunteista, joita koen. Kaipaus on haikeata, välillä ahdistavaa, välillä suloisenkarheaa, välillä positiivistakin. Kaipaukseen voi sekoittua nostalgiaa, värittyneitä muistoja hetkistä, jolloin olin onnellinen. Kaipaus liittyy minulla usein siihen, mitä oli ja minkä menetti tai minkä koki ja haluaisi kokea uudelleen.

 

Ohimenevyys on toinen tärkeä tunne, jonka mukaan olen ottanut elämänfilosofiakseni nauttia hetkistä. Jokaiseen hetkeen sisältyy onnen ja täyttymyksen mahdollisuus. Onnea tai täyttymystä ei tietenkään voi pullottaa tai säästellä, mutta siitä voi ottaa palasen mukaansa ja säilyttää hymyä ja sisällä tuntuvaa lämpöä hetkeä pidemmälle sisällään. Siitä kai johtaa juurensa ajatus, että ihminen voi sanoa olevansa ”onnellinen”. Itselleni se on enemmänkin sitä, että olin onnellinen silloin ja tällöin ja tuolloin, mutta sanoakseen olevansa onnellinen, pitää elää se hetki. Jo kirjoittaessaan sen, se on mennyttä.

 

Luin vasta Antti Holman romaanin ”Kaikki elämästä(ni)”, joka ei oikeastaan kertonut mistään muusta kuin elämän vaiheista, joissa Antti oli kokenut tärkeitä risteyskohtia ja lähtenyt uuteen suuntaan. Se ei inspiroinut minua kirjoittamaan tai saanut omia muistojani jäsentymään kirjoitettavaan muotoon kuten vaikkapa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarja sai. Harmi vaan, että en Karl Ovenkaan lukemisen ohessa saanut aikaiseksi kirjoittaa itse. Se on yksi näitä asioita, mitä aion tehdä, mutta en saa aloitettua. Sitten joskus, kun on aikaa. Milloin on aikaa?

 

Haluan, että minusta jää jotain, vaikka sitten nämä sanat. Olenhan toki siittänyt ja osin myös kasvattanut neljä lasta eli ainakin heissä pala minua ja elämänjatkumoa on siirtynyt tulevaisuuteenkin, mutta joku tarve kai ihmisillä on olla kuolematon, tulla joksikin, olla unohtumaton. Noin sanottuna se kuulostaa hieman vastenmieliseltä; enhän minä missään nimessä halua olla kuolematon tai tulla miksikään saati olla unohtumaton, ketä minun olemassaoloni pitäisi muka kiinnostaa, ei ketään! Mutta silti, olla jokin, olla näkyvä, olla ja jälkeenpäin olla ollut olemassa, kai se silti tuntuu jollain tasolla tärkeältä.

 

Jos tämä olisi viimeinen teksti mitä ikinä kirjoitan, haluaisin minut muistettavan ihmisenä, joka välitti, tunsi, teki ja koki yhden ihmiselämän verran. Mies, joka rakasti ja joka hoiti työnsä ja perheensä niin hyvin kuin osasi. Mies, joka kulki musiikin tahdissa ja joka kirjoitti, koska ei voinut muutakaan, koska se oli osa häntä, ei jotain, mitä hän teki, kun jaksoi. Ihan vaan tavallinen mies, mutta sellainen, jota voi muistella lämmöllä. Voisinko muka koskaan toivoa enempää?

 

Olen joskus miettinyt, että kun voittaa jotain ja pääsee lukemaan kiitospuhetta, niin mikä siinä on, että pitää luetella kaikki ihmiset, joita muistaa kotoa ja duunista ja kaikkialta kiittää. Sellainen kiitospuhe katoaa hetkeen ja valokeila on käytetty, kuten hyvän ja kiitollisen ihmisen kuuluu. Mutta jos haluat jäädä historiaan, olla muistettu, niin sinun pitää käyttää se aika eri tavoin. Kaikista kovin kiitospuhe oli Alex Lifesonin, kaikkien aikojen rock-trio Rushin kitaristi-säveltäjä-humoristin useita minuutteja kestänyt ”blaa, blaa, blaa”-puhe, kun Rush valittiin mukaan Rock & Roll Hall of Fameen. Eiköhän ne läheiset, joille olen merkinnyt jotain ja jotka ovat minulle jotain merkinneet tiedä sen itsekin, kun poistun elävien kirjoista ja siirryn mullan alle, tuhkattuna.

 

Mä saatan vielä elää pitkään tai sitten en. En haluaisi sanoa kuolinvuoteella, jos sellaiselle joudun, että perkele kun jäi kirjoittamatta se kirja. Ei sillä, että se ”kirjan kirjoittaminen” olisi mitenkään minulle se juttu, mutta yksi iso haave, yhtä kaikki. Useimmat haaveista ovat vaan haaveilua varten, mutta sen kirjan voisin kirjoittaa tai sitten siellä kuolinvuoteella todeta, että olisin voinut. Tai ehkä kirjoitinkin, teksti kerrallaan?

 

Olkoon tämä siis ”kirjani” prologi, esipuhe, jolla saattelen teidät matkalle kirjani maailmaan. Kirjani, joka kertoo kaiken, kaikesta, mutta vain omasta näkökulmastani. Tähän perään voitte sitten lisätä kaikki muut joskus kirjoittamani tekstit. On niitä huonompiakin teoksia tehty.