Puhdistautumisriitti oli tarpeen yli viikon sairastamisen jälkeen.
Imurointi on parasta terapiaa - paska häviää silmissä.
Isot pölypallerot sujahtavat imurin putkeen, leivän murut ritisevät iloisesti matkallaan pölypussiin.
Puhtaus on puoli ruokaa - ja terveys koko elämän perusta.
20.2.11
19.2.11
Säästä ei perheen iskääkään
Viikon mökkihöperyys alkaa pikku hiljaa nousta pintaan. Kiehuttuaan hetken se purkautuu äkkinäisinä ryöpsähdyksinä. PERKELE! VITTUSAATANA! HELEVETTI!
Onneksi on musiikki. Eppu Normaali on tällaisessa olotilassa suomalaisen miehen tuntojen tulkki.
--
Jokainen päivä tuo kurjuutta lisää,
katson peilistä kurjan perheemme isää
On elämä kärsimysnäytelmää,
mies peilissä sille toiseksi jää,
hän on vain tahra sen,
käsikirjoituksen
"Ei säästä perheen koiraakaan"
Tuhon maljan juon
Moraalin vartijan
Sen pään ja hartian
Niin, ja nilkan kuraisen
Poikki puraisen
"Taivaassa perseet tervataan"
--
--
Lähdössä tähtiin
jotka yhdessä nähtiin
sano, etkö seuraisi minua retkelle tälle
hyvästit jättäisit elämälle
Maailma hukkuu hätään ja paskaan
eikä pelkoa torju ase paraskaan
Tuletko mukaan jos lähtisin muille
planeetoille, tähdille, kuille
Tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin,
toivioretkelle taivaisiin
Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme
Lähdimme tähtiin
meidän lähtevän nähtiin
tähdenlennon tiellä sinua lemmin,
maailma räjähti myöhemmin
Tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin,
toivioretkelle taivaisiin
Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme
"Tähdenlennon tiellä"
--
Katsoin taapeeron kanssa Mika Kaurismäen klassisen synkistelyn Zombie ja kummitusjuna. Se oli yksinäisen miehen pakomatka elämältä, jossa hän tunsi itsensä vieraaksi. Taaperoa ei hirveästi kiinnostanut. Itsekin alkoi lähinnä tehdä mieli kaljaa.
Mutta elämä on silti ihanaa, onhan.
Onneksi on musiikki. Eppu Normaali on tällaisessa olotilassa suomalaisen miehen tuntojen tulkki.
--
Jokainen päivä tuo kurjuutta lisää,
katson peilistä kurjan perheemme isää
On elämä kärsimysnäytelmää,
mies peilissä sille toiseksi jää,
hän on vain tahra sen,
käsikirjoituksen
"Ei säästä perheen koiraakaan"
----
Monta kertaa elämä ennättää
kiville karahtaa, pieleen mennä tää
tuskin taivaan portteja aukaisen
jos panen piipun suuhun ja laukaisen,
jälleen synnyn ja kissana naukaisen
"Peto minussa"
Tuhon maljan juon
Moraalin vartijan
Sen pään ja hartian
Niin, ja nilkan kuraisen
Poikki puraisen
"Taivaassa perseet tervataan"
--
Päivä laskee"On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa"
ja varjot hiipivät huoneeseen
auringon viime säteet
osuvat mieheen juoneeseen
mies on ihastunut naiseen
hymyn suoneeseen
ja unelmissaan häntä rakastaa niin
kuin vain vasta astuttuaan pyhään sakramenttiin
on ollut tapana vielä vuosisatamme alkupuolella,
tätä mieti huolella!
--
Lähdössä tähtiin
jotka yhdessä nähtiin
sano, etkö seuraisi minua retkelle tälle
hyvästit jättäisit elämälle
Maailma hukkuu hätään ja paskaan
eikä pelkoa torju ase paraskaan
Tuletko mukaan jos lähtisin muille
planeetoille, tähdille, kuille
Tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin,
toivioretkelle taivaisiin
Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme
Lähdimme tähtiin
meidän lähtevän nähtiin
tähdenlennon tiellä sinua lemmin,
maailma räjähti myöhemmin
Tiedäthän että se on unelmaa
ei muuten voi pakoon päästä maailmaa
tulisitko silti vaunuihin vaivaisiin,
toivioretkelle taivaisiin
Lähdemme luo tähtemme
sinne tein tien, sinne sut vien
silmämme suljemme,
tähdenlennon tiellä kuljemme
"Tähdenlennon tiellä"
--
Katsoin taapeeron kanssa Mika Kaurismäen klassisen synkistelyn Zombie ja kummitusjuna. Se oli yksinäisen miehen pakomatka elämältä, jossa hän tunsi itsensä vieraaksi. Taaperoa ei hirveästi kiinnostanut. Itsekin alkoi lähinnä tehdä mieli kaljaa.
Mutta elämä on silti ihanaa, onhan.
Virukset valloittavat maailman
Kahdeksan päivää virustaudissa. Enää influenssarokotus ei tunnu humpuukilta. Ruumis on ihan hellänä, solut huutaa hoosiannaa. Oli kiva käydä kymmeneen päivään eka kerran suihkussa, vaikka sekin tuntui yhtä aikaa ihanalta ja hirveältä, kun esimerkiksi raavittua päänahkaa myrkkyshampoolla putsasin. Voimattomuus on läsnä ja kolottaa, kylmettää. Puhtaus on kuitenkin tässä tapauksessa puoli ruokaa. Mutta mättökään ei maistu. Mikään muukaan ei juuri nyt nyt tunnu oikein hirveästi miltään, kun tauti on niin kaikkivoipa. Paitsi on minulla ikävä...rakkaan kainaloon, hoivattavaksi, hellittäväksi. Viikot vierivät ja aina on joku syy löytynyt, ettei mukamas olla ehditty näkemään. Sitten vielä tauti kaatoi - tätä tuskaa nyt en haluaisi kenellekään, joka voi tämän välttää. Jostain pitäisi kuroa voimat uuteen arkeen, mutta nyt haluan vielä vaipua virusten kanssa uinumaan...
14.2.11
Eheyttävä kirjoittaminen
Eheyttävä kirjoittaminen
Rakkaani kutsui/lisäsi minut Facebook-ryhmään Eheyttävä kirjoittaminen. En kummeksunut lisäystä - onhan kirjoittaminen minulle suorastaan henkireikä (pidän kliseistä :D). Aloin kuitenkin miettiä sitä, mitä "eheyttävä" itse asiassa tarkoittaa. Ja totta: Kaikki kirjoittaminen ei ole eheyttävää. On paljon kirjoitettua sanaa, josta eheyttäminen on kaukana - niin kirjoittajan kuin lukijan osalta. Itse uskoisin kuitenkin tyylini olevan eheyttävää - sekä lukijalle että itselleni.
Kirjoittaminen on minulle ainoa väylä saada "ääneni", syvimmät tuntoni, julkituotua. En tosin pyri julkiseen kirjoittamiseen, vaikka blogiakin pidän - kirjoittaminen on lähinnä oma väyläni purkaa järkeviksi lauseiksi se, mitkä ovat päässäni pyöriviä sanoja vailla suuntaa. Kirjeviestinnässä (tai sähköisessä kirjeviestinnässä, tätä nykyä) olen aina kyennyt sanomaan sen, mitä en osaa sanoa puheviestinnän keinoin. Aina ja kaikkien kanssa ei ole mahdollista käyttää kehonkieltä, olla läsnä ja lähellä. Jos kaiken haluamansa haluaa sanoa niin, että se ymmärrettäisiin, on kirjoittaminen minun keinoni siihen. Olen harjaantunut vuosien varrella kirjoittamaan siten, että uskallan sanoa mielipiteeni, osaan sanoa mielipiteeni ja siltikin pystyn ottamaan vastaanottajan huomioon. Toki olen pitänyt erilaisia blogeja, joissa aina on se aspekti, että vastaanottajia ei voi rajata ja heidän tunteitaan, uskomuksiaan tai vakaumustaan ei voi ottaa kaikin tavoin huomioon. Olen päätynyt jo aikaa sitten siihen ratkaisuun, että minun tehtäväni ei ole saarnata, opettaa, ohjata tai muutenkaan muuttaa kenenkään mielipidettä suuntaan tai toiseen. Minulla on oma maailmankuvani, joka muuttuu koko ajan saamani tietämyksen mukaan ja muotoutuu ajatuksiksi, joita saatan jakaa blogissani tai joita jaan rakkaani kanssa kirjeenvaihdossa, mutta en halua esimerkiksi eheyttää ketään. Tai ehkä sittenkin eheytän itseäni...
Viime aikoina elämässäni on tapahtunut muutoksia joiden myötä olen kirjoittanut muun muassa isyydestä, läsnäolosta, läheisyydestä, riippuvuuksista ja yksinäisyydestä. Eheyttävää on se, kun huomaa kirjoittaneensa sanoiksi asiat, joita on pyöritellyt päässään. Eheyttäväksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että niin, juuri tuo asia on ongelmani, juuri tähän minun pitää puuttua, jotta voisin paremmin tai että juuri siksi olen välillä onneton. Kirjoittamalla löydän itsestäni niitä voimia, joilla eheyttää itseäni ja parantaa elämänlaatua.
Rakkaani kutsui/lisäsi minut Facebook-ryhmään Eheyttävä kirjoittaminen. En kummeksunut lisäystä - onhan kirjoittaminen minulle suorastaan henkireikä (pidän kliseistä :D). Aloin kuitenkin miettiä sitä, mitä "eheyttävä" itse asiassa tarkoittaa. Ja totta: Kaikki kirjoittaminen ei ole eheyttävää. On paljon kirjoitettua sanaa, josta eheyttäminen on kaukana - niin kirjoittajan kuin lukijan osalta. Itse uskoisin kuitenkin tyylini olevan eheyttävää - sekä lukijalle että itselleni.
Kirjoittaminen on minulle ainoa väylä saada "ääneni", syvimmät tuntoni, julkituotua. En tosin pyri julkiseen kirjoittamiseen, vaikka blogiakin pidän - kirjoittaminen on lähinnä oma väyläni purkaa järkeviksi lauseiksi se, mitkä ovat päässäni pyöriviä sanoja vailla suuntaa. Kirjeviestinnässä (tai sähköisessä kirjeviestinnässä, tätä nykyä) olen aina kyennyt sanomaan sen, mitä en osaa sanoa puheviestinnän keinoin. Aina ja kaikkien kanssa ei ole mahdollista käyttää kehonkieltä, olla läsnä ja lähellä. Jos kaiken haluamansa haluaa sanoa niin, että se ymmärrettäisiin, on kirjoittaminen minun keinoni siihen. Olen harjaantunut vuosien varrella kirjoittamaan siten, että uskallan sanoa mielipiteeni, osaan sanoa mielipiteeni ja siltikin pystyn ottamaan vastaanottajan huomioon. Toki olen pitänyt erilaisia blogeja, joissa aina on se aspekti, että vastaanottajia ei voi rajata ja heidän tunteitaan, uskomuksiaan tai vakaumustaan ei voi ottaa kaikin tavoin huomioon. Olen päätynyt jo aikaa sitten siihen ratkaisuun, että minun tehtäväni ei ole saarnata, opettaa, ohjata tai muutenkaan muuttaa kenenkään mielipidettä suuntaan tai toiseen. Minulla on oma maailmankuvani, joka muuttuu koko ajan saamani tietämyksen mukaan ja muotoutuu ajatuksiksi, joita saatan jakaa blogissani tai joita jaan rakkaani kanssa kirjeenvaihdossa, mutta en halua esimerkiksi eheyttää ketään. Tai ehkä sittenkin eheytän itseäni...
Viime aikoina elämässäni on tapahtunut muutoksia joiden myötä olen kirjoittanut muun muassa isyydestä, läsnäolosta, läheisyydestä, riippuvuuksista ja yksinäisyydestä. Eheyttävää on se, kun huomaa kirjoittaneensa sanoiksi asiat, joita on pyöritellyt päässään. Eheyttäväksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun oivaltaa, että niin, juuri tuo asia on ongelmani, juuri tähän minun pitää puuttua, jotta voisin paremmin tai että juuri siksi olen välillä onneton. Kirjoittamalla löydän itsestäni niitä voimia, joilla eheyttää itseäni ja parantaa elämänlaatua.
6.2.11
Fatih Akin on hieno elokuvantekijä
Vaihtoehto.
Perheellisen baari-ilta.
Istun kotona ja katson leffaa.
Äijät soittaa Istanbulissa kuin viimeistä päivää.
"Jumalan olisi pitänyt tehdä kaikista mustalaisia."
Olutta kaapista: Tsekkiläistä, skottilaista, brittiläistä.
Musiikki on kuitenkin Se juttu.
Taas kerran kuuntelen rytmiä, taas kerran.
Olisiko aika hommata ne rummut, ennenkuin kuolee.
Harmi etten usko taivaaseen - siellä en tekisi muuta kuin rummuttaisin.
Polkisin tuplabasaareja.
Hakkaisin symbaaleja.
Soittaisin soolojen soolon.
Ja ehkä joisin vähän kaljaa.
Pitänee miettiä, olisiko täällä sittenkin tilaa rummuille.
---
Runoilija, kirjailija, erakko.
En halua jakaa ajatuksiani puhelimessa.
Ircissä höpiseminen on tyhmää.
Helvettiäkö yksittäiset sanani merkitsevät.
Haluan punnita ne sanat, joita sanon.
Hymiö sinne, hymiö tänne, voi vittu!
Koko homman juju on olla samanlaisia nössöjä,
jollainen minä olen jo muutenkin.
En osaa runoilla, kirjailijaksi minusta ei ole, erakoksi en halua joutua.
Siispä hymyä huuleen ja osallistumaan musiikin iloihin.
---
Kadun ääntä ei kuule, jos istuu talossa.
Talossa, jossa on lämmitys.
Talossa, jossa puhdasta vettä vedetään alas vessanpöntöstäkin.
Talossa, jossa kenelläkään ei ole koskaan oikeasti nälkä.
Talossa, jossa ei tarvitse pelätä, että joku tulee...
Ja pommittaa, polttaa, hakkaa sen paloiksi.
Kadun ääntä ei tiedä kukaan, joka ei nuku kadulla.
Kadulla, joka on vieraan valtion maalla olevan kaupungin katu
- kaukana kotoa.
---
Orhan Baba soi ja setä laulaa:
"Ei ole sielua, ilman syntiä."
Uskonnollisessa mielessä en asiaa ajattele;
Synti on sitä, että tekee asioita, joita ei saisi.
Synti on asioita, joita valtaapitävät halveksuvat.
Synti on kapinaa vanhempia ja heidän tapojaan vastaan.
Synti on jokaisen sukupolven velvollisuus.
---
Vanha täti laulaa raki-lasi kädessään heiluen:
"He sanoivat, että pöydät ovat täynnä syntiä,
rakastavaisten viiniä.
Olen juonut koko ikäni - se on syntini.
Mutta ketä kiinnostaa?
Hullu...
Se on syntini.
Ketä kiinnostaa?"
Rakit naamaan ja lasi paloiksi.
Siinä on asennetta ihan riittävästi
- yhden elämän ajaksi.
Elämän, joka alkoi änkyttäen ensimmäiset kymmenen vuotta.
Mutta laulamista se ei estänyt.
86-vuotiaanakin laulu vielä sujuu - jos on laulun ottanut omakseen ennenkuin oppi puhumaan.
---
Sielullani ei olisi voimia sotia.
Vaikka sodinkin - peleissä.
Luin uutisen kahvista ja miehistä.
Miehet kaffipäissään joko taistelevat tai pakenevat.
Mutta onko sisua se, että tappelee joka käänteessä.
Tai lähtee karkuun, kun huomaa, ettei ole mahiksia voittoon.
Ei - samurai-ideologia voittaa jälleen.
Ei ole parempaa päivää kuolla kuin tänään.
Tulkoon se kuolema vaikka nyt, jos se on oikean asian puolesta.
Peräännytään vain, jos se ei ole henkilökohtaista pelkuruutta.
Vain, jos se on pakko tehdä, jotta vastaisku olisi lopullinen.
---
Kansanmusiikki lienee kaikkialla samanlaista.
Koskettavaa, merkityksellistä.
Yhdistävää, kansan omaa.
Silti sen voi ottaa omakseen jokainen,
joka tunnistaa kansojen yhtenäisyyden - ihmisyyden.
---
Ajatelmat kirjoitettu Fatih Akinin elokuvan Crossing The Bridge - The Sound of Istanbul (2005) innoittamina. Kiitos kaikille maailman muusikoille, elokuvantekijöille - ja taiteilijolle ylipäätään. Teette tärkeintä työtä - antamalla sielun ravintoa, jota ilman me ihmiset olemme kuin tyhjiä kuoria vailla merkitystä.
Perheellisen baari-ilta.
Istun kotona ja katson leffaa.
Äijät soittaa Istanbulissa kuin viimeistä päivää.
"Jumalan olisi pitänyt tehdä kaikista mustalaisia."
Olutta kaapista: Tsekkiläistä, skottilaista, brittiläistä.
Musiikki on kuitenkin Se juttu.
Taas kerran kuuntelen rytmiä, taas kerran.
Olisiko aika hommata ne rummut, ennenkuin kuolee.
Harmi etten usko taivaaseen - siellä en tekisi muuta kuin rummuttaisin.
Polkisin tuplabasaareja.
Hakkaisin symbaaleja.
Soittaisin soolojen soolon.
Ja ehkä joisin vähän kaljaa.
Pitänee miettiä, olisiko täällä sittenkin tilaa rummuille.
---
Runoilija, kirjailija, erakko.
En halua jakaa ajatuksiani puhelimessa.
Ircissä höpiseminen on tyhmää.
Helvettiäkö yksittäiset sanani merkitsevät.
Haluan punnita ne sanat, joita sanon.
Hymiö sinne, hymiö tänne, voi vittu!
Koko homman juju on olla samanlaisia nössöjä,
jollainen minä olen jo muutenkin.
En osaa runoilla, kirjailijaksi minusta ei ole, erakoksi en halua joutua.
Siispä hymyä huuleen ja osallistumaan musiikin iloihin.
---
Kadun ääntä ei kuule, jos istuu talossa.
Talossa, jossa on lämmitys.
Talossa, jossa puhdasta vettä vedetään alas vessanpöntöstäkin.
Talossa, jossa kenelläkään ei ole koskaan oikeasti nälkä.
Talossa, jossa ei tarvitse pelätä, että joku tulee...
Ja pommittaa, polttaa, hakkaa sen paloiksi.
Kadun ääntä ei tiedä kukaan, joka ei nuku kadulla.
Kadulla, joka on vieraan valtion maalla olevan kaupungin katu
- kaukana kotoa.
---
Orhan Baba soi ja setä laulaa:
"Ei ole sielua, ilman syntiä."
Uskonnollisessa mielessä en asiaa ajattele;
Synti on sitä, että tekee asioita, joita ei saisi.
Synti on asioita, joita valtaapitävät halveksuvat.
Synti on kapinaa vanhempia ja heidän tapojaan vastaan.
Synti on jokaisen sukupolven velvollisuus.
---
Vanha täti laulaa raki-lasi kädessään heiluen:
"He sanoivat, että pöydät ovat täynnä syntiä,
rakastavaisten viiniä.
Olen juonut koko ikäni - se on syntini.
Mutta ketä kiinnostaa?
Hullu...
Se on syntini.
Ketä kiinnostaa?"
Rakit naamaan ja lasi paloiksi.
Siinä on asennetta ihan riittävästi
- yhden elämän ajaksi.
Elämän, joka alkoi änkyttäen ensimmäiset kymmenen vuotta.
Mutta laulamista se ei estänyt.
86-vuotiaanakin laulu vielä sujuu - jos on laulun ottanut omakseen ennenkuin oppi puhumaan.
---
Sielullani ei olisi voimia sotia.
Vaikka sodinkin - peleissä.
Luin uutisen kahvista ja miehistä.
Miehet kaffipäissään joko taistelevat tai pakenevat.
Mutta onko sisua se, että tappelee joka käänteessä.
Tai lähtee karkuun, kun huomaa, ettei ole mahiksia voittoon.
Ei - samurai-ideologia voittaa jälleen.
Ei ole parempaa päivää kuolla kuin tänään.
Tulkoon se kuolema vaikka nyt, jos se on oikean asian puolesta.
Peräännytään vain, jos se ei ole henkilökohtaista pelkuruutta.
Vain, jos se on pakko tehdä, jotta vastaisku olisi lopullinen.
---
Kansanmusiikki lienee kaikkialla samanlaista.
Koskettavaa, merkityksellistä.
Yhdistävää, kansan omaa.
Silti sen voi ottaa omakseen jokainen,
joka tunnistaa kansojen yhtenäisyyden - ihmisyyden.
---
Ajatelmat kirjoitettu Fatih Akinin elokuvan Crossing The Bridge - The Sound of Istanbul (2005) innoittamina. Kiitos kaikille maailman muusikoille, elokuvantekijöille - ja taiteilijolle ylipäätään. Teette tärkeintä työtä - antamalla sielun ravintoa, jota ilman me ihmiset olemme kuin tyhjiä kuoria vailla merkitystä.