Sain blogikirjoittelumme (kts. ”Metallipää”) jälkimainingeissa Mierolaiselta lainaan Led Zeppelinin DVD:n. Pitihän sitä sitten yrittää katsoakin, kun varta vasten oltiin sovittu ja vastalainaksi annoin oman jumalbändini Rushin DVD:n, josta myös toivon jonkinlaisen kommentin kuulevani herra hippirokkaajalta. Noh, alkupään keikkataltioinnit antoivat Zepistä kuvan energisenä rokkibändinä, jolla on kukkoileva solisti ja huippukitaristi. En kuitenkaan vielä ollut vakuuttunut, vaikkakin jo vähän vaikuttunut.
Sen sijaan DVD:n viimeinen keikka Knebworthissa vuonna 1979 oli vaikuttava. Bändihän eli tuolloin viimeisiä aikojaan, vaikka ei sitä vielä tiennytkään. Rumpali John Bonham delasi mm. Bon Scottin jalanjäljissä vuonna 1980 yrjöönsä ja bändiä ei enää ollut. Niinpä keikkaa voi pitää tavallaan uran jäähyväisinä, ainakin taltioituina sellaisina.
Vuosikymmenen toiminut ja jättimenestyksen saavuttanut yhtye esittäytyy ammattitaitoisena ja erittäin tiukasti toimivana yhtyeenä, jossa on loistavia muusikoita ja karismaattinen laulusolisti. Silti vasta yksi kappale pysäyttää minut todella kuuntelemaan ja tuijottamaan hypnoottisesti ruutua. Katson kappaleen uudestaan ja näytän vielä vähän myöhemmin Laurallekin, että varsinkin tämä yksi biisi kolahti minuun. Lauran ensikommentti on, että sehän (Plant, solisti) kuulostaakin vähän Geddyltä (Lee, Rushin solisti). Tämä kyseinen kappale on nimeltään Achilles Last Stand.
Tästä seurasi sitten tietenkin se, että lähdin etsimään internetistä tiedon siitä, millä levyllä kyseinen biisi on sekä imuroin internetin ihmemaasta eri versioita kappaleesta. Tein seuraavana aamuna töihin lähtiessä oman ”maxi-sinkun”, jossa oli kolme kertaa kyseinen kappale, yhden kerran lisäksi Dream Theaterin versiona sekä bonus-biisinä toinen DVD:ltä mieleen jäänyt kipale Kashmir. Tämän levyn sitten nappasin autooni ja sitä viikon kuunneltuani voin todeta, että
- Achilles Last Stand on aivan loistava kappale
- Biisi jää päähän soimaan
- Olemme Lauran kanssa hyräilleet kyseisen kappaleen kohtia useasti
- En ole kyllästynyt biisiin, vaikka olen kuunnellut sitä viikon sisällä noin 30 kertaa (ja biisin kestohan on 10 min 25 sek)
- Biisi herättää assosiaatioita mm. orkestereista kuten Yes (1970-luvun alkupuolen mahtava englantilainen proge-yhtye) ja Kiss (se komppi…tai miksi sitä nyt kutsutaan)
- Biisissä on upeita kohtia, joita odottaa aina vain uudestaan ja uudestaan
- Laulusuoritus on upea, rumpalointi on rautaa, basso laukkaa hianosti ja kitarointi on tyylikästä – en ole vielä löytänyt biisistä mitään vikaa, vaan joka kerralla paremminkin jotain uutta ja mahtavaa
- Tilasin kyseisen kappaleen sisältävän, vuonna 1976 julkaistun Presence-levyn ja se tulee siis olemaan ensimmäinen Led Zeppelin –levyni
- Etsin ja löysin biisistä myös muiden kommentteja, joiden perusteella löytyy muitakin biisistä pitäviä mm. http://www.songmeanings.net/lyric.php?lid=7795
- Aion tutustua Led Zeppelinin tuotannossa seuraavaksi biiseihin, joita fanit ovat netissä kehuneet tuolla em. sivustolla (eli ajatuksenani se, että jos Achilles Last Standista tykkäävät, niin muutkin suosikit voisivat kolahtaa myös meikäläiselle)
- Tällä Wikipedian englanninkielisellä sivustolla mainitaan, että kitaristinero Jimmy Pagekin olisi joskus maininnut sen suosikkikappaleekseen: http://en.wikipedia.org/wiki/Achilles_Last_Stand
- Dream Theaterin versio on ihan paska verrattuna alkuperäiseen
- Vaikka Kashmir-kappale on varmasti klassikko jo kitarariffinsä ansiosta, ei siinä ole samanlaista intensiteettiä, mystistä tunnelmaa ja täydellistä biisirakennetta kuin Achilles Last Stand –kappaleessa, minkä lisäksi siinä ärsyttää Plantin perinteiset laulumaneerit ja biisi on jotenkin laiska, eikä oikein pääse vauhtiinkaan ja sitten loppuu – mutta on silti hyvä biisi
Todennäköisesti tämä ei jää tähän, vaikka Robert Plant yrittääkin useissa muissa kappaleissa karkottaa minut Led Zeppelinin musiikin parissa jostain syystä korviini särähtävillä ”Uuuuuu, Baby, Baby, Yeaaah" –tyylisillä ulinoillaan. Senkin seksiä vonkuva hippi ;-)
4 kommenttia:
Kommentoin vielä itse itseäni, koska kuuntelin eilen vielä Achilles Last Standin pari kertaa, toisella kertaa Presence-levyn avaavana raitana:
* Kun perinteinen pop-kappale on noin 3,5 minuutin mittainen, Achilles Last Stand oikeastaan vasta polkaistaan käyntiin kyseisillä minuuttilukemilla. Jimmy Pagen huikean hieno pitkä soolo herättää biisin eloon ja kun a-osa taas alkaa, on biisin loppupuoli aivan mahtavan hienosti polveilevaa tykitystä.
* Hehkutukseni ei tietenkään tarkoita, että biisi on neitseellisen tai kokeneenkaan kuulijan korvassa mestariteos, jos kuulija ei oivalla sitä kuten minä.
* Presence-levy elää avauskappaleensa voimalla. Se on yleiseltä tunnelmaltaan mielestäni hyvä sisältäen toimivaa rokkia ja bluesia. Levyn lopetuskappale Tea is for One on ainoa biisi, joka tuntuu jo vähän turhalta, mutta tämä vasta yhden kokonaisen levyn kuuntelukerran perusteella.
* Dream Theaterin versiosta mainittakoon vielä, että se on huono, koska siinä ei ole tunnetta mukana – yleensäkin mielestäni on turha tehdä covereita, jos ne tekee vain teknisenä suorituksena, eikä löydä biisistä omaa sanottavaa. Tai sitten DT on vaan niin kökkö yhtye, vaikka äijiä joissakin piireissä jumalaisina soittajina pidetäänkin.
Juu, tässäpä tätä keskustelua itseni kanssa ihan riittämiin tällä kertaa.
Uusi yritys. Pahoittelen, että tämä vastaaminen kesti niin kauan. Iski pienoinen laiskuus rankan työviikon päälle. Mutta nyt: täältä pesee!
Ihan ensiksi täytyy tehdä pienimuotoinen, mutta sitäkin rehellisempi tunnustus: omaan identiteettiin kohdistuva - tai sitä sivuava - ulkopuoliselta taholta saapuva kehuminen lämmittää ihmisen sydäntä kummasti, tai näin ainakin minun itsetuntoni kohdalla. En ole kuunnellut Zeppeliniä vähään aikaan (viime aikoina omalla levylautasella on pyörinyt lähinnä monenkirjava reggae ja raskaampi metallin räime), mutta luettuani pari päivää sitten Jmlbohemin "Akilleen kantapään", kaivoin yksin tein naftaliinista kasan Lyijyilmalaivan parasta tuotantoa.
Ihan ensiksi kuuntelin "Achilles Last Standin" abauttiarallaa puolenkymmentä kertaa läpi kerta istumalta ja sen jälkeen jo latasin iPodille maailman parasta matkamusaa hypnoottisia työmatkoja varten (Lohtajalta Lehtikankaalle tallustellessa ehtii kuuntelemaan biisin jos toisenkin).
Bohemin kirjoitus palautti kirkkaana mieleeni sen hetken vuonna yks ja kaks (lue: 1999), kun satuin kuulemaan jostain raosta maailman ylivoimaisesti parhaan kitarariffin ja olin laakista myyty. (Riffi muuten kuului kappaleeseen nimeltä "Whole Lotta Love" ja kuuntelukanava taisi olla komediallinen tv-sarja Isänmaan Toivot, jonka eräässä jaksossa muuan laiskanpulskea roolihahmo veti kylmää lenkkiä sekä keskarin ja luukutti samalla kuulokkeilla ko. kappaletta).
Ensimmäinen kuulemani/ostamani Zeppelin-levy oli kokoelma nimeltä "Remasters", jonka ensin lainasin Varkauden mainiosta kaupunginkirjastosta ja myöhemmin ostin hyllyyni ensimmäisillä Hesassa tienatuilla mummon markoilla (kesä 2000). Seuraavat pari vuotta kuuntelin käytännöllisesti katsoen vain ja ainoastaan Zepiä; aamusta iltaan, illasta aamuun, ja vielä vähän päälle. Jos laskisi yhteen kaikki ne Helsingin työmatkakilometrit, jotka taittuivat herrojen Page-Plant-Bonham-Jones musi(mprovi)sointia kuunnelleen niin kyllä niitä eräs kertyisi.
Se menneistä. Sitten hieman varsinaista kommenttia Bohemin kirjoitukseen liittyen. Jaan kommenttini kahteen osaan: a) "Achilles Last Stand", "Presence" ja Zeppelin ja b) Rush.
Ensin hieman tuosta Achillesista. Itse asiassa ei ehkä ollut kovinkaan yllättävää, että juuri "Achilles Last Stand" osoittautui Bohemille kaikkein kiinnostavimmaksi esitykseksi. (Omasta mielestänikin tuo veto on eräs DVD:n kestävimmistä, yhdessä "Since I’ve Been Loving You", "In My Time Of Dying" ja "Kashmir" veisujen kanssa.) Itse toki jumaloin ko. muistelon jokaista sekuntia (kyllä: jopa "Communication Breakdown" -biisin "musiikkivideolla" on mielestäni ainakin jonkinlaista myötähäpeäarvoa), mutta kylmä faktahan on joka tapauksessa se, että Zeppelin on/oli ennen kaikkea loistava blues/rock-bändi eikä sitten paljon muuta.
Progressiivisuus (joka Bohemia selkeästi eniten kiinnostaa) jäi Zeppelinin tekemisissä melko vähäiseksi eikä (todella) progressiivisia kappaleita yhtyeen tuotannossa ole kuin ehkä reilu kymmenkunta. Tämä laskutoimitus on tehty siis nimenomaan studioalbumeihin nojaten.
Kokonaan toinen luku olivatkin sitten yhtyeen konserttiesiintymiset. Mielestäni Led Zeppelin on maineensa mittainen kokoonpano nimenomaan siksi, että fantastisen studiomateriaalin lisäksi yhtye oli omana aikanaan kerrassaan ylittämätön livebändi. Yleisön edessä Zep omaksui aivan toisenlaisen roolin, roolin, jossa eteenpäin vieviä moottoreita olivat soittamisen ilon ja hauskanpidon lisäksi nimenomaan rohkeus, kokeilevuus, improvisointi ja tätä kautta progressiivisuus.
Parhaimmillaan (tai toisinaan pahimmillaan) Zeppelinin konsertit venyivät usein yli kolmetuntisiksi maratoneiksi (ennätys taisi olla reima neljä tuntia). Yksittäiset kappaleet (mm. "Dazed And Confused", "Whole Lotta Love", "Moby Dick", "No Quarter" jne...) venyivät toisinaan levyversioista jopa 20-30 minuuttisiksi eepoksiksi, joiden rakenne oli yleensä se, että teeman esittelyä seurasi huima jamittelu- ja improiluosio sooloineen ja erilaisine medley-poikkeamineen. Paluu alkuperäiseen teemaan tapahtui yleensä juuri yhdennellätoista hetkellä, mutta oli myös kertoja, joita kuunnellessa meikäläinenkin alkaa haukottelemaan kyllästyksestä ja hamuamaan jääkaapista lisää olutta.
"Achilles Last Stand" ei kuitenkaan koskaan ollut sellainen kappale vaan yleensä se soitettiin melko tarkasti levyversiota seuraten. Tämä oli mielestäni juuri oikea ratkaisu sillä kappaleen studioversio on itsessään niin kiinnostava ettei se mielestäni kaipaa livenäkään soitettaessa mitään ylimääräistä. Fiksuna miehenä Page & Co. tajusivat tämän eivätkä menneet kopeloimaan jo valmista täydellisyyttä.
Bohem osui mielestäni aivan naulan kantaan sanoessaan, että "Achilles Last Standissa" on kohtia, joita jaksaa odottaa aina uudelleen ja uudelleen. Olen huomannut itsessäni aivan samanlaisen piirteen monia yhtyeen biisejä kuunnellessa. Tämä kertonee jotain zepujen musiikin hyvyydestä: vaikka biisit saattavat olla naurettavan pitkiä, on niissä (useimmiten) riittävästi hyviä koukkuja ja käänteitä, jotka pitävät mielenkiinnon vireänä myös hieman "tylsempien" osuuksien aikana. (Btw, omasta mielestäni "Achillesin" paras kohta alkaa vasta minuuttiluvuilla 8:50; se hi-hatin naputus svengaa kuin doupattu hirvi.)
Kuitenkin myös poikkeuksia löytyy. Bohemin mielestä "Kashmir" (ja ilmeisesti vielä enemmän "Tea For One") tuntui kuulostavan tylsältä. Samanlainen mieliala itsellänikin oli vuosikausia enkä oikein jaksanut ymmärtää kappaleeseen kohdistuvaa hehkutusta. Sitten kuulin jostain Robert Plantin haastattelun, jossa hän kertoi oman Zep-lempikappaleensa olevan usein "Kashmir". Plant selitti kuinka yhtye yritti ko. kappaleella vangita orientaalimusiikin kiireettömän ja hypnoottisesti eteenpäin soljuvan ilmapiirin. Kappaleessa ei ole selkeää alkua, ei keskiosaa, eikä loppua ja tämä oli yhtyeeltä täysin tietoinen ratkaisu. Tällainen on hyvin tyypillinen piirre itämaiselle musiikille (ks. intialaiset sitar-ragat.)
Tämän jälkeen kuuntelin kappaleen uudelleen ja heti se tuntui aukenevan ihan eri tavalla. Kokoavasti sanottuna "Kashmirin" hienous siis mielestäni piilee pikemminkin sen tunnelmassa kuin yksittäisissä hetkissä. Ja onhan kappaleessa toki kyllä niitä hienoja hetkiäkin… (esim. 3:20 alkaen)
Samalla tavalla perustelen myös sitä miksi pidän "Tea For One" -kappaletta yhtenä Zeppelinin parhaimmista blues-teoksista. Periaatteessahan kappale on nopeasti kuunneltuna kuolettavan tylsä, mutta kun siihen on aikaa ja tilaa keskittyä (mielellään pimeässä huoneessa kuulokkeet korvilla), huomaa lopulta nauttivansa kappaleen lohduttomasta ja melankolisesta tunnelmasta.
Sitten nopeasti tuosta "Presence" albumista. Paatuneena "käännyttäjänä" meikäläisen mieltä lämmitti tehtävän selkeä onnistuminen ja Bohemin siirtyminen Zeppelinistien suureen ja sydämelliseen joukkoon. Mielestäni B myös valitsi tavallaan mainiosti ekan levynsä. Itsellänikin on tapana ostaa spontaanisti albumi sellaiselta yhtyeeltä, joka tuntuu kolisevan (ennen ostin yleensä ensin kokoelman, mutta nykyään aina lähes sattumanvaraisesti jonkun alkuperäisen levyn).
Zeppelinin koko tuotannon keräsin aikoinaan täydellisesti huumaantuneena parissa kuukaudessa (se oli sitä aikaa, kun rahaa vielä tuntui kasvavan puissa), mutta "Presencistä" opin todenteolla nauttimaan vasta vuosia myöhemmin. Tämä johtui varmaan siitä, että aloin pitämään "Achillesistakin" vasta paljon ensi kuuntelujen jälkeen. Kyseinen kappalehan pitää koko albumin pystyssä, mutta on joukossa mielestäni muitakin helmiä.
Edellä luotaamani "Tea For One" teoksen lisäksi pidän erityisesti kappaleista "For Your Life" ja "Nobody’s Fault But Mine". "FYF" toimii mielestäni jo sen "Achillesiin" luoman kontrastin vuoksi. Lisäksi koko yhtyeen esiintymisessä - Plantin laulussa, Pagen kitaroinnissa ja Bonhamin rummuissa - on tiettyä rentoa tyylikkyyttä. "Nobody’s Fault" puolestaan on… no, kerrassaan täydellinen bluesin ja rockin naitos (alun alkaen kyseessä on muuten erään delta blues muusikon, Blind Willie Johnsonin, kappale; mahtava esitys sekin on omalla sarallaan). Ai niin, ja myös "Royal Orleans" on mahtava biisi; Bonzo Bonham rulettaa!
En rupea antamaan kirjoittajalle mitään erityisiä vinkkejä seuraavien levyhankintojen suhteen (mikäli mielenkiinto yleensäkään kantaa niin pitkälle). Selkeästi kyseessä on niin asiansa osaava ihminen ettei hän paljon neuvoja kaipaile (vaikka niitä taisinkin jo joskus aiemmin hieman tuputtaa).
Ennen kuin heitän muutamia kommentteja Jmlbohemin jumalyhtye Rushista, on pakko vielä tarttua hetkeksi tuohon veljelliseen Plantin laulu/esiintymismaneereihin kohdistuneeseen vittuiluun. Kyllähän se täysin läpinäkyvä alfa-urostelu on meikäläistäkin paikoitellen ärsyttänyt, mutta toisaalta kyseessä on joka tapauksessa asialleen vihkiytynyt (joskin rankasti hipahtava) blueslaulaja, joka on varttunut kuunnelleen artisteja, joiden lähes koko tuotanto rakentuu sellaisten fraasien kuin "hey hey sugar mama", "I’m your backdoor man", ja (oma suosikkini) "squeeze my lemon" ympärille.
Mitä hippiyteen tulee, niin onhan siinä tavallaan jotain hellyttävää, kun iso mies heiluu lavalla rinta paljaana, elin ylitiukoissa denimeissä pullottaen (vert. Spinal Tapin kurkku-kohtaus). Rock on parhaimmillaan ehkä myös hivenen kabareeta, eikä mikään tunnu vetoavan (naispuolisiin)katsojiin paremmin kuin yhtyeen androgyyni nokkamies. Lapsellisuuden ja uskottavuuden välillä on hiuksen hieno ero; Plant pysyy uskottavana uskomattomien laulajan avujensa vuoksi, mutta häntä karmaisevalla 80-luvulla apinoineet sukkahousuhevarit (vert. Mötley Crüe) ovat pelkästään naurettavia, koska heillä ei ole todellista karismaa nimeksikään. Tämä siis allekirjoittaneen henkilökohtainen mielipide.
Sitten vielä Rush. Työkiireiden ja muiden häröilyjen takia on musiikin kuuntelu viime aikoina jäänyt luvattoman vähiin, mutta olen kuitenkin hieman ehtiessäni kelaillut läpi Bohemin minulle lainaamia DVD:itä (erityisesti R30). Lisäksi eräs musiikkia aktiivisesti harrastava serkkuni (http://www.mikseri.net/artists/vaara.31029.php) lähetti minulle tuossa taannoin parin levyn mittaisen "biisisikermän" (Rushin lisäksi mm. Mew:ta, Symphony X:ää ja Toolia) kiitoksena hänelle synttärilahjaksi lähettämästäni Mokoman "Kuoleman Laulukunnaista". Näitä olen sitten vuoronperään kuunnellut ja katsellut.
Millaiset ensivaikutelmat? No… se nyt tietty ihan ekana, että kysymyksessä näyttää ja kuulostaa olevan joukko aivan törkeän hyviä muusikoita, teknisesti ja muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Biisit ovat harvinaisen tyylikkäitä ja niitä kuuluisia koukkuja, joista jo edelle Zepin kohdalla puhuin, riittää vaikka muille jakaa (esim. "Limelight" ja "Tom Sawyer" - joka pikaisen tarkastuksen jälkeen näyttäisi olevan yhtyeen jonkinlainen "antheemi").
Seuraavaksi rupesin hakemaan vertailukohtia omaan Zeppeliini. Musiikillisestihan yhtyeet eivät ole erityisen lähellä toisiaan - lukuun ottamatta tietysti tuota ensimmäistä itse-nimettyä albumia (1974), joka on niin selkeä Zeppelin plagiaatio, että pelkästään jo tämä tieto herättää melkoisesti vastenmielisyyttä varsinaista musiikkia kohtaan (kyllä Zeppelin nyt aina kekseliäämmin Zeppeliniä soittaa ;)
Wikipedia-sivistäytymisen jälkeen selvisi, että ensimmäisellä levyllä ollut rumpali John Rutsey potkaistiin pian yhtyeestä ulos ja tilalle otettiin legendaarinen Neil Peart, jonka jokainen perkussioiden soitosta vähänkin tietävä ja/tai kiinnostunut osaa nimetä.
Peartin mukaantulon jälkeen yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana nykypäiviin saakka. Tämä on myös yhdistävä tekijä Zeppeliniin, jonka kokoonpano pysyi samana alusta hamaan loppuun saakka. (Veikkaanpa myös, että jos jostain tietämättömästä syystä Peart joutuisi lähtemään yhtyeestään, voisi Rushin kohtalo pian olla sama Zeppelinin.) Peartista vielä sen verran, että jos joku ei sitä tiedä niin hän myös sanoittaa pääasiallisesti Rushin kappaleet. Ja hyvin muuten sanoittaakin: sen lisäksi, että pidin välittömästi miehen virtuoosimaisesta soittotyylistä, huomasin tämän myös tietävän miten kynää kuuluu käyttää.
Muuta yhteistä Rushin ja Zeppelinin välillä? Molemmat ovat oman musiikkinsa kulmakiviä ja dinosauruksia, molempia arvostavat rahvaan lisäksi myös laajat muusikkopiirit, molempien musiikki pohjautuu bluesiin (niin kuin tietysti kaikkien rock-yhtyeiden), molempien musiikissa on aistittavissa tietynlaista mystisyyttä, molemmat ovat kokeilleet musiikissaan hard rockista radikaalisti poikkeavia tyylejä…
Periaatteessa siis molempia yhtyeitä voidaan pitää tavalla tai toisella progressiivisina, joskin - kuten jo tuli edellä todettua – Zeppelinille progressiivisuus oli aina pelkkä sivutuote, kun taas Rushille se tuntuu olleen/olevan jonkinlainen ohjenuora (käsittääkseni yhtyeen uudempi tuotanto ei kuitenkaan ole enää aivan niin progressiivissävytteistä kuin 70-luvulla julkaistuilla albumeilla).
Kokoavasti sanottuna siis Zeppelin ja Rush ovat ulkoisesti melko samankaltaisia yhtyeitä, mutta musiikillisesti kuitenkin varsin eri puusta veistetty. Zeppelin on kikkeliprogea ja Rush ihan oikeaa progea. Tämä ei tietenkään tarkoita, että toinen olisi parempi tai huonompi kuin toinen. Molemmat tekivät/tekevät omaa juttuaan suurella sydämellä ja antaumuksella muita kumartelematta. Yhteinen piirre siis tämäkin.
Tämän enempää en oikein osaa tällä erää sanoa. Täytyy syventyä ja tutkia paljon tarkemmin, jotta saan rakennettua uudesta tuttavuudesta kokonaisvaltaisen kuvan. Alku joka tapauksessa näyttää varsin lupaavalta ja luulenpa, että jo lähiaikoina myös Rushin levyt pääsevät liittymään levyhyllyyni Zeppelinien ja kumppaneiden joukkoon. Hyvää musiikkia kun ei voi koskaan olla liikaa.
Lopuksi muutamia viihdyttäviä pikkutietoja "Achilles Last Standista" ja Led Zeppelinistä (joista osa saattaakin olla jo tuttuja).
Achilles Last Stand:
• Jimmy Page on todellakin todennut (ainakin kerran) yhtyeen omasta mielestään parhaan kappaleen olevan nimenomaan "Achilles Last Stand". Lisäksi hänen suosikkialbuminsa tuntuu usein olevan (hivenen yllättäen ja ehkei kuitenkaan) "Presence".
• Eräässä toisessa yhteydessä Herra Sivu on maininnut suosikkikappaleensa olevan "In The Light".
• Oli miten oli, yhteistä näille nimittäjille ovat luonnollisesti lähes maagiset kitarasuoritukset, tai kuten Herra Page itse toteaisi: "kitara-armeijat".
• Dream Theaterin versio "Achilles Last Standista" saattaa olla huono (mitäpä olisi tieto ilman henkeä), mutta maailman ehdottomasti paskin Zeppelin-cover on kyllä satavarmasti Puff Daddyn (vai mikä helvetin Diddy se nykyään onkaan…) "Kashmir". Page soittaa kyseisellä kappaleella soolon, joka sekin saa kuuntelijan toivomaan pikaista niskalaukausta.
• "Achilles Last Stand" -kappaleen sanoitukset käsittelevät useita erilaisia elementtejä. Keskeisimpinä ovat kuitenkin viittaukset kreikkalaisiin mytologioihin ja Plantin ja hänen entisen vaimonsa erääseen kohtalokkaaseen Marokon matkaan, jonka aikana pariskunta joutui vakavaan auto-onnettomuuteen. Onnettomuuden seurauksena Plant vammautui vaikeasti ja joutui pitkäksi aikaa pyörätuolipotilaaksi.
• "Presence" -albumin lyriikat Herra Kasvi lauloi pyörätuolissa istuen. Fanien keskuudessa liikkuu myös tiukkaan juurtunut tarina, jonka mukaan kuullessaan ensimmäisen kerran Achillesin valmiin version, Plant olisi pudonnut tuoliltaan lattialle ja vammautunut saman tien uudelleen. Mene ja tiedä. Se joka tapauksessa on varmaa, että ko. albumin laulusuoritukset ovat eräät Plantin tyylikkäimmistä. Uskomaton suoritus muuten mieheltä, joka jo tässä vaiheessa oli käynyt läpi ainakin kaksi kurkunpään leikkausta.
• CMX-yhtyeen A.W.Yrjänä ja Janne Halmkrona ovat kovemman luokan Zeppelin-faneja. Yrjänän lempikappale on (yllätys, yllätys!) "Achilles Last Stand" ja Halmkronan "In The Evening".
Zeppelin:
• Robert Plant on fanaattinen jalkapallofani. Hänen (koti)joukkueensa on Wolverhampton Wanderers.
• Zeppelinin nimeämätön neljäs albumi on Yhdysvaltain kolmanneksi myydyin albumi. Physical Graffiti löytyy sijalta 18. (http://www.riaa.com/gp/bestsellers/topalbums.asp). Koko maailman tilastoista ei ole tarkkaa tietoa.
• Page oli nuoruudessaan kiihkeän kiinnostunut okkultismista ja on sitä todennäköisesti yhä edelleen. Hän myös omisti pitkään kartanon, joka kuului ennen häntä eräälle kuuluisalle englantilaiselle saatananpalvojalle. Nykyisin kitaristi omistaa käsittääkseni myös toisen kartanon, joka sijaitsee idyllisellä paikalla kuuluisan Loch Ness järven läheisyydessä.
• Pagen kryptisen "Zoso" symbolin sanotaan sisältävän hänen horoskooppimerkkinsä lisäksi myös luvun 666
(http://www.inthelight.co.nz/ledzep/zososymbol.htm).
• Led Zeppelinin liittäminen saatananpalvontaan ja musiikkiin piilotettuihin "takaperoisviesteihin" on lapsellista ja tyhjänpäiväistä paskapuhetta. On kuitenkin totta, että jos kuuntelee "Stairway to Heavenia" takaperin, voi kuulla lauseen, joka kuulostaa häiritsevässä määrin siltä kuin Plant mongertaisi ilmoille: "Here’s to my sweet Satan!" (http://jeffmilner.com/backmasking.htm).
• Led Zeppelin esiintyi kertaalleen myös Suomessa (Helsingin Kulttuuritalolla 23. helmikuuta vuonna 1970). Omistin aiemmin kyseisestä konsertista tehdyn bootlegin, jonka äänenlaatu oli lievästi sanottuna korvia raastava. Tiettyä värinää nauhassa kaikesta huolimatta oli ja kaiken maailman "Soita Jimi hei whoul latta lav!" huutoja oli melko hupaisaa kuunnella.
• Zeppelinin "The Song Remains The Same" saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen huonoin musiikkielokuva. Yhtyeen manageri Peter Grantin sanojen mukaan kyseessä oli "kaikkien aikojen kallein kotivideo". Elokuvassa on mm. kohta, jossa Robert Plant ratsastaa valkoisella hevosella meren rannassa, huitoo miekalla toisen heebon kanssa sekä pelastaa kiharahiuksisen blondin jostain linnan tornista. Toisessa kohtauksessa John Bonham esittelee katsojille omistamiaan härkiä maatilallaan, poraa miehekkäästä tiiliseinää ja ratsastaa vaimonsa kanssa hevosella (vai olikohan siinä sentään rattaat...). Kolmannessa kohtauksessa John Paul Jones (yllätys yllätys!) ratsastaa mustalla hevosella hautausmaalla naurettava kuminaamari päässään. Konserttiosuuksissa kuvataan lähinnä Robert Plantin sukukalleuksia laajakulmaperspektiivissä. Tarvitseeko kertoa enempää?
• Zeppelinin "When The Levee Breaks" (joka muuten on jälleen vain terästetty versio ikivanhasta delta blues-klassikosta kuten niin monet Zeppelinin muistakin klassikoista) saattaa sisältää maailman täydellisimmän rumpusoundin. Useat räppärit ovat sämplänneet ko. biittiä omiin tekeleisiinsä.
• Tommy Lindgrenin biossa (Don Johnson Big Bandin nettisivut) todetaan miehen suosikkikappaleen olevan Led Zeppelinin "The Rain Song".
• Cameron Crowen (joka nuoruudessaan muuten kierteli rocktoimittajana Zeppelinin mukana näiden kiertueilla) laimeassa 70’s leffassa ("Almost Famous") on kohtaus, jossa melkoisesti Zeppeliniä muistuttavan yhtyeen kitaristi hyppää LSD-höyryissään talon katolta uima-altaaseen huutaen samalla "I’m a golden god!". Crowen sanojen mukaan kyseisen tempun suoritti hohdokkaalla 70-luvulla myös muuan Robert Plant.
• 80-luvulla useiden USA:laisten musiikkiliikkeiden kitaraosastolle oli sijoitettu kyltti, jossa kiellettiin ehdottomasti "Stairway To Heavenin" soittaminen. Aiheesta oli sketsin poikanen myös häröleffa "Wayne’s Worldissa".
• Robert Plant on ainakin kerran henkilökohtaisesti soittanut eräälle radioasemalle ja anonut heitä olemaan soittamatta "Stairway To Heavenia".
• Olen kerran tavannut tytön, joka oli todistetusti Jimmy Pagen pikkuserkku. Neiti kertoi tavanneensa Mr. Pagen useita kertoja ja käyneensä jopa kerran eräässä tämän kartanossa kyläilemässä. Valitettavasti vahva humalatila ja siitä seuranneet väärinkäsitykset pilasivat mahdollisuuteni lupaavalta vaikuttavaan ihmissuhteeseen.
• Ei: edes Jimmy Page ei syntynyt kitara kädessään: http://www.youtube.com/watch?v=LRQy6Sg0C1k. =)
P.S. Sain vihdoin valmiiksi tuon Zeppelin-kokoelman. Milloin voisin käydä sen tuomassa? Saat samalla lainaksi tuon em. "The Song Remains The Same" -konserttielokuvan. Siinä on tietynlaista "Spinal Tap:maista" värinää ja no, onhan sekaan mahtunut muutama ihan kuunneltava live-vetokin, vaikka äänenlaatu on kyllä enimmän aikaa aivan uskomatonta höttöä.
P.P.S. (Lauralle) Lisäks ajattelin ottaa mukaani yhdet revenneet pelihousut, kun tuo parempi puoliskosi hieman lupaili, että se vois paikata mun kuteita jos vastalahjaksi tarjoaisin Mirolle hieman laadukasta leikityspalvelua. Toivottavasti tämmönen passaapi…
Joo: kyllä tää nyt loppu. Onks kukaan enää tajuissaan? =)
Huh. Hienoa, että jaksoit kirjoittaa "kommentin" (lue: aiheeseen perehtyneen ihmisen syväanalyyttisen kolumnin), joka sisälsi huiman määrän hauskaa ja mielenkiintoista asiaa Led Zepistä. Niin ja kun ensimmäinen kommentointiyrityksesi oli vielä mennyt jonnekin internetin avaruuteen - sitkeä ja asialleen omistautunut mies on kyseessä. Kyllähän se noita sun juttujas lukiessa välittyykin, että tässä ollaan faniuden ytimessä.
Juu, itsekin olen vääntänyt sinulle Rush-kokoelmaa, joka tosin on laajentunut kokoelmiksi, koskapa Rushin koko monipuolista ja tyylirikasta tuotantoa ei voi millään koostaa yhdelle levylliselle. Niinpä ensimmäiset vuodet esittelevä kokoelma on valmis ja seuraava ajanjakso tekeillä. Lisäksi pitää tehdä vielä vähintään yksi kokoelma myöhemmistä eli noin kahdesta kymmenestä viimeisestä vuodesta. Historiikkiakin olen siihen mukaan kirjoittanut ja toivottavasti se antaa lisäinnostusta syventyä myös Rushin maailmaan. Sovitaan kokoelmavaihtarit sitten vaikka tekstiviestilä ja muutkin ehdottamasi jutut. Palataan.
PS. Muutkin saa kommentoida, mitä Led Zeppelin tai Rush heille merkitsevät, jos merkitsevät mitään. Jos täällä siis muut käyvät näitä meidän kirjoituksia ylipäätään lukemassa.
Hieno homma! Toi munkin kokoelma sisältää sit kaksi levyä ja ymppäsin mukaan biisejä kaikilta virallisilta studioalbumeilta (paitsi "Presenciltä" ja lisäks "Kashmirin" ja "Stairwayn" jätin myös pois) sekä liveiltä (todella hyvä live-albumi Zepiltä valitettavasti puuttuu). Mä en sitten enää kirjoittanut mitään erillistä historiikkia, vaikka aluks kyllä tarkoitus oli sellanenkin väsätä. Kaikki mun (oleellinen) Zeppelin tietämys löytyy periaatteessa niiltä nettisivuiltani ja tossa edellisessä kirjoituksessa oli vielä hieman lisää nippelitietoutta.
Tulen sit huomenissa töitten jälkeen. Saattaapi olla, että otan mukaan vielä jotain muutakin Zeppelin-aiheista kamaa jo edellä mainittujen juttujen lisäks. Sitä nimittäin piisaa... =)
Lopuks tässä vielä tällanen serkulta tullut Futurama-klippi, joka kuulemma kuvastaa hyvin sitä millaiset stereotypiat Rushia kuunteleviin ihmisiin usein kohdistuvat: http://www.youtube.com/watch?v=PNZwI58HMpA ;)
Huomiseen.
Lähetä kommentti