Löysin Rushin musiikin 1990-luvun alussa vanhimman ystäväni Juhan ansiosta hänen esiteltyään bändiä ystävänsä luona live-videon muodossa. En ollut vakuuttunut, mutta jostain syystä päätin, että kuuntelen vielä live-videota vastaavan konserttilevytyksen A Show of Hands, koska se oli silloin ainoa kosketuspintani bändin musiikkiin. Kiinnitin huomioni nopeasti videolta puuttuvaan kappaleeseen Subdivisions, joka oli tallennettu Birminghamissa, Englannissa 1988.
Biisistä tuli ajan myötä koko Rush-tuotannon suurin suosikkini, jossa kohtaavat kaikki kauniit Rush-elementit; Loistavan trion upea soitto analogisine syntetisaattorisoundeineen ja Neilin rumpufilleineen, Neilin mahtava sanoitus kasvamisen ja nuoruuden haasteista kuten massan paineista sekä tietysti basisti-syntsa-kosketinvelho Geddy Leen koskettava laulusuoritus kaikkien soitannollisten hienouksien lisäksi (Geddy on huikea basisti). Kitaristi Alex ei ehkä tällä biisillä tai 1980-luvun "syntsa-ajan" biiseillä muutenkaan pääse loistamaan, mutta kyllä tässäkin Alexin hienoa soittoa saamme kuulla. Sanoitus on kuitenkin yksi itselleni tärkeimmistä koskaan, joten tähän on pakko vielä liittää ydinosa siitä:
"Growing up, it all seems so one-sided
Opinions all provided
The future pre-decided
Detached and subdivided
In the mass-production zone
Nowhere is the dreamer
Or the misfit so alone
Subdivisions
In the high school halls
In the shopping malls
Conform or be cast out
Subdivisions
In the basement bars
In the backs of cars
Be cool or be cast out
Any escape might help to smooth
The unattractive truth
But the suburbs have no charms to soothe
The restless dreams of youth"
Rushin musiikki on sekä ilmavan leikkisää rokkia, että kireän teknistä progekikkailua. Se on tekijöidensä summa ja aikakausien välissä temaattisesti ja tunnelmallisesti sekä soitannollisesti vaihtelevaa rock-musiikkia. Rushia joko rakastaa tai sitten ei ymmärrä. Monet saattaa käännyttää pois Geddyn kiekuva lauluääni, joka toki alkuaikojen korkeasta hevikiekumisesta muuttui aikojen saatossa matalammaksi kiekumiseksi. Ajan melskeistä - ehkä myös ihmiskunnan melskeistä "sotien välissä" - kertoo hienosti vähän tummempia sävyjä sisältävä Rush-kappale kasarin puolivälistä, joka on itselle yksi tärkeimmistä Rush-kappaleista, tässä Between the Wheels livenä vuodelta 2004.
Rushia on pidetty aikanaan "muusikoiden yhtyeenä", koska Geddyä on pidetty bassonsoiton saralla arvossa, mutta erityisesti Neiliä yhtenä maailman parhaista, ellei parhaimpana rumpalina. Ei kuitenkaan tarvitse olla muusikko ymmärtääkseen, että tässä trio vetää melkoisen muhkeat soundit ilmoille ja valtava brassiyleisö "laulaa mukana" instrumentaalikappaleessa YYZ.
Mikä teki sitten Rushista niin merkityksellisen yhtyeen, että sitä rakastetaan ja on rakastettu vuosikymmeniä, vaikka se ei ole koskaan ollutkaan "suuren yleisön" yhtye, vaikka on itse asiassa yksi menestyneimpiä rock-yhtyeitä ja progen saralla yksi suurista? Ehkä sattuma, ehkä kohtalo, ehkä jotain muuta, mutta kolmen eri kansallisuuden omaavien vanhempien lapset kohtasivat Kanadassa 1974, kun Neil haki Rushin jäseneksi koesoitolla ensimmäisen rumpalin lopetettua. Geddy jakoi Neilin kanssa välittömästi kiinnostuksen kohteita mm. kirjallisuuden ja musiikin osalta, Alexin ollessa hieman varautuneempi, mutta molemmille kolahti Neilin brittiläistyylinen rumpalointi - Neil kävi briteissä soittamassa eri bändeissä kolme vuotta ennen palaamista Kanadaan ja ihaili mm. The Whon Keith Moonin soittotyyliä. Aika useassa haastattelussa on tullut esille se, että bändin jäseniä yhdisti aina myös huumori; Geddyn ja Alexin läheinen suhde on kuin veljien, aina kisaileva, mutta lämmin ja rakastava, Neilin kompatessa kaksikkoa. Siitä saa hyvän kuvan katsomalla Beyond the Lighted Stage -dokumentin lisämateriaalina julkaistun Dinner with Rush -pätkän.
Omistan kaikki Rushin levyt CD:einä ja osan LP:einä, osan tuplakappaleina. Koska em. formaattien musiikintoistovälineitä ei kuitenkaan ole enää käytössäni, niin musiikki soi sitten tietokoneelta ja Spotifystä. Eipä se hyvä musiikki kuulosta huonolta mistään, vaikka ehkä artistien fanitus ja albumikokonaisuudet nykypäivänä ovatkin sirpaloituneet soittolistoihin ja yksittäisiin kappaleisiin. Tänään tein kuulokkeet korvilla sunnuntailounaaksi pizzaa perheelle takoen rytmikkäästi jalkaa lattiaan ja kun Laura huomautti koko lattian tärisevän, sanoin, että pakko jyskyttää, kun Neil pitää tahtia.
Professori, Bubba, Niilo Pertti - hänellä on monta lempinimeä. Viimeisin noista ei ehkä hirveän yleisesti käytetty, mutta ehdotin sitä Neilin kunniaksi (ja olisihan toinen nimi ollut isäni nimi) lapsemme nimeksi aikoinaan - ei kelvannut vaimolle :D No, kompromissina toisen pojan toinen nimi on kuitenkin Niila, jolla on toki myös alkuperäiskansaamme saamelaisiin viittaava pohjoisen pyhimyksen etymologia.
Vaimosta puheen ollen, Neilkin meni uudestaan naimisiin vuonna 2000 päästyään taas jaloilleen ja sai 2009 myös tyttären, joka jää häntä kaipaamaan. Nuorempana Neilin lyriikoissa oli paljon fantasiakirjallisuuteen, scifiin, mytologiaan ja tiettyihin filosofioihin liittyvää tematiikkaa, mutta kasarilla hän siirtyi enemmän sosiaalisten, humanitaaristen ja myös tunteisiin ja parisuhteisiin liittyvien teemojen käsittelyyn - Rush teki jopa rakkauslauluja, toki omalla twistillään. Neilin lyriikoiden keskiössä on mielestäni aina ollut yksilö ja hänen vapautensa tehdä omia valintojaan ja olla mitä mieltä hän kulloinkin on, oli sitten kyse valtion holhonnasta, massojen paineesta, uskonnollisuudesta tai rakkaudesta. Ja kuten elämässä yleensäkin, hänenkin mielipiteensä ovat aikojen saatossa muuttuneet, eikä Neil olisi voinut kirjoittaa samoja lyriikoita 1970- kuin 2000-luvulla. Häntä on eri arvioissa pidetty joko surkeimpien tai parhaimpien sanoittajien joukossa, joka hyvin kuvastaa myös ihmisten hyvinkin jakautunutta suhtautumista Rushiin.
Donna Halper, jolla oli aikanaan iso rooli Rushin pääsystä radiosoittoon USA:n puolella ja siellä kattavalle rundille aloitusaktina mm. Kissille, kertoi tuoreessa haastattelussa Neilistä näin: "He was in many ways like an outsider — the guy who was often different from everyone else," Halper says. "But that was okay with him. He didn't want to be like everyone else. He just wanted to be Neil. He loved being a rock drummer, but he also loved literature. He loved poetry. He loved the outdoors. He didn't care what society thought a rock star was 'supposed to be' — he wasn't afraid to be himself, and he didn't really care about fame. He just wanted to be good at what he did — and he was! — and he just wanted to share his music with the fans."
Neil Peart tunnettiin ensisijaiseti Rushin rumpalina ja lauluntekijänä. Hän oli kuitenkin myös monipuolinen perkussionisti, joka pyrki laajentamaan koko uransa ajan tyyliään muuhunkin kuin klassiseen rock-soundiin. Hän kävi mm. jazz-rumpalin opissa ja käytti rohkeasti erilaisia sähköisiäkin rumpuratkaisuja sekä piti laajoissa konserttiseteissään kaikenlaisia muitakin kilkuttimia mukana, joita en osaisi nimetäkään. Pelkkää Neilin perkussiointia voi kuunnella vaikkapa tältä alunperin vuonna 1987 Modern Drummer -lehden mukana tulleelta Pieces of Eight -pläjäykseltä (erilaisia rumpusooloja voi sitten kaikki rumpufanaatikot googlettaa ihan itsekseen), joka on hieno ja monipuolinen perkussiokappale.
Minulla on Facebookissa pari Rush-kaveria, joita en tunne muutoin kuin pikaisen tapaamisen kautta em. keikkareissuilta tai suomenkielisen Rush-foorumin sekä myöhemmin FB:n Rush-faniryhmän kautta. Sekä kaverit että muut ryhmäläiset jakoivat Neilin kuoltua paljon nimenomaan Afterimage-kappaletta, joka on myös yksi suurista suosikeistani. Ystävän kuolemasta kertova kappale on nyt omistettu Neilille, kaikkien aikojen rumpali-lyyrikolle.
