Sain soiton ystävältä kello kahden maissa viime yönä. Oli tosi hauskaa jutustella. Sain myös onnittelut, onhan tänään 38. syntymäpäiväni. Se tuli huomaamatta ja ajattelin, että se meneekin huomaamatta. Ensin kuitenkin lapset alkoivat vaatia "ohjelmaa" (lue: synttäriherkkuja), sitten mutsini kyseli varovaisesti, että "onko vastaanottoa" ja myöhemmin ilmoitti, että tulevat käymään. Yöllä soitellut ystäväni aikoi myös päästä käymään, joten alkoi tuntua siltä, että ehkä syntymäpäivä onkin juhlan arvoinen. Ja niinhän se onkin. Harva meistä ihmisistä syntyy ja läheskään kaikki syntyneet eivät elä minunkaan sinänsä merkityksettömältä tuntuvaan välimallin ikään; Ei vielä nelikymppinen, mutta melkein.
Asennettani ennen eilistä voisi kuvailla lehdistä tutulla "grumpy old men" -perinteellä, jossa pikkuilmoituksessa lukee "En juhli" ja nimi perässä. Se olisi kuitenkin valhe. Juhlinhan minä, ainakin vähän. Mutta ymmärrän kyllä, mitä noiden vanhojen jäärien mielessä liikkuu. "Kauhia vaiva yhen ukon syntymäpäivien takia", "minä en perkele niitä sukulaisia halua tänne metelöimään", "mitä kaikkea tarjottavaakin sitä pitäis hankkia", "siitä tulee hirveä sotku", "eihän tänne ketään kehtaa kuhtua", "siivotakin pitäis, imuroida, matot käyttää ulkona, ikkunat pestä, ruoho leikata..." ja ehkä tärkeimpänä "en minä halua itestäni tehä mittään numeroa".
En tiedä, ollaanko me suomalaiset enemmän erakkokansaa kuin monet muut, mutta ainakin minä olen. Toisaalta kaipaan sosiaalisia kontakteja siinä missä muutkin. Harva meistä esimerkiksi oikeasti lähtee tuonne korpeen asumaan luonnon armoille, vaikka kuinka inhoaisi nykymaailman menoa. Eikä se edes ole siitä kiinni - vaan ihmisistä. Meitä on moneen lähtöön, mutta ehkä suomalaiset kunnioittavat toisten yksityisyyttä jopa liikaa, koska yksinäisyys on aika pirun tappava tauti. Veikkaanpa, että ei meikäläinenkään paljon vastustele, jos vielä vanhana ukkona elossa olen ja yksin asustan, jos edes kerran vuodessa lapset ja ystävät muistavat - ehkä jopa kyläilevät.
Tällä hetkellä elämäntilanteeni on sellainen, että yksinäisyydestä ei voi puhua. Minulla on lähellä perhettä ja ystäviä. Stressiäkään en juhlinnasta ota, tarjottavaa en ole miettinyt, saunassakin aateltiin käydä vasta tänään juhlimisen jälkeen ja kämppä haisee eilisillan lettukäryltä. Imuroinut en ole aikoihin, mutta nyt ois hyvä tekosyy, eikä sekään oikeastaan ahista. Vielä kun toipuisi eilisestä, kun piti valvoa pitkään tämän vuorokauden puolelle katsellen jostain syystä kumman kiehtovaa Spartacus-sarjaa (ei, se kiehtovuus ei johdu alastomista mies- ja naisvartaloista, vaan ehkäpä perinteisestä "vaikeuksien kautta voittoon" -meiningistä) ja nauttia hyviä ja vähemmän hyviä oluita meksikolaisen salsakastikkeen ja halloumin kera, nam. Uni paras lääke on, mutta nyt ei jouda, kun isukin pitäisi alkaa toteuttaa tälle päivälle ladattuja lupauksia eli perunamuusin väsääminen odottaa.
Nelikymppisiä haluaisin kyllä lähteä juhlimaan jonnekin kauas. Ja ei, en paetakseni ihmisiä, vaan mielellään hyvässä seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti