Muistelmat ja aatelmat

Luin viimein loppuun Christopher Hitchensin upean muistelmateoksen "Hitch-22 - A Memoir". Kauan sitä makustelin, ruokapöydässä lähinnä aamuisin ja pätkän kerrallaan, palan kerrallaan sulavaa englantia sulatellen. Hienoja tarinoita riitti. Niin Hitchin elegantista äidistä, joka haaveili hieman elegantimmasta elämäntavasta kuin upseerimiehensä, kuin Irakista 1970-luvulla, jossa Hitch sai esimakua siitä, millainen on maan ilmapiiristä tuleva, kun pelko valtaa mielet uuden puoluejohtaja Saddam Husseinin ottaessa valtaa käsiinsä. Iso osa kirjasta käsitteli Hitchin elämää vasemmistolaisena aktivistina ja toisaalta vasemmistosta erkaantumista siinä vaiheessa, kun se alkoi tuntua "viimeiseltä diktatuurilta" (en usko, että Hitch itse käytti tuota käsitettä, mutta sellaiseksi hänen kehityksensä ja kokemuksensa koin), jota ei enää voi kannattaa, jos haluaa ajatella omilla aivoillaan. Paljon Hitch vuodatti myös ihanista ja vähemmän ihanista ystävistään, siitä, miten ajat ja ihanteet vaikuttavat ystävyyssuhteisiin, aatteisiin, aktivismiin ja politiikkaan niin yksilö- kuin valtiotasolla.

Itsellenikin Hitchin vuodatus oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Tarkoitan sillä sitä, että tajusin - ellen ole mukamas jo aiemmin sitä tehnyt - että ei ole vain yhtä totuutta, ei koskaan, ei missään, ei milloinkaan. Sen takia Hitch on tullut osaksi myös uus-ateistista liikettä, että hän ei sulata mitään kirjoitettua oppia, joka ei kehity, joka ei muutu ajan mukana, joka ei löydä uusia uria tai opi koetusta. Mitä hyötyä on mistään elämässä opitusta, jos pitää vaan elää jonkun vitun kirjan mukaan tai tehdä, kuten on opittu tai sanottu, kuten "pitäisi tehdä", jotta voi olla kunniallinen ihminen. Hitch ei ehkä ole aina kannattanut ns. ylväitä moraalisia arvoja, rauhaa ja rakkautta tai hyvää ja pyhää, mutta hän on aina tinkimättä tonkinut syvemmältä, käynyt paikan päällä maailman kriisipesäkkeissä, antautunut kuolemanvaaralle ja "totuuksien" taakse kurkistelemiselle. En voi väittää enää Hitchiä lukeneena, että voisin ajatella samalla tavoin mustavalkoisesti - mistään - kuten olen ehkä joskus aiemmin tehnyt.

Hyvä esimerkki on rauha ja rauhan puolesta taisteleminen. Usein rauhanaktivismi on sitä, että vastustetaan sotaa. Sodanvastustaminen itsessään ei kuitenkaan useinkaan onnistu, vaan on vastutettava jotain sodan osapuolta, koska "se on enemmän syyllinen kärsimykseen". En sano, ettenkö minä (tai Christopher Hitchens - tai varsinkaan hän) ottaisi puolia eri konflikteissa ja sodissa, mutta että tajuan, kuinka joka ikinen sota ja konflikti on kuitenkin periaatteessa molempien, tai kaikkien, osapuolten ongelma, jossa ei ole pelkästään voittajia ja häviäjiä, syyllisiä ja syyttömiä. Toki on voitava osoittaa ja nimittää ne, jotka käyttävät tilannetta tai mahdollisuutta hyväkseen ja esimerkiksi tappavat säälimättä siviilejä, joukkomurhaavat, kansanmurhaavat ja lopulta murhaavat vaikka perheensä ja ystävänsä, jos sekin järjettömällä logiikalla oikealta tuntuu, ja pistettävä nuo kusipäät säälimättä vastuuseen teoistaan. Silti minulla on jo pitkään ollut se tunne, että en voi marssia enää minkään asian puolesta, jos sen asian puolesta ei voi marssia lietsomatta vihaa tai väkivaltaa jotakin toista osapuolta kohtaan. Jokaisessa kansassa, tai muussa konfliktin osapuolessa on viatonkin osansa, joka ei osallistu vihanpitoon, sotimiseen, tappamiseen tai muuhun vastapuolen tuhoamiseen. Silti välillä on Hitchin tavoin valittava puolensa, koska Jeesus-mentaliteetilla ei voi aina vain kääntää toista poskeaan, jos toista hakataan - eikä poskiakaan ole kuin kaksi.

Hitchiin palatakseni: Hänen suurimmat pettymyksen aiheensa nuoruuden rakastettuun marxilaiseen (ja trotskilaiseen) vasemmistoon olivat tapaukset Salman Rushdie ja Irakin (Persianlahden + toinen Irakin) sota. Ensin hänen ystävänsä Salman Rushdie hylättiin syyttämällä häntä itseään Iranin hengellisen johtajan asettamasta fatwasta, jossa Rushdieta vaadittiin tapettavaksi jumalanpilkasta. Itsekin muistan olleeni Salman Rushdien osalta jossain määrin huolissani ja se saattoi myös olla ensimmäisiä kertoja, kun elämässäni aloin miettiä uskontojen vaikutusvaltaa maailman politiikassa (aiemmin olin lähinnä nähnyt maailman kansojen ja poliitiikan pelikenttänä).

Ensimmäisen Persianlahden sodan aikaan olin lukiossa ja muistan, kun katsoimme joitain uutislähetyksiä sodan alettua Linnan lukiossa televisiosta hämmentyneinä ja mykistyneinä, koska olimme sukupolvea, jolle vuoden 1989 myllerrykset Euroopassa olivat vielä olleet liian käsittämätön asia sulatettavaksi, ja olimme yhtäkkiä keskellä "mediasotaa". Olin tuohon aikoihin äärimmäisen kiinnostunut historiasta ja myös sotahistoriasta, joten Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin oli massiivisen uutisvirran ja jatkuvien lehtireportointien vuoksi todella mielenkiintoista seurattavaa. En minä miettinyt silloin, onko sodalla jotain inhimillisiä aspekteja ja muistan toivoneeni, että amerikkalaiset olisivat kaataneet "hullun diktaattorin", eivätkä jättäneet hommaa kesken. Kaikki tuntui kuitenkin menevän joidenkin "kansainvälisten säädösten" mukaan ja YK:n mandaatilla, joten kun Kuwait oli vapautettu, ei enää kansainvälistä yhteisöäkään kiinnostanut Irakin (ja Saddamin kaataminen).

Se olisi pitänyt tehdä silloin, jos näin jälkikäteen asiaa ajattelee. Kun idiootti-Bush-nuorempi lähti toiselle sotaretkelleen Irakiin, oli kaikki pielessä. Maailma oli muuttunut. Media oli muuttunut. Ilmapiiri oli muuttunut. Minäkin olin muuttunut. Mitä vittua te sinne hyökkäätte, vitun maailmanpoliisit? Öljyä te vaan sieltä hamuatte, saatanan hullut amerikkalaiset! Mutta Saddam kaatui ja Christopher Hitchens juhli kurdiystäviensä kanssa kansanmurhaajan kaatamista. Myönnän olleeni marssilla Irakin sotaa vastaan Helsingissä ja olleeni erittäin ylpeä siitä. En tiedä silti, marssinko silloin oikealla asialla. Tai tiedän tietysti sen, että marssin rauhan puolesta, sotaa vastaan, mutta näin jälkikäteen on hyvä spekuloida, onko asiallista marssia imperialistisen hyökkäysarmeijan toimintaa vastustaen, jos samalla marssiikin omia (sekä naapurimaan JA oman maan vähemmistöjen) kansalaisiaan tappavan diktaattorin vallan jatkumisen puolesta.

En minä tiedä. En minä mikään sotahullu ole. En epäile hetkeäkään, etteikö maailmantalous pyörisi kapitalististen periaatteiden mukaisesti ja valtiot olisi vain sätkynukkeja toteuttaa sotapolitiikkaa (joka mm. tukee sotateollisuutta ja vaatii tiettyjen energiavarojen hankintaa oman lähipiirin haltuun), mutta silti olen mm. Hitchensiä lukemalla oppinut sen, että aina, AINA, asioilla on toinen puoli. Minulla on hyvä yksilönä elää tällaisessa maassa, jossa voin ajatella ja kirjoittaa suht vapaasti siitä, mitä mielessäni liikkuu ja vaikka Yhdysvallat ei ole viime vuosina osoittanut aivan yhtä suurta sinnikkyyttä sananvapauden saralla (terrorismin vastaiset lait ynnä muu paska, jolla ihmisiä voi syyttää ilman perusteita), niin on sen perusta silti itsellenikin aina läheisempi kuin vaikkapa teokratinen yhteiskunta, jossa eletään uskontokunnan sääntöjen mukaisesti.

Hitch leimautui itse viimeistään toisen Irakin sodan aikaan oikeistolaiseksi kannatatettuaan Saddamin johtaman Irakin kaatamista. Se oli kovaa aikaa. Silloin kaikki Irakin sotaa kannattavat leimattiin oikeistolaisiksi paskoiksi ja muistan ajatelleeni esimerkiksi Neil Youngista, että vaikka se äijä on tehnyt hienoa musaa, niin ei se perkele kovin hieno ole, kun kannattaa Bushia, tai Busheja. Ehkä kaikki olisi ollut toisin, jos sitä idioottia ei olisi ollut, vaikka ei Hitchens anna kovin mairittelevaa kuvaa myöskään demokraattisen puoleen edeltäjästä, Clintonista. Hitchin mukaan Bill Clinton on naisia vihaava idiootti ja valehtelija. Se on minusta ihan yhtä paha tuomio - ellei pahempi - tuomio kuin heittää George W. Bushista mitä tahansa viitaten herran tyhmyyteen :) Clintonin hallituksen kunniaksi - tosin ei sitäkään tietty Clintonin kunniaksi - Hitch sentään laskee sen, että Yhdysvallat lopulta lähti YK:n mandaatilla sotimaan, tai ainakin vähän kurmoottamaan serbejä - jota Hitchin mukaan vasemmisto-intellektuellit sanoivat "Yhdysvaltain suorittamaksi Jugoslavian pommitukseksi", vaikka Hitchin mielestä tilanne oli lähinnä se, että serbit pommittivat "Jugoslaviaa", jota ei siis siinä vaiheessa enää entisessä mittakaavassa ollut olemassa. Bosnian sodasta Hitch kertoo monia muitakin mieleenpainuneita tapahtumia, koska oli itse journalistina Sarajevossa aikana, jolloin serbipiirittäjät moukaroivat kaupunkia kranaatinheittimillä ja "känniset tarkka-ampujat" (Hitchin määritelmä) ampuivat kaduilla liian avoimesti liikkuneita ihmisiä.

Hitchin muistelmat luettuani minulle on entistä selvempää - ja yhtä lailla sekavampaa - mitä ovat oikeisto ja vasemmisto. Ajan myötä poliittinen liikehdintä on mennyt sellaiseksi, että ehkä ei ole enää oikeisto- tai vasemmistopuolueita siinä merkityksessä, kuin on ollut joskus aiemmin. Hitchin mietelmät esimerkiksi entisen Jugoslavian sosialisteista (eli entisistä kommunisteista) olivat, että ehkäpä Kroatiassa (jossa jo toisen maailmansodan aikaan oli vahva natsikannatus) ja Serbiassa oli sosialismin sijaan kansallis-sosialistinen aate valloillaan - ja sitähän se toki olikin. Äärinationalismia ja natsismia, vaikka sitä ei ehkä hakaristein silloin julistettukaan. Suomalaisena on hyvä muistaa tässä vaiheessa, että siinä missä Kroatia oli "nazi-puppet state", ei siitä kaukana ollut Suomikaan toisessa maailmansodassa, enkä väheksy sen yhteyden merkitystä siinä, että Suomi on tänä päivänäkin yhä itsenäinen valtio, vaikka olisi voinut olla osa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa jo kauan sitten. Sitä suuremmalla syyllä on hienoa, että voimme elää maassa, jossa tänä päivänä saa ja pitää ajatella omilla aivoillaan, koska elämme modernissa maailmassa, jossa kansallismielisyys on mielestäni vanhanaikaista ja menneisyyttä - siinä merkityksessä, jossa se usein yhdistetään toisten kansojen, eri väristen, eri uskontokuntia tai kulttuureja edustavien ihmisten vastustamiseksi - sen sijaan, että voitaisiin olla ylpeitä, että meillä täällä, synkässä ja pimeässä ja kylmässä pohjolassakin pärjätään, oli sitten asuttajina ketä tahansa, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen ja kulttuuriin katsomatta.