Yah ta she

Palaan vielä intiaaniaiheeseen, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani. Otsikko on tervehdys lakotan kielellä. Katsoin upean ”Into The West” -minisarjan nimittäin viimein loppuun. Intiaanilasten assimilointi valkoisiksi oli surullista seurattavaa – mutta toisaalta myös ”luonnollista” kehitystä. Tukka pois, vaatteet vaihtoon, englanti omien intiaanikielten tilalle, kaiken intiaanikulttuuriin kuuluvan kieltäminen ja uuden valkoisen kulttuurin pakkosyöttö. Ehkä se oli silti ainoa keino noille lapsille saada mahdollisuus sopeutua uuteen yhteiskuntaan, koska reservaateissakaan ei ollut kunnon elämänedellytyksiä.

Intiaanien viimeinen isompi teurastus Wounded Kneessä (n. 300 tapettua) oli sen sijaan järkyttävää katsottavaa. Aavetanssista (intiaanien hengellinen ”herätysliike”) uutta intoa saanut oman kulttuurin varjeleminen ja muutamien intiaanijoukkioiden reservaattien surkeista oloista pakeneminen aiheuttivat valkoisen hallituksen väliintulon lopettamaan ”kapina”. Vastenmielisintä sodankäyntiä on, kun alistetut ja pääosin aseettomat ”kapinalliset” pakotettiin tilanteeseen, jossa tunteet kärjistyivät, vahingonlaukaus laukaisi väkivallan, jonka seurauksena aseettomat naiset ja lapsetkin tapettiin teloitustyyliin, koska he olivat poistuneet reservaatista miestensä mukana ja olivat siis hekin kapinallisia ja valtion vihollisia, vaikka halusivat vain mahdollisuuden elää muutenkin kuin kortilla jaettavien vähäisten elintarvikeannosten avulla. Luin vielä historiankirjoitusta siitä, kuinka Wounded Kneen verilöylystä paenneista suurin osa kuoli kylmään ja vain muutama lapsi löydettiin hengissä alueelta, kun paikalle tultiin hautaamaan kaikki tapetut joukkohautoihin. Teurastus oli vapaiden intiaanien loppu. Into The Westin lopussa todettiin kuitenkin, että toivo jäi elämään, koska kaikkia intiaaneja ei kuitenkaan ollut tapettu. Aina on toivoa, niin kauan kuin on elämää.

Yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa käydään keskustelua siitä, onko intiaanikansoille korvattava kunnolla heidän 1800-luvulla menettämänsä maat mm. mustilla vuorilla. Intiaaniliikkeet ovat kuitenkin hajautuneet (ei ole yhtä intiaanikansoja edustavaa järjestöä, kun 1968 perustettu American Indian Movement jakautui riitelyn johdosta) ja intiaanien alkuperä on sekoittunut muihin rotuihin (samoin kuin heimojen kesken). Intiaaneille on kuitenkin annettu oikeus perustaa intiaaniyhteisöjen paikallisia hallituksia, joilla on päätäntävaltaa alueillaan (mm. palo- ja pelastustoimi, luonnonvarojen käyttö ja lakien täytäntöönpano). Intiaanien pääasiallinen elinkeino on nykyään uhkapelien tarjoaminen (kasinot ja bingosalit), koska intiaanihallituksille on annettu erillisoikeudet perustaa pelisaleja, vaikka liittovaltio- tai osavaltiolait eivät niitä sallisikaan. Niistä saatua vaurautta on voitu jakaa myös intiaanialueiden kehittämiseen. Osa yhteisöistä ei ole kuitenkaan halunnut käyttää erillisoikeuksiaan, koska ovat katsoneet uhkapelit uhkana perinteisille tavoilleen.

Täytyy nostaa hattua Steven Spielbergin tuottamalle sarjalle, koska Into The West oli upeata katsottavaa ja antoi 1800-luvun tärkeimmistä tapahtumista Pohjois-Amerikassa – niin valkoisten valloittajien kuin alkuperäiskansojen näkökulmasta – mielenkiintoisen, monipuolisen kuvan. Paljon väkivaltaa ja myllerrystä toki aikaan kuului, mutta myös ihmistä, kulttuuria ja historiaa käsiteltiin monelta kantilta. Olen varma, että intiaanitkin arvostavat Into The Westin näkemystä historiastaan.

Seuraavassa muutama viime aikoina katsomistani intiaaniaiheisista elokuvista/sarjoista mieleen tarttunut lainaus:

”There are four directions, four virtues.
Who knows them?
Courage.
Strength.
Wisdom.
Generosity.
Each of us is born with one of these.
All of you must find the other three within you.”

- Into The West -sarjasta kohtaus, jossa intiaaninainen opettaa lapsille neljää ”hyvettä” elämässä, joista yhden jokainen saa syntyessään ja muita joutuu elämänsä aikana itsestään etsimään

"Is there tobacco in heaven?"
"No, there is not.
There is not anything."
"Not even women?!"
"No, there is only God."
(intiaanien hymähtelyä ja pään pyöritystä)
"Father, they don't seem to appreciate that."

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaanit ja jesuiittapappi keskustelevat siitä, mitä kristittyjen taivaassa odottaa – vai odottaako mitään

”Tell me Blackrobe – what does your dream say now?”
”I'm too weary for dreams.”
”You must. How else you could see ahead?”
”I put my trust in god.
He will guide me - all the way to paradise.”
”But you have not seen this paradise.
No man should welcome death.
This world is a cruel place.
But it is the sunlight.
I'm sorry I used it up.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa intiaani kysyy jesuiittapapilta (jota intiaanit kutsuvat mustakaavuksi = Blackrobe) unista, koska ne intiaanien mielestä kertovat tulevaisuudesta ja ohjaavat meitä eteenpäin

”What can we say to people who think their dreams are the real world.
And this one is an illusion.
Perhaps they are right.”

- Blackrobe-elokuvasta kohtaus, jossa Blackrobe miettii edelliseen lainaukseen viitaten, ovatko intiaanit sittenkin oikeassa unista ja niiden merkityksestä

Amba! (”Näkemiin!” lakotan kielellä)