Sitku

"Nobody ever visits me, except Jehova's witnesses" lauloi jo Ville aikoinaan ja vähän sama fiilis tuli taas tänään. Ei sillä, että olisin sosiaalisesti aktiivinen tai ketään koskaan kutsuisin kylään, mutta joo, vähän tuon biisin fiilis tuli, kun "tutut" jehovat kävi taas ovella kertomassa siitä, miten maailma on tuhoutumassa ja Jumala tulee ja tappaa. Vai miten se meni. Mut kuitenkin, siinä minä sitten kiltisti kuuntelin ja sanoin, että "en tiedä", kun kysyivät, tunnenko sydämessäni, että se on tapahtumassa. Taisinpa myös mainita, kun saatanasta oli puhe, että "tuli Trump mieleen" ja naurahdin. Jostain syystä jaksoin kuitenkin kuunnella jorinaa ja olla kohtelias. Kun tämä mukava pariskunta lähti ovelta kohti seuraavia uhreja, lueskelin hetken "Mitä raamattu todella opettaa?" ja mietin, mikä tässä eniten mättää. Sitten tajusin. Se on "sitku"-ajattelu. Kaikki korjautuu "sitten kun" on tuomiopäivä ja Jumala korjaa kaikki virheet, joita se ei voi jostain syystä korjata nyt, vaan vasta sitten kun.

Gasellien uudella levyllä on sattumalta myös biisi nimeltään "Sitten kun", jossa käydään läpi erilaisia asioita, joita tehdään sitten kun on päästy johonkin tai jostakin eroon, tehty jotakin tai jotakin muuttuu. Ehkä parhaiten jäi silti mieleen yhden versen stoori siitä, kuinka äiti pyysi poikaa käymään, mut tämä ei ehtinyt, kun piti tehdä sitä ja tätä tärkeämpää, kunnes äitiä ei enää ollut, eikä enää voinut nähdä, vaikka ois halunnut. Sitku-kirous aiheuttaa varmasti monille jälkiviisautta ja katkeruutta, koska oikeastihan itselle tärkeät ja merkitykselliset ihmiset ja asiat pitäisi kohdata ja tehdä nyt, eikä sitku.

Ehkä ongelma on siinä, että monesti ei edes tiedä, mikä on oikeasti tärkeätä, ennenkuin sen menettää. Ehkä jehovakin herää siinä vaiheessa, kun oma maailma romahtaa ja ne tajuaa, että ois pitänyt nauttia silloin, kun oli terve ja kaikki oli hyvin, vaikka pitikin ovelta ovelle saarnata, että maailmassa on kaikki päin persettä ja sitten kun tuomiopäivä tulee, niin kaikki tulee olemaan hyvin, koska Jumala tuhoaa nykyisen maailmanjärjestyksen ja kansallisvaltiot korvaten planeettamme uskovien paratiisilla. Vai me muutko se tuhotaan ja Saatana on kanssamme? En tiedä, tipahdin kelkasta, mutta joku maailmanlopunjälkeinen utopia kai siitä kaikesta sitten seuraa. Kaiken maailman lopunajan kultit ovat kyllä pelottavia, mutta ymmärrän heitä, koska ei ole helppoa luoda merkitystä elämään. Toisaalta olen kateellinen esimerkiksi jehovan todistajalle, jos tämä oikeasti kokee elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi oman todistustyönsä ja ihmisten käännyttämisen, eikä tee sitä vain siksi, että perhe/yhteisö/puoliso pakottaa, vaan siksi, että se tuntuu tarkoitukselta myös nyt ja tässä, eikä vasta sitten kun.

Mitä sitten itse voisin tehdä päästäkseni tyhjyyden tunteesta, joka aika ajoin alkaa imemään iloa kuin musta aukko? En ainakaan voi ajatella, että sitten kun pääsen tuosta tunteesta, olisin onnellinen. Onni, onnellisuus tai sanotaan nyt edes tyytyväisyys elämään pitää luoda aina uudestaan ja uudestaan, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin melkein. Olemme sosiaalisia eläimiä ja saamme nautintoa monenmoisista asioista ja aina välillä nautinto kanssakäymisestä muun maailman kanssa - oli se sitten ihmiset, eläimet, kasvit, luonto, kaikenlaiset taidemuodot, viihde, tuntemukset, kokemukset, näkemykset, johtopäätökset, milloin mitkäkin hetkessä, menneessä tai tulevassa - saa aikaan onnenpurskahduksen. Jotkut kokevat tarpeelliseksi määrittää onnellisuuden ja jos ei aivan sen henkilökohtaiset kriteerit täyty, niin ainakin sitä pitää tavoitella. Kunhan ei vaan erehdy toteamaan, että sitten kun...minusta tulee onnellinen. Ei, parempi tavoitella sitä hetki kerrallaan, koska ei se mikään pysyvä olotila ole. Paitsi ehkä kuollessa. Sen sijaan, että sanoisi "sitten kun", voisikin ehkä kuollessaan todeta Inkvisitio-yhtyeen sanoin: "Vihdoinkin olen onnellinen!"

PS. Elämä on ihan kivaa. Olen minä usein onnellinen monestakin syystä. Ei siis syytä huoleen lukijat. Valtakunnansalilla tavataan, eiku ;)