Elon kuvat on

Vaimoni pitää päiväkirjaa, johon hän kirjaa katsomansa ohjelmat, elokuvat ja sarjat. Ainakin näin hän minulle kertoi. Ilmeisesti niiden avulla hän voi palata tunnelmiin, joissa oli ohjelmia katsellessaan. Ja mikäs siinä - eipä meillä paljon muita harrastuksia olekaan, tv-sukupolven lapsilla.

Koska en keksi mitään muutakaan sanottavaa elämästäni, kirjoitan samasta aiheesta. Sen sijaan, että töllöttäisi, voisi toki uppoutua myös kirjoitetun sanan maailmaan, mutta se on nyt jollain pimeän ajan tauolla. Sain kyllä lukulasit - keski-ikä here I come - mutta lukeminen ei ole vielä alkanut innostaa uudestaan tarpeeksi ja syksyllä aloitetut kesken olevat kirjat ovat kesken yhä. Toki olen lukenut nuorimmaiselle iltaisin kissakirjoja niin paljon, että silmät onkin sitten jo väsyneet ja ei ole jaksanut enää keskittyä "omalla ajalla" mihinkään. Ainoa, mikä on tällöin enää maistunut, on ollut joku mielenkiintoinen sarja tai elokuva. Tavallisesti olen sarjaorientoitunut, mutta Quarryn jälkeen ei ole löytynyt uutta niin mielenkiintoista, että olisin jäänyt koukkuun. Marco Polo on yhä alkutekijöissään ja Peaky Blindersin kolmoskausi odottaa katsojaansa. Vaimon kanssa katselin osin sivusilmällä norjalaista nuortensarjaa Skamia (suom. Häpeä), joka alkoi kiinnostaa jo itseäkin, kunnes loppui. Siispä elokuvien pariin.

Häpeä on kamala tauti, mutta Skam on ihqu sarja / Skam

The Revenant oli komiaa katseltavaa. Ei niinkään Leonardo DiCaprion tai Tom Hardyn ansiosta, vaikka herrat helvetin hienot roolisuoritukset tekivätkin. Leon kovin rooli, ehdottomasti. Mutta ennenkaikkea kai tässä nyt on virtuaalihattua nostettava näille herroille: Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja kuvaaja Emmanuel Lubezki loihtivat sen verran mahtavat menot ruudulle, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Minua vaan ihastutti. Elokuva kertoi ainakin ihmisen sitkeydestä/heikkoudesta, sosiaalisuudesta/itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta/välittämisestä. Se oli ylistys luonnolle, luonnonvoimille ja ihmiselle yhtenä osana sen palapeliä. Toki se oli myös historiallinen kuvaus ääriolosuhteista samalla, kun käytiin läpi perinteisiä ihmislajin pakkomielteitä: Rasismi, ahneus, viha, kosto, sovitus, elämäntarkoitus. Elokuvan loppukuvasta tuli mieleen yksi meidän kaveriporukalla tehdyn leffan loppukuva, joten hyvällä tavalla nauratti, vaikka ei kait siinä elokuvan lopussa sinänsä naurun aiheita enää hirveästi ollut. Upea leffa, jonka merkitys itselle on kolahtanut, jos leffan loputtua jo alkaa miettiä, että tuo olisi kiva katsoa joskus uudestaan, esimerkiksi hieman isommalta kankaalta...

Koskessa on kiva lillua / The Revenant

Katseltuani Revenantin päädyin googlaamaan leffan pahista Tom Hardya, joka kai "tunnetaan" nykyään paremmin Mad Maxina (loistava leffa muuten, viime vuosien ehdotonta kärkeä ja tuo uudelleenkatseluhalu on senkin osalta korkealla) tai jopa naamioituneena Batman-pahiksena Balena, vaikka itselle näyttelijä on jäänyt mieleen Peaky Blinders -sarjan juutalaisgangsteri Alfie Solomonsina. Hyvänä aasinsiltana löysin sitten miehen upean soolosuorituksen leffassa, jonka oli käsikirjoittanut ja ohjannut Peaky Blinders -luoja Steven Knight.

Katse kertoo enemmän kuin tuhat sanaa / Locke

Locke oli hämmentävän upean vangitsevaa katseltavaa. Elokuvan tapahtumat on kerrankin helppoa tiivistää yhteen virkkeeseen: Mies ajaa autolla ja puhuu puhelimessa. Siis oikeasti! Leffassa ei tapahdu mitään muuta. Voin vakuuttaa, että se ei kuitenkaan ole tylsä, paitsi jos et jaksa keskittyä siihen, mitä päähenkilö Locke sanoo, mitä hänelle sanotaan ja miten hän reagoi äänenpainoillaan, ilmeillään ja eleillään käymiinsä keskusteluihin. Uskomattoman hieno pieni elokuva, jonka parissa vilahtaa vajaa puolitoistatuntinen ihan huomaamatta. Päästyäni Steven Knightin kerronnan makuun päätin etsiä käsiini myös miehen esikoispitkän, eikä tarvinnut katua sitäkään.

Elä helevata tuu niin lähelle miäs... / Redemption

Redemption oli sykähdyttävä tarina, jossa sekoittui rikosdraama, toiminta ja ihmissuhde-elokuva kivaksi keitokseksi. Sattumat ja epäloogisuudet antoi helposti anteeksi, koska elokuvakin on satua, vaikka sillä yhteiskunnan/ihmiskunnan epäkohtiin haluttaisiinkin puuttua ja tonkia yksilöiden motiiveja elää ja antaa toisten kuolla - tai välittää toisista. Elokuva ihmisyydestä, mielen ja lihan heikkoudesta, väkivallasta ja alistamisesta, elämän turhuudesta ja suuresta - tai pienestä - merkityksellisyydestä. Aivan maaginen päähenkilökaksikon kemia pelasti paljon, tönkötkin näyttelijäsuoritukset (mukaanlukien miespääosa) ja "epärealistiset" juonenkäänteet. Elin päähahmojen mukana alusta loppuun täysillä. Aivan kuten täysin toisenlaisenkin pääparin mukana, joita kävimme vaimon kanssa katsomassa ihan elokuvateatterin penkeillä asti.

No mutta! / Redemption

La La Land oli rytmikkään romanttinen musikaalisatu, joka osui ainakin meikäläisen nautintohermoon. Kuvallisesti, musiikillisesti ja juonellisestikin onnistunut musikaali, jossa oli elämänmakuinen tarina. Alunperin tiesin elokuvasta vain tönkkösuolatun Ryan Goslingin (loistava tönkkösuolatuissa osissaan elokuvissa Drive ja Only God Forgives) ja ohjaaja Damien Chazellen, jonka Whiplash oli ehdottomasti vaikuttavin leffa, jonka katsoin viime vuonna. Naispääroolin Emma Stone yritti varastaa shown, mutta oli miellyttävä seurata myös Goslingin suoritusta, joka täydensi loistavasti Stonen tunnelatausta. Tönkkösuolaisuuskin mureni, koska Gosling oikeasti kosketti, vaikka leffa menikin musikaalin nimissä audiovisuaalisen sillisalaatin puolelle. Silti, upeaa jatkoa Whiplashille - Chazellelta on lupa odottaa vielä vaikka mitä, tyyppi on vasta 32v. Odotan ainakin jazz-saagalle jatkoa, haluan lisää popularisoitua jazzia, koska en ole genren suuri ymmärtäjä tai kuuntele sitä muuten paljon, mutta tuntuu siltä, että jossain sisälläni on kasvamassa wanha jazz-setä.

Jatsinkakkaa, arvon leidi, jatsinkakkaa / La La Land

Katselkaa ihmiset hyviä elokuvia - siinä ei aika mene hukkaan, koska parhaiden leffojen kuvat ja äänet ja teemat ja näyttelijäsuoritukset jäävät sisimpään tykyttämään ja luovat elämänsisältöä kaiken sisällöttömän hötön keskellä.