Musavuosi 2023

Taas on aika musiikinkuuntelun vuosikatsauksen ja koska käytännössä kuuntelen lähes pelkästään Spotifytä, niin lista tulee suoraan sieltä. Mietittiin Niinan kanssa, että onkohan joulukuu mukana vuosilistauksessa ollenkaan? Jos on, niin kyseessä on listaus kuunnellusta musasta joulukuusta 2022 marraskuun loppuun 2023, jolloin listaus pärähtää ilmoille. Jos joulukuu puuttuu, niin sehän on ihan perseestä. Mä en ainakaan kuuntele joululauluja joulunakaan, joten olisi kiva, jos vuosikatsaus olisi sitten vuosikatsaus, mutta näillä mennään...

 

Muutamia nostoja vuodesta:

Kuuntelin 3415:aa eri kappaletta, mutta eniten kuunneltua vain 20 kertaa :O

Kuuntelin 1770:ää artistia, mutta Eppuja eniten :)

Kuunnelluimmat artistit:

1) Eppu Normaali. Ikisuosikkini, musiikillisen peruskivijalkani kolmasosa. Ei pelkkää nostalgiaa, aina löytää uusia kulmia vanhoihinkin viisuihin. Kävin laulamassa myös karaokessa.

2) Ren. Brittiläinen, Walesissa syntynyt laulaja-lauluntekijä, rap-artisti, tuottaja ja multi-instrumentalisti, jonka löysin yhtenä keväisenä perjantai-iltana ja kuuntelin biisejä, erityisesti bipolaarista "Hi Ren" -viisua aika helvetin paljon Youtubesta. Kaikki kuuntelut ei siis näy Spotify-listoillakaan. Renissä yhdistyy hauskasti tarinankerronta, brittiläinen rap, konemusa, hieman anarkistinen katusoittajatausta ja toisaalta varsinkin uudemmissa biiseissä paljon sairastumiseen ja siitä toipumiseen liittyvä tematiikka. Vuoden löytöjä.

3) Cruachan. Mietin, että olikohan Cruachan kuunnelluin artistini vuonna 2021, mutta ei päässyt top100-listalle? No, taas kärkikolmikossa, Erin go Bragh! Irlantilaista folkkia ja metallia sekä tarinoita historiasta kertaava yhtye on viime vuodet ollut aina paljon kuuntelussa.

4) RAYE. Raye eli Rachel Keen on brittiläinen laulaja-lauluntekijä, jonka bongasin The Graham Norton Showsta ja The Thrill Is Gone toimi blues- ja jazz-viboineen porttihuumeena, jonka jälkeen Rayen muihin, enemmän moderniin R&B:hen ja elektroniseen pop-musiikiin biiseihin oli helppoa lähteä tutustumaan. Niinan kanssa tätä kuunneltiin jatkuvasti myös Youtubesta yhdelläkin ihanalla keväisellä Kuopion reissulla.

5) Vapaa Maa. Tästä lisää vähän myöhemmin.

Suosikkigenret:

1) Suomalainen hip hop

2) Suomirock

3) Rock

4) Suomirap

5) Suomalainen punk

Sitten varsinaiseen top100-biisien listalle, jonka tuplavoiton otti VVORSE kahdella kappaleellaan albumilta Kurjien elegia. Erityisesti ensimmäiseksi tullut biisi "Käännyn hiljaa pois" ansaitsee kärkisijansa, ehkä syvimmin minuun vaikuttanut biisi tänä vuonna.

Kolmantena listalla Moonspell, portugalilainen dark/goottimetalliyhtye, jonka vuoden 2006 biisi "Luna" jäi soimaan päähän ja Spotifyhin monen monta kertaa. Melodista ja melankolista ärjyntää sekä naislaulantaa vierailevan tähden Brigit Zacherin toimesta, toimii.

Neljäntenä jo 18 vuotta matkassani kulkenut Stam1na ja vaikka en aina ja joka levyyn ole niin syventynyt, niin joka levyltä nousee joitakin suosikkeja. "Vereen piirretty viiva" on ehkä perinteistä stamp1o-jyystöä ja olikohan eka sinkku levyltä, ehkä siksi myös soi eniten. Levyjen kuuntelijahan minä en ole ollut enää vuosiin, sen synnin olen tunnustanut jo monesti. En kuuntele levyjä, kuuntelen biisejä, kokoelmia, soittolistoja. 

Tässä vaiheessa muuten voi jo todeta, että suosikkilistani koostuu lähinnä metelistä, joten selvästi soittolistoistani "Jaken meteli" on soinut eniten. Kai se on eniten resonoinut tunnelmiini. Jokainen päivä ei ole pelkkää euforiaa ja tarvitsen voimaa välillä jostain muualta kuin sisältäni, jolloin löydän sen useimmiten musiikista ja mikä on voimakkainta musiikkia, no meteli tietysti! Tässä siis myös termistön selventämiseksi, että parasta meteliä ovat useat metallin genret, raskas rock, punk ja hardcore. Tästä aasinsiltana listan vitoseen, joka on Vapaa Maa, joka yllätti minut myös olemalla vuoden viidenneksi kuunnelluin artisti! Tästä on kiittäminen yksinomaan wanhaa ja rakasta ystävääni Kimmoa, joka bändistä minulle mainitsi. Hyvä bändi, hyviä kantaaottavia sanoituksia, joista tässä siis maistiaisena "Pelko". Kuudentena olevan Cavalera Conspiracyn esi-isä-yhtye Sepultura muuten otti paljon vaikutteita kahdeksankymmentäluvun alun suomalaisesta hooceesta. Sepultura-cover "Morbid Visions" potkii Maxin ja Igorin voimin henkeä vanhaan klassikkoon, nuokin veljekset jo yli viiskybäsiä, silti jaksavat vääntää hooceeta ja rässiä keikoilla menemään.

Sit väliin yllättäen Irlannin lahja punkahtavalle rokille, aina melodinen ja jostain elämän kieroudesta kertovine sanoituksineen toimiva Therapy? Tuohon ei varmaan voi panna perään pistettä, vaikka loppuikin kyssäriin, muttako se o bändin nimi! Ei hajuakaan, mistä mä tämän biisin bongasin tai mistä tämä kertoo, "kauhean mestarin päähän ampumisesta". 

Sitten väliin kotimaista melodista death-goottimetallia eli Swallow The Sun, jonka "Moonflowers Bloom in Misery" on biisi, jonka ärjyntäkohta nousee aina mun naamalle, ei sillai että huutaisin, mutta on pakko irvistää ja työntää kieli ulos vähän niinku maureilla, jotka vetävät hakaa. Upeata, koskettavaa metallia. 

Sit vähän lisää Vvorsea ja Vapaata Maata. Vvorsella siis kolme biisiä top10:ssä. Unohdin muuten kertoa, mistä bändin bongasin. No, Spotifystä. Kuuntelin siis Kimmon kehumaa Vapaa Maa -yhtyettä, kun siitä jotenkin hairahduin kuuntelemaan Spotifyn ehdottamia samankaltaisia yhtyeitä ja huomasin, että tämä Vvorsehan on ihan perkeleen kova. Vapaa Maa on ehkä hieman "helpompi" seurattava sanoitusten puolesta, mutta Vvorse pesee sen tunnelmassa. Hyviä silti molemmat, vuoden metelilöytöjä, ehdottomasti.

Tähän voisi tietysti lopettaa, mutta jos siis listan kärkipaikalle pääsi 20:llä kuuntelulla, niin siihen nähden voin kertoa, että mun listan biisit ovat kyl kaikki mun mielestä hyviä, joskin osa vaan sattunut olemaan sopivassa saumassa oikeaan tunnelmaan sopivassa listassa eli aika usein siinä Jaken meteli -listassa.

Sijalla 11 ja 12 pääsevät ääneen pitkän linjan kotimaiset räppärit Timo Pieni Huijaus ja Paleface. Loistavaa riimittelyä, ensin ollaan paratiisissa pään sisällä ja sit Pale kertoo meistä suomalaisista miehistä, jotka ei olla kovin hyviä tunteilemaan, paitsi yksin ja humalassa. Mun mielestä muuten "Suomirap" on enemmän oikein kuin Spotifyn ehdottama "Suomiräp", koska "räp" ei ole mikään vitun sana, se on suomeksi "räppiä" ja räppärit on räppäreitä, mut musagenrenä se on silti rap. Eli Suomiräppi menis, mutta mun oman listan nimi on "Suomirap" ja sillä mennään. Suomalainen hip hop on muuten mun kuunnelluin genre koko vuonna eli repikää siitä. Taidan olla vähän hipetihop koko ukko. 

Sijalla 13 paluu metelilinjalle ja suomalainen pitkän linjan black metal -sooloartisti Satanic Warmasterin Berserk Death, joka on jostain syystä Spotifyssä kirjoitettu väärin. Varmaan joku kännissä näpytellyt, saatana. Tai ehkä se on vaan vittuillakseen jätetty väärin. En tiiä mistä siinä öristään, mut varmaan jonkun hullun kuolemasta, kuulostaa hyvältä. 

Cruachanin eka listabiisi on tällä kertaa "The Ghost". Lisää on tulossa vähän myöhemmin, kun "The Queen" pärähtää vähän top20:n jälkeen sekä "The Reaper" sijalla 25 ja "The Dead" sijalla 30 ja hännänhuippuna vielä sijalla 100 "An Bean Sidhe". Hyvä bändi yhä ja edelleen, vaikka nämä eivät ole edes bändin parhaita kappaleita koko tuotannosta. Tein muuten ihan viimeisimpänä kokoelmana Irkkusuosikit-listan, jossa on viisi tuntia parhautta vihreältä saarelta. Mukana ei ole U2:sta, kiitos ei kysymästä.

Sit taas väliin Vvorsea ja Vapaa Maa -yhtyettä. On ne kovia. 

Sijalla 17 jo artistilistauksessa mainittu Ren ja "Hi Ren". Tämä on kyllä niin hyvä, että kannattaa katsoa tästä yli 9-minuuttinen video (on kappalekin yli 8 minuuttia pitkä), niin pääsee vähän paremmin jyvälle (minäkin olen tätä videota katsonut ainakin niin monta kertaa, että jos Youtube-katselut laskettaisiin mukaan, saattaisi tämä biisi ollakin kärjessä). Loistava Ren!

Daft Punkin "Within (Drumless Edition)" kosketti wanhaa robotti-housen ystävää. Päkän "Ehjä" sen sijaan kosketti sitä osaa minusta, joka on (mukaellen sanoitusta) ehjä, ehkä.

Vapaa Maa -vedon ja Cruachanin jälkeen jatkaa yksi vuoden iloisia uusia löytöjä eli Crown Lands, joka on kanadalainen duo, joka vetää hyvin Rush-maista matskua. Tässä "Starlifter: Fearless Pt. II":ssa onkin kuunneltavaa 18:23 verran, joten saa aika hyvän kuvan duon vaikutteista ja musiikillisesta kauneudesta, Rush ja proge sydämessäin, ain!

Sit vaihteeksi "Kaikki häipyy, on vain nyt", koska onhan Eppuja aina välillä kuunneltava. Tai siis niin paljon, että kuuntelin taas vaihteeksi eniten kaikista!

Perään Renin toinen veto Sick Boi -levyltä eli "Genesis", joka alkaa sekin akustisella kitaralla, mut sit mennäänkin hauskoihin äänimaailmoihin. Renin parhaimpia biisejä kuuntelee aina vaan uudestaan aina yhtä innoissaan. 

Cruachan-välipalan jälkeen yksi vuoden kauneimmista kappaleista "Valkeakuulaat", jonka Tero-Petri Suovanen teki aikoinaan Patelle, mutta tässä nyt sitten oma tulkinta Laura Heikelän kanssa ja kylläpä taas toimii. Loistava syksynaloitusbiisi!

Valkeakuulaiden jälkeen "Rautasiivet", jonka doom metal -syövereihin vie Kuolemanlaakso. Kaunista tämäkin!

RAYE oli siis artistilistauksessa neljäs, mutta jostain syystä mun vuosi on ollut tämmöinen 50-vuotiaan tursake-ukon vuosi, pelekkiä ukkoja laulamassa 27 eka biisiä, voehan helevetti. Jo oli aikakin päästä kuuntelemaan kauniimman, viisaamman ja kaikin puolin ihanamman sukupuolen edustajaa (vaikka eihän nykypäivänä sukupuolilla vissiin ole mitään väliä, eikä sillä kai musiikissakaan ole väliä, mutta jostain syystä mä olen pro-feministisestä elämänasenteestani huolimatta erotellut sukupuolia niin, että mulla on Naiset-niminen soittolista, koska muuten tuntuu, että naiset hukkuu ukkojen ylivallan alle, vähän niinku mun toisessakin intohimon kohteessa eli futiksessa...) ja tämä brittiläinen, 26-vuotias, kuuden levy-yhtiövuoden jälkeen indie-artistiksi ryhtynyt RAYE päästelee sen verran hienoissa sfääreissä, että mä ainakin upposin. Ja niin kyllä Niinakin upposi, vielä enemmän kuin minä, ainakin päätellen hänen vuosilistastaan, jossa tais olla viisi eka biisiä RAYEta! Ekana naisena listalla siis sijalla 28 RAYE ja "Black Mascara", jossa on muuten myös hyvä tanssivideo, tarkasta tämä.

Mutta niin, palataan sitten taas äijiin, vaikka ei Michael Stipe oo äijä, sekin on vaan ukko, niinku minä. Oon alkanut kutsua itseäni nyt ukoksi, viiskymppisenä tuntuu jo siltä. Mut en kyllä tykkäis, jos lapset alkais sanoa mua ukoksi. Mun naiset kyl saa sanoa, jos haluisivat. En aio silti sanoa niitä akoiksi. Mut Maikkolista siis piti sanomani, että jostain hiton syystä R.E.M. -yhtyeen "So. Central Rain" vuodelta 1984 on mun listan sijalla 29. Mistä se tänne tuli, ehkä sit vuodesta 1984, se oli kyllä jotenkin yksi semmoisia käänteentekeviä vuosia mun lapsuudessa, musiikin ja elokuvien ja sarjojen ja elämänkin saralla kai sitten. Vaikka enhän minä R.E.M.iä silloin kuunnellut, kuin vasta ysärillä, mutta olkoon tämäkin nyt todiste siitä, että silloin teki monet myös hyvää musaa.

Taas yhden Cruachanin jälkeen sit toista viime vuosien folk-metal -suuruutta mun kirjoissa eli islantilaista Skálmöldiä ja "Ratatoskur". Uus levy siis ilmestyi Islannin hurjiltakin ja kyllähän tuo ärjyntä edelleen toimii ja melodiat kolisee, mut ehkä tämä ei nyt sit tänä vuonna niin kovaa kolahtanut. Silti yksi parhaita bändejä. 

Ajan syövereistä listalla ponnahtaa myös The Smashing Pumpkinsin "Mayonaise", joka liittyy yhteen tiettyyn elämänvaiheeseen. Se on kyllä hauska, miten biiseistä tulee mieleen paikkoja ja aikoja ja tapahtumia ja vaikkapa ihmisiä, joita ei ole nähnyt reiluun 25:een vuoteen. Semmostapa se on, elämänmeno. Majoneesi ei ole kyl herkkujani, tämän vuoden vittumaisimman mainoskampanjan tittelin luovutan Hesburgerille, haistakaa vittu sen majoneesinne kanssa (vaikka en omista telkkaria, joudun kattomaan mainoksia, kun katson esimerkiksi Vain elämöintiä tai muuta Ruudusta tai jostain). Mut tää smässäreihin majoneesi menneisyydestä on yhä toimivaa. 

Obituaryn "My Will to Live" taasen on uusi kappale. Bändihän on tietysti Floridan death metal -skenen suuria nimiä ja ollut pystyssä jo vuodesta 1984. Hieno vuosi se 1984, mutta ei nyt mennä siihen. Hauskaa, että sedät jaksaa yhä mättää menemään ja kyllähän elämän halusta laulaminen kevyesti öristen ja sylkien kuuluu setien elämään. 

Aika raikkaalta tuntuu kyl edellisen jälkeen RAYEn "Hard Out Here", vaikka biisissä onkin vähän välitestamentin teon makua, kun RAYE kertaa, miten kuusi vuotta levy-yhtiöbisneksessä meni niinku omasta mielestä. Kyl sieltä addiktion ja nilkkien komenneltavana olostakin voi nousta ja tässä on siitä elävä esimerkki, hyvä Raye!

Ursus Factory, tuo Suomen hauskin rock-duo, olisi kyllä pitänyt ehkä käydä kattomassakin, kun tulivat Kajaaniin. En ois mennyt, vaikka oisin ollut terve, koska ois pitänyt mennä Böhémien piqqujouluihin. Sairastuin, ei ollut jouluja, ne on sit vasta ensi viikolla. Hommat siis fixattu, kuten tässä vedossa, mut live jäi näkemättä...

Davion Farrisin "Sometimes" soi jossain sarjassa, oisko ollut The Chi:ssä. Varsinkin alku kolahti, falsetilla laulettu miehen elämän tuska. Semmostapa se on ja mä olen mies, kai se on jo viiskymppisenä varmaa se. 

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli tapetilla tässä syksyllä, kun antoivat potkun Sepolle. Seppo oli kutsuttu ABC:lle ja sanottu, että et enää kuulu bändiin. Seurasi some-kohu. Mä ihmettelin jo 2000-luvun vaihteessa, että miten se pappa pysyy tahdissa, mut olihan se tyyli varmasti osa Niskiksen viehätystä Timon ulinan ohella. Saunan takana on tilaa. Tässä biisissä ei muuten ole mitään sanottavaa (ja siksi siitä tykkäänkin)!

Orbit Culture on näitä sattumanlaukauksia listalla. Siis tämmösiä tiiättekö, että joku biisi soi, kun oot pannut sen meteli-listalle ja mietit, että niin, tämä soi nyt taas, mmm, mikähän vittu tämä on, no kuulostaa ihan messevältä, antaa olla listalla. Kai nää on jotain ruottalaisia, fyj fan. Perään vähän saatanallista sotamaisteria, niin johan häviää korvista OC:n tylsä ysärirässi.

Olemme sijalla 40. Miki Liukkonen kuoli kesällä. Kyllähän se järkytti, kun nuori mielenkiintoinen taiteilija-kirjailija, jota olin seurannut lähinnä tv-sarjansa ja muun julkisuuskuvan kautta päätyi itsemurhaan. Sarjan nimi oli "Sivullinen", joten kun päässä alkoi soida heti Jenni Vartiaisen kappale, niin olihan sitä sitten kuunneltava ja vähän kyynelehdittäväkin. 

Kornin "Blind" on liveveto. Kornia basson länkytystä ja muuta pomppimista, mut olihan bändi aikanaan kova. Tästä en tiiä, miten tää listalle päätyi, mut kai mä diggasin tämän liven livemäisyydestä. Eka minuuttiin ei paljon tapahdu, mut kuuluu yleisön reaktiot, kuten myös myöhemmin lauluosien välissä. Livemusa on kyl parasta. Tämän synttäri-syksyn aikana näin neljä aivan mahtavaa keikkaa, joista Jarkko Martikaisen Kuhmo-talossa (Niina houkutteli ja kuskasi, oli aivan maagisen hieno tunnelma, upeaa tarinankerrontaa ja koskettavia lauluja, aivan mielettömän upea keikka), Samuli Putron Kulmassa (sielläkin oltiin Niinan kanssa, taisi houkutella alun perin sinnekin, mutta kannatti lähteä, tarinankaari oli tässäkin mukana, tunnelmasta mentiin välispiikiien kautta hienosti toiseen, nauratti ja kosketti ja laulattikin, ainakin joitakin...) ja kahdesta muusta keikasta kerronkin vähän myöhemmin.

Hetkinen, sijalla 42. on yllättäen taas ne hurrit! Anteeksi, en ole ruotsalaisvastainen, tietenkään. Tykkään monesta ruotsalaisesta asiasta ja artististakin, kuten ABBA, Ghost, Petter, Opeth, Dr. Alban, eiku ei se nyt enää kolise, mut joo, onhan niitä. Mut niin, Orbit Culturelta listalle toinenkin biisi eli "From The Inside". Tämäkin on melo-rässipauketta, en mä kyl tiiä, onhan tämä vähän niinku sliipattu versio kaikesta, mitä metalli mulle merkitsee. Gojira tekee samantyyliset räimeet paljon paremmin. Mut tänä vuonna ei sit vissiin kuunneltu ranskiksia.

Renin levyn nimikappale "Sick Boi" jatkaa sairaus/terveys-teemaa ja alkaa tunnistettavasti huohotuksella, sit tulee joku ihmeen lapsikuoro ja lisää huohotusta, kunnes alkaa Ren-räpit, toimii!

Pauli Hanhiniemen "Hetken tahdoin ja hetken sain" on varmaan listan eka suomi-iskelmä. Vai meniskö tää suomi-rokista. Menis. Paulilla on komea ja tunnistettava ääni, sanoista saa selvää ja tässä on jotain semmoista ikääntyvän miehen tunnelmaa, jotain samaa siis kuin omassa mielessä. 

Jostain sitä Kornia kun löysin, niin tuli mieleen tämä klassikko, jota piti sit luukuttaa vissiin useamminkin. "Y`all Want a Single" on legendaarinen levy-yhtiösedille tehty vittuilubiisi, jota ei voinut soittaa päiväsaikaan Music Televisionissa, kun siinä lauletaan "haluutteko sinkun, vitut siitä", tosin ameriikan englanniksi, mutta kuitenkin. Yhä hauska laulaa mukana.

Tänä vuonna en ehkä kuunnellut niin paljon jazzia. En tiiä miks. Kalle Kaliman ja Jimi Tenorin "Time's Up" on vähän härö biisi jo itsessään, mutta myös listan outolintuja.

Kendrick Lamar on kuulemma yksi kovimpia nykyräppäreitä ja mustan amerikan ääni, mutta jäänyt silti vähemmälle kuuntelu, kuten monilta muiltakin nyky-Amerikan räppistaroilta (pois lukien Megan Thee Stallion). Rap-listallanikin on alussa 2Pacia ja muita klassisia. Kai tää on uuden ajan klassikkokamaa sit, vuoden 2017 levyltä DAMN. kappale DNA. (piste molempien perässä). Kovaa settiä kuulostaa olevan. 

Mut palataanpa sit mun suosikkigenreen eli suomalaiseen räppiin. Mari-Johanna muutti jostain syystä artistinimensä MJ:ksi, ehkä erottuakseen muista naisartisteista, joilla aika usein on joku erisnimi artistinimenä. Mut eipä siinä sit, MJ on silti kovin...naisräppäri. Teki pahaa taas sanoa se "nais", mut mä oon vanhan kerhon ukko, enkä mä pahalla sitä sano. Sitäpaitsi ei sillä oo väliä, kuka on kovin missäkin, MJ:n vahvuus on tiukat stoorit monissa biiseissä. Täs "100%"-biisissä, jossa Eevil Stöö fiittaa, ollaan "100% mä, kun muut on niin fucking fake" ja MJ:n biiseissä se ei kuulosta edes kornilta, koska kyseessä on yksi Suomen kovimpia räppäreitä (ja kovin naisräppäri by a mile). 

Aili Järvelä on aivan ihana. Tarinankertoja, upea laulaja. Syyskuussa oli mun synttärikuukausi ja lähdettiin Niinan kanssa Kouta-saliin kattomaan Ailia triona. Hauska, intiimi ja koskettava keikka. Piti kyl kuunnella muitakin Ailin biisejä tämän jälkeen ja jäi mieleen. "Oisit sä silti mun kaa" on uuden levyn nopeampia vetoja, joka jää päähän soimaan.

Välillä tykkään kuunnella jotain instrumentaalihässäköitä. Monesti ne on teknoa, mut tää Ash Soanin "Subs" on enemmän jotain breakbeat-rumpuhässäköintiä. Hauska välipala, elektronisen musiikin listalla tääkin taitaa kyl olla, ehkä, vaikka ihan aidot rummut ja pianohan täs soi, mut ehkä hieman DJ-tyyliin miksattuina sämpleinä.

Palefacen uusi levy Autofiktio oli kyl levyistä aika hyvin kuuntelussa, vaikka en siis kokonaisia levyjä yleensä kuuntelekaan kuin ehkä kerran poimien sieltä mieleisiä kappaleita (montakohan hyvää biisiä jää tällä tekniikalla unholaan, varmaan aika monta...) Tähän väliin soi "Malmin ääni", jossa toinen pitkään skenessä vaikuttanut Gracias messissä. Palen sanoitus tapansa mukaan kantaaottavaa, tällä kertaa päihdekuvioiden kelausta.

Kuolemanlaakso jatkaa "Juuret jalkojeni alla" -vedolla. Mennään jo listan 52. biisissä. Nää on ehkä tätä nykyajan metalli-iskelmää, jos Niskalaukaus oli sitä parikymmentä vuotta sitten. Tosin Kuolemanlaakso saattaa lähteä iskelmänkuuloisesta liikkeelle, mut sit saatetaankin matkata melankolisten kitaravallien kautta death-metallin syövereihin, että se siitä iskelmästä, toki mulle tää toimii aina kuin häkä, ja dödö-kohdatkin voi laulaa näissä mukana eli onhan se, iskusävelmä!

Tinyhawk & Bizzarro on melkein yhtä outo lintu kuin nimensä, suomalaista instrumentaali-kitaramusiikkia. "Yama" soi mulle aluksi vähän samaan tapaan kuin se joku afrikkalainen aavikko-blues, kitarassa on semmonen klangi. Sit koskettimet tulee peliin mukaan, hitto tää on vaan niin kiva. Pitäis ehkä antaa niiden levylle vielä mahdollisuus, koska siinä oli niin erilaisia biisejä, että oiskohan siinä muitakin tämmöisiä, jotka kolahtaa. Tässä vaan kitara soi niin kauniisti, että.

Stevie Ray Vaughaniakin sit koitin jossain välissä taas kuunnella. Se liittyy täysin Mikkelin aikaan viime vuosituhannen lopussa, jossa kaverustuin paikallisen Purhosen Jarin kans ja Laurakin oli välillä messissä. Jari oli kova Stevie Ray (ja muistaakseni myös Emmylou Harris -)fani, kateltiin videoita ja juotiin kotiviiniä. "Pride and Joy" on blueskitaristina uuden ajan kuuluisimpiin kuuluneen Stevie Rayn hittejä, jossain mielentilassa ehkä ärsyttävä renkutus, toisessa tyylipuhdasta blues-rockia. Stevie Ray delasi 35-vuotiaana helikopterionnettomuudessa vuonna 1990, joten jo silloin Mikkelissä, kun sitä tuijotettiin, se oli semmosta kalmistokamaa. Mut tais se olla aika kova lajissaan.

Sijalla 55 Keanen "Somewhere Only We Know" menee sen majoneesin ja remin kanssa kategoriaan 'etsin kuunteluun vanhoja tuttuja biisejä' ja pistin Spotify-listalle. Brittibändin ominainen solistin kuulas ääni ja piano rytmittämässä bändin menoa taustalla kolahtivat joskus jo ennen Spotify-aikoja, mutta mistä lie tuli mieleen taas. 

Sveitsiläisen house-DJ Jimi Julesin biisi on vääntynyt Tiesto-remixissä meneväksi EDM-kappaleeksi, jota tanssisin mielelläni jossain, ja tanssinkin tietysti kotona kuulokkeet korvilla esimerkiksi ruokaa laittaessani, mutta ei ole kyllä tullut vähään aikaan käytyä enää missään klubeilla tai vastaavilla heilumassa.

Päkä jatkaa sooloillen, "Porvari". Gaselleilta oon tykännyt osasta tuotantoa paljonkin, mut nää soolot, varsinkin DJ Ibusalin ja sit tää Päkän toimii kyl kokonaisuutena melkein paremmin. Stooreja elämästä. Tämä hänen tarinansa siitä, että kun meni lujaa, niin meni lujaa ja tuli rahaa, mut sen jälkeen tuli morkkis (tai Päkän sanoin "morgani"), kun ihmissuhteet kärsi vauhdissa.

Ursus Factoryn "Eläköön" on hyvä viululla höystetty elämän ylistys-anthemi pienelle pojalle ja miksei vähän isommallekin, kuten minä. 

Kornin "Here to Stay" on bändin raskaampaa osastoa, lähes alusta alkaen tasaista mättöä tuttuun Korn-tyyliin.

Sijalla 60 Dave Goljat vääntää nyky-suomi-reggaeta ihan mukavalla melankolisella suomi-otteella. Vierailijana Stepa ja biisissä "Babylon kaatuu". Davella ehkä vähän enemmän koko maailmaa syleilevät lyriikat, Stepalla enemmän sisäänpäinkääntynyt suomi-reggae, jossa vilahtaa masennus ja lappi, muun muassa. Välillä on ikävä suomi-reggaen kulta-aikoja, mut kiva, että tämmöisiä tehdään vielä nykyäänkin.

Vaihteeksi taas naisvoimaa, jota tarjoilee Satu Lii, joka on taas näitä sattumia eli en tiedä artistista mitään ja mulla on tasan yksi biisi listoilla, tämä "Enemmän kuin koskaan". Kantri-folk -meininkiä ja mukavaa laulantaa. 

Ursus Factoryn uutta levyäkin tuli sit kuitenkin kuunneltua, taas bändiltä uuden levyn veto, nimeltään tällä kertaa "Sadetakin pintaan". Suomi-rock-slovari -tyyppinen veto, mut semmoisella stadion-otteella. Ois kyl ollut kiva tosiaan nähdä nämä livenä, kun siel ois menon nähnyt semmoisena kuin se on, eläväisenä. 

Paperi T teki myös vaihteeksi uuden levyn. Ja hyvän tekikin. Laura innostui tästä enemmän kuin aiemmista, vaikka on niitäkin biisejä kuulunut. Mirokin tuntui kuunnelleen, kun kesällä vähän "Kopsalan musiikkiapinoita" oltiin eli kuunneltiin jollain teemalla jokaiselta biisejä. "Joo joo" on tän biisin nimi, jossa mielestäni käydään jo vakiintuneen tai jopa vanhan parin ihmissuhdetta, toki myös vanhat ystävät muistetaan. "Mut tuntuu, että mun ihmiset ois täynnä". Kertsi on hyvä ja ytimekäs: "Kunhan me ollaan ookoo, kaikki muu joo joo".  Vaikka ei versetkään huonoja ole, Papru toimittaa selkeätä ja ajatuksia herättävää matskua.

Terveet Kädet vääntävät edelleen hoocee-mättöään. "Ääni päässäni" käskee kuuntelemaan, ainakin sen 1:23, koska hoocee-biiseissä mennään eikä meinata.

Absoluuttinen nollapiste on yksi bändeistä, jotka olen tiennyt ikiajat, mutta jota en ole oikeastaan koskaan kuunnellut. Tämäkin siis jotain menneiden kaivelua, mistä lie bongasin, mutta muistaakseni itse - vaikka kun oltiin Kimmon kanssa Tampereella odotettua 100v-viikkoa viettämässä, huomasin, että Kimmolla oli tämä biisi yhdellä Tampere-listoistaan (tehtiin joka päivälle oma lista, vuoropäivinä mun ja Kimmon listat, mikä oli yksi viikon parhaita "ohjelmanumeroita", olla vaan ja tehdä ruokaa ja syödä ja juoda ja kuunnella musaa...harmittaa vähän, kun matkan jälkeen mulla oli päässä ajatus kirjoittaa siitä jonkinlainen muistelo, mutta en saanut aikaiseksi, ehkä se jäi sit vaan meidän molempien muistien varaan, miten siellä meni ja mikä oli kivvaa ja mikä ei). Biisi alkaa heti hauskalla kitarasoundilla ja riffillä, jota aina välillä toistellaan, mutta tietysti Liimatan ääni & lyriikat on se, mistä Absot muistetaan. Tässä tarinassa nimeltään "Eräät tulevat juosten" on jonkinlaisia yhtymäkohtia myös lähimenneisyyteen, onhan tässä ollut kaiken maailman arabikeväitä ja muita kansannousuja ja vallanvaihtoja, kuten tässä biisissä, joka rullaa välillä kepeissäkin tunnelmissa, välillä progehtavammissa merkeissä, mutta kun kuuntelee sanoitusta, niin välillä ollaan kepeästi synkissä vesissä, hieno kappale: 

”Kansa ei pelkää

Kansalla ei ole muistia

Kansalaiset joudutaan tunnistamaan hampaista”.

Crown Landsin "Context: Fearless Pt. 1" on siis sisarkappale aiemmin listalla olleelle kakkososalle. Tässäkin vahvoja Rush-viboja, mutta onhan bändillä myös oma voimansa, ei se pelkkä Rush-pastisseja tekevä bändi ole. Upeata musiikillista muotokieltä kuitenkin mun korvaan, koska Rush ja proge kolahtavat kovaa. Odotan innolla näiden tulevaisuudenkin tekemisiä.

Sijalla 67. taasen taaksepäin kumartaen yksi henkilökohtainen klassikko eli Metallican "One". Ajaton klassikko vielä varmasti pitkään ja koska aina jossain soditaan, on sodanvastainen sanomakin ajaton.

Gettomasan viime vuonna ilmestynyttä lättyä tuli kuunneltua aluksi jonkin verran ja muutamat biisit nousi esiin, tämä "Se ois ollu siin" ennenkaikkea. Tarina tyypeistä, joilla elämä on lähtenyt lipsumaan sivuraiteille. Gettomasan flow ja artikulointi miellyttää, joten näitä stooripohjaisia biisejä on kivointa kuunnella, vaikka onhan tääkin aika raskasta settiä.

Creamin "White Room" lienee ikivanha klassikko, jolle ehkä olen joskus aikaa sitten altistunut, koska kun kuuntelin jotain vanhoja biisejä Spotifystä, niin tämän riffi ja laulu tuntuivat jotenkin tutulta. Cream oli aikoinaan kasassa vain kaksi vuotta, mutta sitä pidettiin vissiin ensimmäisenä rockin super-ryhmänä (Eric Clapton, Jack Bruce, Ginger Baker) ja vaikken mitään mistään tiedäkään, niin jottain oon lukenut. Tässä on biisiä eteenpäin vievän riffin ja laulun ja Claptonin tiluttelujen lisäksi ehkä jotain magiaakin, ainakin ajoittain.

Sami Jaakkola Quartet on yksi suomi-jazzin kovia tekijöitä, mun mielestä. Modernia otetta, tiukkaa, jopa uhkaavankuuloista välillä, hienoa instrumentaali-musiikkia, jossa soi komeasti piano, basso ja rummut, välillä xylofoni ja mitä lie muuta. "Aurinko" tuo mulle musiikin ilon liikkuen tunnelmista toiseen, noususta laskuun ja taas uudestaan.

"Flat Beat" on myös ajaton klassikko viime vuosituhannelta. Ranskalainen DJ Mr Oizo julkaisi biisin levynsä ekstrabiisinä, mutta pääsy mainokseen ja musiikkivideo tekivät kappaleesta listaykkösen monissa maissa, myös Suomessa. Aina, kun kuulen tuon jytkeen, tulen hyvälle mielelle ajatellen keltaista Flat Ericiä, joka heiluttaa päätään biisin rytmissä ja sillai nopeasti edestakaisin välillä, jota yritän tietysti myös siinä onnistumatta mimikoida. 

Lisää klassikkokamaa listalle tarjoilee Joy Division, josta tehty Control-leffa oli yksi Tampere-reissumme valikoidusta leffoista. Näin jälkikäteen ajatellen huomasi, että se oli valokuvaajana ja video-ohjaajana paremmin tunnetun Anton Corbijnin esikoisohjaus rakkaan aiheen parissa, koska elokuvana se ei mielestäni ollut kovin kummoinen, mutta tunnelma ja (mustavalkoinen) kuvaus ja Ianin näyttelijän eläytyminen olivat kohdillaan. Vuoden 1980 Closer-levyllä ollut "Dead Souls" -biisi sai uuden elämän vuonna 1994 Nine Inch Nailsin versiona The Crow -elokuvan soundtrackilla, joka oli aikanaan parikymppisenä kova juttu, sekä leffa että soundtrack. Mut onhan tää orkkis aina parempi, Joy Divisionin soundi ja tarina ja biisit ovat porautuneet nuoren Jarkon mieleen ja sieluun, jossa ne pysyvät yhä. Harmi vaan, kun legendaarista Pertti Salovaaran Radiomafia-spesiaalia Joykkareista ei ollut saatu Tampereelle matkaan, sitä ois pitänyt kyllä ystävän kanssa hartaudella (ja huvittuneisuudella) kuunnella (mullakin se on vaan jossain vintin tai toivottasti ei homekellarin kätköissä...)

Laineen Kasperia käytiin katsomassa Tampereen perjantaissa, kun Kimmolla oli ihan oikea 50-vuotispäivä. Poijat, eli Kimmo ja Timppa, joka tuli Stadista perjantaina, olivat jossain vaiheessa iltaa sen verran pierussa, että tunsin hienoista vastuuta viedä poppoo "kotio" nukkumaan, mutta sitä ennen käytiin kuitenkin aivan mielettömän hienolla keikalla. Vastavirta-klubi oli ensinnäkin kokemus jo itsessään, vaikka ihmisethän sen tekee, mut siel oli vaihtoehtoväkeä punkkareista hoppareihin ja kaikkea siltä väliltä. Laineen Kasperi oli paikalla Liian Iso Trio -yhtyeen kanssa, joka oli hyvä, välillä soi viulu ja naislaulu, DJ piti rytmiä ja välillä räppäsikin. Mut Laineen Kasperi ite oli ihan mahottoman symppis ja karismaattinen hemmo, joka välillä spiikkasi, välillä huudatti yleisöä, välillä mietti keski-ikäistymistään, mut sit Kimmo (joka heilui lavan edessä) kävi supattamassa sen korvaan jotain ja sai oman julkisen mainintansa 50-vuotispäivästä, yllättäen melkein vieressä oli 40-vuotispäiviään viettävä nainen, mut sit Kimmo sai oman chanttinsakin, kun vieressä heilunut yleisö lauloi hetken rytmissä "Kimmo, Kimmo, Kimmo". Mua nauratti ja melkein itketti yhtä aikaa, oli niin hauskaa ja uskomatonta, kun synttäreiden kunniaksi oli tämmöstä ekstraspesiaalia tapahtumassa, Kimmohan on siis itse kova Laineen Kasperi -fanikin vielä. Keikan jälkeen Kimmoa hieman hävetti heiluminen lavan edessä (ja vähän lavallakin), mut sanoin että syyttä suotta, se oli ihan mahtavaa, näin kruunataan synttärit! Mut palatakseni muisteloista listalle, niin Palava Kaupunki on toinen Laineen Kasperin keikkailevista yhtyeistä, enkä ole ihan varma, kuultiinko "Hullun marssi" keikalla, mut paljon hyviä biisejä kuultiin ja innostuin tyypin touhuista itsekin enemmän.

Pekka Pohjolan "Strange Awakening" on taattua instrumentaali-progen riemujuhlaa, tykkään kyl näistä Pohjolan touhuista todella paljon ja nää vertautuu mulle noihin suomi-jazzin outolintuihin, joita kuuntelen, toki ne jazzit on monesti uusia, kun nää Pekan vedot jostain seiskytluvulta. 

Listan 75. biisi on henkilökohtainen klassikko vuodelta 1986, jolloin kuuntelin tätä ihan vitusti, tai saattoi se olla jo 1987, kun kuuntelin, mutta kuitenkin. Tästä tuli jonkinlainen yhden ajan soundtrack ja muistan lukeneeni tuohon aikaan paljon sarjakuvia, yhtenä erityisenä kiinnostuksen kohteena länkkäriaikaan sijoittuvat sarjikset, kuten Lännentie ja Tex Willer, joissa pidin erityisesti intiaanikansojen kohtaloiden ruotimisesta. Jostain syystä Ozzy Osbournen "The Ultimate Sin", melankolinen hevi kolisi siinä lukemisen taustalla hyvin, kun mietin ultimaattista syntiä, maailmanloppua (joka intiaaneille koitti valkoisten myötä ja jota kasarilla pelättiin ydinaseista johtuen) ja muuta lopullista. 

Kasarin lopulla - ysärin alussa innostuin house-musiikista ja acid housesta ja aina välillä tulee yhä kuunneltua jotain uusia (ja vanhojakin) house-vetoja. En itse asiassa tiedä, onko tämä Todd Terryn uudempaa tuotantoa, mukana Riva Starr, biisissä hoetaan kasarin malliin (tai sämplätään) "This is the sound of house music" -hokemaa ja rytmiikka on kuin suoraan kasarilta - Todd Terryllä kyllä usein yhä on. Mut veikkaan, että biisi on myöhempien aikojen kumarrus sille kasarin lopun house-estetiikalle ja biisin nimi on "This Is The Sound".

The Whitest Boy Alive on joku bändi jostain, en tiiä, mut biisi "Burning" on aivan loistava, eteenpäin laukkaava bassovetoinen laulu, josta tulee mieleen jotkut ysärin brittiartistit. Ei hajuakaan, mistä mä tämän bongasin, näköjään bändi on Berliinistä ja aloitti elektronisella meiningillä, mutta tässä ei ole enää siitä tietoakaan. Bändi vaikutti 2000-luvun ekalla vuosikymmenellä, ainakin, mutta sitä ei enää ole. Tämä biisi kuitenkin on ja hyvä niin, musiikki eläköön ikuisesti.

The Chemical Brothersista tulee mieleen Tuomo, jonka luona sitä aikanaan kuunneltiin paljonkin. Tää on uutta matskua, nekin teki levyn tänä vuonna. Kuulostaa tutulta, bassovetoisuus nautittavaa, hyvin paukkuu ja väliin pienet acid house -narinatkin, niin ollaan asian ytimessä. Ei bändi silti vieläkään mun suuria suosikkeja ole, mut kiva, kun ovat yhä olemassa ja tekevät musaa. 

 Arppa on hauska hahmo, toki Arppa on myös bändi. Arpan "Kartta väärinpäin" tais soida jossain tv-ohjelmassa ja siitä lähtien olen siitä digannut. Katoin jotain Arpan keikkaa ja se oli aikamoista jazzia ajoittain, mut tämän soidessa oli kaunis ja hieno rauha. Oispa kiva nähdä joskus livenä ja kun vielä sois tämä biisi, joka on varmasti kaikkien joskus tyrivien voimalaulu. Eli minunkin.

Aivolävistystä tuli kuunneltua yhdessä vaiheessa, nopeata hoocee-vauhdilla etenevää perinteistä punkkia, jossa on usein sanottavaa. Näitä kotimaisia punkkareita bongailin siinä Kimmon Vapaa Maa -suosituksen peesissä ja tämä kun oli tuttu jo ennestään, niin "Tapamme kaiken" kuulosti just siltä kuin pitääkin. Välillä on vaan sanottava ääneen ihmiskunnan typeryyydet.

Skálmöldin uutuudelta listalla myös toinen biisi "Ullur". En tiiä, mistä ne laulaa, tai oon minä joidenkin biisien sanoituksiin tutustunut, mut meneehän tämä ihan vaan kuunneltunakin. Tykkään laulajan kurkussa lähes limaisesti rohisevasta ärinälaulusta (örinää se ei ole, sanoista saa selvää) ja kauniista mieskuoro-osista sen rinnalla, mahtipontisesta viikinkihevistä ja melodisesta melankoliasta. Väliosassa (biisihän kestää reilut kymmenen minsaa) liekkien rätinää ja kaunista soololaulua, tunnelma kohillaan.

Cardinals Folly on kotimainen doom metal -poppoo, jonka "Luciferian" soi kasikytlukulaisen komeasti, kitarat murisee kivasti ja laulussa on jotain jännän symppistä, ei mitään kieuntaa tai ärjyntää vaan semmoista mies-hevilaulua suht korkealta ja riittävän kovaa, vaikka siinä on jotain semmoista säröäkin, ei liian kliiniä superlaulua tosiaankaan, tunteella mennään. 

Toinen Arpan biisi uudelta tänä vuonna ilmestyneeltä levyltä on kans hiton sympaattinen, jos oli Kartta-biisikin. "Hiekkasäkki aivojen tilalla" ruotii taas ihanasti nuoren esiintyvän taiteilijamiehen tai ihan vaan tyypin itsekriittisyyttä ja hölmöyttä, mutta on kuitenkin myös armollinen, koska hölmökin ollaan vain välillä, eikä koko ajan. 

Vanha suosikki konemusakentällä eli Orbital teki sekin tänä vuonna uuden levyn. En valita. "You Are The Frequency" narisee ja paukkuu ja etenee orbital-henkisillä tausta-pimputuksilla höystettynä kuin vain Orbital voi edetä, vastustamattomasti. Kimmo suunnitteli meille jo keväälle 2024 keikkamatkan Englantiin kattomaan Orbitalia, koska on senkin suuri fani, kuten minä, mut joudun sanomaan ystävälle, etten lähde messiin. Pakko saada talous taas balanssiin, kun tänä vuonna menoja oli enemmän kuin normaalisti syksyn juhlinnan myötä, vaikka sainhan mä lahjarahaakin, mut tuhlasinkin sitä sit huoletta.

Sijalla 85 taas Kornia. Mitenhän minä nyt niitä noin paljon olen kuunnellut - tai no, metelilista ja sen oltua jostain syystä eniten resonoiva tänä vuonna, niin siinähän se selittyy Kornikin. Tämä lienee bändin tunnetuimpia biisejä "Freak On A Leash", jossa on hitaahkon alun jälkeen kaikenlaista tapahtumaa, eikä vähiten siinä vaiheessa, kun Jonathan Davis alkaa scattaamaan.

Radiohead oli OK Computerin aikaan todella suosittu, mikä hieman vinoutuneesta kulmasta poppia tekevälle bändille oli iso saavutus. En itse ollut tai ole koskaan ollut mikään iso fani, mutta onhan näillä hetkensä. Yksi niistä on "Karma Police" -kappaleen alku, joka on jotenkin tarttunut pysyvästi tajuntaan. Thom Yorke solistina ja keulahahmona on myös aina miellyttänyt. Kid A -levyn vähän koneellisemmat toteutukset kolisivat mulle ehkä tätä levyä kovemmin. Mut kyllähän tämä tuttu kappale on ja viimeistään "I lost myself" -hokema myös tuntuu jossain, vaikka ei kappale minulle sinänsä mitään merkitsekään (enkä tarkoita, että se olisi huono tai mitäänsanomaton, se vaan ei merkitse minulle niinkuin jotkut sieluun tunkeutuneet ja siellä pysyvästi asuvat kappaleet). 

Kuolemanlaakson "Kuoleman laulu" on nimensä puolesta tietysti synkkä, mutta ihan täyttä pop-heviä tämä on tyyliin CMX ja Kotiteollisuus, parempi solisti kuin Kotiteollisuuden narisija mutta huonompi kuin CMX:n nenästäpuhaltelija. Naislaulaja lisää vähän taustalle sävyjä. Eiku nyt mä tajusin, tämä on ihan täyttä Viikatetta! Paitsi vähän parempi, ehkä. 

Michael Bleu kuulostaa aikamoiselta tekonimeltä suomalaiseen artistikenttään, mutta tämä kultakurkku, moderni Badding ja koko laulun falsettia ja vibraattoa esittelevä mieslaulaja on kyllä miellyttävä tuttavuus, vaikka en tiedä yhtään toista biisiä häneltä, mut tykkään tästä. Lopussa biisiin tulee vielä vähän gospel-kuorohenkistä hurmosta, melekosta. Ehkä yks vuoden lauluesityksistä mun makuun siis kuitenkin.

Emeli Sandé on siitä kiva nykyartisti, että sen äänenvärin tunnistaa, lauloipa se niitä iänikuisia voimaballadejaan tai henkäilipä se sit tämmöisessä nopeassa elektrojumputuksessa. Mut sopii hyvin tähän, mun mielestä Emeli vois vetää tämmösiä enemmänkin. Tai enhän minä tiedä, vaikka tämä ois joku miksaus jostain sen voimaballadista, enkä jaksa tutustua asiaan. Tämän biisin tekijöiksi on merkitty kolmen miehen elektroyhtye Rudimental sekä koneartisti CLIPZ ja sit lauluosuudet Emelin toimesta. 

Aivovuoto on yks mun suosikkiyhtyeitäni. Uusia hittejä ei vaan ole pukannut, niin on pitänyt kuunnella jotan vanhoja. Tää on yksi parhaita, koska monissa Jodarokin sanoituksissa on niin paljon jotain inside-juttuja tai muuta outoa, josta ei tajua, niin tässä on kerrankin sanoitus, jossa on ajoittain rivi toisensa perään mahtavia koukkuja. Eikä tämä kuulemma tai mukamas ole edes mikään kannanotto ihmisten puhelinhulluuteen, mutta ihan sama, ei näitä voi ihan pelkkinä "huomioinakaan" pitää. "Kaiken sanomani hymiöllä hyvitin."

Ulla Kolla on naislaulaja, varmaan lauluntekijäkin, tässä soi akustinen kitara ja huilu sekä Ullan koskettavan perinteisen tai vanhanaikaisen kuuloinen laulusuoritus. En ees oo varma, mistä tämä "Kauneus joka puolella" kertoo, oon kai kuunnellut tätä aina vaan semmoisena mun korvaan sopivan kauniin kuuloisena lauluesityksenä. Niin no, kauneus on laulun nimessäkin, niin siinä kai sitä sitten, sanoissa ja äänissä, kauneutta.

Ren paukuttaa "Illest of Our Time" -biisissä hieman jo häiritsevien soundien takaa, ysärin ja Prodigyn perinnettäkin ehkä jatketaan musiikillisesti. Räppikin on vähän taustanmukaisen hyökkäävä. 

Paperi T:n biisi "Basilikanlehtiä" on myös komea osoitus siitä, miten Papru saa kuulostamaan sanomansa fiksulta. Ringa Manner henkäilee väleihin. 

Polku-duo ja Timo Pieni Huijaus pohtivat maapallon meininkiä, nykyaikaa, arvoja ja arvovalintoja. "Pyörivä pallo" on toimiva ja ajatuksia herättävä rap-kappale. Jos joku sanoo, että suomiräppi on aivotonta sontaa, niin ne ei vaan ole kuunnelleet oikeita kappaleita, fiksua räppiä on vaikka kuinka paljon.

OFF! -yhtyeen "Keep Your Mouth Shut" on jotain noisen, punkin ja garage rockin välimaastosta. Eli meteliä. Et varmaan ois arvannut.

Jarkko Martikaisen "Jäätiellä" on uudelta levyltä ja tais tulla sinkkuna jossain vaiheessa, koska olen kuunnellut sitä enemmän. Levyllä oli pari hyvää biisiä, mut aika vähän mä sitä olen kuunnellut. Kuhmo-talon keikan jälkeen keräsin kuunteluun paljonkin Jarkon tuotantoa ja onhan siellä mielettömän hienoja kappaleita, jotka aukesivat mulle tuolla reissulla ihan eri lailla. Myös pimeässä kotiin ajaessamme kuunneltiin shufflella Jarkon tuotantoa ja monta hyvää biisiä jäi mieleen. Tästä tuli mieleen vähän YUP:kin, jollain tavoin. Teemallisesti ollaan parisuhteen jäätiellä, jossa kompuroidaan. 

ABBAn "Chiquitita" nousi listalle, kun Niina teki mulle vastavuoroisesti mun hänelle tekemilleni kokoelmille ABBA-kokoelmia, koska hänellä on Ruotsin suuruus vähän paremmin hallussa. Tää hitti jäi korvamadoksi soimaan ja saatoinpa sitten kuunnellakin muutaman kerran enemmän kuin kokoelmia muuten. Kaunista harmoniaa ja nostatusta. Tykkään myös piano-outrosta. 

Rushin "Vital Signs" -liveveto on taas listalla, vähän toki tippunut, mutta edelleen toimii. Viime vuoden vuosilistauksessa siitä vähän enemmän melkein heti alussa.

Lista alkaa loppua. Ronnie James Dio on yksi kaikkien aikojen hevilaulajista ja Dion "Don´t Talk To Strangers" kasarilta oleva kasarihenkinen vähän jopa toksista miesenergiaa huokuva kappale hikisille teinipojille. Mut semmostapa se oli, kasikytluku. Enkä mä nyt usko, että Ronniekaan ihan mulkku oli. Ehkä tää on vaan introvertin itkuvirsi. Ja onhan tää kokonaisuutena vähän semmonen Ronnien omakuva: Taikauskoinen äijä varoo tekemästä asioita, jotka johtaa tuonelaan (kuten unelmoimasta naisista, koska ne vaan vetää sut maihin/alas).

Listan lopettaa, kuinkas muutenkaan, Cruachan! Irlannin folkkimetelin suuruuden kappale "An Bean Sidhe" on 12 vuoden takaiselta levyltä. Naislaulun siivittämänä edetään huilumelodian myötä ärisevämpään jytinään. Biisin nimi siis iirinkieltä ja tarkoittaa "bansheeta", joka on irlantilaisessa folkloressa (no vittu kansantarustossa, anteeksi englishmini) naishenki, joka varoittaa tai ennustaa perheenjäsenen kuolemasta esimerkiksi huutamalla ja valittamalla. Viimeisin elokuva, jonka katsoin oli The Banshees of Inisherin ja tajusin vasta nyt tämän kirjoitettuani, että elokuvassa oli myös tuollainen naishenki, vanha kaapuun pukeutunut muori, jota ihmiset karttoivat ja joka ennusti kuolemia. Elokuva oli läpikotaisin irlantilainen teemoiltaan, kieleltään (vaikka iiriä olikin vähän, mut aksentti paistoi läpi), maisemiltaan ja kieltämättä minua se irlantilaisuus siinä nimenomaan kiehtoi, vaikka elokuvan tarina olikin osin vähän ahdistavakin kokemus. 

Kiitos musiikki, muusikot, lyyrikot, soittajat, laulajat ja kaikki, jotka elävät ja hengittävät musiikkia. Minä nautin. 

PS. Soittolista.