15v-poikani sai lukiossa koulutehtävän, joka kuului suurin piirtein, että kerro, mikä on lempitaideteoksesi, joka on vaikuttanut maailmankuvaasi. Ymmärsin, että tehtävänä on paitsi tietysti kertoa, mikä se taideteos on, myös miten se on vaikuttanut maailmankuvaan. Pojalle tuntui koko tehtävän aloitus mahdottomalta, koska vaikka hän voisi ehkä valita mahdollisen lempikirjansa, niin ainoa asia, mikä päällisin puolin ajateltuna tekee siitä hänen lempikirjansa on se, että "se on hyvä". Yritin avata sitä kysymällä, että miksi se on hyvä, mikä tekee siitä hyvän, mitä siinä tapahtuu ja minkälaisia hahmoja siinä ja on mitä he tekevät, jotka voisivat olla asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänen maailmankuvaansa.
Koska tehtävä kuulostaa pojastani abstraktilta, ajattelin avata sitä hänelle (ja toki itsellenikin) kirjoittamalla omasta lempitaideteoksestani ja sen vaikutuksesta - tai oikeastaan muutamista omista, koska en pysty itsekään yhtä lempitaideteostani nimeämään. Ensinnäkin totean, että minulle rakkaimpia tai elämänkuvaani vaikuttaneita taiteen lajeja eivät ole vaikkapa kuvataide tai tanssitaide, vaan kirjallisuus, musiikki ja elokuva. Näin ollen esimerkkini käsittelevät noita kolmea taiteen alaa.
Shike on edesmenneen Robert Shean vuonna 1981 julkaisema tuplaromaani, joka on suomeksi julkaistu nimillä Shike: Lohikäärmeiden aika ja Shike: Karman kehä. Romaani tapahtuu historiallisessa viitekehyksessä 1200-luvun Japanissa ja osin Kiinassa, ja sen päähenkilö on soturimunkki Jebu. Hänen elämänsä perustuu zinja-veljeskunnan oppeihin askeettisesta elämäntavasta ja eri herrojen ja klaanien palvelemisesta. Zinja-veljeskunta on vahva taustavaikuttaja yhteiskunnassa ja sillä on samanlaisia, mutta eri nimisiä haaroja muualla maailmassa. Zinjat ovat kirjailijan keksintöä, mutta soturimunkeille löytyy esikuvia Japanin historiasta. Jebun tie vie eri kilpailevien klaanien palkkalistoille ja myös Kiinaan taistelemaan mongoleita vastaan. Kirjan osia sitova "karman kehä" muodostuu teoista ja tapahtumista, jotka liittyvät hänen ja ensimmäisellä zinja-tehtävällä tavattuun ylhäisen perheen tyttäreen Tanikoon, sekä tämän ja Jebun yhteiseen elämäntarinaan, jonka aikana rakastetetaan, vihataan, ollaan pitkiäkin aikoja erossa, annetaan anteeksi ja ehkä jopa "valaistutaan". Kirja vaikutti maailmankuvaani, koska kiinnostuin tutkimaan Japanin historiaa taaksepäin mongoliaikoihin asti ja tutustuin moniin historiallisiin tapahtumiin, jotka avasivat Aasian historiaa, joka on mongolien kautta vaikuttanut myös Eurooppaan. Samaten zinjojen elämäntapa pani miettimään uhrautumisen ja vapaaehtoisen kärsimyksen tematiikkaa elämässä sekä pohtimaan omia elämänarvoja, kuten mihin olisi valmis läheistensä, perheensä ja yhteisönsä, "työnantajansa" tai elämänrakkautensa takia. Samaten se sai pohtimaan perimän vaikutusta siihen, miten ihminen hyväksytään omassa yhteisössään ja yhteiskunnassaan, jos hän on "erilainen"; Romaanissa Jebu on huomattavasti isokokoisempi kuin muut ja tummatukkaisten keskellä punatukkainen, minkä lisäksi hänen isäkseen paljastuu romaanin aikana mongolisoturi. Mielestäni maailmankuvan muokkausta on myös se, että romaani on tartuttanut minuun kiinnostuksen zenbuddhalaisen elämäntavan, samuraikulttuurin ja sitä kautta elämän merkityksen ja arvostuksen pohdintaan.
Kuulin yhtä lempiyhtyeistäni eli kanadalaista, jo uransa lopettanutta Rushia, ensimmäisen kerran vuonna 1991 ollessani lapsuuden ystäväni Juhan kanssa hänen toisen, vähän vanhemman kaverin luona kylässä. Vietimme iltaa muun muassa katsomalla musiikkivideoita. Rushin vuonna 1988 tallennettu konsertti Englannin Birminghamissa oli julkaistu videona ja sitä katsoessamme ystäväni ja hänen kaverinsa kehuivat bändiä parhaaksi trioksi koskaan. Olin eri mieltä, vaikka en montaa trioa tiennytkään, mutta väitin, että The Police on ainakin paljon parempi, kuunnelkaa nyt tuota outoa solistin lauluääntäkin. Enpä arvannut, että sen illan väittelystä seuraisi yksi isoimpia fanitukseni kohteita koskaan. Koska väittely ei edennyt juupas-eipäs -vaihdetta pidemmälle, sovimme, että lainaan Juhalta A Show of Hands -livelevyn, joka on tallenne tai kokoelma tallenteita juurikin samalta kiertueelta. Kuuntelin levyä, kunnes Subdivisions jysähti soimaan. Tai ei se nyt varsinaisesti jysähtänyt, koska biisi on 1982-vuoden Signals-levyltä olevaa syntikka-rokkia, mutta tajuntaani se jysähti. Kuuntelin siis Subdivisions-biisiä repeatilla ja aloin pian kiinnittää huomiota sanoitukseen, joka kertoo lähiöelämästä ja nuoren sopimisesta paitsi lähiön, myös kouluelämän ja yleensä nuoren muottiin. Tähän väliin on pakko lainata sanoitusta, koska en halua alkaa sitä suomentamaan:
"Growing up it all seems so one-sided
Opinions all provided
The future pre-decided
Detached and subdivided
In the mass production zone
--
Nowhere is the dreamer
Or the misfit so alone
--
Subdivisions
In the high school halls
In the shopping malls
Conform or be cast out
--
Subdivisions
In the basement bars
In the backs of cars
Be cool or be cast out"
Biisi tuntui kertovan elämästäni. Yläasteelle mentäessä koin vahvasti tunnetta, että en kuulu joukkoon, mutta haluan kuulua joukkoon, paitsi kun joukko käyttäytyy mielestäni typerästi. Piti käyttää tiettyjä vaatteita, tietynmerkkisiä farkkuja. Koulun pihalla pipoa ei käytetty, koska se oli junttia, paitsi kunnes yläasteen vanhimmatkin alkoivat käyttää (eli suurin piirtein keskitalvella, jos silloinkaan). Välitunneilla kokoonnuttiin ulos laumoihin, joissa oli samanhenkisiä. Nuoret jakautuivat pukeutumisen ja tapojen mukaan eri leireihin. Yläasteen perinteisiin kuului, että isommat uittavat joko vesihanan alla tai pöntössä. Joukkoon kuulumisen tarve ylitti yleensä sen, halusiko edes yrittää tehdä asioita tai käyttäytyä omalla tavallaan, vaikka olisikin ollut sitä mieltä, että joukossa tyhmyys tiivistyy.
Kun biisin sanoma kolahti - sen lisäksi että ihastuin sen sointimaailmaan - olin myytyä miestä. Rushista tuli kaikkien aikojen lempiyhtyeeni, jonka kaikki levyt hankin alkuperäisinä, osin monena kappaleena eli vinyyleinä ja CD:nä, sekä fanitin yhtyettä omaa nettisivua bändistä tekemällä, osallistumalla suomalaisten fanien foorumilla ja lopulta käymällä Rushin kahdella keikalla Helsingissä, jotka olivat odotettuja ja muistorikkaita reissuja. Maailmankuvani Rushin Subdivisions muutti sekä sillä, että tajusin, että samanlaisia nörttejä on maailma pullollaan (elettiin kuitenkin ysärin alkua eli aikaa ennen nettiä, joten tietoisuus maailmasta luotiin television kautta, mutta sielläkin näkyi vain kolme kanavaa) ja että aluksi oudon kuuloinen musa (Rush on tunnettu proge-rockin, syntikkapohjaisen rockin ja jopa hard rockin tekijän, mutta laulusolisti Geddy Lee jakaa tunteita ja hänen äänensä ehkä on se tekijä, miksi Rush ei ole maailman kovin yhtye ihan kaikkien mielestä :D) voi avata portin maailmaan, jossa taidokas musisointi yhdistyy upeisiin sanoituksiin ja maailmankuva muuttuu, koska tajuat, että et ole yksin ja joku musiikki tai kappale - kuten Subdivisions - tuntuu kuin sinusta tehdyltä tarjoten samaistumispintaa elämiseen yhteiskunnassamme.
Lapsena näkemäni elokuvat tulivat TV:stä. Kiinnostavimpia elokuvia olivat seikkailuelokuvat ja westernit. Jo ala-asteella muistan tehneeni koulussa sheriffin liivit käsityötunnilla. Rio Bravo on Howard Hawksin ohjaama western eli lännenelokuva eli länkkäri vuodelta 1959. Elokuvassa John Wayne näyttelee sheriffiä, joka joutuu turvautumaan vanhan juopon, raajarikon ja nuoren pyssysankariudesta haaveilevan pojan apuun, kun hänen vangitsemansa miehen veli uhkaa hyökätä kaupunkiin vapauttamaan veljensä. Elokuva käsittelee hauskasti ja jännittävästi, hieman koskettavastikin sukupolvien eroja sekä ihanteiden ja reaalimaailman törmäystä. Vanha juoppo on elämänhallintansa menettänyt, masentunut mies. Hän on kuitenkin myös parhaimmillaan (kun on juomatta ja saa krapulatärinän taltutettua) todella terävä ja loistava ampuja. Raajarikko vanhus naurattaa, mutta on oikeamielinen ja tekee kaikkensa niillä keinoin, mitä hänellä on. Nuori poika haluaisi ihailemiensa pyssysankarien kerhoon, mutta hänellä ei ole hajuakaan siitä, mitä tulitaistelu ja ihmisen ampuminen tarkoittaa. Sheriffi saa porukan toimimaan yhdessä ja näin tämä etukäteen todella sekalainen ja vähän surkeakin posse pystyy haastamaan väkivaltaisen kaupunkiin hyökkääjän joukkoineen. Elokuvan oikeamielisyyteen, rehellisyyteen (niin muille kuin itselleen) ja oikean asian puolesta taisteluun keskittyvä teema vaikutti nuoren pojan mieleen ja sitä kautta maailmankuvaani. Vaikka en asiaa voi faktana sanoa, niin väitän, että koska vaikutuin niin kovasti elokuvan hahmoista, se auttoi minua ymmärtämään sukupolvien välisiä haasteita ja hyväksymään erilaisuutta. Se, että joku on juoppo tai raajarikko, ei tee hänestä hyödyntä ihmistä. Se, että nuori mies ihailee jotain elämäntapaa ja halveksuu vanhempia "luusereita" (ennenkuin saa opetuksen elämästä), ei tarkoita, etteikö hän voisi kehittyä ja kasvaa joksikin, jota kunnioitetaan.
Nämä olivat esimerkkejä lempitaideteoksistani, jotka ovat muokanneet maailmankuvaani. Niitä on monen monta lisää ja ne resonoivat usein sitä, miten ajattelen maailmasta, elämästä ja ihmisistä. Taide on mielestäni tärkeä väline maailmankuvan luomiseen tai vahvistamiseen.
