Paljo peli?

Kollegani ja ystäväni toteaa aina hänen enemmän ja vähemmän reistailevasta terveydentilastaan puhutttaessa, että "kuolema johtaa 6-0". Siitä on muodostunut lentävä lause miehelle, jonka lapsuuteen kuului ihan riittämiin sairaalareissuja, eivätkä terveydelliset ongelmat vieläkään ole tyystin hellittäneet. Aloin miettiä yöllä nukkumaan mennessä (suurin virhe, jota väsynyt voi tehdä, muuten!), että voisiko tuota peli-filosofiaa ajatella laajemminkin ihmiselämän mittakaavassa. Ajankohtaiseksi tämän pohdiskelun tekee tietysti se, että jalkapallon MM-kisat ovat meneillään ja kuumimmat loppupelit alkamassa.


Omassa elämässäni olen myös matsannut kuoleman kanssa, vaikka en ehkä sairaalahoidossa ole joutunut virumaan, mutta kuitenkin. Sydänvaivoja on ollut riittämiin ja jos ajattelee kuuden vuoden takaista tilannetta, kun vuosituhat vaihtui ja maailma ei räjähtänytkään, niin olin silloin aika huonossa kunnossa. Sydämen rytmihäiriöt vaivasivat pahasti, dokasin liikaa, rasva- ja maksa-arvoni olivat huolestuttavat ja verenpaine korkealla, jota seurattiinkin työterveyshuollossa syksyllä 2000 useaan otteeseen. Eka puoliajalla (kyllä, "kuolematesti" näytti jossain vaiheessa, että kuolen 50-vuotiaana, joten elämäni oli kuusi vuotta sitten puolivälissä…) kuolema kyllä johti vähintäänkin sen 6-0. Sen jälkeen matsi on kuitenkin kääntynyt. Puoliajalla valmentaja kuitenkin herätteli eli kohtalo puuttui peliin ja Laura tuli raskaaksi.


Toiselle puoliajalle marssikin uudistunut joukkue ja elämä alkoi pistää kuolemalle kampoihin. Harrastin vaihteeksi liikuntaa FC Huonon riveissä, sitten Miro syntyi ja lopulta olimme niin fiksuja, että muutimme stressaavasta Helsingistä leppoisaan Kajaaniin. Peli oli jo 6-3. Sit sain elämäni tähän asti hienoimman työpaikan ja nyt mulla on vaikeasta vaiheesta – kuolema ei tehnyt ankarasta viime vuoden painostuksestaan huolimatta maalia, vaikka ajoin kolarin ja koimme vaimon kanssa erokriisin – selvittyäni jo kaksi lasta lisää. Humalassakaan en ole ollut kohta kahteen kuukauteen ja tämmöinen menohan nyt on ihan ennenkuulumatonta. Peli on tasan ja elämää edessä vielä vaikka kuinka.


Entäs nyt, ruvetako varmistelemaan tasapeliä eli tyytyä tilanteeseen vai onko tämä jo pudotuspeliä, joka ei voi päättyä tasan? Ehkä tästä mennään vielä jatkoajalle (eli yli sen 50v rajapyykinkin...), jossa nykyjalkapallossa ei enää äkkikuolemaa tunneta. Mikäli peli olisi vielä jatkoajankin jälkeen tasan, huipentuisi peli rankkareihin, joissa onnistuneet rankkarit ois onnellisia eläkepäiviä, ulkomaanmatkoja vaimon kanssa sekä lapsenlapsien kanssa vietettyjä hetkiä. Epäonnistuneet rankkarit ois vanhuuden vaivoja ja kuolema takois rankeista infarkteja ja muuta ikävää.. Mut miten matsi sitten päättyy? Ei kai tässä muuta voi ku katsoa peli loppuun!

Synnytyskertomus by J-iskä

14.06.2006 klo 11:26 pitkä odotus päättyi ja sain kolmannen lapseni, työnimeltään Pöpö. Poika syntyi smurffimaisen sinisenä, mutta sai pian punan kasvoilleen – ja siellä se väri on vieläkin, punakka poika! Syntymän jälkeiset strategiset arvot olivat seuraavat:

- Agpar-pisteet 9-9-9 eli kiitettävän ehjä ihminen tulla tupsahti, mutta laudaturia ei, kun veri ei tosiaan aluksi oikein kiertänyt ja poika sinersi, johtuen varmasti osaksi siitä, että napanuora meni ponnistusvaiheessa kaulan ympärille

- Paino 3575g eli 45g vähemmän kuin isoveljellä, mikä varmaankin johtuu siitä, että Mirolla meni pari viikkoa lasketun ajan yli, mutta Pöpö syntyi jo kaksi päivää ennen laskettua aikaa

- Pituus 50cm eli täsmälleen sama kuin isoveljellä

- Pään ympärys 35cm eli sentti vähemmän kuin isoveljellä

Miten homma sitten sujui? Minä kerkesin vaimolle jo parin viikon ajan varmaan joka päivä sanoa, että älähän nyt vielä synnytä, kun töissä on hirveä kiirus, että synnytä vasta 16.6. klo 16. Töissä tosiaan oli kiire, varmaan kovin koko vuonna ja osaltaan ehkä siksikin, että tiesin loman alkavan 14.6. tai aiemmin, jos vauveli olisi päättänyt syntyä…hommat sain töissä nyt sitten kuitenkin sille mallille, että oli mukava lähteä lomanviettoon. Illalla Laura totesi, että lomahökelöksi olin muuttunut ja höpötin koko ajan kaikenlaista tyhmää. Brassien MM-futiksen avauspeli piti töllöttää ja yli puolen yön meni siis nukkumaanmeno. Joskus kolmen maissa havahduin siihen, että Laura oli lähtenyt alakertaan ja vieressä Miro valitteli äänekkäästi, että on kuuma. Vetkuttelin jonkun aikaa odotellen pojan nukahtavan ja lähdin sitten käymään vessassa kellon ollessa ehkä puoli neljä. Poika juoksi pian perässä ja ilmoitti, että nyt noustaan. Noh, lähettiin sitten kattomaan äiskää alakertaan ja totesin heti, että nyt taitaa olla tosi kyseessä – kipeitä supistuksia kuulemma tullut puoli kolmesta lähtien – meitä ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt erikseen käydä herättelemässä – tällä kertaa siis sellaisia tosi kipeitä, joita ei aiemmin tämän raskauden aikana ollut. Supistuksiahan Lauralla oli ollut enemmän ja vähemmän melkein puoli vuotta, mutta sanoin jo hänelle aiemmin, että kyllä sen sitten tietää, kun tulee Niitä supistuksia. Ei muuta ku aamutoimille ja lähtöhässäkän valmistelu käyntiin – vielä tosin piti kuulostella hetki, että jatkuuko ne supistukset vai ei. Sit Laura soitti synnytysosastolle ja sieltä sanottiin, että kannattaa tulla tarkistamaan tilanne. Ei muuta ku valmiiksi pakatut synnytyskassit autoon (myös Mirolle kassi mummolaa varten) ja menoksi. Homma sujui kaiken kaikkiaan yllättävän rauhallisesti, kun jokainen heräsi vähän niin kuin itsestään, eikä tarvinnut esimerkiksi nukkuvaa poikaa repiä sängystä väkisin ylös. Siinä vaiheessa herätimme puhelinsoitolla jo mummolan väenkin odottelemaan kohta saapuvaa hoitolasta ja puoli viiden aikaan olimme jo jakautumaisillaan olevan Lauran kanssa synnytyssalissa.

Ensimmäiseksi tehtiin sisätutkimus, joka paljasti, että aiemmin keväällä noin 3-4cm pitkä kohdunkaulan kanava oli hävinnyt ja kohdunsuu oli 4cm auennut – pitäisi olla 10cm, ennen kuin voi ponnistaa vauvaa ulos. Kätilö aloitti valmistelut, antoi Lauralle sairaalavaatteet ja valmisteli jo vauvelin ensivaatetustakin sekä kytki ensimmäistä kertaa vauvan sydänäänten ja supistusten tarkkailulaitteen käyntiin. Suppareita tuli aluksi ehkä kymmenen minuutin välein, mutta kuitenkin tasaisen varmaan tahtiin. Välillä pidettiin taukoa tarkkailulaitteen käytössä ja välillä taas pantiin käyrät piirtymään. Suihku tuntui Laurasta tässä vaiheessa hyvältä vaihtoehdolta rentouttaa oloa, joka alkoi pikku hiljaa käydä vähän tuskaisemmaksi ja lämpimällä vedellä Laura läträsikin toista tuntia. Minäkin olin suihkukaverina – tosin vaatteet päällä vessanpöntöllä istuen ja muuten tukena, vedenkantajana ja silittelijänä. Jossain vaiheessa synnytystä yritin hieroa Lauran selkää ja muita kipukohteita (mm. reidet, pakarat jne), jolloin vaimo totesi, että ”älä paina”, joten silittelin sitten vaan. Kaipa siitä jotain hyötyä sitten oli, ainakin läsnä olosta.

Jossain vaiheessa mukava päiväkätilö (yöllä ensin yövuoron kätilö, jota ei paljon näkynyt, kun vissiin toisessa salissa syntyi silloin peipi), joka oli varsinainen synnytyksen hoitava kätilö, kyseli, että haluaisko Laura kokeilla aqua-rakkuloita. Laura kokeili niitä Miron synnytyksessäkin, joten oli valmis kokeilemaan nytkin. Kyseessähän on kaiketi akupunktiovaikutukseen verrattavissa oleva menetelmä, jossa ihon alle ruiskutetaan steriloitua vettä. Se sattuu ilmeisesti ihan saatanasti, koskapa Laura sanoi, että sattuu enemmän kuin kipeät supistukset – tai siis ainakin siihen mennessä tulleet kipeät supistukset. Tarkoituksena ilmeisesti on tuottaa kipukohdassa ja sen ympäristössä kehon omia endorfiineja ja mahdollisesti siirtää kipua toisaalle. No, näin kävikin. Kaksi rakkulaa kätilö sai laitettua vatsapuolelle, kun Lauralle jo riitti. Auttoi, jos auttoi, mutta enempää kipua Laura ei rakkuloiden laitosta halunnut.

Minä mietin jo jossain vaiheessa, että aikookohan Laura ottaa epiduraalin, joka auttoi Miron synnytyksessä. Lauran kanssa kahdestaan ollessani puhuinkin siitä, että kun se silloin auttoi, niin…mutta en muista, kysyinkö minä, että haluaako Laura sellaista ottaa, ajattelin vaan, että se on hänen asiansa mainita siitä kätilölle, jos sellaista haluaa. No ei maininnut, eikä kätilö kertaakaan kysynyt. Aattelin vaan, että aika jännää, kun tiedän, että Laura kestää huonosti kipua (vai olenkohan/olinkohan väärässä?), mutta homma vaan eteni omalla painollaan.

Puoli yhdeksän ja kymmenen välillä piti jo meikäläisenkin vähän levähtää toiselle petille, kun alkoi istuallaan pilkkiminen eli silmät ei meinanneet pysyä millään auki. Siihen asti yritin sitkeästi olla Lauran tukena, vaikka vaan silitellen. Kätilö totesi muistaakseni jossain yhdeksän maissa, että kohtu tarvitsee kans lepoa ja kehotti Lauraa lepäämään makoillen sivuttaisasennossa, jos vaan pystyy siinä olemaan. Lämpimiä kaurapusseja kannettiin Lauralle helpottamaan pahenevia kipuja. Minä seurasin supistusten välin ja raportoin siinä vaiheessa kätilölle, että noin seitsemän minuuttia oli väli ja nyt pari viimeistä jo aika kovia, joten Laurakin nousi ylös ja kävi vaihteeksi vessassa. Kun kivut alkoivat selvästi puoli yhdentoista maissa olla aika kovia, Laura otti seisovan asennon, jossa nojasi sänkyyn. Silittelin siinä Lauraa aina supistusten aikaan ja huomasin, että nyt alkaa jo olla homma varmaan pahimmillaan. Sisätutkimus kertoi kohdunsuun olevan auki seitsemän senttiä eli vielä pitäis vähän tapahtua ennen kuin voitaisiin siirtyä ponnistusvaiheeseen. Kätilö ehdotti ilokaasua supistusten pahimman kivun eli hänen sanojensa mukaan ”kärjen katkaisemiseen”. Ongelma vaan oli, että hän mainitsi ilokaasun ehkä olevan epäkunnossa ja siitä puuttui lisäksi sellainen paljepussi, jonka kätilö sit haki toisesta huoneesta, mutta se ei vaikuttanut toimivan, kun sen palkeen olisi pitänyt välillä aina ”supistella”, mutta pysyi vaan koko ajan saman kokoisena. Laura veteli ehkä kolmen supistuksen aikana 3-5 kertaa sitä ilokaasua, mutta omien sanojensa mukaan ei huomannut mitään apua – tosin muistelen, että ihan eka imaisun jälkeen ois sanonut, että pikkusen päässä tuntuu, joten mene ja tiedä, mutta ihan samalta ne näytti ne supparit tuntuvan kuin ilman ilokaasua, koska välillä Laura ei muistanut aina imaista sitä ja sitten se luovutti sen homman ja keskittyi nojailuun ja lantion keinutukseen kätilön ohjeiden mukaan. Jossain vaiheessa piti yrittää myös semmosta pikahengitystekniikkaa, jonka ois pitänyt kai rentouttaa kans.

Kello oli jo päälle yhdentoista, kun kätilö järjesteli synnytystilan eli toinen sänky vietiin pois ja tilalle tuli muovimatto ja sen päälle puinen matala synnytysjakkara. Laura istui jakkaralle ja minä tuolille sen taakse tukien Lauraa käsistä ja selästä. Kätilö teki siinä Lauran istuessa sisätutkimuksen, mutta kohdunsuu oli edelleen vain seitsemisen senttiä auki. Kätilö sanoi aukaisevansa kohdunsuuta kädellään seuraavan supistuksen aikana ja taisi siinä kaksi supistusta mennä, että se saatiin kokonaan avoimeksi. Laura puristi jo tässä vaiheessa aika kovasti käsiäni ja sanoi kätilölle, että kakka tulee, mutta kätilö vakuutteli, että ei se kakka ole vaan vauva, mutta tunne on samanlainen kuin olisi iso jumissa oleva kakka tulossa. Silti joka väliin muisti kätilökin hyvin tukea ja rohkaista ja kakkaamisestakin sanoi, että jos tulee, niin tulee, eikä sitä tartte hävetä.

Toinen kätilö kutsuttiin paikalle siinä jakkaralle siirtymisvaiheessa klo 11.20. Kätilöillä meinasi tulla kiire, kun osa tarvikkeista piti siinä äkkiä kaapeista esille kaivaa synnytyksen edistyessä nopsasti. Viimein klo 11:25 synnytyskätilömme antoi anovalle Lauralle luvan ponnistaa ja pian pää oli ulkona, ehkä kahdella ponnistuksella. Itse en synnytyksen loppuvaihetta nähnyt nyt yhtä hyvin kuin Miron kanssa, silloinhan minä näin vauvan ulos tulon, kun Laura oli polviseisonnassa, nyt Laura näki synnytyksen aitiopaikalta. Tuntui myös, että Laura ponnistusvaiheessa nojasi eteenpäin, joten pitelin vaan jännittyneenä hänen käsistään kiinni ja odotin – mitään en osannut sanoa. Onneksi kätilöt rohkaisivat Lauraa myös puhumalla ja sanomalla esimerkiksi, että ponnista vaan siihen suuntaan, mikä tuntuu oikealta, koska itsellä ei sanoja suusta tullut. Kaikin puolin viimeinen vaihe kävi niin nopeasti, etten oikein ehtinyt ajatella paljon mitään. Vauva oli ulkona ja kätilö katsoi kelloa todeten, että syntymäaika on klo 11:26 eli kokonainen minuutti siinä sitten meni. Pöpö oli ihan sininen ja verinen ja valkoisessa kinassa. Sinisyys johtui napanuorasta, joka oli ollut kaulan ympärillä ponnistusvaiheessa, joka tosiaan onneksi oli sitten niin lyhyt kuin oli. Itse näin, kun napanuoraa repivät jalan ympäriltä pois ja sitten antoivat pikkusmurffia äidin syliin. Minä leikkasin napanuoran, joka oli kuin sitkeätä muoviputkea, jonka sisältä tihkui verta. Toinen huoneeseen tullut kätilö oli vähän iäkkäämpi rempseä täti, joka läpsytteli Pöpön päätä, että alahan rääkyä, että keuhkot rupeavat toimimaan kunnolla ja verikin lähtee kiertämään. Pari pientä rääkäisyä Pöpö päästikin, mutta ei vielä kovin paljon itkenyt. Väriä alkoi kuitenkin pikku hiljaa tulla pieneen poitsuun.

Kätilöt keskustelivat pisteistä ja synnytyskätilö antoi 9 pistettä – väristä lähti yksi piste. Pian Lauralta tuli ulos myös istukka, jota kätilö esitteli; pussi täynnä veristä rihmastoa. Lauran masuakin paineltiin, jotta sieltä tulisi ulos kaikki ylimääräinen ja veriklönttejä tippui alas. Ei mitään verikammoisen hommaa siis. Mietin, että istukat ois varmaan jollekin splatter-filmin tekijälle hyvää tarpeistoa, esim. aivojen korvikkeena kävisivät, kun vähän muotoilis.

Verinen poika pantiin äiskän masun päälle sängylle ja ympärille pantiin peitteitä. Pian sen jälkeen toinen kätilö otti pojan ja kutsui minut pesuhommiin. Ensin kätilö punnitsi Pöpön ja mittasi lämpötilan, joka taisi olla 36.3, vaikka pitäis olla lähempänä 37:ää. Silti pesuhommiin ryhdyttiin. Pesuotetta piti hetki kätilön avustuksella hakea, kun ei heti mieleen muistunut. Nostin kuitenkin Pöpön reippaasti vasemmalla kädellä altaaseen, eikä se oikeastaan jännittänyt, toisin kuin vajaat neljä vuotta sitten Miron synnytyksessä, josta suurin osa muistoista meni varmaan just jännityksen vuoksi unholaan. Uitin Pöpöä altaassa, jossa oli vähän aiemmin ollut 37-asteista vettä, mutta se oli siitä ehkä vähän ehtinyt jo jäähtyä. En olisi halunnut poikaa pitkään siellä uittaa, mutta se tuntui kuitenkin mukavalta ja Pöpökin näytti vedessä viihtyvän. Juttelin kätilölle, että valkea kina ei oikein irtoa taipeista ja hän sanoi, että pese mitä lähtee, koska loput siitä pyyhitään tai imeytyy ihoon. Kinahan on semmoista korvavaikun oloista tahmaista ainetta ympäri vauvan ihoa tämän syntyessä – tämä siis tiedoksi sellaisille, joilla ei ole mitään hajua, mistä tyyppi oikein höpisee. No, lilluttelin Pöpöä siinä ehkä minuutin verran ja sit nostin kuivatukseen ja puettavaksi kätilölle. Pöpö pääsi kapaloiden sisään käärityksi ja väliin meni myös lämpöpullo ruumiinlämmön nostamiseksi. Verensokeri nimittäin oli kans vähän alhainen, koska vauvan keho joutui lämmittämään itseään ja se taas laskee verensokeria.

Käärö pääsi sitten ensimmäistä kertaa tissille ja se onnistui oikein mainiosti. Lauran mielestä Miro oli jo muokannut tissit valmiiksi Pöpöä varten. Ilmeisesti maitoakin jo sai, koska uudelleensynnyttäjällä maito ei vissiin samalla tavalla nouse sitten imusessioiden jälkeen kertarysäyksellä vaan pikku hiljaa. Imu jatkui toisesta tissistä. Myöhemmin verensokeria mitattiin uudestaan ja koska se ei ollut noussut, piti vauveli ryypyttää lisämaidolla. Semmoinen pieni lääkekuppi toimi maitomukina ja kätilö sitä pikku hiljaa suuhun annosteli. Pöpö lutkutti huuliaan äänekkäästi ja imi hassunnäköisesti ylähuultaan. Kädet ja jalatkin alkoivat jo tässä vaiheessa olla punakat, kuten koko poika, eli sinisyys oli pian saatu häviämään.

Soitin sitten appivanhemmille, jossa Miro oli hoidossa ja poika otti uutisen pikkuveljestä tyynesti, jos edes kunnolla noteerasi sanoen: ”Me ollaan menossa liikennepuistoon!” Tuplapapalta ja –mummolta tuli onnitteluja. Soitin kans DaddyCoolille, joka ei kuitenkaan vastannut, joten jätin viestin vastaajaan. Pian isäni soitti takaisin ja taustalta kuului äitini ääni: ”Mitä on tapahtunut?” Yleinen hässäkkä ja puhelun pätkiminen katkaisivat sen touhun. Myöhemmin sain sitten iloisemman soiton, kun äitini kuunneltuaan vastaajaviestin fiiliksissä onnitteli vaavista. Laura pani ystäville ja tuttaville ja sukulaisille tietoa tekstiviestillä ja sai paljon onnitteluvastauksia. Laura oli tosi kalpea ja ensi yrittämällä ei uskallettu edes vessaan asti, mutta kun oli saatu varpajaiskahvit (miulle makkaraleipiä yäk, kun en erikseen ollut maininnut, että en heppaa halua syyä) niin Laurakin jaksoi vessaan asti. Minä pitelin hyvin pakattua pötkylää sylissä ja lämpöpullo korvattiin kapaloiden sisällä kaurapussilla, koska lämpö/verensokeri ei ollut vieläkään kohdillaan. Muutama, tai ehkä enintään neljä tuntia synnytyksestä otimme sitten kätilön kanssa jalat alle ja lähdimme työntämään Lauraa ja Pöpöä sairaalasängyssä kohti synnyttäneiden osastoa. Siellä uhkailivat, että poika joutuu keskolaan sokeritiputukseen, jos ei lämpö/verensokeri parane, mutta vissiin se ryypytyssyöttö alkoi tehota ja verensokeri kohosi, myöhemmin illalla myös lämpö.

Illalla käytin Miroa katsomassa Pöpöä ja äitiään. Eipä se poitsu hirveästi sairaalasta digannut, mutta kävi sentään silittämässä veljensä pehmeätä poskea ja ihailemassa tämän pientä korvaa. Minä vein poijan takaisin mummolaan, kävin kaupassa, saavuin kotiin ja olin pökkerössä. Yö meni hyvin ja pitkään nukkuen, vaikka lokit kirkuivatkin. Minusta oli tullut triplaisukki, vaikka vielä olikin olo aika sekava asian suhteen, eikä sitä oikein vielä tajunnutkaan kai koko hommaa, oli vaan niin väsynyt – mutta onnellinen.

Yö oli mennyt sairaalassakin hienosti ja kantoliinassa kiitävää Pöpöä oli ihasteltu. Minä siivosin yön jälkeisen aamun kotia ja vietin sitten koko iltapäivän ja alkuillan sairaalassa. Mukava oli kannella Pöpöä kantoliinassa ja katella pikku äijää, joka nukkui melkein koko ajan. Molemmat poijan isovanhemmat kävivät päivän aikana kattomassa poitsua. Äitini sanoi poikaa papan näköiseksi (eli siis appiukon) ja isäni katsoi, että poijalla ois oman puolen sukunsa korvat. No, mene ja tiedä, söpö punakka poikahan se on. Tumma tukka ja terävät kynnet – lapaset oltava kädessä, vaikka kuinka lämmin ois, koska raapinut jo naamaansa.

Eilen iltapäivällä päästiin viimein kotiin. Rankinta oli olla huomiota varmasti nyt erityisesti kaipaavan Miron kanssa, eikä vauvaan oikein ehtinyt tutustua. Onneksi sain sitä illalla sylitellä ja sängyssä vielä nostella. Hulluja ilmeitä teki, silmiä pyöritteli katellen valojen ja varjojen tanssia. Sanoin sitä crazy frogiksi. Kävin pesemässä sen pyllyn ja kuivailin. Kestovaippailu alkoi siitä sitten. Laura rupesi sit poitsua sängyssä imettämään ja itse nukahdin heräten seuraavan kerran vasta kolmelta, kun Miro rynni sänkyymme. Viideltä pitikin jo herätä isovelkun kans, jotta äiskä ja Pöpö sais vielä nukuttua.

On se Pöpö kyllä ihmeen rauhallinen ollut tähän mennessä, ihan kuin Rauhallinen Erkki –kirjan Erkki-vauva, ei paljon itke ja hereilläkin ollessaan vaan kahtelee pikkusen önisten, tosin pääasiassa vaan nukkuu (tai syö tissei, joista ilmeisesti aikas hyvin evästä tulee). Mut ei me sille anneta nimeksi Erkki. Nimen julkaisusta ollaan vielä vähän epäselviä, että pihdataanko me sitä miten pitkään. Jotkut sen jo tietääkin.

Lauralla on ollut pari päivää aika kovia jälkisupistuksia ja Panadol Zappia on pitänyt mussuttaa, mutta voisinpa kyllä kuitenkin väittää, että Laurakin on samaa mieltä, jos totean lopuksi, että synnytys sujui kaiken kaikkiaan hienosti ja jopa helposti. Nyt alkaa sit vauva-arki, mut se onkin jo ihan toinen tarina se…

PS. Pöpölle omat nettisivut suunnitteilla, toteutus tosin voi olla vähän hitaahkoa, kun on nyt toi vaativa esikoinen olemassa, eikä vaan yhtä nukkuvaa pötkylää...

vappaapäevä

Nyt on helatorstai. Hakiessani eilen poikaani päiväkodista, haukottelin äänekkäästi ja päiväkodin täti totesi siihen, että no onneksi huomenna voi nukkua pitkään. Tokaisin, että ai jaa, voi vai, ei meillä ainakaan. Meillä ainakin herätään aina just silloin, kun poika haluaa, oli sitten juhla tai arki, pyhä tai vähemmän pyhä. Puoli kahdeksaan sentään nukuttiin, vaikka poika tulikin joskus vissiin kuuden aikoihin keskeemme. Sitten alkoi ”arkinen” aherrus. Aamupissa, aamupala, aamuhampaanpesu, aamu-lastenohjelma, aamukahvi, aamuleikit. Tietenkin töiden ja viikonloppumenojen vuoksi rästiin jääneet kotityötkin oli tehtävä. Tänään on siis imuroitu, pyykätty, tyhjennetty ja täydennetty astianpesukonetta. Ruoka piti kans loihtia, jolloin onneksi viimeisillään raskaana oleva vaimonikin jaksoi pojan kanssa ulkona touhuta.

Ulkona ehdin myös käydä ja sielläkään en välttynyt työnteolta, kun pitkään mielessä siintänyt pensasaidan lyhentäminen oli tietenkin pakko tehdä just tänään, eikä myöhemmin, koska olen huomannut, että kun asioita lykkää, niin niitä lykkää sitten hamaan tulevaisuuteen – nytkin tuo pensasaitahomma oli lykkääntynyt viime kesästä....Sit vielä poijan kanssa jalkapalloa liukkaalla ruoholla vesisateessa ja tyhjyyteen tuijottelua pojan ruvettua rakentamaan ”hienoa maalia”.

Tähän aikaan tulen yleensä töistä ja heitän aivot narikkaan odotellen iltaa ja nukkumaan menoa. Nyt huomaan ehtineeni tehdä päivän aikana vaikka mitä enemmän ja vähemmän hyödyllistä sekä ehtineeni leikkiä ja touhuta poikani kanssa, mikä tuntuu hyvältä. Selkä on kipee ja väsyttää, mutta sauna on lämpiämässä. Huomenna taas töihin lepäämään.

Mistä henkilökohtainen onneni koostuu ja mikä sitä onnea varjostaa

Olen onnellinen mies, enkä häpeä, pelkää tai oudoksu sen toteamista. Silti sen ääneen sanominen tuntuu kahdenkeskisessä keskustelussa joskus vaikealta. Vanha sanontahan kuuluu jotakuinkin "kel onni on, se onnen kätkeköön" ja jos joku niin minä sen kätkemisen olen oppinut. En ole saanut perheeltäni mallia, jossa tunteet välttämättä avoimesti näytettäisiin sellaisina kuin ne ovat. Tämä pätee sekä positiivisiin että negatiivisiin tunteisiin. Olen siis jossain mielessä ehkä sisäänpäin kääntynyt, sulkeutunutkin. Olen kuitenkin kehittynyt tunteiden näyttämisen taidossa. Sen jalostamisen aloitti rakas vaimoni, joka on elämäni nainen. Vaikka onni oli viime vuonna kortilla, kun aviokriisi nosti rumaa päätään ja olo oli lähinnä onneton, tapahtunut ei enää ahdista. Olemme vaimoni kanssa vaikeat asiat yhdessä kohdanneet, keskustelleet ja käsitelleet. Olemme yhteistuumin suuntautuneet nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, joka ei ole harmaa möykky vaan odotuksia täynnä. Tunteiden näyttämisen pidemmälle jalostamisen arkkitehti taasen on ollut rakas poikani, joka on pakottanut kohtaamaan heikkouteni ja vahvuuteni ihmisenä. Kun ajattelen mitä tahansa yksittäistä asiaa elämässäni, mitä ilman en haluaisi elää, olisi se poikani. Ilman häntä viime vuosikin olisi varmasti ollut paljon vaikeampi kohdata. Voisi jopa sanoa, että poikani ja hänestä huolehtiminen on ehkä paras syy elää ja vieläpä niin, että pidän itsestäni huolta.

Onneni ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen asia, että sen voisi kuitata sanomalla, että vaimo ja poika, siinäpä se. Onneni on onnistuneita palasia elämää. Olen yleisesti ottaen tyytyväinen elämääni ja esimerkiksi siihen, että kotini ei ole vain fyysinen asumus vaan oikeasti tärkeä paikka, jossa näkyy perheemme arki. Joskus saatan käyttää arkea synonyyminä tylsälle perhe-elämälle, mutta oikeastaan juuri se ”tylsä arki” on parasta elämässä. Mukava koti, ihana perhe. Siinä hyvät lähtökohdat. Sen lisäksi saan tehdä työtä, josta pidän suurimman osan ajasta tosi paljon. Lähin työkaverini on minulle hieno kollega ja ystävä. Nautin työssäni ihmisten kohtaamisesta ja ammattitaitoni haastavista tehtävistä. Lisäksi se turvaa taloudellisen tilanteen, koska tottahan onneen pieni ripaus taloudellista tyytyväisyyttäkin tarvitaan. Raha ei tuo onnea, mutta ilman rahaakaan ei oikein voi nykymalliin elää.

Tyttäreni, jonka äiti ei ole vaimoni, merkitsee minulle kaksijakoista onnea. Se on muistutus siitä, että aina ei elämä ollut perheharmoniaa, vaan mukaan on mahtunut myös yksinäisyyttä, ahdistusta ja uuden henkilökohtaisen onnen etsintää. Viime vuotisesta suhteestani syntyi tänä vuonna tytär, jonka kanssa en elä yhdessä, mutta jonka isä olen ja toivonkin jatkossa pystyväni isänrakkautta myös hänelle tarjoamaan. Toki tytärtäni rakastan ja hänelle parasta toivon, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen suhteeseen, mikä minulla on poikaani, jonka kasvun ja kehityksen olen nähnyt ja kokenut läheltä. Tyttärelleni olen etävanhempi ja vaikka mahdollisuuksia olisi, en ole vielä kovinkaan aktiivisesti kyennyt isyyttä toteuttamaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on hyvä äiti, jonka uskon pystyvän huolehtimaan ja rakastamaan tytärtäni niin, että hänestä tulee kaikesta huolimatta ehjä ihminen.

Tulevana kesänä saamme vaimoni kanssa toisen lapsen ja poikani saa tytärpuolen lisäksi veljen. Se tulee olemaan varmasti yksi elämäni hienoimpia ja samalla haastavimpia asioita.

Vanhempani ja siskoni ovat minulle myös onnen lähde, vaikka aina sitä ei muista onnen tekijäksi lukea. He ovat kuitenkin ne verisukulaiset, joista turvaa hädän hetkellä voin aina etsiä ilman ennakkoluuloja tai epäilystä siitä, ettenkö tukea saisi, jos sitä oikeasti tarvitsen. Isäni ja äitini ovat minut luoneet ja geeneissäni kannan heidän perimäänsä. Vaikka joskus tuntuu, että äitini tai isäni ominaisuudet ottavat päähän, niin toisaalta minussa on niin paljon samaa kuin heissä, että olisi sama kuin katsoisin peiliin.

Appivanhemmatkin merkitsevät minulle paljon. Vaimossani näen heidän vaikutuksensa ja poikani on sekä omien että appivanhempieni jälkeläinen. Suvussa on voimaa ja veri on aina vettä sakeampaa.

Mikä sitten varjostaa onneani? Oikeastaan kaikki, mikä uhkaa noita edellä mainittuja onnen tekijöitä.

Pelkään poikani turvallisuuden ja hyvin voinnin puolesta ja tahdon hänen parastaan. Sanomattakin lienee selvää, että toivon samaa tyttärelleni ja tulevalle lapselleni. Poikani suhteen tunnen joskus epätoivoa, kun en jaksa arjessa antaa hänelle muuta kuin käskyjä, rajoja ja ajoittain pelottavia raivokohtauksia. Uskon ja toivon, että annan kuitenkin pojalleni niin paljon rakkautta, että hän näkee ja kokee minut ennen kaikkea rakastavana isänä, eikä ikävänä komentelijana. Tyttäreni osalta onneani varjostaa se, etten voi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin muun perheeni kanssa ja pelkään, että hän ei myöhemmin elämässään koe saaneensa minulta isänrakkautta. Toivon silti siihen pystyväni.

Vaimoni osalta toivon, että emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen kuin viime vuonna. Mennyt voi olla synkkä varjo, mutta onnemme on sen valollaan voittanut, enkä haluaisi sitä enää toistamiseen menettää.

Onneani varjostaa joskus myös kykenemättömyys tuntea empatioita isovanhempiani kohtaan, joihin tunnen menettäneeni kontaktin. He ovat vanhoja ja kuolevat todennäköisesti lähivuosina, jolloin saatan katua, etten ole pitänyt heihin enempää kontaktia. Silti en pysty väkisin ylläpitämään jotain, mitä ei ole enää, tai ehkä koskaan, ollut. Toivottavasti välini omiin vanhempiin ja appivanhempiin säilyvät sen verran hyvinä, että en koskaan menetä yhteyttä, mikä minulla heihin on, sillä sen yhteyden katketessa voisi käydä niin, ettei se enää koskaan uudelleen rakentuisi ja olisi pian yhtä etäinen kuin minulla on nyt isovanhempiini.

Ystäviänikin haluaisin nähdä useammin, mutta he ovat kaukana joko fyysisesti tai sitten muuten elämäntilanteeseeni sopimattomasti. Sukulaisissani on ihania ihmisiä ja silloin tällöin kaipailen myös vanhoja, ehkä jo menetettyjä ystäviä ja tuttuja, joita harvoin tai en ehkä koskaan enää tapaa. Haluaisin pitää enemmän ja syvällisemmin yhteyttä ihmisiin, jotka merkitsevät tai ovat merkinneet minulle paljon, mutta aika ja jaksaminen eivät arjessa siihen useinkaan riitä.

Olen siis onnellinen, vaikka onneni ei olekaan kaikkivoipa ja täydellinen. Kukapa täydellistä elämää ja satumaista onnea nyt kaipaisikaan – eihän se tuntuisi miltään, jos aina ois happy happy joy joy. Välillä tarvitsee oikeasti hetkiä, kuten Stam1nan kappaleessa Ovi, jossa muistojen taakka painaa ja joutuu miettimään, missä on koti ja ehkä se onnikin: ”Ovi on raskas avata, suljen sen, suljen sen, tiedän mitä on oven takana, sen lukitsen, pois kuljen. --- Olenko kotona, olenko kotona, olenko kotona vai ovenko takana vain?” Ja lopetettakoon uuteen mottooni: Kel onni on, se onnen näyttäköön! Minäkin yritän muistaa näyttää sen päivittäin ainakin rakkaalle vaimolleni ja lapsilleni.

Ulkonäkö ja erilaisuuden hyväksyminen

Katsoin eilen illalla dokumentin neurofibromatoosi-potilaista. Sairaudessa kehittyy kasvaimia hermokudoksiin esimerkiksi pään alueella ja kasvaimet haittaavat elämää sekä ulkoisia kasvaimia että tuskallisia hermokipuja aiheuttaen. Itse asiassa tunnen yhden ihmisen, joka kärsii samasta sairaudesta. Aloin miettiä dokumentissa esiteltyjen kolmen ihmisen elämää ja sitä yhteistä tekijää, että ulkonäkö – tai poikkeava sellainen – on määritellyt ja määrittelee paljolti heidän itsetuntonsa ja identiteettinsä. Se ei johdu kuitenkaan heistä itsestään, vaan ympäristön eli muiden ihmisten suhtautumisesta. Eipähän sille kai mitään voi – ihminen on pinnallinen. Näköaistilla on varmastikin joku biologinenkin tekijä löytää sopiva lisääntymiskumppani tai erottaa vihollinen ystävästä, mutta nykymaailmassa noille asioille on niin monta muutakin määrittäjää, että näköaistin aiheuttamat tuntemukset aivoissa pitäisi pystyä käsittelemään ja olemaan erilaisuutta kohtaan suvaitsevainen. Se ei ole kuitenkaan aina helppoa ja on inhimillistä olla myös sillä tavalla heikko, että vierastaa aluksi kaikkea outoa, erilaista ja kummallista. Se voi joskus olla toisen ihmisen naama tai kävelytyyli tai takapuolen leveys, mikä ensi näkemällä aiheuttaa reaktion, joka on erilainen eri ihmisillä, eri elämäntilanteissa, eri ikäisinä.

Ajatukseni tämän kirjoittamani taustalla on se, että yksi syy onneen voi olla vaikkapa hyväksyntä ihmisiltä, vaikka olisi erilainen, sairaudesta tai muista tekijöistä johtuen. Syytä olisi olla onnellinen myös siitä, jos saa olla ns. tavallinen tai edes enimmäkseen terve, koska sitä tuskaa on vaikea ymmärtää, minkä monen eri sortin syrjintä sen kohteena olevassa ihmisessä aiheuttaa. Yksinäisyys tappaa hitaasti ja rumasti. Toivon, että olen elämäni aikana pystynyt antamaan edes joillekin ihmisille tunteen siitä, että minä hyväksyn heidät sellaisina kuin ovat, vaikka olisivatkin joidenkin toisten mielestä huonolla tavalla erilaisia. Pyrin siihen toimissani, vaikka tiedän, että minuakin ohjaavat samat vaistot ja tunteet kuin kaikkia muitakin. Ei suvaitsevaisuutta tai erilaisuuden hyväksymistä opita hetkessä, eikä se välttämättä tarkoita, että koskaan kykenee suvaitsemaan tai hyväksymään kaikenlaista erilaisuutta, mutta se jo olisi tarpeeksi, että pystyisi samaistumaan edes hetkeksi ”erilaisen” asemaan ja kohtelemaan tätä niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, olipa millainen tahansa.

Minullakin on ollut ja on yhä joskus ulkonäköni suhteen komplekseja. Pienenä minulla oli suhteellisen isot korvat muuhun päähän nähden ja minua haukuttiin dumboksi. Samoin joillekin oli aina jostain syystä tarpeellista huomauttaa hieman vinoista silmistäni. Oman vartaloni olen aina kokenut jotenkin kömpelönä, löysänä ja rumana. Kun otin ensimmäisen korvakorun, koin jonkin sortin vaiheen, jossa ehkä häpesin korvakorua ja kun otin vuosi sitten korun toiseen korvaan, koin jälleen samanlaisen vaiheen. Vaikka käytän aika tylsän normaaleja vaatteita, tulee joskus mieleen, että ovatko nekin jotenkin outoja jonkun mielestä, varsinkin töissä. Nuorempana muistan joskus häpeilleeni pitkää tukkaa ja pitäneeni sitä takana kiinni, jotta se olisi siisti ja näkymätön. Olen, kuten huomaatte jo edellä mainituista esimerkeistä, hyvin tavallinen ja massaan sulautumiseen pyrkivä ihminen, mutta silti tai juuri siksi olen myös nauttinut kaikista niistä asioista, jotka ovat edes hiukan erottaneet minua suurimmasta osaa ihmismassoja. Pitkä tukka ei kuitenkaan ollut joka miehen tukkamuoti ja olen sitä värjännytkin. Korvakoruja ei ole joka miehellä, eivätkä kaikki käytä mustaa vakosamettitakkia, jossa on lapset ensin –pinssi. Kaikilla ei myöskään rehota parta valtoimenaan. On vaikeata olla tietoisesti erilainen, varsinkin jos haluaa pohjimmiltaan, että olisi yleisesti hyväksytty. Se, että on oma itsensä ja millainen kulloinkin haluaa, on eri ihmissortin hommaa, kuin tämmöisen pienen ujon pojan.

Kaikki tämä oman ulkonäköni pohtiminen ja kompleksit tuntuvat niin kovin turhilta, kun ajattelee ihmisiä, jotka eivät voi syystä tai toisesta edes halutessaan sulautua massaan vaikkapa sitten ulkonäköön vaikuttavan sairauden vuoksi. Sympatiseeraan heitä ja haluaisin omalla käytökselläni viestittää, että he ovat tärkeitä ihmisiä, eikä heitä ole syytä vieroksua, hylkiä tai kummastella. Olen onnellinen, että voin olla nykyään suht tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen ja toivon, että se tekee minusta vahvemman kohdata erilaisuutta ja sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi samalla tavalla tyytyväisiä itseensä olla, vaikka olisivat muuten kuinka ihania ihmisiä. Ikävä kyllä suurin osa ihmisten välisistä kontakteista on pinnallisia kohtaamisia, joissa ei päästä pintaa syvemmälle. Tällöin tavoite jokaisen kohtaamisesta samanarvoisena ja yhtä tärkeänä ihmisenä kuin itse, on joskus vaikea tavoite, ellei mahdoton. Joitakin ihmisiä ei halua kohdata, joitakin ei uskalla. Joitakin ei vaan kerta kaikkiaan huomaa tai ehdi huomioida. Ehkä ei ole tarviskaan, mutta ylenkatsomista ja halveksuntaa en haluaisi kenenkään joutua kokevan pelkästään ulkonäöllisistä syistä.

Blogin(i) merkitys

Viime aikoina on ollut lähipiirissä puhetta blogeista ja niiden merkityksestä. Sisältöjä on monenlaisia: Yksi kirjoittaa pääasiassa lapsestaan, toinen mieltään painavista asioista ja kolmas kirjoittaa vain kännissä. Neljännellä ei tunnu olevan oikein mitään erityistä sanottavaa, mutta haluaa kuitenkin jakaa ajatuksiaan ja kuulumisia ystävilleen. Viides esittelee aikaansaannoksiaan. Kuudes kertaa elämäänsä menojensa kautta. Seitsemännelle tuntuu olevan tärkeätä blogijoukon ajatusmaailma ja yhteisöllisyys. Kahdeksas miettii bloginsa merkitystä. Onko sitä? Jos on, niin kenelle?

Blogi on useimmille jonkin sortin päiväkirja. Se ei ole salainen ja harva kirjoittaa varmastikaan syvimpiä tuntojaan. Ainakin niitä tuntoja yleensä kaunistellaan. Ehkä se on hyvä asia, jos ajattelee sitä, miten väärin asioita voi tulkita. Tosin onko vääriä tulkintoja olemassakaan? On vaan erilaisia näkökulmia asioihin. Ihmiset pitävät eri asioista ja inhoavat eri asioita. Kun niistä kirjoitetaan tavallaan kasvottomina, voi niihin myös vastata yhtä kasvottomina. Eleet, äännähdykset, äänenpainot, sanavalinnat, kuuntelu…monia asioita puuttuu kirjoitetusta sanasta. Se on kova ja kylmä ja suora ja ehdoton. Se on tylsä ja tyhjä ja tyhmä. Se on raaka. Se on tulkinnanvarainen ja siksi niin vaarallinen. Mutta se voi olla myös tarkoituksella kaikkea sitä ja samalla paljon enemmän. Vaikuttamaan pyrkivä kirjoittaja tietää, miten toimia, jotta herättäisi reaktioita. Ja siihenhän jokainen kirjoittava kai pyrkii - vai pyrkiikö? Entäs jos joku haluaa vaan kirjoittaa tuntojaan ilman, että herättäisi muiden tuntoja? Tai haluaa kirjoittaa, mutta silti suojautua, olla vain harvoille ja valituille esillä ajatuksillaan toivoen niille vaikkapa vain hiljaista hyväksyntää? Silloin blogi ja yleensäkin internet on väärä paikka kirjoittaa. Tuntuu hassulta ajatukselta, että kirjoittaa julkisesti internetiin, joka on periaatteessa kaikkien tavoitettavissa, mutta kuitenkin haluaisi rajoittaa lukijakuntaa. Toisaalta se ei ole yhtään outo ajatus, mutta siitä herää silti kysymys: Miksi sitten kirjoittaa blogia?

Itselläni on pitkään ollut tarve saattaa ajatuksiani kirjoitetun tekstin muotoon. En ole maailman syvällisin ihminen missään mielessä, enkä varsinkaan puhujana. Joskus on kuitenkin tarve purkaa omia ajatuksia ja kirjoittamisen olen havainnut sekä hyvin terapeuttiseksi että itseäni viihdyttäväksi tavaksi koota ajatukset yhteen ja joksikin suuremmaksi kuin kuin mihin puhuttu sana taipuu. Tyydytys kirjoitetun tekstin oivalluksista kasvaa moninkertaiseksi, kun saa tarjota tekstin muiden luettavaksi. Palaute tekstistä aikaansaa tunteen, että ajatuksillani on merkitystä, vaikka palaute olisikin vain toteamus, että luinpa juttusi. Pohjimmiltaan kirjoittaminen on siis minulle egoni pönkittämistä, heh. Jotenkin minulla on kuitenkin semmoinen tunne, että suurimmalla osalla kirjoittavista on samanlainen tarve. Tulla kuulluksi, taikka luetuksi – olla olemassa, olla näkyvä; Olla kaiken lisäksi hyväksytty. Veikkaanpa, että useilla kirjailijoilla on jonkinasteinen persoonallisuushäiriö. He eivät ole mitään, elleivät he kirjoita. Sama ajatus pätee moniin muihinkin luoviin henkilöihin. Oma luomus on tärkeä, koska se määrittää itseyden ja jos sitä vähätellään tai mitätöidään, alkaa välittömästi kiehua päässä ja herää suunnaton tarve iskeä takaisin. Ehkä tämmöisillä kirjoittamisesta nauttivilla henkilöillä kuten minä ja varsinkin ”oikeilla” kirjailijoilla on kuitenkin vaikeinta kestää kritiikkiä – niinpä heidän tavoitteenaan on kumota vastaväitteet ennen kuin niitä pääsee edes esittämään.

Siinä on kirjoittamisen ongelma, olipa se sitten blogi tai kirja – se on niin ehdoton. Totuushan se ei missään nimessä ole, sillä totuus on on taas yksi näitä tulkinnanvaraisia asioita. Se on mielipide ja jokaisella on omaan mielipiteeseensä oikeus. Se ei tosin aina ole kohtuus. Ja perustelut usein ontuvat. Se oikeus tulkintaan ja lukijan mielipiteen muodostukseen tuntuu usein unohtuvan, kun kirjoittaa. Se unohtuu sekä kirjoittajalta että myöhemmin kirjoitusta lukevalta. Ajatus kirjoituksen takana ehtii muuttua moneen kertaan, jopa kirjoittajalla. Ehkä kirjoittaja on jotain mieltä, ehkä ei, mutta lukijan mielestä kirjoittaja on ehdottomasti sitä mieltä, kuin mitä lukija tämän kirjoituksen perusteella arvelee. Pahimmillaan esimerkiksi hyväntahtoisuus muuttuu lukijan päässä pahantahtoisuudeksi ja vastaus kirjoitukseen on asteen verran vähemmän hyväntahtoinen, mikä herättää taas alkuperäisessä kirjoittajassa astetta vähemmän hyväntahtoisen ajatuksen, joka taas vastaukseksi kirjoitettuna on entistä vähemmän hyväntahtoisempi ja niin edelleen. Blogeissa on vastavuoroisuutta, joka voi toimia hyvin tai huonosti tai hyvin huonosti.

Olen saanut kuulla tuttaviltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani kommentteja tyyliin "olipa yllätys, luin siitä blogistasi" tai "kuulin tapahtuneesta, kun olit kirjoittanut siitä blogiisi". Se on yksi syy pitää blogia – räväyttää esille elämäni. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä elämääni kuuluu, hän voi lukea siitä blogistani. Toisaalta se on näille minusta syystä tai toisesta kiinnostuneille ihmisille ansa – ehkä voin antaa heille ajattelemisen aihetta ja jotain merkityksellistä, enkä vain tarpeetonta tai tarpeellista informaatiota minusta ja elämästäni. Välillä blogini on Ilta-Sanomat, välillä tietosanakirja. Välillä kirjoitan asioista, jotka koskettavat minua, välillä asioista, jotka ärsyttävät minua ja välillä asioista, jotka huvittavat minua. Välillä haluan provosoida, välillä olla hyvinkin sovinnainen. Silti pääasia on se, että kirjoitan blogia, koska haluan kirjoittaa ja ilmeisesti myös haluan, että kirjoituksiani luetaan. Kiitos siis varsinkin kirjoituksiani kommentoiville – rakkaussuhteeni kirjoittamiseen janoaa vastarakkauttanne.

Mutta onko blogillani merkitys tai merkitystä? Onko sillä mitään merkitystä, onko sillä merkitys tai merkitystä? Vastaan itse, koska blogi on itsekäs mielenilmaus: Sillä on merkitystä, varsinkin minulle, ja sen merkitys on olla yksi kanava purkaa ajatuksiani ja jakaa niitä läheisille ihmisille. Sillä voi olla monenlaisia merkityksiä, joista jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Se on vaan tyypin höpinää. Tyypillä on tuossa kyllä hyvä pointti. Onpa tyhmä juttu. Jahah, vai tuollaista. Katos, tuollahan on samanlaisia fiiliksiä asioista kuin mulla. Mitä se nyt tuommoista meni kirjoittamaan. Onpa kiva, että edes blogin kautta tietää, mitä sille kuuluu. Onpa pitkä juttu, en jaksa lukea...

Elokuvien merkityksestä

Vietimme viime viikonloppuna vaimon kanssa oikein kunnon elokuvaviikonloppua, kun poikakin lähti mummolaan yökylään. Päädyimme ensin elokuvateatteriin ja sitten vielä videovuokraamon kautta kotiin. Ja kun videot seuraavana päivänä palautettiin, tuli vielä vuokrattua yksi leffa lisää. Olivatko elokuvat vain ajanvietettä vai oliko niillä jotain syvällisempää merkitystä?

Elokuvateatterissa kävimme katsomassa uusintakierroksella olevan FC Venus -leffan. Tämä suomalainen viihde-elokuva kertoo jalkapallosta ja parisuhteista - tai siis siitä miten ne yhdistetään. Elokuvan miesporukka pelaa ja seuraa intohimoisesti futista, jolloin naiset (ja yksi mies) jäävät ”futisleskiksi”. Tämä juonikuvio totta kai kolahtaa meikäläiseen, futisfaniin, ja uskoakseni myös vaimooni, futisleskeen. Toki täytyy todeta, että oma pelaamiseni on jäänyt viime vuosina, mutta jalkapallon seuraaminen televisiosta ja internetistä sekä siitä kirjoittaminen on sekin aikaa vievää puuhaa. FC Venus on hauska elokuva kaikille samanlaisessa tilanteessa eläville. Se on romanttinen komedia, jonka merkitys (”sanoma” lienee liian suuri sana tässä yhteydessä) löytynee siitä, että parisuhteissa on löydettävä tasapaino omien mielihalujen ja toisen kunnioittamisen välillä. Lisäksi jalkapallo kuvataan yhdistävänä tekijänä, niin kuin se oikeasti onkin. Katsokaapa vaikka tulevana kesänä jalkapallon MM-kisoja, jossa on mukana joukkueita jokaisesta maailman kolkasta. Siellä kohtaavat kulttuurit hyvässä hengessä ja valtioiden, uskontojen ja rotujen väliset skismat jäävät taka-alalle jalkapallon toimiessa yhteisenä kielenä. FC Venus yhdistää vielä kuvioon sukupuolten (sekä eri sukupolvien) yhteistoiminnan ja on nautittava elokuvakokemus.

Vuokraamosta löytyi kaksi elokuvaa, joiden maailma oli kaukana toisistaan. Harry Potter ja liekehtivä pikari on nuorten seikkailu-/fantasiaelokuva, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Vai onko? Itse asiassahan se kertoo nuoren miehen murrosiästä, kun tytöt alkavat kiinnostaa ja liekehtivä pikari onkin siis fallos-symboli. Hehheh. Toinen leffa, jonka vuokrasimme oli The Yes Men, hauska pienimuotoinen dokumentti kahdesta miehestä ja heidän avustajistaan, jotka pyrkivät nostamaan globalisaation haittoja yleiseen tietoisuuteen. Elokuva soljuu helposti eteenpäin naureskellessa lähinnä tiedotusvälineille ja eri organisaatioille, jotka kutsuvat Jees-miehet paikalle luullen näitä WTO:n globalisaatioasiantuntijoiksi. Miehet panostavat ulkoasuunsa sekä esitysten rakenteluun ja menevät täydestä sekä televisiossa että luentosaleissa, vaikka heidän esityksensä ovat täynnä ”omituista” asiaa, jonka on tarkoitus herättää ihmisiä tajuamaan globalisaation huonot puolet. Elokuva sai minut ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän tuollaisia rohkeita ja asiaansa uskovia ihmisiä, jotka lähestyvät yhteiskunnallisia epäkohtia niin fiksusti, että heitä oikeasti kuunnellaan.

Kun sitten seuraavana päivänä palautin vuokraleffat, innostuin ottamaan vielä yhden leffan sunnuntai-illan ratoksi. Suomalainen nuorisoelokuva Tyttö sinä olet tähti on kerännyt kehuja ja ollut myös katsojamenestys. Leffa yhdistelee hiphop-kulttuuria, komediaa ja romanttista nuorisoelokuvaa taitavasti - tyypit eivät ole pahvisia, vaan uskottavia ja kiinnostavia. Jalka vipattaa musiikin tahdissa ja kyytiä saavat niin musiikkiteollisuuden ahneet tuottajat kuin lapsiensa ”parasta” ajattelevat vanhemmat. Elokuva on hieno kuvaus erilaisuuden hyväksymisestä, rakkaudesta ja unelmien tavoittelemisesta. Raikas ja iloinen sekä elämänmyönteinen nuorisoelokuva on tämmöisen jo kolmenkympin rajapyykin ylittäneenkin perheellisen mieleen, koska unelmia ei pitäisi koskaan haudata, vaikka keskiluokan arkeen uhkaakin hautautua.

Odotusta

Odotan monia asioita. Joitakin asioita odotan innolla, joitakin muuten vaan. Jos ei ole mitä odottaa, tuntuu elämä tyhjältä.

Isoin asia, jota odotan, on luonnollisesti uusi lapsi perheeseemme. Sen olisi tarkoitus pullahtaa Lauran masusta kesäkuussa, joten odotusta on enää kuukausi ja risat jäljellä. Pisimmillään siihen menee vielä kaksi kuukautta. Odotusta on kestänyt jo seitsemisen kuukautta. Se on ollut jännittävää aikaa, tosin ei aina niin riemukasta. Lapsen odotus ei ole helppoa. Täytyy valmistautua sekä henkisesti että aineellisesti – varsinkin äidin myös fyysisesti. Lapsen odotus ennestään kolmihenkiseen perheeseen on ehkä jopa jännittävämpää, kuin ensimmäisen lapsen odotus, mutta toisaalta siitä ei ole jaksanut ylen määrin innostua. Tavallaan nyt elää vielä viimeisiä hetkiä ennen vauvahässäkkää ja rutiinien opettelua, joten odotus on siinä mielessä hillittyä, joskin koko ajan mielessä.

Kesään liittyen odotan myös kesälomaa. Se alkaa kaksi päivää ennen vauvan laskettua syntymäaikaa ja kestää kuukauden. Odotan sitä innolla ja se on todella tarpeen, koska vauvan kanssa tarvitsee täysipäiväistä harjoitteluaikaa ennen paluuta arkeen, johon kuuluu myös töissäkäynti.

Odotan myös kesällä Saksassa pelattavia jalkapallon MM-kisoja. Voi tosin käydä niin, etten ehdi niitä paljon seuraamaan, koska sekä uudelle tulokkaalle että esikoiselle on varattava aikaa ja matsit kestää kuitenkin kaksi tuntia taukoineen. Toivottavasti edes Englannin matsit kerkeis kattoa, sitä ainakin odotan.

Lähempänä ja jo muutaman viikon sisällä selviäväksi odotan toista jalkapalloon liittyvää asiaa. Kausi on tullut jälleen seurattua Englannin valioliigan Tottenham Hotspurin otteita. Spurs, jonka fani olen, pelaa huippukautta ja sillä on harvinainen mahdollisuus päästä ensi kaudeksi Mestareiden liigaan. Se on lähellä, mutta riippuu vielä monista tekijöistä. Odotan kauden päätöstä mielenkiinnolla.

Odotan jo kuukauden viimeistä päivää, vaikka nyt on vasta ensimmäinen, koska työnantajani palkkatoimisto ei ehtinyt käsitellä varallaolokorvauksiani ja palkkani viime kuulta jäi niin pieneksi, että kun maksoin kolmen kuukauden elatusavut tyttäreni äidille, tontin vuokran kaupungille, sairaan ison sähkölaskun ja muita laskuja, totesin, että en edes saanut palkkaa yhtä paljon, kun minulla on erääntyviä maksuja. Odotan kuukauden vaihdetta toisaalta tosi vähän, koska ensi kuussa tili on taas vastaavasti suurempi.

Odotan lämpimämpiä ilmoja, jotta sähkölasku pienenisi viime vuoden malliin kesällä melkein kaksisataa euroa talven vastaavista laskuista. Odotan sitä taloudellisessa mielessä kovastikin.

Odotan kesää, jotta pääsisi lomalle ja ihastelemaan sitä uutta ipanaa, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin, koska jo nyt on havaittavissa siitepölyallergisia oireita, jotka tekevät elämän ikäväksi. Toisaalta odotan lämpimiä ilmoja ja jopa hellettä, mutta odotan myös syksyä, jolloin ilmat taas viilenevät, eikä tarvitse kärsiä öisestä hikoilusta ja kärpäsistä ja ylettömästä kirkkaudesta päivin öin. Odotan vuodenaikojen vaihtelua tyyneydellä, koska tämän odotuksen kulkuun ei voi oikein pieni ihminen vaikuttaa.

Ihan lähiaikoina odotan ilmestyväksi Stam1nan levyä, joka on bändin toinen levytys. Viime vuonna odotin debyyttiä täysin toisissa tunnelmissa, ahisti. Nyt odotan toista levyä ”Uudet kymmenen käskyä” onnellisena miehenä, mutta silti suurella innolla. Levyn teemana on vapaus ja se sisältää laulaja-kitaristi-sanoittaja Hyrden omat näkemykset perinteisten raamatun kymmenen käskyn merkityksestä nykypäivänä ja hänen elämässään. Sinkkujulkaisu ja radiosta kuulemani biisit ovat olleet älyttömän mielenkiintoisia – kipeitä mutta raikkaita. Odotan rytmi veressä sykkien.

Odotan työnantajaltani tietoa siitä, jatkuvatko työt ensi vuonna vai eivät. Tämä odotus on tympeimmästä päästä. Mikäli minulla ei ole ensi vuonna töitä, on elämän kuviot järjestettävä uudelleen. Toisaalta se voi olla kivaakin, mutta taloudellisesti vaikeata. Odotan tietoa pelonsekaisin tuntein.

Odotan jokaista päivää levollisin mielin, koska onhan päivä vielä huomennakin ja elämä jatkuu kaikista odotuksista huolimatta omalla painollaan. Silti odotan, että jatkossakin elämässäni on kaikenlaista odottamisen arvoista.

Hyviä uutisia?

Lapsena opin, että uutiset ovat aikuisille tärkeitä. En ollut koskaan innostunut uutisten seuraamisesta, enkä ymmärtänyt, miksi ne kiinnostavat aikuisia illasta toiseen. Lukiossa ollessani piti sitten oikein opiskelua varten seurata ajankohtaisia asioita, mutta edelleenkään uutiset eivät minua innostaneet. Muistan Persianlahden sodan 1992 olleen kuitenkin jonkin sortin uutistapaus, jota aloin ihan urakalla seurata sekä televisiosta että lehdistä. Suuri ja mahtava Amerikka käynnisti ensimmäisen suuren mediasodan minun elinaikanani. Persianlahden sota esittäytyi mediassa kliinisenä sotilasoperaationa, jossa tehtiin täsmäiskuja. Televisio ja lehdet olivat pullollaan sotilaiden kuvia, kaavakuvia joukkojen etenemisestä, tiedotustilaisuuksia ja kaikenlaista muuta, joka esitettiin kuin historian kirjan jännittävänä sotakertomuksena. Inhimillistä hätää uutisissa vain sivuttiin. Jossain vaiheessa heräsin tajuamaan, että olin itsekin mennyt ansaan, jossa uutisissa sodasta oli tehty viihdettä, joka koukutti katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sota loppui ja niin kävi myös uutisoinnin. Mediaa ei enää kiinnostanut, koska mitään näennäisesti suurta ei enää tapahtunut ja siirryttiin uusiin uutisiin. Irakissa ihmiset kärsivät ja keräsivät rojujansa, mutta siitä ei enää kerrottu, koska se ei ollut enää tarpeeksi dramaattista. Kun pommit eivät enää pauku, uutisointi loppuu.

Aloin kutsua uutisia huonoiksi uutisiksi ja aina yhä edelleen, jos joku aikuinen ilmoittaa, että katsotaanpa uutiset, totean vähintään mielessäni, että joo, katsohan vaan huonot uutiset. Sillä on kaksi merkitystä: Uutiset ovat pääasiassa pahoja, negatiivisia ja ikäviä eli huonoja, mutta ne ovat myös pinnallisia. Ne ovat pääasiassa huonoja sekä sisällöltään että toteutukseltaan.

Miksi uutinen on suuri ja merkittävä uutinen vasta, kun se käsittelee dramaattisia asioita, joita maailmassa tapahtuu? Sodat, väkivallanteot, mielenosoitukset, onnettomuudet, luonnonkatastrofit ja muut vastaavat ovat uutisten pääasiallista sisältöä. Yritysmaailman uutisista suurimmat koskettavat joko alkaneita yt-neuvotteluja, joukkoirtisanomisia tai konkursseja. Toki aina väliin saadaan joku positiivinen uutinen, mutta pääasiassa keskitytään negatiivisiin asioihin. Aina on kuitenkin oltava draamaa, koska pienten ihmisten ilo tai suru ei kiinnosta.

En sano todellakaan sitä, että uutisissa ei saisi uutisoida ikäviä asioita, sanon vaan, että ne eivät kiinnosta minua siinä mielessä, että haluaisin niitä ikäviä asioita illasta toiseen televisiosta tuijottaa tai lehdistä lukea. Uutisissa häiritsee niiden mustavalkoisuus. Asiat esitetään nopeasti ja todetaan vaikkapa kuvia näyttäen, että jossain räjähti pommi ja syylliseksi on ilmoittautunut se ja se ryhmittymä. Tämä ei kerro mitään syistä ja seurauksista, asioiden taustoista ja inhimillisestä tragediasta. Todetaan vaan kylmästi, että pommi räjähti, joku kuoli ja useita haavottui. Uutisten katsoja toteaa, että voi kauhiata, mutta unohtaa pian asian sitä suuremmin ajattelematta seuraavan kauhean uutisen nähtyään.

Viime aikoina on ollut puhetta lööppisaastasta, kun joku lapsiasiaihminen oli sitä mieltä, että kauppojen kassoilla ei saisi lööpit kirkua murhista ja tapoista ja muista hirveyksistä. Useimmiten lööpit kuitenkin kirkuu mattinykäsistä ja jarisillanpäistä ja muista, eikä niissä muutenkaan ole mitään ihmeellistä. Lukemaan oppineet lapset tuskin näkevät painajaisia jostain, mitä lukevat lööpeistä. Sen sijaan en ihmettelisi, vaikka joku lapsi ja miksei aikuinenkin joskus saisi painajaisia katsottuaan televisiouutisista pamputtavia poliiseja tai verisiä sodan uhreja, kun mitään asioiden taustoja ei selitetä tai pohdita, miksi niin tapahtuu. Uutisia tulee nykyään jopa keskellä päivää ja ulkomaisilta digikanavilta ympäri vuorokauden. Television ja lehtien lisäksi uutisia ja paljon muita hirveyksiä löytää internetistä muutamalla hakusanalla. Kukaan ei ole siis turvassa huonoilta uutisilta, mutta miksi sitten hyviä uutisia joutuu etsimällä etsimään, sitä ihmettelen.

Palatakseni siis alkuperäiseen uutisten sisältöön, olen miettinyt usein sitä, että miksi ns. maailmanlaajuisesti isot ja hyvät ja merkittävät uutiset jäävät niin pienelle huomiolle. Yksi esimerkki herätti minut ajattelemaan taas tätä asiaa. Okei, en ole katsonut uutisia televisiosta, joten en tiedä, onko asiaa siellä käsitelty, mutta lehdistä paikallislehtemme Kainuun sanomat uutisoi pienessä sivunlaidan ulkomaan palstan uutisessa seuraavaa: Maailmanpankki mitätöi 17 kehitysmaaksi laskettavan valtion lainoja kaiken kaikkiaan 37 miljardilla dollarilla eli noin 30 miljardilla eurolla. Kyseisen lainojen ”anteeksi annon” ovat hyväksyneet suurimmat teollisuusmaat. Velkojen ja niiden korkojen maksun sijaan on järkevämpää antaa kehitysmaille mahdollisuus kehittää talouttaan. Mielestäni tämä on merkittävä uutinen. Miettikääpä nyt, 30 miljardia euroa, se on iso raha. Mikäli siitä hitunenkin käytetään jatkossa kyseisten 17 köyhän valtion ihmisten elämisen laatuun velkojen maksun sijasta, niin se vaikuttaa todennäköisesti tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten hyvinvointiin.

Toki asian voi ajatella niinkin, että velat on ehkä annettu anteeksi, mutta luonnonvarojen riisto jatkuu ja kyseiset valtiot ovat jatkossakin riippuvaisia länsimaista ja niiden rahasta, ehkä jopa enemmän kuin ennen, kun velat on annettu anteeksi ja siitäkin voidaan odottaa vastineeksi jotain. Silti haluan ajatella niin, että tämä on noille valtioille mahdollisuus päästä velkakierteestä ja alkaa oikeasti kehittää parempaa elämänlaatua, joka joissain tapauksissa voi merkitä vaikka sitä, että joku paha nälänhätä voidaan estää, ennen kuin ihmisiä alkaa kuolla joukoittain ja vasta sitten länsimaiset avustusjärjestöt heräävät keräämään roposia myötätunnontuskissaan olevilta kansalaisiltaan. Mistä tuleekin mieleeni, että ehkä ilman televisiouutisten kauhukuvia emme ikinä antaisi yhtään ropoa mihinkään keräykseen, koska emme tietäisi, miten huonosti asiat voivat jossain olla? Ehkä huonot uutiset ovatkin pohjimmiltaan ihmisten syntien esittelyä ja niiden tarkoitus on herättää katsojissa syyllisyyden tunnetta ja myötätuntoa ja ymmärrystä siihen, että maailma ei pyöri heidän oman napansa ympärillä. Siinä mielessä huonot uutiset ovatkin ehkä hyviä uutisia. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että uutisten toteutustapa ei anna katsojalle syvällistä selitystä näkemälleen. Huono uutinen on hyvä uutinen merkitykseltään vasta, kun se panee katsojan tai lukijan ajattelemaan ja löytämään asiasta jotain positiivista - jos ei muuta niin sen, että tiedostaa uutisissa esitettyjen asioiden syyt ja seuraukset etsien ehkä omassa elämässään ja toimissaan parempaa lähestymistapaa ongelmiin kuin väkivalta, viha tai heikompien sortoon perustuva oman edun tavoittelu. Uutisten mustavalkoinen viesti ei useinkaan anna paljon, mutta kun sen mielessään värittää ja miettii ihmisiä tekojen ja tapahtumien takana, voi oppia myös omasta elämästään jotain ja ehkä joskus toimillaan ja teoillaan ja asenteellaan vaikuttaa siihen, että vastaavat tapahtumat eivät tapahdu omassa elämässä.

Writer’s Blog

Minulla on ollut tässä viikon mittaan Writer’s block elikkäs tyhjän ruudun oireyhtymä. Ajatukset eivät lähde ryöpsähtelemään aivoista hermoratoja pitkin sormiin ja näppäimistölle, vaan junnaavat paikoillaan. Siispä en ole kirjoittanut yli viikkoon blogiin. Mutta mikä helevetti on blogi? Tiedän, että löytäisin vastauksen noin kymmenessä sekunnissa googlettamalla, mutta hauskempaa on ryhtyä miettimään vastausta itse. Sen tiedän, että log tulee sanasta loki. Loki juontanee juurensa merenkäynnistä ja loki- eli laivapäiväkirjoista, joita laivan kapteenit pitivät ja varmaan pitävät nykypäivänäkin, tosin en usko, että enää sulkakynällä ;-) No, jos sovitaan, että log on lokikirja elämän matkasta, niin jää vielä tuo mystinen b-kirjain tuossa edessä. Hmm, tässä ehdotuksiani:
• Bullshit log eli paskanjauhantaloki
• Bitching log eli vitutuksenpurkamisloki
• Bit log eli binäärinumeroista koostuva loki (aka sähköinen loki)

Oikeastaan listaa voi jatkaa loputtomiin (tai no niin kauan, kuin keksii b-kirjaimella alkavia sanoja):
• Boring log eli tylsä loki
• Björn log eli karhuloki tai tennisloki
• Björk log eli koivuloki tai keijukaislaululoki
• Bjarne log eli kristillisliittolainen loki
• Bra log eli rintaliiviloki tai hyvä loki
• Bad log eli paha loki
• Black log eli musta loki
• Back log eli taustaloki tai selkäloki
• Brain log eli aivoloki
• Brian log eli vaikkapa huumoriloki tai lällypoploki tms
• Blink log eli vilkkuva loki
• Blitz log eli kampanjaloki tai pommitusloki tai salamasotaloki
• Bonk log eli naimisloki

Keksikää itse lisää!

PS. Googletin ”what is blog” ja sain vastauksen, että Blog on lyhennys sanasta Weblog eli verkkoloki tai verkkopäiväkirja tai mitä sen nyt haluat olevankin.

Valikoiva eettinen valinta

Luin tuossa jokin aika sitten tuotantoeläinten kohtelusta ja rupesin miettimään, kuinka ihminen onkaan teollistanut eläimet käyttöönsä. Eläimet suljetaan tuotantolaitoksiin, jossa niistä revitään hyöty irti, kunnes ne kuolevat tai sairastuvat, jolloin ne tapetaan. Väärän malliset, kokoiset ja ikäiset tuhotaan myös. Kuulostaa ihan natsien keskitysleirimeiningiltä, jos ihmisiin muuta eläinkuntaa verrataan. Natsit repivät irti kultahampaat ja tekivät lääketieteellisiä kokeita ja käyttivät orjiaan pakkotyövoimana, kunnes näistä ei ollut enää hyötyä. Heidän silmissään hyödyttömät tapettiin saman tien.

Mikäli ihminen haluaa tehdä elämässään eettisiä valintoja, on siihen monta tapaa, mutta tuntuu, että nykymaailmassa, jossa ihminen on suorastaan eristäytynyt muusta luonnosta, on vaikea toimia eettisesti. Lähinnä se onnistuu kieltäytymällä ja kieltämällä itseltään asioita. Mikäli ei haluaisi käyttää tuotteita, joissa eläimiä hyödynnetään eli pääasiassa riistetään, joutuisi muuttamaan elämäntapansa ja se ei ole aina niin yksinkertaista. Eläimiä kiduttamalla testataan yhä tänä päivänä lääkkeitä, kosmetiikkaa ja erilaisten teknistenkin laitteiden mahdollista haittaa ihmiselle, kuten vaikkapa kännykän säteilyä. Eläimille ei anneta mitään mahdollisuutta, heitä kidutetaan, kunnes he kuolevat ja sitten tiedemies tai tutkija saa jälleen yhden kappaleen testiaineistoa.

Varsinkin länsimaissa tuntuu olevan yhtä aikaa sekä mahdotonta että mahdollista olla eettisesti tiedostava. Saamme tietoa, jos sitä haluamme saada, mutta samaan aikaan eläinten ja muunkin luonnon riisto on juuri täällä pahinta. Yksinkertaisilla esimerkeillä lienee helpompi ymmärtää pienessä päässäni tätä asiaa.

Olen lakto-ovo-vegetaristi eli syön kasvikunnan tuotteiden lisäksi maitotuotteita sekä kananmunia. Maidontuotantoa pidetään yleisesti täysin hyväksyttävänä, onhan sitä tehty kautta aikojen. Sitä ei ole kuitenkaan tehty kuten nykyään: Lehmillä ei ole useimmissa isoissa tuotantolaitoksissa mahdollisuuksia muuhun kuin ahtaissa tiloissa olemiseen ja ihmisen tuotantovälineenä toimimiseen. Vasikat viedään pois synnyttäneiltä emoilta, koska maito kuuluu ihmiselle. Lehmä ei saa elää sille normaalia elämää, vaan kun maidon huipputuotantovuodet ovat takana, lehmä teurastetaan. Jos se ei kelpaa ihmiselle syötäväksi, se menee edelleen rehuksi. Sairaat yksilöt tapetaan. Lehmillä ei ole useinkaan mahdollisuutta olla ulkona ja kirmailla niityllä. Lehmät joutuvat koneiden imettämiksi ja niiden maidontuotanto on luonnottoman suurta. Eläimet tuntevat kipua, se täytyy aina muistaa. Eläimillä on vaistoja. Eläimillä on tunteita, joista ihminen ei välitä. Maidon voi korvata muilla tuotteilla, mutta koska sitä on käytetty kautta aikojen, sitä käytetään ja tullaan käyttämään tulevaisuudessakin. Luomumaitoakin saisi ja korvaavia kasvikunnan tuotteista tehtyjä ”maitoja” ja muita ”maitotuotteita”, mutta omat kulutustottumukseni ovat vielä samat vanhat. Itse en edes juo maitoa, mutta perheessäni sitä käytetään aika runsaasti. Sen sijaan kermaa käytän kahvissa ja juustoa syön päivittäin. Lisäksi maitoa on lukuisissa elintarvikkeissa, joten vaikka yrittäisi olla muuten maidotta, niin maidon välttäminen kokonaan ruokavaliossa vaatisi radikaalimpia toimenpiteitä.

Kananmunat ovat omassa ravinnossani lähimpänä ”elävää lihaa”. Oma ravintoeettinen valintani kuuluu: ”En halua syödä eläviä ja tuntevia olentoja, koska kaikilla on mielestäni oikeus elää ja tuntea olonsa hyväksi.” Kananmunatuotanto on maidon tuotannon ohella ainoita, jossa eläimiä ei suoranaisesti tapeta hyödykkeiden saamiseksi, mutta totuushan on tietysti täysin toisenlainen. Kanat tungetaan häkkeihin ja niillä on vielä lehmiä armottomammat elinolot – ketään ei säästellä, kaikkia hyödynnetään niin kauan kuin ovat hyödyllisiä ja heikkoja ja sairaita ei säästellä hetkeäkään. Siinä missä varmasti eläinlääkäriä yhä tarvitaan lehmien hoidossa, niin kanoja tuskin moni tilallinen säästelee, jos niiden kanssa on jotain ongelmia. Se vaan ei kannata. Kananmunia ostaessa pyrin ostamaan luomu-kananmunia. Yllättävän suuri osa munista on yhä häkkikanaloihin tungettujen kanojen munimia, mutta kananmunia kuluttavana olen itsekin samalla lailla niitä käyttävä. Luulen nimittäin, että suurin osa einesruoissa ja ravintolaruoissa käytettävistä kananmunista on häkkikanaloiden halpoja munia – miksipä ei olisi. Ei ”tavallinen” kuluttaja kysy, minkälaisissa oloissa hänen kananmunansa on tuotettu. Minä kysyn, mutta vain kananmunapakettia ostaessani. Se on kuitenkin murto-osa siitä kananmunamäärästä, mitä meikäläinen syö muun ruoan mukana.

Toki käytän myös nahkatuotteita. Luulenpa, että olen kuten suurin osa edes vähän eläimiä ja heidän oikeuksiaan ajattelevista ihmisistä. Jos valinta tehtäisiin helpoksi esimerkiksi siten, että kaikki kaupoissa myytävät kengät ja nahkatakit ja vyöt olisivatkin tekonahkaa, niin olisin siihen täysin tyytyväinen. Nyt kun menen ostamaan kenkiä, mietin ensisijaisesti sitä, ovatko ne hyväntuntuiset jalassa ja miltä ne näyttävät – en sitä, onko ne tehty nahkasta. Tämä on tietysti jonkun enemmän eettisesti ajattelevan mielestä sama kuin söisin lihaa ja niinhän se varmasti onkin. Jokaisen vain täytyy pystyä elämään valintojensa kanssa.

Itse en syö kalaa ja olen kohdannut usein esimerkiksi työpaikkaravintolassa kysymyksen ”etkö syö edes kalaa?”, kun olen kertonut, että ”en syö lihaa”. Jotkut eivät syö punaista lihaa, mutta eettisesti katsoen kanoilla tai muilla linnuilla ei kyllä ole todellakaan hyvät olot tuotantolaitoksissa sikoihin tai lehmiin verrattuna eli sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä erotan siis lihansyönnistä kieltäytymisen terveydellisistä syistä ja keskityn vain eettisiin syihin. Joillekin kalansyöntikään ei siis ole lihansyöntiä, vaikka todistettavasti kalakin on eläin (ja lihaa) ja tuntee kipua. Se pitäisi muistaa, kun kaloja vaikka ongella rannasta nykii, että niillekin voisi suoda edes armollisen kuoleman ja tappaa saman tien, eikä jättää kitumaan ja kuolemaan sankossa, jossa ei ole riittävästi happea. En ole mikään metsästyksen ja kalastuksen fani, mutta se on kuitenkin eettisesti huomattavasti parempaa kuin sulkea eläimet laitoksiin tapettaviksi.

Ei metsästyskään silti ole useinkaan hyväksyttävää. Eläimiä haavoitetaan tai niitä jahdataan, kunnes ne joko saadaan tai ei saada kiinni, jolloin ne ehtivät kokea paljon pelkoa ja kipua ennen kuolemaansa. Usein myös mietityttää, että mitä helvetin hyötyä siitä enää nykymaailmassa monillekaan on. Ehkä joku vielä hankkii elantonsa tai ravintonsa metsästämällä, mutta pöljyyttä on minusta sanoa, että se luonto ja metsissä samoilu on niin mukavaa ja sillä perustellaan sitten se, että saadaan vähän omaa adrenaliinitasoa nostettua ja harrastettua eläinten ammuskelua. Poikani syö kalaa kananmunien ja maitotuotteiden lisäksi, koska olen laiska, enkä jaksa hänen puolestaan miettiä, mistä hän saisi tarpeeksi monipuolista ravintoa, jos ei syö mitään lihaa. Siitäkin sitten saa kuulla moitteita, kuinka teemme väärin lastamme kohtaan, koska emme syötä tai anna syöttää hänelle muuta kuin kalanlihaa. Enpä ole vielä tajunnut, että mitä pojaltamme puuttuu ja hän on kasvanut ja elänyt tähän mennessä tosi hyvin, jopa paremmin kuin lihaa syövät lapset. Ainakaan hän ei saa eläinperäisiä tauteja, kuten hullun lehmän tautia tai muuten isoa määrää bakteereja lihansyönnistä ja ehkä pysyy jopa paremmin terveenä kuin muut lapset. Vanhempana hän varmasti sitten itse päättää, syökö lihaa vai ei, jos elimistö sitä enää sitten kestääkään. Minulle olisi kuitenkin vastenmielinen ajatus käsitellä lihatuotteita, joten en niitä omassa kodissani halua nähdä. En ole varmasti ainoa aikuinen tässä maailmassa, joka kieltää lapseltaan jotain, mitä ei itsekään suvaitse ja tuskin olen pahimmasta päästä.

Eettisten valintojen teko on jokapäiväinen toiminto. En halua syödä eläimiä, joten teen valintoja. En syö karkkeja, joissa on liivatetta, koska se on eläinperäinen hyytelöimisaine, mutta samaan aikaan saatan ostaa nahkakenkiä, koska olen niin tottunut siihen. Pyrin ostamaan tuotteita, joissa ei olisi hyödynnetty eläinkuntaa, mutta se on vaikeata, koska firmojen lonkerot menevät globaalissa maailmassa aina vaan enemmän ristiin. Vähän aikaa sitten luin, että Body Shop, joka on pitkään ollut johtavia eettisiä kosmetiikkavalmistajia on ostettu suuren L’Oréalin toimesta. L’Oréalia on pitkään moitittu eläinkokeiden käytöstä ja sen lisäksi firman omistajiin kuuluu Nestlé, jolla taas on omat eettiset rasitteensa pienten ihmisten välillisenä tappajana kolmannessa maailmassa - äidinmaidonkorvike on ehkä hyvä juttu, mutta ei paskaiseen veteen sekoitettuna, jolloin se pahimmillaan tappaa pienokaisen ripuliin. Toisaalta ajan myös autoa, joka käyttää bensiiniä, joka tuodaan ties mistä, ties millaisia maahan vuotavia putkia pitkin, minkä lisäksi öljyn maailmanmarkkinahinta riippuu koko maailman öljyntuotannosta eli tuen välillisesti öljysotia ja luonnonvarojen riistoa, ympäristön saastuttamista yms. Eettiset valinnat eivät siis lopu eettisen ruoan valintaan ja ylipäätäänkin eettisen elämäntavan muokkaaminen on varmasti koko eliniän kestävä rupeama. Yritän päivittäin muistaa ajatella näitä asioita ja vaikuttaa omalla pienellä panoksellani, jotta ehkä joskus omilla lapsillani tai heidän jälkeläisillään olisi vielä vähän enemmän tiedostavampi ja eettisempi elämäntapa.

ruisleipää nenästä

Joskus mulla menee ruisleivän paloja nenäonteloon ja sit niitä yrittää epätoivoisesti joko sieltä niiskuttaa nieluun tai niistää ulos. Äsken niistin ulos. Vähän outo tunne nenäontelossa.

Herätessäni ennen seitsemää oli kans outo olo. Tai no ei oikeastaan, tiesin, että nyt on kahvinpuute. Rakas poikani nukkui 12 tuntia. Aika heikkona taitaa olla, kun ei saanut oveaan auki. Vatsatauti vaivasi koko viikon ja vihdoin eilen, kun alkoi se helpottaa, niin nousi kuume. Nytkin se tuolla vaan makaa ja kattoo lastenohjelmia. Lapsi on kyllä jo oikeesti sairas, kun se ei jaksa ees leikkiä. Aikuisilla on siinä oppimista - aina pitäis jaksaa sen verran, että leikkii!

Olo on kyllä välillä hyvinkin aikuinen. Välillä taas ei. Välillä nimittäin innostuu jostain ihan suunnattomasti, eikä osaa sitä selittää. Eilen esimerkiksi pogosin innoissani, kun sijoitin jälleen yhteen levyyn ja ostin J.M.K.E.:n Mälestusi Eesti NSV-st -levyn, jolla Villu ja uusin kokoonpano soittaa bändin 20v-juhlavuoden kunniaksi vuoden 1986-87 ensimmäisiä vain kaseteilla julkaistuja biisejään. Meininki on hienoa, vielä kun tuosta eestin kielestä ottaisi selvän. Kannetkin on hienot, DIY-hengessä sirpaleiset ja käsintehdyn näköiset.

Sain myös vihdoin Rautiaisen Timpan sinkun, jonka aloituskappale soi sit eilisillan päässä, kun sitä päivällä muutaman kerran kuuntelin. Punainen viiva -kipale on ehtaa Niskalaukaus-meininkiä, vaikka onkin eri kokoonpanolla tehty. Jotain ihme sälää sieltä väleistä kyllä löytyy ja intro on mielenkiintoinen kasari-kosketinsoitinvinguttelu. Mut kun Timppa alkaa laulaa, niin se on vaan hienoa - jokin siinä meikäläiseen vaan aina iskee. Se on jotenkin niin vakuuttava siinä mitä se tekee. Ja ihan vivahteikkaastihan se laulaa. Sinkun toisena kappaleena on Pohjoisen taivaan alla ja minun mielestä se kumartaa ihan hienosti Leevi and the Leavingsien versiolle. Timppahan pisti sinkun kanteenkin pelkästään Göstan tiedot säv&san&sov, jotta teostot menee oikealle miehelle, eikä heille. Tai no oikean miehen perikunnalle, mutta silti. Jee, levyä odotellessa.

Sijoitin rahaa myös muistoihin, vielä kun sitä rahaa on ;-) Korjautin nimittäin '80-luvulta olevan videokameran, jolla on tehty monet leffat ja kuvattu monet hävettävät pätkät (ja tuhottu ne seuraavana aamuna). Lähinnä korjautin kameran siksi, että meillä on siellä tuntikausia videoita rakkaan poikamme odotuksesta ja syntymän jälkeisistä parista ensimmäisestä vuodesta. Sen jälkeen kamera teki lakon. Nyt se on kunnossa ja on ollut ihan hauska katsella videoita, vaikka en itse niihin olekaan vielä kauheasti jaksanut keskittyä. Tarkoituksenani on nimittäin ruveta siirtämään kyseisiä 8mm-kassuja tietokoneelle ja DVD-levyille. Sitä tarkoitusta varten piti vielä hankkia boksi, jolla kuva napataan ja tietty editointiohjelma. Mielenkiinnolla odotan, mitä siitä hommasta tulee vai tuleeko mitään.

Tietää muuten tulleensa vanhaksi tai aikuiseksi, kun miettii perjantai-iltana, että ottaisko oluen ja ei sit otakaan, kun ajattelee, että seuraavana aamuna vois olla väsy ja heikko olo ja masu pipi. Siis yhdestä oluesta! No, parempi vissiin olla ottamatta, jos tommoisia miettii. Isäni olutlakkokin jatkuu jo neljättä kuukautta, mikä on hienoa. Se on muuten jännä, että vaikka ei dokais yhtään, niin jotenkin lauantaiaamuna on aina tämmönen "krapula", jos ei muusta niin kahvinpuutteesta. Ja sit sunnuntaina on aina "sunnuntaiolo", jokin outo haikeus ja tympeys ja kuin koko viikon väsymys kaatuisi päälle ennen maanantaita ja taas uutta arkea...

Ihme tyyppejä

Kävin tuossa autoilemassa ostamaan keskustan apteekista yskänlääkettä ja liikenneympyrään mentäessä pysähdyin ennen suojatietä, siis ihan kokonaan pysähdyin, ja osoitin kädellä semmoiselle keski-ikäiselle naiselle, että kävelepäs vaan suojatien yli, minä odotan. No, tämä täti katsoi vähän aikaa minun suuntaani, mutta kääntyikin sitten yllättäen ympäri ja tuijotteli muualle, niin kuin hänellä ei ois ollut aikomustakaan mennä suojatien yli. Taakseni kerääntyi autoja ja rupes tympimään, joten lähdin sitten ajamaan. Katsoin vielä peilistä, että kun kaikki autot olivat menneet, niin täti lähti kävelemään suojatien yli. Ja ei ollut eka kerta kun kävi noin. Ihme tyyppejä tuommoiset. Ens kerralla ootan ihan uhallani niin kauan, että menee yli, jos ei rupea hävettämään sitä ennen tai takana olijat töötöttämään torviaan. Ne on kyllä kans ihme epeleitä, joilla on tarve paukuttaa torvea, jos sattuu esimerkiksi a) auto sammumaan liikennevaloihin, b) pysähtymään ja odottamaan, että kaikki jalankulkijat ovat ylittäneet suojatien tai c) vaihtamaan kaistaa jonkun eteen. Ihan niinkuin minä tahallaan haluaisin häiritä heidän kulkuaan.

Timo rautainen & yrjölaukaus

Huolimatta rahahuolista, olen tilannut levyjä. Yksi niistä ilmestyy huhtikuun lopussa. Sen on väsännyt niskalaukauksella aikoinaan minut valloittanut Timo Rautiainen ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttava bändinsä, jossa on Bodom-miestä, Nightwish-virtuoosia, jazz-äijää, entinen Niskis-basisti ja vielä yks näyttelijänä paremmin tunnettu heppu. Sinkku Punainen viiva kertoo kuolemasta elämässä, olipa se sitten minkä kuolema tahansa. Sanojen takana on häärännyt tuottajanakin toiminut Jarkko Martikainen. Kakkosbiisinä sinkulla on Göstan Leevi and the Leavings -klassikko Pohjoisen taivaan alla. Sinkkukin on tilauksessa, mutta levyä odotan vielä enemmän.

Mirolla on muuten mahatauti. Eilen sain rakkaalta vaimoltani puhelun, että Miro oli ripuloinut päiväkodissa housuunsa. Kävin hakemassa pojan kotiin, joka hoki koko matkan, että hänellä ei ole vatsatautia. Kotipihalla hän vielä aneli minulta, että ei kerrota äidille, että tuli ripuli. Sama jankkaus jatkui kotona. Illalla oltiin sit rupeamassa iltapuuron syöntiin, kun ilme muuttui oudoksi ja poika kävi äidinsä kannattelemana tyhjentämässä tavarat myös yläpäästä eli huusi valkoiseen torveen, kuten yksikin herra oksennusta kuvaili. Tai kuten tänään töihin ja esimiehilleni ilmoitin - "tuulee molemmista päistä". Jospa se siitä. Veemäistä vaan, kun pitää herätä miettien, että kenelle kaikille pitää ilmoittaa. Päiväkotiin, neuvolaan, töihin...ja hoitoapuakin ehkä huomiseksi vai kirjoittikohan se neuvolatäti mulle kaksi päivää sitä sairaan lapsen hoitovapaata tai oliko se nyt virallinen ilmaus vapaata sairaan lapsen hoidon järjestämiseksi. Anyway, let's not björk anymore!

yskänlääkettä, nam

Ostinpa koemielessä Olvin "Maku - Kevyt Salmiakki-Kola" -juomaa. Oottekos joskus maistanut semmoista yskänlääkettä, jossa oli vähän ehkä tuommoinen salmiakki-kolamainen vivahde? No viddu, Olvin Maku maistuu just siltä. Puolitoistalitraa yskänlääkettä, huhhuh.

valkoiset autot

Valkoiset autot pitäisi kieltää lailla Suomessa. Onkohan kukaan onnettomuustutkija havainnut yhtäläisyyttä onnettomuuksien ja valkoisten autojen välillä? Varsinkin täällä Pohjois-Suomessa, jossa lumipenkat ovat korkeita ja valkoisia, on veemäistä joutua läheltä piti -tilanteisiin, kun havainnointi on hitaampaa, kun jotkut urpot ajaa lumenvärisillä autoilla. Saatana. Ja ne kokovalkoisissa kulkevat jalankulkijat ovat itsemurhakandidaatteja.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Yhdessä kuljetaan. Välillä alamaissa, välillä fiiliksissä. Raha-asiat alkoivat viimein viime viikolla ottaa päähän, kun piti ruveta miettimään elatusavun maksamista. Surkeimmissa ajatuksissa vertasin sitä sakkoihin, joita en ole ansainnut - enhän mielestäni ole tehnyt mitään pahaa. Parhaimmillaankin olen todennut, että onneksi se menee oikean ihmisen, jälkeläiseni hyväksi. Silti jonkinmoista ahdistusta aiheuttaa se, että kun tottuu jonkinlaiseen elämäntapaan, niin siitä peruuttaminen ei tunnu kivalta. Miettikää nyt itse tätä kuviota:

Tarina alkaa noin vuosi sitten...
- avioliitto on menossa karille, yksinäisyys painaa
- monen kuukauden ahdistuksen ja yksinäisyyden jälkeen tapaat vanhan tutun ja vietät kolme viikkoa enemmän ja vähemmän kimpassa ollen
- yhden kerran ehkäisy jää väliin, kun känni painaa päälle, järki ei lyö ja erehdyn vielä luulemaan yksiä pillereitä toisiksi pillereiksi, joita ne eivät ole, mutta jälkiehkäisyä käytetään, tosin jostain syystä - kohtalo? - liian myöhään
- suhde päättyy, kun kemiat eivät kuitenkaan kohtaa tarpeeksi ja vaimokin mielessä kummittelee
- vaimon kanssa löytyy uusi sävel, vaikeuksien kautta voittoon, niin sanoakseni
- saan kuulla, että saan suunnittelemattoman avioliiton ulkopuolisen lapsen, ellei nainen päädy toiseen ratkaisuun - sanon, että se on hänen päätöksensä ja hyväksyn mitä hän päättääkin, mutta totta kai myönnän isyyteni
- vaimoni tulee myös raskaaksi
- saan kuulla, että saan sitten kaksi lasta kahdelta eri naiselta
- sekava syksy, ahdistustakin, mutta ydinperheeni kuitenkin taas koossa ja elämä ok
- tyttö syntyy ja käyn/käymme sitä katsomassa
- alan maksaa joka kuukausi n. 200 euroa elatusapua

Ei siinä mitään - jos lapsen tekee, on siitä huolehdittava. Silti välillä tuntuu siltä, että minulle ei todellakaan annettu valinnanvaraa. Minkäs minä sille ajatukselleni voin. Sen taakan kanssa sitten pitää elää ja siitä ilosta maksaakin ainakin seuraavat 18 vuotta. Jos aiemmin olen elänyt keskiluokkaista elämää käyttäen 200 euroa kuukaudessa omaan elämiseen, niin jatkossa se menee tytölleni, joka elää toisessa kodissa. Toivottavasti hän hyötyy siitä rahasta enemmän kuin minä olisin hyötynyt - itse asiassa todennäköisesti näin onkin. Tämä asia on loppuun käsitelty ja nyt en enää tästä aio marista.

Kulunut viikko on muutenkin ollut jokseenkin rasittava. Poikaani pitkään vaivannut yskä vaivaa häntä yhä ja se on tarttunut minuunkin. Henki ei kulje kunnolla, koko ajan saa yskiä ja niellä keukoista nousevaa moskaa. Viikonlopusta olisi odottanut mukavaa lepoa, mutta mitä vielä, väsymystä ja huonoa oloa - ja tappelua pojan kanssa. Ensin perjantai-iltana tein vähän liian tehokkaasti lumitöitä ja lapioin poikani pienen lumikasan huushelvettiin. Siitäkös riemu repesi - hirveätä huutoa ja karmeata itkua ja "Minä vien sinut vankilaan!" -huutoja ja pahaa mieltä sekä minulla että pojalla. Äiskä sai mennä nukuttamaan. Lauantai meni vissiin vähän paremmin, mutta sunnuntaina taas hirveä tappelu, kun kyllästyin pojan vinkunaan ja vinguin takaisin ja poika yritti lyödä rikkaimurin metallisella tangolla minua, jolloin otin tangon pois, panin kaapin päälle ja huusin, että minua et hakkaa. Poika tietysti repesi taas, vielä pahemmin kuin perjantaina ja ihme kyllä olin sen jälkeen suht coolina, vaikka sainkin kuunnella puoli tuntia raivoa ja nyyhkytystä ja "Kun minä olen iso, minä vien sinut vankilaan! Minä rikon koko talon lapiolla! Minä otan kaikki tavarat ja menen äidin kanssa mummolaan, sinut minä vien vankilaan!" jne. Sain kuitenkin rauhoitettua pojan, syötettyä iltapuuron ja nukutettuakin.

Viikon keskivaiheilla muuten käytiin elokuvissa rakkaan vaimoni kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Leffa alkoi jo viideltä, joten ehdittiin käydä sillä välin, kun poika oli mummolassa hoidossa. Leffa oli nimeltään Match Point ja enempää sen juonesta paljastamatta voisin todeta, että kun se loppui, niin tuli tavallaan oikeamielinen olo siitä, että olen minä sentään paremmin tämän parisuhde-lapsi -kiemurani hoitanut, kuin voisi ;-)

Niin, käytiinhän me kattomassa Tytti-tyttöäkin. Se katteli mua ihmeissään. Lähinnä kaipaili tissiä. Semmosiapa ne nuo rääpäleet on.

Vaimoni yllätti minut eilen hienolla itsetekemällään isyyspakkauksella. Se oli oikeasti ihana juttu, hienosti mietitty ja kaikin puolin mahtava juttu. Oon minä onnenpekka, vaikka oonkin tyhymä Jarkko.

Tehtaan varjossa

Onko sinulla ilmavaivoja? Muuta Purolaan. Täällä saamme nauttia UPM:n paperitehtaan tuoksuista - tunnettuahan on, että raha haisee. Piereminen voi olla kiusallinen vaiva, mutta Purolassa voit poksutella ihan rauhassa, ainakin ulkotiloissa. Jos sisätiloissakin pierettää, niin aukaise vain ikkunat ja tuuleta urakalla. Pienellä präntillä: Tehdas ei haise joka päivä vaan ehkä kerran viikossa.

Joku kertoi, että Purolassa ei ole kesällä paljon sääskiä, koska tehdas vaikuttaa niihin jotenkin. Jotain väreilyä ilmeisesti on ilmassa. Kakanhajuista väreilyä.

Saunailta

Vietinpä tuossa viime perjantaina saunailtaa Böhém-veli Idean kanssa. Känni-katastrofin ainekset olivat käsissä:
- en ollut ollut kännissä viime vuoden lokakuun jälkeen
- en ollut nauttinut sixpackia enempää olutta tänä vuonna
- en ollut nauttinut oluen olutta yli kuukauteen
- en ollut viettänyt saunailtaa Böhém-veljen kanssa aikoihin
- poikani oli mummulassa yökylässä

Olihan meillä hauskaa ja fiksuina miehinä juotiin saunassa jopa ykkösoluet kolmen keppanan kyytipojaksi. Syötiinkin, ainakin vähän, mutta pääasiassa juotiin. Olutta tosin vaan, mutta ei sitä näköjään vanha jaksa. Hauska oli jutella ja hauska oli nauraa - vanhat Känni-lehdet olivat huippuja. Levyjä kuunneltiin ja jauhettiin kakkia. Neljän aikaan mie jo nukuin säkkituolissa. Yhdeksän aikaan seuraavana iltana sain syötyä lämmintä ruokaa. Mahakipu vaivasi sunnuntaina. Maanantaiyönä kakkasin ilmaa ja nestettä. Tiistai on nyt ja elämä voittaa, vaikka väsyttääkin. Ei kyllä jostain syystä tee mieli kaljaa, enkä taida humalaan erehtyäkään vähään aikaan.

Törttöilijä

Tänä aamuna tuli taas vähän törttöiltyä auton kanssa. Käytiin keskustan Anttilassa ja lähdettiin sit sieltä ajamaan kohti Prismaa, mutta en päässyt ekasta risteyksestä kääntymään vasemmalle, joten päätin, että toisesta mennään ja risteyksen jälkeen panin vilkun päälle ja katsoin peileistä, että hyvin pääsee vasemmalle kaistalle. No, tumppasin siihen väliin ja takana tullut töötötti sitten - ihan syystäkin. Kiroilin sille silti ääneen, että "v****u, näytinhän mä vilkkua!" No, aina ei liikenteessä oo helppoa.

Mentiin sit Prisman pihalla ja koska bensavalo vilkkui, niin ajoin ensin tankkaamaan. Tankkailin siinä aikani ja sit se eka kerran naksahti poikki se bensantulo. Painoin vähän hiljemmin, että tankataan nyt kerralla kunnolla ja kattelin siinä ties minne miettien ties mitä ja yhtäkkiä alkoi kuulua jostain lirinää. Bensa valui tankin suulta auton reunaa pitkin maahan, kun olin tankannut vähän liikaakin. Hyi mua. Hävetti ja syystäkin, joku täti jäi oikein mollottamaan, että mitä se tuokin bensaa maahan lorisuttelee, mutta en minä tahallaan. Ei sitä onneksi tainnut maahan mennä kuin ehkä joku desi ja sekoittui sitten lumeen. Kädet haisi bensalle ja autokin vähäsen.

Tässä välissä piti luonnollisesti käydä käsien pesulla, koskapa olen joskus vähän liiankin tarkka käsihygieniasta, tosin voiko liian tarkka ollakaan, koska käsien kautta kuitenkin leviää monet tauditkin ihmisten välillä...

No, se tästä ois vielä puuttunut, että oisin kaupassa ajellut ostoskärryillä jonkun päälle, mutta onneksi ei osunut.

Ei vaihteeksi mitään erityistä sanottavaa

Olipas pitkä viikko, siltä ainakin tuntui. Sitä myös työkaverin kanssa pohdittiin. Oli muutama aika hiljainen päivä töidenkin osalta, joten siksi päivätkin kai mateli.

Blogiinkaan en ole jaksanut juttuja väsätä, kun ei ole ollut oikein mitään sanottavaa. Mieluummin sitten kommentoinut muiden juttuja niiden blogeissa.

Miro ollut koko viikon flunssassa. Itellä ollut koko ajan kans semmoinen olo, että kohta iskee. Saa nähdä, iskeekö nyt, kun viikonloppu alkoi.

Leikkasin mun fledan tai no Laura pääasiassa leikkasi. Tuli aikas lyhkänen ;-) Miro oli vähän huolissaan, että kasvaako se iskän tukka takaisin, kun mun staili on taas vaihteeksi a) partainen skinhead b) siperialainen rangaistusvanki (appiukon mukaan) c) moottoripyöräjengiläinen d) melkein kalju hevari. Tai sit vaan e) kesätukka. Noh, kommentit siitä ovat olleet "aika lyhkänen siitä tuli" (Laura), "tuntuu karmealta" (Miro) ja "ihan liian lyhyt, näyttää joltain...koiralta!" (äitini).

Battlestar Galactican kakkoskausi katottiin loppuun ja se meni nyt tauolle. Höh. Se kyllä vähän jankkasikin paikallaan. Jospa ne keksii taas jotain mielenkiintoista ens kaudelle, joka alkaa maailmallakin vasta lokakuussa. Siinä vaiheessa mullakin on jo kolme lasta. Liekköhän siinä vaiheessa tietää jo siitäkin, jatkuuko työt vuoden vaihteen jälkeen vai ei...

Huomenna tulee Tottenhamin peli Canal+lta. Pitäisköhän kutsua vanha kamu kylään, kun ei oo nähnyt taas ketään vähään aikaan. Työkaveri on ollut oikeastaan ainoa kodin ulkopuolinen kaveri, jota oon nähnyt. Se on kyllä mukava tyyppi sekä työkaverina että muutenkin, mutta vois olla ihan mukava nähdä muitakin kavereita. No, ehkä yks tulee ens perjantaina saunomaan.

Niin ja onhan mulla yks kaveri, jota oon nähnyt. Se on mun tyttären äiti. Ehkä se elämä tästä rullaa etiäpäin. Nyt pitää kyllä mennä nukkumaan ja halimaan vaimoa.

Tyttövauva tulla tupsahti

Tänään tosiaan tapahtui tämmöistä: Tyttövauva tulla tupsahti, toinen taapero tälle tyypille.

Kävin äsken pitelemässä "Tytti Kyllikkiä" sylissä ja sain pidettyä pääosin rauhallisenakin. Suloinen vauva, mutristeli suutaan, vähän inisi ja pääosin nukkui (enkä uskaltanut liikkua pitkään aikaan ;-)) Äiskänsä oli ihmeen pirteän oloinen, vaikka urakka oli ollut kova. Ilo ja onni paistoi kasvoilta, vaikka onhan odotettavissa vielä monenmoista hormonimyrskyä ja arjen ahdistusta.

Totesin siinä pienokaista pideltyäni tytön äiskälle, joka ei siis ole vaimoni, että hienon tyttären teki ja tämä kiitteli puolestaan omaa osuuttani, vaikka se vaatimaton olikin. Eiköhän tässä elämässä kuitenkin tule riittämään aikaa jaettavaksi myös tämän tytön tyllerön kanssa, vaikka ei varsinaisesti perhe-elämää tulla yhdessä viettämäänkään.

Joku voi miettiä toki sitäkin, että pitäiskö minua nyt onnitella vai onnitella kaikesta huolimatta, joten todettakoon, että saa onnitella. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

Ärsyttäviä sanontoja mainoksista

Mikähän se on, että vaikka tiedostaa, että joku sanonta, joka tarttuu jostain mainoksesta on sellainen, että sitä ei ns. fiksu ihminen toistelisi, niin silti sitä toistelee (vähintäänkin mielessään)?

Tarkoitan esimerkiksi lausahduksia kuten "Elämä on" ja "Nälkä, se ihana tekosyy". Onhan niitä muitakin. Kirotut markkinamiehet. Noita kun sitten erehtyy joskus ääneen sanomaan, niin tuntee itsensä tosi epä-fiksuksi. Huomaatteko, käytin epä-liitettä, koska en myönnä olevani tyhmä. Vaikka olenkin, ainakin välillä, kun karjun pojalleni.

Tuossa joku päivä tuli vastaan tyyppi autolla ja sillä oli "Elämä on"-pipo. Sit näin samanlaisia pipoja kaupassa. Taitaa olla kohta samanlainen junttimuoti tuokin, kun oli aiemmin Kajaanissa semmoiset Suomi-leijona -paidat. Huhhuh, tämmöstä täällä korven keskellä.

Tämän päivän soundtrack

Mun harrastus on musiikinkuuntelu, mut siihen tuntuu vaan olevan liian vähän aikaa keskittyä nykyään. Liian usein musiikki jää meikäläiselläkin taustameluksi, josta ei erota sanoja ja sanomaa, mistä syystä täytyykin sit kuunnella enimmäkseen korvia miellyttäviä melodioita, jotka vahvistavat tunnetiloja ja piristävät tai rauhoittavat tilanteen mukaan.

Misery Inc. –yhtyeen Random End –levy on soinut autostereoissa jo pari viikkoa. Vaimo ei vaan siitä tykkää, joten kuuntelu rajoittuu omiin ja poijan kanssa kuljettuihin matkoihin. Musa on melodista heviä tai "rikasta rässiä" (viitaten thrash metal –tyyliseen räimeeseen ja sen rikastamiseen hienoilla laulumelodioilla ja muulla kikkailulla) ja yks pointti kuuntelun aloittamisessa on ollut laulajapoika Nikon liittyminen bändiin. Misery Inc.:ssä on lisäksi toinenkin laulaja, joten tyypit pystyy sekä levyllä että livenä laulamaan ja murisemaan vuorotahtiin tai moniäänisesti mikä on hienoa. Biisit ovat tarttuvia ja toistaiseksi en ole kyllästynyt levyyn oikeastaan ollenkaan.

Tenhi-yhtyeen Maaäet-levy on soinut kotitietokoneessa ja viime viikolla myös työpaikan tietsikan kajareista aamutuimaan. Musa on synkänpuhuvaa, ja kuulostaa kansanmusiikin ja Ismo Alangon rauhallisemman puolen yhdistelmältä (tämä ei siis liity Ismo Alankoon muuten mitenkään) omalaatuista tunnelmointia, joka vaatii mielestäni hiljaisuuden ja keskittyneen olotilan parhaimman nautinnon saavuttamiseksi. Se voi tietyssä tunnetilassa olla jopa synkkää ja ahdistavaa, mutta toisessa taas haikean kaunista. Sitä pitää kuunnella nimenomaan levynä, eikä biisi sieltä biisi täältä –meiningillä esimerkiksi autostereoista. Levy tulee varmasti pysymään pitkään tunnelmointimusiikkina vaikka sitten kirjoitushetkien taustalle, kuten nyt.

Scandinavian Music Group –yhtyeen Hölmö rakkaus, ylpeä sydän –levy on soinut kotistereoissa ja vähän autossakin vasta pari päivää, kun sen rakkaalle vaimolleni Auroran nimipäivälahjaksi hankin. Melodista, raikasta suomipoppia, jossa on kiinnostavia tarinoita ja hyvät laulumelodiat. Tää on sit sitä meidän perheen yhteistä musiikkia.

Paarma-yhtyeen/artistin Pidä liekkis –levy on joka hetkeen sopivaa rytmikästä, riemukasta ja leppoisaa reggae-tyylistä musiikkia, jonka sanoituksissakin on terää. Ollut enemmän ja vähemmän voimasoitossa jo viime kesästä lähtien ja sekä vaimolleni että minulle yksi tärkeimpiä viime vuosien julkaisuja.

Bloc Party –yhtyeen Silent Alarm –levy on jäänyt vähän vähemmälle albumikuuntelulle, mutta muutamat biisit ovat suorastaan syöpyneet tajuntaan. Brittipoppia, funkkia, rokkia, punkkia ja The Cure –tyylistä venkoilua (ainakin laulumelodioissa) sekoittavat makoisan sopan.

Mokoma-yhtyeen Kuoleman laulukunnaat –levy on ollut soittolistallani jonkun aikaa. Autossa se toimii, töissäkin se toimii (jos kehtaa huudattaa tarpeeksi kovalla), mutta kotona se ei toimi, kun ei saa kuunnella tarpeeksi lujalla, jos vaimo on paikalla. Ongelmansa kullakin. Tää ei ehkä taas sitten toimi semmoisessa kuuloke-kuuntelussa ainakaan mulle, koskapa hyökkää pääosin päälle aika lujaa, joten kuuntelu on muutenkin jäänyt alkuinnostuksen jälkeen vähän vähemmälle. Nyt meluaa tossa taustalla, kun vaimo ja poika lähti käymään mummolassa. Livenähän tämä bändi pitäis tietty nähdä ja kokea.

Kuplii alla, mutta siirtyneet jo hyllytavaraksi:
Fall of the Leafe –yhtyeen Vantage-levy on jäänyt hieman viime vuonna kolahtaneen loistavan Volvere-levyn varjoon, enkä ole levyä sisäistänyt tarpeeksi…
Diablo-yhtyeen Mimic47-levy oli Mokoman uutuutta odotellessa tehty heräteostos ja jäi Mokoman saavuttua hyllyyn lojumaan, mutta odottaa parempaa aikaa, koskapa kuitenkin jätti mieleen hyvän yleiskuvan…
I Walk The Line –yhtyeen Desolation Street –levy on loistava melodinen punk/rock-pläjäys, mutta siirtyi levyhyllyyn Diablon kanssa odottamaan uutta esiintuloaan, joka on kuitenkin jossain vaiheessa odotettavissa, sen verran hienosta julkaisusta on kyse…
Coheed and Cambria –yhtyeen sekalainen tuotanto jäi liian sekavaksi, eikä mikään kuulemani albumikokonaisuus ole oikein vakuuttanut…mutta kun saisi koottua biisejä useammilta levyiltä yhteen, niin saattaisi saada aikaiseksi oikein superhyvän kokoelman modernia progea…

Viime aikoina hylätty hyllyyn:
Lapko-yhtyeen Scandal-levyllä on hieno hitti, mutta muuten en muista siitä mitään, eikä se sytyttänyt juuri yhtään, joten voisi sanoa rahan tuhlaukseksi, ken tahtoo...
Combat Rock Sound –kokoelmalevy ei sytyttänyt, liian sekalaista punkin räimettä, eikä sitten kai ihan meikäläisen makuun...mut ei ollu kyllä kallis...
Korn-yhtyeen See You On The Other Side –levyä kuuntelin aikani lähinnä töissä, mutta siitä ei kohonnut esiin oikein muita ajatuksia, kuin "ihan ok" ja siksipä se lojuukin nyt levyhyllyssä ja sinne myös pölyttymään jäänee...

Huvittavana (?) yksittäistapauksena mainittakoon:
Bat & Ryyd -yhtyeen Ehtaa tavaraa -levy vuodelta 1989 löytyi eilen Riekkolasta entisestä huoneestani, kun Miro kaivoi isäni eli ukin kanssa kaappeja. Miro kiinnitti huomion piirrettyihin kansiin ja sitä höpötystä kuunneltiin eilen yksi levynpuolikas. Aika huonoa huumoria, mutta kuitenkin.

Lehti-ilmoituksia

Sainpa naurut, kun luin tämän päiväistä Kainuun Sanomat –lehteä kahvin kera. Kahvi ei onneksi ollut suussa, joten ei pärskähtänyt pöydälle. Itse asiassa en kyllä tiedä, mikä siinä oli niin hauskaa, mutta naurattipa vaan. Jaa että mikäkö? No, Sekalaista-ilmoituspalstalla oli semmonen selvästi erottuva pikkuilmoitus, jossa luki ensin isommalla, että ”Jeesus rakastaa sinua.” Sen jälkeen alla pienemmällä: ”Olen rakastunut uudestaan Jeesukseen Kristukseen. Aulis”. Joo, onhan se tietysti hienoa, että haluaa tuolla lailla ilmoittaa uskoon tulostaan, mutta tuossa on niin monta asiaa, jotka meikäläistä kai sit naurattaa.

Ensinnäkin mä oon aina ihmetellyt sitä, että miksi kristityt uskovaiset puhuu Jeesuksen rakastamisesta. Nämä samat henkilöt, jotka eivät välttämättä kehtaa julkisesti sanoa rakastavansa puolisoaan tai lapsiaan tai ystäviään, sanovat, että minä rakastan Jeesusta, tyyppiä, joka eli 2000 vuotta sitten ja oli väitetty Jumalan poika. Miks ne ei vaikka sano rakastavansa Jumalaa, se ois kuitenkin mun mielestä enemmän semmoinen abstrakti ilmaisu todellisesta uskosta kuin se, että rakastaa joskus elänyttä tyyppiä, joka koki marttyyrikuoleman ja jota sitten jotkut tarinoitsijat alkoivat pitää Jumalan poikana.

Mun mielestä yksi kaikkien aikojen elokuvakohtauksia on Priest-elokuvassa, jossa katolinen pappi, joka on homoseksuaali, katsoo Jeesus ristillä –patsasta ja valittaa sille huutaen ja itkien, kun Jeesuksen alaston vartalo on niin kiihottava. En tiedä, miten tämä nyt Aulikseen liittyy, tulipahan vaan mieleen.

Julkaisisikohan muuten Kainuun Sanomat tyypin ilmoituksen, jos se kuuluisikin, että "Saatana rakastaa sinua. Olen rakastunut uudestaan Saatanaan. Aulis".

Tuli mieleen, että voihan tietysti olla kyseessä joku harhautus. Ehkä joku rasittava pimu on piirittänyt Aulista ja tää pimu on vaikka joku ateisti tai ei muuten ymmärrä uskovaisia, joten Aulis aatteli, että päästäänpähän tuostakin nyt kerta heitolla, eikä tartte ees selitellä mitään. Tai sit Aulis vaikka haluaa jättää ryyppyporukkansa ja jättää lehden sopivasti auki sammuneiden kamujen nähtäville ja hipsii kotio. Onhan näitä urbaaneja legendoja tyypeistä, jotka ovat kuulemma julkaisseet kuolinilmoituksensa lehdessä, jotta velkojat ja muut vainoajat jättäisivät rauhaan.

Alakasi talavi riittää pikku hilijaa

Olette kaikki suomalaiset varmaan kuulleet golf-virrasta, joka lämmittää ihanasti tätä meidän pohjoista kotimaatamme? Moni teistä on varmasti huolestunut ilmastonmuutoksista ja napajäätiköiden sulamisesta? Jaa, saiskohan sitä lämpöä vähän tänne Kainuun perukoillekin. Nyt on kuitenkin jo maaliskuu, kaheksatta päivää mennään ja aamukuudelta silti -28.5 astetta pakkasta (sekä kodin että auton mittarissa). Mie oon kyllästyny palelemaan!

Entäs jos ilmastonmuutos vaikuttaakin niin, että meretkin vellovat vähän miten sattuu ja golf-virta ei enää tuokaan lämpöään kohti pohjolaa? No, ei se vielä ole realiteetti, mutta mietinpähän vaan. Tai ehkä pohjoinen pallonpuolisko voiskin jäätyä ja pohjoisnavasta tulis uusi antarktis, kun se eteläinen napa kuulemma sulaa aika saatananmoista vauhtia. Mut jäiskö tänne maapallolle sitten tarpeeksi elintilaa, jos pohjoinen jäätyy ja etelä sulaa? Tämmösiä mie tääl mietin töissä kahvintippumista odotellessa.

Maailman tylsintä urheilua

Olympialaiset oli ja meni, mutta eilen silti anoppilassa/appilassa katottiin vähän ohimennen Salpausselän mäkihyppäjäisiä. Voi herran jestas, että siinä on kammottava urheilulaji. Siinä ei toimi sitten mikään. Urheilijat ovat piiloutuneet rumien vartalonmyötäisten hirveänväristen pukujensa suojiin ja kasvotkin ovat peitettyinä kypärän ja lasien ja jopa jonkinlaisten kuonokoppien alle. Selostajat ovat täysin tyhjänpäiväistä jankkia jauhavia setiä, joiden äänenpaino muuttuu, kun hyppääjä lähenee alastuloa. Koko suoritus koostuu siitä, että ensin tyyppi oottelee valmentajansa kädenheilautusta ehkä kymmenen sekkaa ja kamera kuvaa sitä tyyppiä, kun se hivelee suksien siteitään ja kypärän nauhaa ja pyyhkii räkää nenästä. Samaan aikaan ruudulla vilkkuu nuolia ja numeroita, jotka kertovat, että paljonko tuulee ja mistä. Sit se valmentaja heilauttaa kättä ja tyyppi lähtee valumaan mäkeä alas, ponnistaa ja lentää yhteensä ylhäältä alas ehkä viistoista sekkaa. Jutun kliimaksi on, kun se tulee alas ja selostaja joko jatkaa samalla monotonisella selostuksella tai korottaa ääntään mylviväksi, jos suomen poika menee pitkälle tai laskee molotuksen äänentasoa entisestään ja toteaa lakonisesti, että suomen poika ei aivan onnistunut. Sit ne urheilijat laskettelee hetken matkaa tasaisella, kunnes pysähtyvät. Jos meni hyvin, niin ne heilauttaa kättään, mut jos meni keskinkertaisesti tai huonosti, niin ne on niinku että no mä tulin alas, sou wot. Sit jos joku pöljä menee haastattelemaan niitä, niin niillä ei oo muuta sanottavaa ku ihan hyvä hyppy tai olen muuten tyytyväinen, mutta ois voinut mennä pitemmälle. Voi perkele. Kuka tuommosta paskaa jaksaa katsoa? Kattokaa hyvät ihmiset jalkapalloa, se on urheilua. Valitkaa joukkue ja seuratkaa sen otteita vuodesta toiseen ja nauttikaa tai kärsikää, aina kun olette 90 ja risat minuuttia nähneet vihreän veran shakkia ja on päätösvihellyksen aika. Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka sun mitä.

Mies mustissa

Mä olen mies mustissa, mutta Johnny Cash oli Mies Mustissa. Elämäkertaelokuva Walk the Line on hieno tapaus. Kävimme sen katsomassa rakkaan vaimoni kanssa ja itse sain suurta nautintoa monestakin asiasta. Näyttelijät Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon olivat aivan loistavia. Musiikki oli hienoa. Tunteellinen rakkaustarina tuntui aidolta ja katkeransuloiselta. Karismaattinen hahmo heräsi henkiin karismaattisen näyttelijätyön voimin ja se oli täyttä elämänmakuista rock’n’rollia, vaikka itse musiikki olikin countrya tai mitä liekin, kun en asiantuntija ole. Elokuva oli mielestäni ”oikea” rakkaustarina sliipattujen ”romanttisten” elokuvien sijaan. Rakkaus on paljon muutakin kuin intohimoa tai ihania asioita. Rakkaus raatelee. Oikea rakkaus vaatii ystävyyttä ja ymmärrystä ja anteeksiantoa. Se vaatii nöyryyttä. Paras viime vuonna näkemäni rakkauselokuva oli Suoraan seinään (Gegen die Wand) ja uskallan jo väittää, että tämän vuoden valtikan saa Walk the Line. Menkää kattomaan se hyvät ihmiset.

Markkinarako

Katsoimme vaimon kanssa perjantai-illan hämyssä elokuvan nimeltään Broken Flowers. Se oli hauska ja suloisenkarhea road movie poikaansa etsivästä äijästä, jota näytteli kuin rooliin luotu Bill Murray. Siinä Jarmuschin Jimin visioimia kauniita maisemakuvia katellessa, Murrayn ajellessa ympäri maata ja leppoisan musan soidessa alkoi välillä tuntua jotenkin todella rentouttavalta, kunnes tajusin, mistä se johtuu. Ihan niin kuin olisin ollut itse siinä autossa. Siinä on jotain lapsuudesta tuttua turvallisuuden tunnetta nukahtaa autoon, jonka lämmin ilma, tasainen moottorin hurina, maantien äänet, ohikiitävät maisemat, ehkä sadepisarat, ehkä ilta-aurinko, mankasta hiljaa kuuluva musiikki, etupenkillä istuvat rakkaat ihmiset – kaikki yhteensä ja erikseen aiheuttavat rentouttavan tunteen ja tekee mieli käpertyä ja sulkea silmät ja alkaa nuokkumaan. Huomio kaikki markkinamiehet, joilla ei ole vielä mahtavaa tuotetta – nyt olis: Takkavideot ovat out, autovideot ovat in! Ei muuta kuin hyvä subwooferilla varustettu (tasainen matala pörinä kuuluu asiaan) kotiteatteri tulille ja sohvan kulmalle katsomaan ”auton” takapenkiltä maisemia. Takuuvarma rentoutus ja unen tulo!